perjantai 18. tammikuuta 2019

Lisää globalisaatiota vai kansallisvaltioiden paluu?

Davosissa, Sveitsissä, ensi viikolla kokoontuvan Maailman talousfoorumin teema tänä vuonna on "Globalisaatio 4.0". Eliitti on huolissaan siitä, että heidän lempiprojektinsa on vastatuulessa, ja nyt on keksittävä nopeasti jotain, joka miellyttäisi myös "globalisaation häviäjiä".

Talousfoorumin sivuilla vihjataan, että  globalismi ideologiana on kuollut, mutta globalisaatio sentään etenee (vaikkakin se on epäonnistunut nostamaan elintasoa ja siksi myös populismi ja nationalismi ovat nousussa). Foorumi pohtii myös digitaalisen vallankumouksen myötä tapahtuvia muutoksia, ja pyrkii "keksimään uusia tapoja saada globaali talous toimimaan ennen kuin ilmastonmuutoksen eksistentiaalinen uhka pilaa meidän kaikkien tulevaisuuden".

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Maailman talousfoorumi, Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki, YK, ja muut instituutiot ovat vuosikausia yrittäneet viedä globalisaatiota eteenpäin monenlaisilla suunnitelmilla ja toimilla: kärjistäen voisi sanoa, että luodaan ensin joukko ongelmia ja esiinnytään sitten niiden ratkaisijana. Globalisaation vastustajat ovat osoittaneet mieltään eri organisaatioiden kokousten liepeillä, mutta siihenpä vastarinta on miltei jäänytkin. Myös osa poliittisista puolueista on yrittänyt kritisoida nykyistä kehitystä.

Nyt myös Yhdysvaltojen nykyinen presidentti Trump on ainakin verbaalisella tasolla liittynyt globalisaation kritisoijien joukkoon. Virkaan astuttuaan Trump on arvostellut ja kyseenalaistanut vanhaa järjestelmää ja sen instituutioita, aina kun hallinnon virkamiehiltä ja liberaalin järjestyksen takuumiehiltä on silmä välttänyt. Jälkikäteen lausuntoja on selitelty parhain päin, mutta Trumpin heitot ovat herättäneet huolta kansainvälisen eliitin keskuudessa.

Vaikka Trumpin linjasta löytyy arvosteltavaa, on hän välillä möläytellyt ihan fiksujakin. Trump aiheutti hammastenkiristystä kerrottuaan Yhdysvaltojen hylkäävän "globalismin ideologian kansallismielisyyden eduksi". Valkoisen talon johtajien viesti on ollut vuosikymmenien ajan aivan toisenlainen. Nyt globalistien keskuudessa jo myönnetään, että Yhdysvallat ei halua enää toimia maailmanpoliisina ja vanhan järjestyksen mallimaana.

Kansainvälinen yhteisö tietysti piti Trumpin globalismin mollausta pähkähulluna ja naurettavana: ettäkö ainoa lääke nykyisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin olisi paluu protektionismiin ja kansallisvaltioiden aikaan? Maailman talousfoorumin asiantuntijoiden mielestä nationalismin sijaan tarvitaan vain lisää globalisaatiota, "mutta demokraattisemmin". Mutta entäpä jos tämä ei toimikaan? Entäpä jos hyvinvointiin tarvitaan juuri kansallisempaa, paikallista perspektiiviä?

Kuten Guardian-lehden taloustoimittaja Larry Elliot kirjoitti viime vuonna, maailman toinen talouden supervalta, Kiina, ei ole koskaan luopunut kansallisvaltiosta. Presidentti Xi Jinping voi kyllä käyttää globalisaation kieltä luodakseen kontrastia Trumpin protektionismiin, mutta Kiinan ällistyttävä kasvu neljän viime vuosikymmenen aikana on johtunut siitä, että Kiina on tehnyt kaiken päinvastoin kuin globalisaation oppikirjoissa suositellaan. Yksityistämisvimman sijaan Pekingin valtionyhtiöpolitiikka on ollut keskeinen menestystekijä, oli Kansainvälinen valuuttarahasto sitten mitä mieltä tahansa.

Kiina ei ole tietenkään vetäytynyt pois globaalista taloudesta, mutta se on mukana siinä omilla ehdoillaan. Kun kommunistinen hallinto halusi siirtää ihmisiä pelloilta tehtaisiin, se teki sen aliarvostetun valuutan mekanismin avulla, mikä teki Kiinan viennistä kilpailukykyistä. Kun puolue päätti, että se halusi siirtyä korkean teknologian tuotantoon, se vaati, että ulkomaiset yritykset, jotka haluavat investoida Kiinaan, jakavat aineetonta pääomaansa. Tosin nyt saatetaan jo olla siinä tilanteessa, että Kiinalla on omasta takaa tietotaitoa niin, ettei se tarvitse ulkopuolista apua. Kiinan talous ei ole myöskään enää yhtä riippuvainen viennistä, sillä kulutuskysyntää riittää kotimaassakin.

Kuten Elliot selittää, tällainen lähestymistapa ei ole uusi. Näin useimmat länsimaat toimivat vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeen, kun pääomien valvontaa, hallittua maahanmuuttoa ja varovaisuutta kaupallisten esteiden poistamisessa pidettiin tarpeellisena, jotta hallitukset kykenivät vastaamaan vaatimuksiin työllisyydestä ja elintason noususta. Suomessa presidentti Kekkosen aikoihin toteutettiin mm. valtiojohtoista teollistamispolitiikkaa. Yhdysvallat ja EU sanovat nyt, että Kiina ei ole oikeudenmukainen, koska se on menestynyt taloudellisella strategialla, "jonka ei pitäisi toimia". Tämä on aika ironista.

Vapaakaupan ja ihmisten vapaan liikkuvuuden avulla kuviteltiin saatavan talouskasvua, joka tekisi kansallisvaltiosta tarpeettoman reliikin alati yhdentyvässä maailmassa. Kasvu on jäänyt heikoksi ja jakaantunut epätasaisesti. Toiseksi "markkinoista" luotiin kuvaa hurrikaanin kaltaisena pysäyttämättömänä luonnonvoimana. Työttömäksi jääneiden olisi vain hyväksyttävä asiantila, ja oltava valmis muuttamaan alati kutistuvien työmarkkinoiden lakien sanelemana milloin minnekin. Globalisaatiota on viety eteenpäin vain pääomapiirien sanelemilla poliittisilla päätöksillä, eikä työvoimaa, kansalaisia, ole prosessissa ajateltu.

