perjantai 29. toukokuuta 2020

Kohti Kiinan johtamaa maailmaa

Xi Jinping
Avaa mikä tahansa politiikkaa sisältävä verkkosivu tai sanomalehti ja sieltä löytyy uutisia Yhdysvaltojen ja Kiinan keskinäisestä nokittelusta.

Otsikoiden takana käydään kuitenkin vielä merkityksellisempää kamppailua, jossa ratkotaan maailmanjärjestyksen tulevaisuutta, väittää Greg C. Bruno.

Välienselvittely sävytti myös Maailman terveysjärjestön äskettäistä huippukokousta. Kiinan presidentti Xi Jinping lupasi rahoittaa terveysjärjestön koronaviruksen vastaisia toimia kahdella miljardilla dollarilla. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump taas uhkasi katkaista rahoituksensa järjestölle, ellei se todista "riippumattomuuttaan Kiinasta".

Yhdellä tasolla tämä retorinen ja fiskaalinen sparraus terveysjärjestön kustannuksella johtuu molempien maiden sisäpoliittisesta tilanteesta, Bruno arvioi. Hänen mielestään molemmat suurvaltajohtajat pyrkivät vahvistamaan legitimiteettiään kotimaassa. Toisella, syvemmällä tasolla, taas on kyse vastakkaisista näkemyksistä koskien kansainvälistä järjestystä.

Jo seitsemän vuosikymmenen ajan, toisen maailmansodan jälkeinen globaali johtajuus ja erilaisten kansainvälisten instituutioiden ohjat ovat olleet Yhdysvaltojen luotsaamalla lännellä. Merkkejä muutoksesta on ollut ilmassa jo aiemminkin, mutta viimeistään koronakriisin surkea hoito on osoittanut, että tuo aikakausi on ohitse. Nyt aprikoidaan lähinnä, mikä tulee korvaamaan entisen järjestyksen.

Brunon mielestä rehellisin vastaus on, ettei kukaan vielä oikein tiedä. Mutta ottaen huomioon, että Yhdysvaltojen lisäksi vain Kiinalla on kykyä ja valmiutta uudistaa globaalia järjestystä, tulevaisuutta voi ennakoida selvittämällä mitä Peking oikein haluaa.

Kiinan eliitille yksi nykyisen järjestelmän keskeisimmistä kritiikin aiheista on, että se rakennettiin Yhdysvaltojen sanelemille normeille ja arvoille: liberalismille ja ihmisoikeuksille. Koska näiden arvojen koetaan uhkaavan Kiinan yksipuoluehallintoa, Pekingillä on täysin erilainen näkemys globaalin suurvallan perusvastuista.

Lännen väittäessä liberaalin demokratian edistävän rauhaa ja hyvinvointia, Kiinan mielestä juuri nämä lännen tuputtamat "universaalit arvot" ovat syynä maailman konflikteihin ja epävakauteen. Tässä kiinalaiset eivät ole aivan väärässä: demokratian nimissä on kukistettu kokonaisia valtioita ja ihmisoikeusjargonilla on peitelty todellisia motiiveja.

Kiinan suosima vaihtoehtoinen maailmanjärjestys olisi "anti-ideologinen". Toisin sanoen, se olisi globaalin integraation järjestelmä, jossa jokainen maa voisi valita omat poliittisen ja taloudellisen toiminnan mallinsa. Tämä kuulostaa "monenkeskisyyttä" korostavalta näkemykseltä, eikä se vaadi Kiinaa omaksumaan "maailmanpoliisin" roolia amerikkalaiseen tyyliin.

Tämän vision ytimessä on Kiinan markkinoima keskinäisyhteyksien maailma, jossa Pekingin asettamat väljät normit olisivat sitoutumisen perustana. Toisin kuin Washingtonilla, joka asettaa tiukkoja ehtoja ja rajoitteita kumppaneilleen, Pekingin versio hegemoniasta on Brunon mukaan "agnostinen". Sen ehdot ovat yksinkertaiset: kunnioita Kiinan auktoriteettia ja intressejä ja hyödy itsekin taloudellisesti ja poliittisesti.