Myös modernin kapitalismin ylikansallisen luonteen takia kansallisvaltioista haluttiin päästä eroon. Globaali talouselämä vaatii globaalia politiikkaa. Globaali politiikka taas globaalia päätöksentekoa. Niinpä pääomapiireissä on ajateltu, että olisi parempi, jos myös hallinto olisi globaalia. Toki tämä päätelmä johtaa siihen, että juuri globaali yhden prosentin eliitti kätyreineen olisi tämän mekanismin ylin auktoriteetti. Tällaiseen ajatteluun myös Euroopan unioni on perustunut: sitä johdetaan ylhäältä alas, eikä yksittäisillä jäsenmailla, "osavaltioilla", ole tarpeeksi päätäntävaltaa omista asioistaan.

Joten vaikka kansallisvaltio ei ole täydellinen konsepti, on se toimiva ja hyväksi havaittu vaihtoehto nykyiselle, selkeästi flopanneelle globalistien mallille. Puolueet ja ylikansalliset toimijat, jotka yhä ajattelevat globalisaation olevan pysäyttämätön voima, kokevat takaiskuja ja kansan vastustusta. Niinpä järjestelmän resetointi tavalla tai toisella on vain ajan kysymys. Jos esimerkiksi EU ei kykene uudistumaan kansalaisten toivomalla tavalla, ei Euroopasta ole toimivaksi, yhtenäiseksi blokiksi samalla tavalla kuin Venäjästä, Kiinasta tai Yhdysvalloista.

Joten, kansallisvaltioiden Eurooppa vai "Eurostoliitto"? Kansallisvaltioiden Eurooppa voisi yhä tehdä yhteistyötä, käydä kauppaa ja huolehtia suhteellisen vapaasta liikkuvuudesta Euroopan sisällä ilman Brysselin euroglobalistien valtakoneistoa, joka tukahduttaa kansalliset intressit. EU:n suurin ongelma on sen väestönvaihtoideologia ja vääränlainen liittovaltiomalli. On ymmärrettävää, että kansallismielinen vastarinta on noussut, kun järjestelmän haitat selvästi ylittävät hyödyt. EU:n johtoportaalla olisi peiliin katsomisen paikka, mutta eihän Neuvostoliiton johtokaan ymmärtänyt vapaapudotustaan ennen kuin oli liian myöhäistä.

torstai 17. tammikuuta 2019

Sota populismia vastaan

"Muistatko, kun sota terrorismia vastaan loppui ja sota populismia vastaan alkoi? Se on ihan ok, jos et muista, sillä ei muista kukaan muukaan", kirjoittaa poliittinen satiirikko C.J. Hopkins.

Hänen mielestään tämä muutos alkoi kesällä 2016, kun terrori-iskujen sarja ravisteli Orlandoa, Nizzaa, Münchenia, Reutlingenia, Ansbachia ja Saint-Étienne-du-Rouvrayn kaupunkia. Kaikissa iskun tekijöiksi mainittiin "yksinäiset sudet", jotka olivat "radikalisoituneet" internetin välityksellä ilman kytköksiä varsinaisiin terroristiryhmiin. Tuolloin näytti siltä, että olimme astuneet uuteen kauhistuttavaan vaiheeseen globalisoituneessa terrorismin vastaisessa sodassa, jolloin kuka tahansa saattoi olla "terroristi" ja "terrorismi" saattoi tarkoittaa mitä tahansa, Hopkins kirjoittaa.

Tämä hyvin laaja "terrorismin" määritelmä sai alkunsa juuri kun Obaman piti luovuttaa Yhdysvaltojen presidenttiys Hillary Clintonille, josta kaikki povasivat seuraavaa vapaan maailman johtajaa, joka pommittaisi Syyrian maan tasalle jatkaen edeltäjiensä ulkopoliittista perintöä. Terrorismin vastaisen sodan oli määrä jatkua aina vain, päättymättömiin. Mutta sitten tulikin Iso-Britannian brexit-kansanäänestys ja Trump nimitettiin Yhdysvaltojen presidentiksi.

Sota terrorismia vastaan keskeytettiin ja korvattiin sodalla populismia vastaan, väittää satiirikko Hopkins. Eihän se aivan noin yksinkertaista ollut, mutta "islamististen terroritekojen uhka" vaihtui kuitenkin "eksistentiaaliseen uhkaan", jota edustivatkin nyt "äärioikeisto", "kansallismielisyys", "illiberalismi" ja negatiiviseksi mielletty, mutta kansan syvien rivien arvostama "populismi". Länsimainen liberaali demokratia oli uhattuna, samoin oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet ja vapaa liikkuvuus. Koko sodanjälkeinen läntinen järjestys arvopohjineen alkoi rakoilla.

Syinä tähän olivat Putinin Venäjä, Englannin työväenpuolueen Jeremy Corbyn, Italian populistit oikealta vasemmalle, Unkarin itsevaltainen Orbán, Itävallan konservatiivit, venäläis-kuubalaiset sirkat, sekä selvästi myös Donald Trump, joka oli paitsi Venäjän kavala agentti, myös Hitlerin reinkarnaatio. Demokratian vihollisia olivat myös kaikki, jotka uskaltautuivat kritisoimaan Israelia, tai epäilemään, ettei Syyrian Assad ollutkaan kemiallisten iskujen takana, vaan länsiliittouma ja sen kouluttamat "oppositiovoimat". Ja tietysti kaikenlainen populismi oli myös selkeästi abstraktin "kansainvälisen yhteisön" vastaista toimintaa.

Emmanuel Macron, globalistipankkiirien kultapoika, johti eliitin hyökkäystä kansan tahtoa vastaan. Hänen hallintoaan vastustavat ranskalaiset ovat vain mellakoiva joukkio keltaliiveihin sonnustautuneita anarkisteja, rasisteja sekä fasistisia antisemitistejä, jotka pitäisi voida kaikki ampua yhteiskuntarauhan palauttamiseksi. "Tolkun ihmisten" muuallakin pitäisi ymmärtää tämä, ja muistaa tukea vanhoja konsensuspuolueita, sillä muuten Putler kasakoineen vie kaiken, mikä ei ole pultattu kiinni, kuten Suomen CIA-ohjeistettu presidentti Niinistö on monta kertaa sopivassa yhteydessä muistuttanut. 

Mutta vakavasti puhuen, Hopkinsin mukaan kesällä 2016 globaali kapitalistiluokka tiedosti, että heillä oli ongelma. Tuo ongelma oli se, ettei kukaan enää nauttinut globaalista kapitalismista, paitsi yhden prosentin eliitti itse. Tämä hymyilevä, ylikansallinen, uusfeodaalinen korporaatioimperiumi ei enää nauttinutkaan massojen suosiota. Ihmiset alkoivat suosia kaikenkarvaisia oikeistopopulisteja, brexit-äänestys toteutui, ja muutenkin eliitin ja heidän media-alaistensa, vastuullisten journalistien, inhoama "totuudenjälkeinen maailma" alkoi hahmottua.

Hopkinsin mielestä tämä ei tapahtunut siksi, että ihmisistä olisi yhtäkkiä tullut natseja, vaan siksi, että oikeistopopulistit tiedostivat ongelmat ja osasivat kanavoida ihmisten ärtymystä globaalia uusliberalismia vastaan, kun taas liberaalit ja identiteettipolitiikkaa harjoittava näennäisvasemmisto höpöttivät vain sukupuolineutraaleista vessoista ja muista vastaavanlaisista "ongelmista". 

Globaalin kapitalistiluokan piti Hopkinsin mukaan panna tälle hommalle piste (populistiselle kansannousulle siis, ei sukupuolineutraaliudesta jankkaamiselle). Sota populismia vastaan piti saada päätökseen jo ennen kuin Hillary olisi kruunattu Amerikan uudeksi kuningattareksi, tai viimeistään kun toinen, EU-menolle myönteinen brexit-äänestys olisi saatu hoidettua. Kuitenkin toisin kävi ja tässä nyt ollaan, kaikkien kummallisten käänteiden jälkeen.

Pessimistinen Hopkins ei kuitenkaan näe valoa tunnelin päässä: sota terrorismia vastaan jatkuu, kunhan populistit on hoidettu pois tieltä. Loppujen lopuksi, kyse on järjestelmän sisäisistä ongelmista. Kun systeemi on globaalisti hegemoninen, kuten nykymallin mukainen kapitalismi on, jokainen sota käydään vain sisäistä, näennäistä vihollista vastaan; todellisia systeemin ulkopuolisia vihollisia ei Hopkinsin mielestä enää ole.

Mistä sitten on kyse? On vain järjestelmän sisäisiä, ohimeneviä "erimielisyyksiä" ja "uhkakuvia", joita esiin nostamalla ihmisiä, pörssikursseja ja koko maailmaa manipuloidaan ja liikutellaan. "Islamistinen terrorismi", "ääriajattelu", "fasismi", "populismi", "Putinin trollit", "valeuutiset", "vaalivaikuttaminen" ja "kyberhyökkäykset" ovat Hopkinsin satiirisesta näkövinkkelistä kaikki saman koneiston luomaa omaa ohjelmaa. Jos tämä pitäisi prikulleen paikkaansa, länsimainen sivilisaatio olisi kuin Matrix-elokuvista tuttua simuloitua lumetodellisuutta.

Hopkinsin mukaan globaalilla kapitalistiluokalla on alle kaksi vuotta aikaa saada nykyinen "populismin aalto" taltutettua. Hän arvelee, että ensin on tarkoitus hankkiutua Trumpista eroon. Vaikka Trump ei olekaan mahtipontisesta retoriikastaan huolimatta mikään autenttinen "kansan sankari", tai todellinen uhka globaalille kapitalismille, on hänestä tullut antiestablismentin symboli, eräänlainen elävä keskisormi, joka osoittaa koko ajan amerikkalaisen ja globaalin liberaalieliitin suuntaan.

Trumpin jälkeen heidän on hoideltava Eurooppa, mikä ei olekaan mikään helppo juttu. Euroopan unionin jäsenmaissa tyytymättömyys vain kasvaa. Maahanmuuttajien tekemät seksuaalirikokset eivät ainakaan edistä globalistien asiaa. Edes Euroopan komission puheenjohtaja Juncker ei kestä unionin menoa selvinpäin. Hopkins arvelee, että Ranskan seuraavat tapahtumat määräävät missä mennään, samoin se, tuleeko Englannin EU-erosta mitään. Hopkins on skeptinen ja uskoo, ettei brexit toteudu kuin nimellisesti.

Ja sitten on vielä se arkisempi, jokaisen oman elämän taistelutanner, johon yritetään vaikuttaa psykologisten operaatioiden, disinformaation, törkeiden valheiden ja mustamaalauskampanjoiden kautta. Jos globaali kapitalistiluokka onnistuu resetoimaan oman "sääntöpohjaisen järjestyksensä", keskustelu sukupuolineutraaliudesta voi jatkua. Samoin Niinistöä äänestäneet "tolkun ihmiset" voivat unohtaa populistit, joista valtaosa on joka tapauksessa systeemin puolella.

Vaikka C.J. Hopkinsin sarkastisia huomioita on kiinnostavaa lukea, toivoisin hänen olevan edes jossain määrin väärässä. Vaikkei kaikista populistipuolueista olekaan vallitsevan järjestelmän haastajiksi, ehkä esimerkiksi keltaliivit onnistuvat paremmin. Joka tapauksessa EU:n kohtalo voi olla sama kuin Neuvostoliiton.

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Kiinan kuusiemenet

Kiinan avaruushallinto on ilmoittanut, että Kuun kääntöpuolelle lähetetyssä Chang'e-4 -luotaimessa matkanneet puuvillansiemenet ovat versoneet.

Kiinalaisten julkaisemassa valokuvassa näkyy, kuinka nämä historialliset puuvillan taimet nousevat pienestä ilmalla, vedellä ja mullalla varustetusta säiliöstä.

Kokeilua johtanut Chongqingin yliopiston professori Xie Gengxin sanoi tiedotteessa, että kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Kuun pinnalla tehdään biologisia kasvukokeita. Kiinalaisten on tarkoitus tutkia, kasvavatko kasvit Kuussa vallitsevissa valo- ja painovoima­olosuhteissa.

Tulos saattaa helpottaa tulevaisuudessa toteutettavia pitkiä avaruuslentoja, esimerkiksi Marsiin, jonne matkaaminen saattaa kestää noin kaksi ja puoli vuotta. Jos kiinalaiset taikonautit voisivat kasvattaa itse ruokansa, mukaan ei tarvitsisi ottaa niin paljoa. Kuuta voitaisiin käyttää myös välietappina matkalla Marsiin.

Kuuluotaimen suljetussa biosfäärisäiliössä olevat siemenet olivat matkan ajan "lepotilassa". Kun Chang'e-4-luotain saavutti Kuun, niitä ryhdyttiin kastelemaan. Säiliöön istutetut kasvit alkavat tuottaa happea, jonka tuloksena mukana olevat silkkimadot kuoriutuvat koteloistaan. Kuoriuduttuaan madot tuottavat hiilidioksidia ja jätettä, minkä on tarkoitus tehostaa kasvien kasvua.