Bruno katsoo, että historiallisesti Xi Jinping ei ole ensimmäinen kiinalainen johtaja, joka puhuu tällaisen maailmanjärjestyksen puolesta. Hierarkkinen tribuuttijärjestelmä muodosti perustan keisarillisen Kiinan vallalle vuosisatojen ajan.

Toisin kuin edeltäjillään, Xi'llä on keinot toteuttaa globaalin järjestelmän muutos. Esimerkiksi Vyö ja tie-hanke, jonka tavoitteena on yhdistää Kiina Afrikkaan, Eurooppaan, Lähi-itään (eli Länsi-Aasiaan) ja muihin alueisiin kaupan, infrastruktuurin ja ihmisten välisten yhteyksien kautta, on monin tavoin toisinto keisarillisen Kiinan lähestymistavasta.

Vyö ja tie-hankkeen lisäksi Kiina kehittää omanlaisiaan instituutioita, joiden länsi kokee jo uhkaavan sen johtamaa liberaalia järjestystä. Peking tekee tämän vaikuttamalla monenvälisiin instituutioihin sisältä käsin sekä rakentamalla samalla kilpailevia rakenteita, joihin se voi vaikuttaa alusta alkaen.

Vuonna 2018 Maailmanpankin pääomankorotus vahvisti Kiinan äänioikeutta, jolloin siitä tuli kolmanneksi vaikutusvaltaisin jäsenvaltio. Samanaikaisesti Peking loi myös omia järjestelmiään, kuten Aasian infrastruktuuri-investointipankin, silkkitierahaston, BRICS-maiden uuden kehityspankin, sekä yhteistyöhankkeen kuudentoista Keski- ja Itä-Euroopan maan kanssa. Kaikissa näissä instituutioissa Kiina edistää omaa agendaansa.

Bruno arvelee, että globaalin etelän maille, Kiinan johtama kansainvälinen järjestys vaikuttaa houkuttelevalta. Lännen liberaalien arvojen kannattajista ja ihmisoikeuskriitikoista Pekingin visio vaikuttaa nurkkakuntaiselta ja jopa pelottavalta. Helposti unohtuu, ettei länsi ole käytännön tasolla Kiinaa moraalisesti parempi, päinvastoin.

Kiina-asiantuntija Jude Blanchette väittää Pekingin kunnianhimon alati kasvavan. "Se ei välttämättä tarkoita, että Kiina haluaisi valloittaa koko maailman", amerikkalaistutkija myöntää, mutta Kiinan vahvistuva rooli hermostuttaa Blanchettea ja hänen hengenheimolaisiaan. Lännen pitäisi olla tutkijan mielestä huolissaan tilanteesta.

Maailmanjärjestyksen suunnanmuutos on kuitenkin tosiasia, sillä Trumpin hallinnolla ei tunnu olevan selvää strategiaa Kiinan haastamiseksi. Sanasota, johon Trump on keskittynyt, on merkityksetöntä verrattuna ideologiseen taisteluun, jonka voitosta Kiina näyttää olevan vakuuttunut, Bruno toteaa.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Iranin tankkerit saapuvat Venezuelaan Yhdysvaltojen uhkailusta huolimatta

Iran ja Venezuela sopivat aiemmin öljytoimituksista, jotka ovat nyt toteutumassa: öljypulasta kärsivään Venezuelaan on matkalla viisi iranilaista tankkeria.

Jo kolmas tankkeri on saavuttanut Venezuelan aluevedet Yhdysvaltojen vastustuksesta huolimatta. Alusten lastina on polttoainetta kymmenien miljoonien dollarien arvosta, jotka Venezuela maksaa Iranille kultana.

Iranin lipun alla seilaava Petunia ylitti Karibianmeren aiemmin tiistaina, kulkien samaa reittiä kuin Venezuelaan jo saapuneet tankkerit Fortune ja Forest. Fortune saapui määränpäähänsä maanantaina El Paliton öljynjalostamolle Puerto Cabelloon.