Kiina panostaa tekoälyn ja digitalisaation lisäksi voimakkaasti avaruusteknologiaan ja se on kertonut, että suunnitelmissa on neljä uutta operaatiota Kuussa. Kiina haluaisi perustaa Kuuhun myös tutkimusaseman, jonka rakentamisessa voitaisiin mahdollisesti käyttää apuna 3d-printtausteknologiaa.

Monet kiinalaiset ovat todenneet, että nyt Kiina voi saavuttaa avaruuslennoissa ja -tekniikoissa Yhdysvallat, tai jopa ohittaa sen. Kiinan avaruushallinto on syystäkin tyytyväinen.

tiistai 15. tammikuuta 2019

Žižek ja särö liberaalikeskustalaisessa hegemoniassa

Slavoj Žižek, tuo slovenialainen marxilainen pop-filosofi, kertoo brittiläisen New Statesman-lehden haastattelussa, kuinka vasemmisto on "traagisessa tilanteessa".

Žižekin mukaan jopa kapitalisti-intellektuellit, kuten Bill Gates, sanovat että "kapitalismilla on rajansa", ja meidän tulisi keksiä jotain uutta. "Mutta onko vasemmistolla vaihtoehtoista visiota? Se mistä he puhuvat, on vain ihmiskasvoista globaalia kapitalismia", toteaa Žižek.

Žižekille sosiaalidemokratia on riittämätöntä, mutta on haasteellista löytää sille vaihtoehtoa. "Meidän täytyy hylätä marxilaisuudesta sen historiallinen teleologia. Sosialistinen vallankumous tuottaa oman sotkunsa, siinä mennään vikaan. Olen globaali pessimisti, mutta juuri tämä nykyisen tilanteen katastrofaalisuus antaa toivoa. Koska katastrofaalisissa tilanteissa tarvitaan luovuutta, täytyy improvisoida. Siksi en luota vasemmistolaisiin, jotka esittävät yksinkertaisia ratkaisuja ongelmiin", sanoo Žižek.

Žižek ei ole vakuuttunut siitä, että edes jonkinlainen "luksuskommunismi" olisi ratkaisu: automatisoitu talous, jossa ihmiselämää ylläpidettäisiin valtion maksamalla perustulolla. Filosofin mukaan kateutta ei kannata aliarvioida. Jos rahasta luovuttaisiin, jokin muu vallankäytön muoto tulisi sen tilalle. Viime vuonna hän piti luennon nimeltä "Vetoomus byrokraattisen sosialismin puolesta"; Žižek ei myöskään usko spontaaniin järjestykseen, ihmisten kykyyn itseorganisoitua. Jonkinlaista paternalistista yhteiskuntamallia hänkin hakee.

Žižek joutui liberaalien arvostelun kohteeksi kun hän suosi Donald Trumpia Hillary Clintonin asemasta. Hän on yhä sitä mieltä, että näin oli parempi. "Mahdollisuus sotilaalliseen väliintuloon Syyriassa ja Pohjois-Koreassa olisi ollut paljon suurempi, jos Hillary Clinton olisi vallassa". Žižekin mielestä Yhdysvalloissa ei olisi "demokraattista sosialismia" senkään vertaa ilman Trumpia. "Trump kauhistuttaa minua, mutta hänen kauttaan liberaalikeskustalaiseen hegemoniaan on tullut särö", Žižek vakuuttaa.

Žižek ei kuitenkaan ole optimistinen Iso-Britannian EU-eron suhteen. Hän ei usko, että globaalia kapitalismia vastaan voi taistella vahvempien kansallisvaltioiden avulla. Vaikka nyky-Eurooppa ei toimi, ylikansalliset järjestelmät kuten Euroopan unioni voivat toimia, uskoo Žižek. Ilmeisesti hän ei ole tietoinen "kansakuntien Euroopan" ajatuksesta, mutta ehkä Žižek ei marxilaisena pitäisi siitäkään? Ihmiset kuitenkin etsivät moraalista auktoriteettia ja turvaa, tästä juontaa myös vahvojen johtajien kaipuu maahanmuuton ongelmien kanssa elävässä Euroopassa. Siksi Orbán ja Salvini ovat suositumpia kuin liberaalikeskustalainen Sipilä.

Žižek ei vaikuta miltään globalismin vastustajalta, vaan hän usein vain leikittelee sanoilla ja käsitteillä, sekä kertoo tarinoita. Eurooppalainen populismi on Žižekin mielestä vain uusi tapa yrittää keksiä kapitalismi ilman sen kovia reunoja. Toisaalta kysymys kapitalismista ulospääsystä ei ole koskaan ollut ajankohtaisempi. Žižek on mielestäni oikeassa ainakin yhdessä asiassa: liberaalikeskustalainen hegemonia säröilee ja on tarve luoda jotain uutta.

Vanhat konsensuspuolueet globaalia kapitalismia yhä puolustavan "arvopohjansa" kanssa pidetään vallan kahvassa vain ympärivuorokautisen, massiivisen hybridivaikuttamisen avulla, jossa valtamedia tekee osansa. Tämä on myös, Marxia lainaten, "oopiumia kansalle". Valta pyritään säilyttämään melkein hinnalla millä hyvänsä, eikä mikään moka vaikuta olevan liian suuri, jotta väistyttäisiin suosiolla taka-alalle. Mitähän Žižek tuumisi Sipilän ja Orpon johtamasta hallituksesta?

Tulsi Gabbard presidenttikisaan

Tulsi Gabbard
Yhdysvalloissa aletaan jo pikku hiljaa valmistautua vuoden 2020 presidentin vaaleihin. Nyt on myös demokraattipuolueesta ilmoittautunut kisaan hieman kiinnostavampi tapaus, havaijilainen kongressiedustaja Tulsi Gabbard.

37-vuotias Gabbard on ensimmäinen hindu, joka on valittu maan kongressiin. Hän on myös Irakissa ja Kuwaitissa lääkintätiimissä palvellut veteraani, jota on Yhdysvalloissa arvosteltu esimerkiksi siitä, että vuonna 2017 hän matkusti Syyriaan ja tapasi tavallisten syyrialaisten lisäksi myös presidentti Bashar al-Assadin. Gabbard on kritisoinut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja vallanvaihto-operaatioita. Hänen vaalikampanjansa keskiössä tulevat kuulemma olemaan "sodan ja rauhan" kysymykset.