Venezuelan presidentti Nicolás Maduro sanoi, että hän julkistaa lähipäivinä suunnitelman polttoaineen jakelusta. Bensiini on niin vahvasti subventoitua, että se on käytännössä ilmaista. Polttoainepula on pakottanut venezuelalaiset jonottamaan päivien ajan tai hankkimaan bensiiniä pimeiltä markkinoilta kiskurihintaan.

Iran toimittaa Venezuelaan kaiken kaikkiaan 1,5 miljoonaa barrelia bensiiniä sekä puhdistuskomponentteja. Maduron mukaan Venezuela pääsee nyt asteittain kohti "uutta normaalia polttoaineen jakelussa".

Yhdysvallat on tyypilliseen tapaansa kritisoinut Iranin öljytoimituksia Venezuelaan. Talouspakotteista huolimatta Washington ei uskaltanut puuttua kuljetuksiin. Trump on toki uhonnut vastatoimilla ja Iran on varoittanut Washingtonia moisten suunnitelmien seurauksista.

"Olemme onnekkaita, että voimme luottaa Iranin apuun näinä aikoina", sanoi Venezuelan vastikään nimitetty öljyministeri Tareck El Aissami. Ministeri kutsui Fortune-tankkeria "solidaarisuuden ja veljeyden symboliksi" Iranin ja Venezuelan välillä. "Me emme voi hyväksyä minkään valtion toimivan maailmanpoliisina", El Aissami lisäsi Yhdysvaltoihin viitaten.

Vuodesta 2017 lähtien Trumpin hallinto on yrittänyt horjuttaa Venezuelan hallintoa. Tähän on sisältynyt öljy- ja kauppasaarto. Caracas kääntyi Teheranin puoleen saadakseen polttoainetta ja teknistä apua aktivoidakseen uudelleen Venezuelan suurimman öljynjalostamon, joka on ollut poissa käytöstä viime vuoden valtakunnallisten sähkökatkosten jälkeen. Presidentti Maduro syytti Yhdysvaltoja katkoksista.

Trumpin hallinnon vanhempi virkamies sanoi aiemmin tässä kuussa Washingtonin harkitsevan vastatoimia Venezuelan ja Iranin yhteistyölle. Pentagonin tiedottaja tosin totesi viime viikolla, ettei sotilaallisista toimista ole vielä päätetty. Valkoinen talo ja ulkoministeriö eivät ole vielä kommentoineet asiaa.

tiistai 26. toukokuuta 2020

Kiinan mestarisiirto Hongkongissa

Yhdellä mestarillisella siirrolla Peking on ratkaisemassa pitkäaikaisen haasteen maan laillisille intresseille ja vallankäytölle Hongkongissa, kirjoittaa Alex Lo. Hän tarkoittaa kohuttua päätöstä uusista turvallisuuslaeista.

Lo'n mielestä nyt on syytä sivuuttaa Britannian, Kanadan ja Australian älämölö asiasta, sekä Washingtonin "merkityksettömät uhkaukset" ja depolitisoida Hongkong, jotta alueen talous taas kohentuisi ja ihmiset voisivat jatkaa elämäänsä.

Hongkong on osa Kiinaa. Uudet turvallisuuslait tulevat kieltämään "vallankumouksellisen liikehdinnän, ulkomaisen vaikuttamisen ja terrorismin" erityishallintoalueella. Lo'n mukaan Peking käyttää vain itsemääräämisoikeuttaan, jota ulkomailta johdettu "oppositio" on mielenosoituksineen pyrkinyt heikentämään.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo arvioi viime viikolla, että lait ovat "kuolinisku Hongkongin autonomialle". Kiinan ulkoministeriön mukaan erityishallintoalueen lainsäädäntö on "Kiinan sisäinen asia". Jos Yhdysvallat aikoo loukata Kiinan etuja, Kiina on valmis ottamaan käyttöön "kaikki mahdolliset toimet" vastustaakseen tätä, ulkoministeriön edustaja Zhao Lijian vastasi. Kiinan ulkoministeri Wang Yi on todennut maiden olevan "uuden kylmän sodan partaalla".

Viime vuonna Hongkongissa oli useiden kuukausien ajan lännen masinoimia ja väkivaltaisiksi yltyneitä "demokratia-aktivistien" mielenosoituksia. Yhdysvaltojen ja Britannian tiedustelupalvelujen tukemat mielenosoittajat kokoontuivat jälleen sunnuntaina vastustamaan turvallisuuslakeja. Hongkongin paikallishallinnon turvallisuusasioista vastaavan ministerin John Leen mielestä lakeja tarvitaan terrorismin ja epävakauttamisyritysten hillitsemiseksi. Paikallinen poliisijohto on todennut uusien lakien "auttavan yleisen järjestyksen palauttamisessa".

On selvää, että Hongkongin mielenosoitukset ovat Yhdysvaltojen tukema yritys aiheuttaa epävakautta Kiinassa. Yhdysvalloissa republikaanisenaattori Scott Perry on ajanut "Hongkongin vapauslakia", joka antaisi "Yhdysvaltojen presidentille auktoriteetin tunnustaa Hongkong Kiinasta itsenäisenä valtiona". Lo'n mielestä amerikkalaissenaattorin esitys vain osoittaa, miksi Hongkong tarvitsee uusia turvallisuuslakeja.

Kukaan ei odottanut Pekingiltä näin rohkeaa siirtoa. Jälkiviisaudella voidaan sanoa, että tämä oli toisaalta odotettavissa. Peking on ollut hyvin kärsivällinen Hongkongin mellakoiden ja epävakauttamisyritysten suhteen, vaikka se hyvin tietää, että taustalla vaikuttavat Kiinan-vastaiset ulkovaltojen voimat. Yhdysvallat suhtautuu Kiinaan jo nyt niin vihamielisesti, ettei Kiinan ole syytä alistua Washingtonin määräyksiin.

Kun Britannia luovutti Hongkongin takaisin Kiinalle vuonna 1997, maat antoivat yhteisen julistuksen, jossa vahvistettiin Kiinan suvereniteetti Hongkongin suhteen. Näin varmistettiin myös rauhan, vakauden ja hyvinvoinnin jatkuvuus vapaakauppa-alueella. Viime kesäkuusta lähtien kiihtyneet levottomuudet ja väkivaltaiset mielenosoitukset ovat heikentäneet näitä perustakuita. Uudella turvallisuuslailla Peking yrittää vain täyttää yhteisen julistuksen mukaiset sopimusvelvoitteensa, toimittaja Lo kirjoittaa sarkasmia hipoen.

Kiinalais-brittiläinen sopimus on historiallinen dokumentti, jolla ei ole enää käytännön merkitystä. "Yksi maa, kaksi järjestelmää"-periaatteen piti taata Hongkongille autonomia viideksikymmeneksi vuodeksi, mutta britit ja amerikkalaiset ovat itse tärvelleet sopimuksen lisäämällä alueen epävakautta. Kiinan mukaan briteillä ei ole enää oikeutta sekaantua Hongkongin ja siten myös Kiinan sisäisiin asioihin, kuten lakiuudistuksiin. "Yksi maa, yksi järjestelmä"-malli kuulostaakin jo paremmalta.

Kiinan ulkoministeri Wang Yi sanoi sunnuntaina, että uudet turvallisuuslait aiotaan saattaa voimaan mahdollisimman pian. Miten angloamerikkalaiset tulevat tähän vastaamaan, vai uskaltavatko vastata mitenkään? Hakevatko länsimieliset hongkongilaiset kohta turvapaikkaa Britanniasta ja Yhdysvalloista? Myös Taiwan, Kiinan perspektiivistä vain emämaan kuriton maakunta, on luvannut tarvittaessa auttaa Hongkongin mielenosoittajia.

maanantai 25. toukokuuta 2020

Koronakeskustelua Kultarannassa

Sanna Marin ja Sauli Niinistö
Presidentti Sauli Niinistön johdolla on jälleen pidetty Kultaranta-keskustelut. Tällä kertaa hahmoteltiin pandemian jälkeistä Suomea ja muuta maailmaa.