Gabbardin ilmoittauduttua ehdolle, lehdistö ja politiikan "asiantuntijat" ryhtyivät välittömästi mustamaalausprojektiin. Liberalismin lipunkantajamaassa on nyt järkytytty siitä, että demokraatti Tulsi on työskennellyt 21-vuotiaana isänsä, senaattori Mike Gabbardin johtamassa perinteistä miehen ja naisen välistä avioliittoa puolustavassa lobbausjärjestössä. Tulsin väitetään muutenkin suhtautuneen nuivasti homoseksuaalisuuteen. Kongressiin päästyään Gabbard on poliitikoille tyypilliseen tapaan pyydellyt anteeksi aiempia näkemyksiään ja vakuuttanut toimivansa vastedes seksuaalivähemmistöjen asioita edistävällä tavalla.

Gabbardin todellinen helmasynti lienee kuitenkin se, että hän on arvostellut Washingtonin sisäpiiripolitiikkaa, jota sekä demokraatit että republikaanit tukevat. Hän on myös kritisoinut Saudi-Arabiaa ja ilmaissut tukensa Putinin Venäjän toimille Syyriassa. Samoin hän on tavannut Intian kansallismielisen pääministeri Narendra Modin, joten Gabbardin tulevat kilpakumppanit, Washingtonin eliitti ja politiikan kommentoijat ottavat varmasti tästä kaiken irti leimaamalla Gabbardin "homovastaiseksi hindunationalistiksi, joka veljeilee diktaattorien kanssa". Tällaisia älyvapaita kommentteja onkin jo esiintynyt.

Gabbardilta varmasti tivataan myös amerikkalaisilta poliitikoilta edellytettyä "uskollisuutta Israelille", joten tästäkin aiheesta tulemme vielä kuulemaan lisää. En ihmettelisi, jos myös Gabbard vakuuttaisi olevansa "hyväksi Israelille" (eikö amerikkalaisen poliitikon pitäisi pyrkiä toimimaan vain Yhdysvaltojen hyväksi?) ja tekevänsä kaikenlaisia myönnytyksiä, jotta ehdokkuuden poliittisesti korrektit kriteerit täyttyisivät. On muistettava, että myös "Amerikka ensin"-teemalla kampanjoinut Trump on sionisti ja Israelin ystävä. Kritiikitön tuki juutalaisvaltion agendalle  ja toimille onkin yksi amerikkalaisen politiikan vastenmielisimpiä piirteitä.

Vaikka mikään ei juuri tunnu muuttuvan Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa presidentin vaihdoksien myötä, Gabbardin ilmoittautuminen ehdokkaaksi tekee kisasta edes hieman kiinnostavamman. Toki löytyy ihmisiä, jotka odottavat Trumpin saavan jatkokauden, tai jopa Hillary Clintonin pääsevän vielä tähän näennäisen vallan kahvaan. Gabbardin ulkopoliittisista näkemyksistä voin löytää edes joitain yhtymäkohtia omiini, joten näen hänet mielelläni mukana vaaleissa. Eri asia on, onnistutaanko hänen ehdokkuutensa sabotoimaan jo alkumetreillä.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Yhdysvallat, Israel ja "Arabi-Nato" Irania vastaan?

Trumpin hallinnon ulkoministeri Mike Pompeo on parhaillaan Lähi-idän kiertueella.

Pompeo tapasi Egyptissä jo presidentti Abdel Fattah al-Sisin, ja ennen saapumistaan Kairoon hän vieraili Jordaniassa, Bagdadissa ja Irakin kurdien pääkaupungissa Arbilissa. Matka jatkuu myös Bahrainiin, Arabiemiraatteihin, Qatariin, Kuwaitiin, Omaniin ja Saudi-Arabiaan.

Egyptin Kairon Amerikkalaisessa yliopistossa pitämässään linjapuheessa Pompeo tyypilliseen tapaansa uhkaili, valehteli ja kehua retosteli Yhdysvaltojen toimia. "Amerikka on aina ollut, ja tulee aina olemaan, vapauttava, ei miehittävä voima. Me emme ole koskaan unelmoineet Lähi-idän valloittamisesta", Pompeo kehtasi sanoa vakavalla naamalla, ja siirtyi syyttämään tuttuun tapaansa Irania.

Pompeo vakuutteli kuulijoitaan siitä, että Yhdysvallat pysyy "aktiivisena toimijana" Syyriassa, vaikka armeijan joukot sieltä poistuisivatkin. Tavoitteena on myös "ajaa kaikki Iranin joukot pois Syyriasta". Pompeo kertoi myös Yhdysvaltojen rakentavan Lähi-itään "Iranin-vastaista rintamaa", johon kuuluisivat Persianlahden maiden lisäksi ainakin Egypti ja Jordania.

Pompeo sanoi lisäksi Yhdysvaltojen varmistavan, että Israelilla on "riittävä sotilaallinen kapasiteetti itsensä puolustamiseksi Iranilta". Tässä myös Yhdysvaltojen arabivasallit tulevat kuvaan mukaan, sillä Yhdysvallat yrittää yhä saada "Arabi-Natoa" kasaan. Yhdysvaltojen ja sionismin vastaisen arabinationalismin ajoista on päädytty siihen alennustilaan, että myös arabimaat ovat ryhtyneet tukemaan Israelia.

Angloamerikkalaisjuutalainen establismentti haluaa kaataa Iranin hallituksen, koska Iran muodostaa Lähi-idässä sionismia ja globalistien pyrkimyksiä vastustavan vastarinta-akselin yhdessä Syyrian ja Libanonin Hizbollahin kanssa. Iranin vastarinta on ollut jo pitkään lähes ainoa este juutalaisvaltion ylivallalle Lähi-idässä.

Vaikka Trump tekisi tai sanoisi välillä jotain suhteellisen järkevää, hänen lähipiirinsä osoittaa, että vanhalla sapluunalla mennään edelleen, vain puhujat vaihtuvat. Pompeon sanotaan olevan Trumpin vahvimpia ja tärkeimpiä kannattajia, joten mitä se kertoo amerikkalaisten nykyhallinnosta?

Entinen CIA-johtaja kiertää nyt Lähi-idässä vaatimassa ymmärrystä ja tukea Yhdysvalloille ja Israelille, samalla uhkaillen jälleen Irania. Jos tämä on "suon kuivatusta" Trumpin hallinnon tyyliin, ei meininki paljon eroa pysyvän valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin pitkän tähtäimen suunnitelmista. "Arabi-Nato" on utopistinen ajatus, mutta Iranin vastainen hanke vain lisää jännitteitä Lähi-idässä. Tel Avivissa hierotaan tyytyväisenä käsiä yhteen.