Kuten jo muutamana aiempana vuonna, referoin kommentoiden tilaisuuden Ylen antia, vaikka keskusteluissa ei lattean länsimielisestä konsensuksesta poikkeavia näkemyksiä esitettykään.

Tutut naamat arvailivat, millainen on koronapandemian jälkeinen aika. EU:n yhteisvelka, Yhdysvallat, Kiina ja Venäjäkin mainittiin. Kriittisiä yhteiskunnallisia ajattelijoita ei Suomessa ilmeisesti ole, tai ainakaan sellaisia ei päästetä ääneen, sillä puheenvuorot heijastelivat perin tutuksi tullutta liberaalia agendaa.

Ensimmäisessä teemakeskustelussa pohdittiin maailmanjärjestyksen tilaa. Presidentin entinen neuvonantaja, kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala, sai lausua atlantistien taikasanan, "Yhdysvallat". Haukkala totesi, että koska EU on kansainvälisenä toimijana jokseenkin heikko, euromaat joutuvat "tekemään valintansa toisten ehdoilla".

"Toisilla" Haukkala tarkoitti ainoastaan Yhdysvaltoja, joka edelleen näkee Euroopan maat "vasallijoukkona, jonka se tarvittaessa ajaa pilttuuseen ja kulloinkin tarvittaessa olevaan suurpoliittiseen tilanteeseen". Tätä professori ei todennut mitenkään närkästyneesti, sillä hän on Niinistön tavoin amerikkalaisen ylivallan kannattaja.

EU-komissaari Jutta Urpilainen markkinoi ajatusta siitä, että koronakriisi täytyy ratkaista "yhtenäisesti" tai muuten "koko EU on vaarassa". Urpilainen olisi valmis maksattamaan muidenkin euromaiden laskuja suomalaisilla. Suurvaltapolitiikkaa hän sivusi esittämällä epärealistisesti, että EU saisi toimia "välittäjänä ja sillanrakentajana" Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä.

Niinistön kanssa pystyi olemaan samaa mieltä siitä, että EU:n taloussolidaarisuutta on jo harrastettu kyllästymiseen asti ja euroalueella pitäisi siirtyä "alkuperäiseen sopimukseen". Entinen pääministeri Esko Aho puhui EU:n "valuviasta", mutta eiköhän perimmäinen syy ole nykyisessä kapitalistisessa järjestelmässä ja keskuspankkimafian huijaustaloudessa?

Kovimmille eurofederalisteille itsenäisempi talouslinja ei tietenkään sovi, sillä liittovaltion asiamiehet haluavat vain syventää jäsenmaiden "EU-riippuvuutta" ja "yhteistä taakanjakoa" esimerkiksi turvapaikka-asioissa, jotta kalergilainen projekti etenisi. Jos haluaa saada esimakua länttä hallitsevan vanhan eliitin "globaalihallinnosta", EU on eräänlainen koelaboratorio.

Pääministeri Marin vaikutti suhtautuvan Niinistöä myönteisemmin velkatalouteen, EU:n mahdolliseen viidensadan miljardin elvytysrahastoon ja "yhteisvastuun lisäämiseen". Koronavelkapommi siis tikittää, mutta hävittäjähankinnoista tuskin luovutaan.

Pandemia kiihdyttää trendejä, jotka olivat jo alkaneet näkyä, arvioi ranskalainen ulkopolitiikan asiantuntija, professori François Heisbourg. Kuten aina ennenkin, "Suomi välttelee joutumasta kiistoihin", Heisbourg väittää.

EU tulee "blokkiutumaan" (ennen hajoamistaan?), mutta Marin ei ollut halukas "valitsemaan leiriä". Ranskalaistutkija Heisbourg on sitä mieltä, että yhteiskunnista tulee korona- ja talouskriisin aikana "brutaalimpia ja kovempia ulkosuhteidensa hoidossa". Miten Suomelle mahtaa käydä?

Kultaranta-keskustelut saatetaan päätökseen tänään. Niinistö vastaa Radio Suomessa kansalaisten kysymyksiin. Odotettavissa lienee tarkoin seulottuja, narratiiviin sopivia kysymyksiä ja vastauksia Suomen, Euroopan ja maailman tulevaisuudesta. Ylen lähetyksessä jatketaan sunnuntaisten keskustelujen teemojen läpikäymistä.

perjantai 22. toukokuuta 2020

Saksalaispoliitikko: Miksi riskeeraisimme suhteemme Kiinaan?

Maximilian Krah
Eurooppalaisten poliitikkojen keskuudessa vallitsee "puutteellinen geopolitiikan ymmärrys", väittää saksalaisen Alternative für Deutschland-puolueen europarlamentaarikko Maximilian Krah.

Varsinkin Kiinasta on tullut lännen liberaalien silmissä varsinainen mörkö. Krahin mielestä politiikan tulee perustua realiteetteihin. Kiinan nousu on realiteetti ja Krahin mielestä hyvät suhteet Kiinaan ovat Euroopan etu. "Meidän olisi työskenneltävä tällaisten realiteettien pohjalta", Krah ohjeistaa.

Yhdysvaltojen Kiinan-vastaisuus ei ole Krahin mielestä vain "vaalimelua", vaan juopa juontaa syvemmältä. Yhdysvallat on tiedostanut Kiinan kasvun kilpailevaksi suurvallaksi. Yhdysvallat taas ymmärrettävästi haluaisi olla ainoa suurvalta, Krah selittää. Tästä seuraa vastakkainasettelu, jossa Yhdysvallat käy kaikin keinoin Kiinaa vastaan. Eurooppalaisten ei Krahin mielestä kannattaisi seurata amerikkalaista esimerkkiä.

Euroopan intressejä palvelee parhaiten ymmärrys keskinäisriippuvuudesta. Täydelliseen omavaraisuuteen Krah ei usko. Hänestä tämä näkyy erityisesti energia- ja teknologiasektorilla. Euroopalla pitää olla valinnanvaraa mitä tuottajiin ja hankkijoihin tulee, "sillä tavalla me pysymme edes jotenkin itsenäisinä ja suvereeneina", Krah esittää.

Krahista Yhdysvallat yrittää hallita euromaiden toimittajavalintoja. Energiasektorilla ne kohdistuvat Venäjältä kaasua tuovaan Nord Stream 2-hankkeeseen. Teknologian saralla amerikkalaiset painostavat euromaita luopumaan yhteistyöstä kiinalaisyhtiö Huawein kanssa.

"On ehdottoman tärkeää, että meillä on vaihtoehtoja [Yhdysvalloille]", Krah painottaa. "Kun sinulla on vaihtoehtoja, pystyt neuvottelemaan, mutta jos niitä ei ole, voit vain toivoa saavasi oikeudenmukaista kohtelua", Krah pragmatisoi; siksi Saksan ja muunkin Euroopan yhteistyökumppaneiksi tarvitaan myös Kiinaa ja Venäjää.

Krah ei näe yhtään hyvää syytä riskeerata suhdetta Kiinaan. "Kiina oli globaali suurvalta ennen teollistumista. Nyt se on omaksumassa jälleen luontaisen roolinsa ja se tekee niin meidän hyväksynnästämme huolimatta", Krah arvioi. Hänestä on järkevää pyrkiä hyötymään tästä kehityksestä. Euroopan osallistuminen Yhdysvaltojen rinnalla Kiinan vastaiseen kauppasotaan johtaisi vain hintojen nousuun, eikä muuttaisi kokonaistilannetta muutenkaan paremmaksi.