Francis Parker Yockeyn poliittinen odysseia

Kerry Bolton on kirjoittanut kattavan ja perusteellisen, 600-sivuisen elämäkerran Francis Parker Yockeysta, joka on ajatuksillaan vaikuttanut erityisesti eurooppalaiseen antikapitalistiseen oikeistoradikalismiin. Poliittiset marginaalihahmot oikealta vasemmalle ovat eksentrisyydessään kiinnostavia, joten päätin lukea Boltonin kirjan tästä kiistellystä henkilöstä.

Yockey: A Fascist Odyssey julkaistiin viime vuoden maaliskuussa Arktos-kustantamon toimesta. Yockeysta on toki aiemminkin kirjoitettu, mutta Boltonin teos on niin massiivinen ja sisältörikas, että se on varmasti tärkein kirja, mikä Yockeysta on kirjoitettu (tai tullaan koskaan kirjoittamaan). Mutta mikä mies tämä Yockey sitten oikein oli?

Francis Parker Yockey (1917-1960) oli amerikkalainen asianajaja, poliittinen aktivisti ja kirjailija, joka tunnetaan oikeistoradikaalien piireissä Oswald Spenglerin historianfilosofian jatkajana. Yockeyn pääteos, vuonna 1948 alun perin Ulick Varange-nimimerkillä julkaistu Imperium: The Philosophy of History and Politics, on eräänlainen itsenäinen ja poliittinen jatko-osa Spenglerin Länsimaiden perikadolle. Toisin kuin Spengler, Yockey esitti, että pysyäkseen elossa, on länsimaisen - tai pikemminkin eurooppalaisen - sivilisaation luotava Dublinista Vladivostokiin ulottuva imperiumi.

Yockey syntyi Chicagossa, Illinoisissa, nelilapsisen perheen kuopuksena. Yockeyn vanhemmat olivat saksalaista ja irlantilais-englantilaista syntyperää. He tulivat Baijerista, etelä-Saksan alueelta. Hänen vanhempansa kasvattivat Francisin arvostamaan eurooppalaista korkeakulttuuria. Äidiltään Yockey peri rakkauden klassiseen musiikkiin ja nuoresta Yockeysta tulikin taitava pianisti, joka osasi tulkita Lisztin, Beethovenin, Chopinin ja Haydnin teoksia.

Nuorena yliopisto-opiskelijana Yockey sai ensikosketuksensa poliittiseen ajatteluun katolisen "radiopapin", Charles Coughlinin, Social Justice-sanomalehden kautta, jossa myös yksi Yockeyn varhainen kirjoitus julkaistiin. Isä Coughlin tuli tunnetuksi pankkiirien ja kapitalismin ankarana arvostelijana, sekä Benito Mussolinin fasismin sympatisoijana, jonka takia hänen suosittu radio-ohjelmansa lakkautettiin vuonna 1938. Yockeylle tämä kaikki oli kuitenkin vasta alkua.

Ennen kuin hän omistautui Oswald Spenglerin historianfilosofialle, Yockey tutustui myös marxilaisuuteen. Spenglerin lisäksi nuori Francis vaikuttui myös saksalaisen juristin ja poliittisen teoreetikon, Carl Schmittin ajattelusta. Spenglerin tavoin Yockey ei välittänyt niinkään "valkoisesta rodusta", vaan suosi henkisempää ihmiskäsitystä yhdistettynä Karl Haushoferin ajatuksiin geopolitiikasta. Tästä ristiriidasta huolimatta Yockey uskoi kansallissosialismiin, oli juutalaisvastainen, ja tuki kaikenlaisia radikaaleja liikkeitä koko loppuelämänsä ajan. Amerikkalaisille natseille, kuten George Lincoln Rockwellille ja muille, Yockey oli kuitenkin liian "strasserilainen", epäilyttävän vasemmistolainen ja outo älykkö.

Vaikka Yockey oli varhaisen kansallissosialismin ja fasismin sympatisoija, oli hän monella tapaa hyvin epätavallinen hahmo toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa. Siinä missä useimmat eurooppalaiset ja amerikkalaiset uusfasistit ja muut sodanjälkeisen ajan oikeistolaiset kannattivat Yhdysvaltojen  hegemoniaa Neuvostoliiton edustaman kommunismin uhkaa vastaan, Yockey katsoi, että uuden oikeiston olisi liittouduttava vasemmiston kanssa. Euroopan ja Neuvosto-Venäjän tulisi yhdessä asettua angloamerikkalaista valtaa vastaan.

Tätä ehdotettua liittoa kutsuttiin "punaruskeaksi allianssiksi" (punainen edusti vasemmistoa, ruskea taas oikeistoa). Yockey katsoi, että amerikkalainen universalismi, liberalismi ja konsumerismi, ja sen liitto sionismin kanssa, olivat paljon tuhoisampia Euroopalle kuin Neuvostoliiton ideologia. Yockey uskoi, että Stalinin johdolla Neuvostoliitosta oli tullut amerikkalaisuuden sekä sionismin vastainen, ja sen autoritäärisyydestä olisi otettava jotain oppia, jotta eurooppalaisuus voisi säilyä ja kehittyä. Yockeylle eurosentrinen, "eettinen sosialismi", olisi ideologinen ase rahavallan kapitalismia vastaan.

Niinpä hän uskoi, että sodanjälkeinen uusfasismi voisi yhdessä kommunismin ja kolmannen maailman kapinaliikkeiden kanssa vastustaa Yhdysvaltojen hegemoniapyrkimyksiä. Yockey ei itse asiassa edes pitänyt amerikkalaista kulttuuria "länsimaisena", ts. juuriltaan eurooppalaisena, vaan hänestä siitä oli jo varhain tullut angloamerikkalaisjuutalaisen establismentin ja kansainvälisen rahavallan vääristämä eurooppalaisuuden vastainen "länsi", jossa liberalismi, feminismi, freudilainen psykologia, "viidakkomusiikki", ja perinteisiä arvoja pilkkaava viihdeteollisuus turruttivat ihmisten mielet ja sairastuttivat koko kulttuurin New Yorkin ja Hollywoodin yllyttäminä.

Lakiopintojensa jälkeen Yockey hakeutui töihin amerikkalaisten asettamaan sotarikostuomioistuimeen Saksaan. Hänen salainen tarkoituksensa oli luoda kontakteja saksalaisiin ja muihin eurooppalaisiin, jotka kenties suunnittelivat vastarintaa amerikkalaismiehitystä vastaan. Saavuttuaan Saksaan tammikuussa 1946 Yockey nimitettiin Wiesbadeniin Yhdysvaltain sotilasosaston siviilihenkilöstöön. Tämä yksikkö tutki "toisen luokan natseja", toisin sanoen vähemmän merkittäviä sotarikollisia. Yockey toimi asianajajana, joka arvioi muun muassa armahduksia koskevia vetoomuksia.

Yockey herätti kuitenkin huomiota runsailla poissaoloillaan, sillä hän etsi saksalaisia sotaveteraaneja ja muita hengenheimolaisia aina kun mahdollista. Yockey oli ilmeisesti kuullut propagandistisia huhuja jäljelle jääneiden natsien maanalaisesta vastarintaliikkeestä. Myös itse työtehtävissä ilmeni ongelmia. Yockeyn esimies kutsui hänet luokseen ja valitti, että Yockeyn laatimat raportit eivät "noudata virallista näkökulmaa", ja ne olisi kirjoitettava uusiksi. Yockeyn kerrotaan vastanneen, että hän on lakimies eikä lehtimies: "kirjoittakaa itse propagandanne". Yockey jätti tehtävänsä jo yhdentoista kuukauden jälkeen.

Boltonin kirjassa kuvataan myös oikeudenkäyntiä odottavien saksalaisvankien brutaalia kohtelua vangitsijoidensa käsissä. Kohtelusta valittajien kohtalona oli yleensä kokea lisää väkivaltaa, kidutusta ja nöyryyttämistä. Tällaisia yksityiskohtia ei oppilaitosten historiantunneilla kerrota, joten tässäkin mielessä Boltonin vaivannäkö ja yksityiskohtaisuus on merkittävää. Voittajien sanelemaa historianarratiivia kyseenalaistetaan erityisesti Yockeyn omilla muistiinpanoilla. Vilahtaapa tässä yhteydessä kirjassa myös mielenkiintoinen kenraali George S. Patton.

Saksa, jonka raunioiden keskellä Yockey vaelsi oli kuin Morgenthau-suunnitelmasta, joka oli laadittu  saksalaisten näännyttämiseksi ja koko Saksan taannuttamiseksi rutiköyhäksi maatalousmaaksi, jonka teollisuus olisi romahdutettu ja näin varmistettu, ettei maa enää nousisi uhkaamaan muuta maailmaa. Amerikanjuutalainen historioitsija Deborah Lipstadt, joka on kieltänyt, että Morgenthau-suunnitelmaa olisi koskaan pantu täytäntöön, syyttää Yockeyta myös holokaustirevisionismin alulle panemisesta.

Saksasta Yockey matkusti takaisin Yhdysvaltoihin, mutta hänen kokemuksensa eivät jättäneet häntä rauhaan ja niin vuonna 1947 hän matkusti Irlantiin, Brittas Bayhin, eristääkseen itsensä muusta maailmasta ja kirjoittaakseen ajatuksensa kirjaksi, josta tulisi hänen pääteoksensa. Jokin naissuhde Yockeylla siellä myös oli, joten aivan erakoksi hän ei heittäytynyt. Hakattuaan kirjoituskonettaan puolisen vuotta, Imperium valmistui vihdoin varhain vuonna 1948, ilman minkäänlaisia lähteitä. Se julkaistiin aluksi Yockeyn englantilaisen kollegan rekisteröimän Westropa Pressin kautta, paronitar Alice von Pflüglin rahoituksella.

Imperium oli omistettu "toisen maailmansodan sankarille", ja monien mielestä Yockey tarkoitti tällä Adolf Hitleriä, samoin kuin "filosofilla" Yockey viittasi Oswald Spengleriin. Jotenkin kummallista, että Spenglerin eriävät mielipiteet Hitleristä ja kansallissosialisteista eivät tavoittaneet Yockeyta. Hitleriä tai natseja ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti mainita kirjassa. Yockeyn sympatiat Stalinin ajan Neuvostoliittoa kohtaan eivät myöskään saaneet ymmärrystä tuon ajan Amerikan äärioikeistopiireissä, joissa neuvostokommunismi nähtiin vain juutalaisten keksimänä salajuonena. Yockeylle stalinismi oli kuitenkin tarpeeksi lähellä fasismia.

Imperium-teoksessa Yockey kehitteli eteenpäin teemoja, joita hän oli pyöritellyt päässään jo yliopistosta lähtien. Yockeyn 'kulttuuripatologian' käsite jatkoi siitä mihin Spengler oli jäänyt, selittäen että kulttuuri on organismi, joka voi myös sairastua sille liian vieraista elementeistä. Tämä on filosofisempi kuvaus ongelmista, joita nykyajassa aiheuttaa esimerkiksi hallitsematon maahanmuutto. Länsimaiselle sivilisaatiolle kulttuurivääristymän aiheuttaja oli Yockeyn mielestä angloamerikkalaisjuutalaisen rahavallan establismentti, joka pyrki tuhoamaan kansakunnat ja korvaamaan ne, Stalinin ilmaisua lainaten, "juurettomalla kosmopoliittisuudella".

Tämä on, kuten jo Spengler kirjoitti, osa sivilisaation talvivaihetta, jolloin raha ja materialismi hallitsevat rappeutuneita yhteiskuntia. Näin on käynyt ennenkin ja tulee käymään vastakin, ainakin jos sykliseen historiankäsitykseen on uskominen. Spenglerin kulttuurimorfologian tärkeys on Yockeyn (ja Boltonin) mielestä siinä, että se selittää miten ja milloin sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja poliittiset olosuhteet ilmentyvät siten, että vieraat elementit pääsevät kulttuuriorganismiin (mitä ei edes pääsisi tapahtumaan täysin terveissä olosuhteissa). Spengler tarjosi metodin diagnoosin tekemiseksi, Yockey laajensi sitä ja ehdotti myös lääkettä. Tässä Imperiumin viesti kaikessa yksinkertaisuudessaan ja syvällisyydessään.

Yockey matkusteli paljon lyhyen elämänsä aikana ja verkostoitui pitkin ja poikin Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja jopa Lähi-itää. Bolton käsittelee lukuisia henkilöitä, jotka olivat Yockeyn kanssa tekemisissä. Hän vieraili Englannissa myös Oswald Mosleyn luona, mutta Mosley ei lämmennyt Yockeyn näkemyksille idän ja lännen yhteisestä rintamasta Yhdysvaltojen luomaa uhkaa vastaan; Bolton kirjoittaa Mosleyn tuskin vilkaisseen Imperium-teosta. Mosleyn brittiläiset fasistit unelmoivat kyllä yhdentyvästä Euroopasta, mutta he eivät olleet yhtä Amerikka-vastaisia ja Neuvostoliittoon ja sen kommunismiin he suhtautuivat Yockeyta jyrkemmin.

Mosleyn kanssa Yockey ei päässyt eteenpäin, joten vuonna 1948 hän perusti oman järjestönsä, eurooppalaisen vapautusrintaman (European Liberation Front). Yockey oli ehtinyt Englannin vierailullaan tehdä vaikutuksen ihmisiin, sillä ryhmään liittyi yli sata jäsentä myös Mosleyn brittiläisestä unionista, osa aivan Mosleyn lähipiiristä. Vuonna 1949 vapautusrintama julkaisi Yockeyn laatiman manifestin nimeltä The Proclamation of London ("Lontoon julistus"). Yockeyn ryhmän oli tarkoitus olla selkeästi euronationalistinen ja antiamerikkalainen.

"Lontoon julistuksen" mukaan Euroopan vapauttaminen vieraan vallan ikeen alta vaatii "vallankumousta", jotta "Euroopan kansat, niiden kulttuurit ja perinteet" voidaan säilyttää. Tässä myös Neuvosto-Venäjällä olisi oma roolinsa Euroopan auttajana. Yockeyn ryhmä toimi vuoteen 1954 saakka, mutta laihoin tuloksin. 1960-luvulla Yockeyn teoksista saivat vaikutteita Jean-François Thiriart sekä Alain de Benoist. 1990-luvulla Yockey ja Euroopan vapautusrintama inspiroivat monia uusoikeistolaisia ryhmiä.

Yockey matkusti myös Egyptiin ja vuonna 1953 Kairossa hän tapasi Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasserin, joka oli Yockeyn silmissä suurmies, arabinationalismin karismaattinen isähahmo. Yockey työskenteli lyhyen aikaa Egyptin tiedotusministeriölle, jolle hän tuotti sionismin vastaista propagandaa. Yockey näki, että erityisesti arabimaat olivat merkittävässä geopoliittisessa asemassa ja niissä oli toimijoita, jotka haastoivat angloamerikkalaisjuutalaisen vallan. On väitetty, että Yockey teki 50-luvulla salaisia matkoja myös Kuubaan, Itä-Saksaan ja mahdollisesti jopa Neuvostoliittoon yrittäessään luoda yhteyksiä kommunisteihin.

Yockeyn poliittinen toiminta, matkustelu ja kirjoitukset herättivät huomiota myös Yhdysvalloissa. ADL (Anti-Defamation League) piti hänestä kansiota. FBI:n mielestä Yockeyn toiminta oli Amerikka-vastaista ja Venäjä-mielistä. Samoin kuin kommunisteiksi epäiltyjä amerikkalaisia, FBI seurasi myös Yockeyta yli vuosikymmenen ajan tämän viettäessä matkalaukkuelämää lukuisia eri henkilöllisyyksiä käyttäen. Hänet pidätettiin lopulta vuonna 1960, kun hän palasi Yhdysvaltoihin ulkomailta. Sattui sekaannus, ja Yockeyn matkalaukku päätyi viranomaisten käsiin. Kun he avasivat matkalaukun, he löysivät väärennettyjä passeja ja syntymätodistuksia, joiden avulla Yockey oli matkustellut. Kun tästä tehtiin ilmoitus, FBI seurasi Yockeyta Oaklandiin, Kaliforniaan, jossa hänet pidätettiin yksityisasunnosta.

Yockey sai syytteen asiakirjaväärennöksistä, vaikka todellisuudessa hänet haluttiin vangita poliittisen aktivisminsa vuoksi. Takaussummaksi määrättiin 50 000 dollaria, jotta mies saataisiin varmasti pidettyä telkien takana. Mistään rikoksesta passiväärennösten lisäksi Yockey ei ollut epäiltynä, mutta häntä pidettiin kuitenkin epäilyttävänä "valtion vihollisena". Kirjallisella tuotannolla taisi olla osuutta asiaan. Juutalainen tuomari Joseph Karesh vaati mielentilatutkimusta. Yockey pelkäsi, ettei hän saisi reilua oikeudenkäyntiä, vaan hänet pyrittiin diagnosoimaan mielisairaaksi ja saamaan lukkojen taakse loppuiäkseen. Bolton kirjoittaa tästä seikkaperäisesti Yockeyn lähipiirin ja FBI-tietojen pohjalta.

Kesäkuun 17. päivä 1960, Yockey löydettiin kuolleena sellistään tyhjä syanidikapseli lähellään, vaikka häntä pidettiin FBI:n valvonnassa. Kukaan ei tiedä varmasti, mistä syanidikapseli oli peräisin.  FBI:n mukaan Yockey oli jättänyt viestin, jossa hän väitti tekevänsä itsemurhan suojellakseen poliittisten yhteyksiensä anonymiteettiä. Sellitoverilleen Yockey oli edellisenä iltana sanonut kryptisesti, "I'll sleep through 'til morning", "nukun aamuun". Oliko Yockeyn mainitsema "aamu" kenties uuden aikakauden aamunkoitto?

Vaikka Yockeyn euronationalismi, imperiumihaaveet ja juutalaisvastaisuus saattavat kuulostaa arveluttavalta ääriajattelulta, on hänen spengleriläinen historiantulkintansa ja Amerikka-kritiikkinsä perusteltua kun tarkastelemme lähihistoriaa. Suhteellisen lyhyen ajan sisällä globaalisti toimiva angloamerikkalaisjuutalainen establismentti on täyttänyt Euroopan amerikkalaisilla sotilastukikohdilla ja runnellut itä-Eurooppaa, Lähi-itää, Afrikkaa ja muitakin maanosia salaisilla ja avoimilla sodillaan, omia intressejä ajaessaan. Venäjäkin tiedostaa, ettei Yhdysvaltoihin voi luottaa missään asiassa, ja niinpä se on strategisesti liittoutunut Kiinan kanssa.

Yockey luultavasti ymmärtäisi tämän strategian hyvin. Boltonin mukaan Yockey oli realisti, joka kykeni huomioimaan muuttuvat maailmanpoliittiset tilanteet. Vaikka hänen ajatuksensa eivät saaneetkaan vastakaikua amerikkalaisen, kommunismin vastaisen oikeiston keskuudessa, Yockeylla oli suurempi vaikutus Euroopassa, jossa intellektuelli uusoikeisto otti hänet omakseen. Jean Thiriart, Alain de Benoist ja Guillaume Faye ovat selvästi saaneet vaikutteita Yockeylta, samoin venäläinen politologi Aleksandr Dugin. Ehkä jotain Yockeyn älyllisestä perinnöstä säilyy jälkipolville, jotka luovat sen pohjalta jälleen jotain uutta.