Kiinalla on Krahin mukaan positiivinen roolinsa myös Afrikassa, jonka taloudellinen kehitys on Euroopankin edun mukaista. Kiina on avannut Vyö ja tie-hankkeensa, joka kasvattaa globaalia taloutta ja kehittää eri maiden infrastruktuuria. Keski- ja Itä-Euroopan maat haluavat osansa tästä kehityksestä, mikä on Krahin mielestä ymmärrettävää ja tervetullutta.

Krahilla ei ole epäilystä siitä, etteikö Kiina ajaisi omaa agendaansa, joka pohjautuu kansallisiin intresseihin. Tämä ei oikeistopopulistista europarlamentaarikkoa kuitenkaan pelota. "Ensinnäkin jokainen maa ajaa omaa etuaan, tai ainakin niiden tulisi tehdä niin. Siten Yhdysvallatkin toimii", Krah muistuttaa.

Kiinan intressit keskittyvät lähinnä talouteen. Krah sanoo, ettei ole "koskaan tavannut kiinalaista diplomaattia tai poliitikkoa, joka yrittäisi myydä kommunismia". Eurooppalaiset poliitikot taas "yrittävät tuputtaa vasemmistoliberaalia agendaansa koko maailmalle". Krah on kiitollinen Kiinan rationaalisesta näkökannasta. Talousasioista kiinalaisten kanssa on helppo puhua, mutta poliittinen provosointi olisi typerää.

Jos Eurooppa haluaa olla "itsenäinen globaali toimija eikä vain Yhdysvaltojen vasalli", sen on Krahin mielestä syytä kehittää hyvät suhteet Kiinaan. "Me tarvitsemme Kiinaa vaihtoehtoisena kauppakumppanina, jotta voimme neuvotella myös Yhdysvaltojen kanssa". Krah toivoo, että suhde Kiinaan kehittyy "luotettavaksi kumppanuudeksi, ellei jopa ystävyydeksi".

Kiina on "vanha ja kunnianarvoisa sivilisaatio, joka määrittelee oman tiensä tulevaisuuteen". Kiina voi Krahista inspiroida myös meitä eurooppalaisia löytämään uudestaan oman kulttuuriperintömme sen sijaan, että uskoisimme amerikkalaisen "Piilaakson elämäntavan" olevan ainoa vaihtoehto.

Kysyttäessä Kiinan kehityksen suunnasta ja kommunismista, Krah kertoo kasvaneensa 12-vuotiaaksi asti Itä-Saksassa eli Saksan demokraattisessa tasavallassa. "Muistan, että kommunismi määriteltiin tuolloin tuotantovälineiden yhteisomistukseksi. Tämän määritelmän valossa, Kiina on tänä päivänä vähemmän kommunistinen kuin Saksa", Krah väittää.

Saksalaispoliitikon mielestä "ainoa jäänne entisajan kommunismista Kiinassa on hallitsevan kaaderiorganisaation nimi ja ehkä jonkinlainen poliittinen kansanperinne". "Jos ajatellaan vuotta 1979, kun Deng Xiaoping aloitti maan avautumispolitiikan, edes optimistisimmat eivät olisi voineet kuvitella siitä alkavaa vapautumista", Krah hehkuttaa. Hänestä eurooppalaisten tulisi antaa tunnustusta Kiinan taloudelliselle, sosiaaliselle ja poliittiselle kehitykselle.

Tilannetta vaikeuttaa Krahista se, että Kiinasta on tehty syntipukki. Tähän on monia syitä, kuten Yhdysvaltojen heikentynyt asema ja tulevat presidentinvaalit. Mitä tulee eurooppalaiseen vasemmistoon, sillä on Krahin mielestä tapana idealisoida heikkoutta. He ylistävät kehittyviä maita niin kauan, kun ne ovat heikkoja, alistuvia ja kiitollisia avusta. Eurovasemmisto ei voi hyväksyä vahvoja, itsevarmoja ja menestyneitä maita ja siksi Kiinaankin suhtaudutaan nuivasti.

Euroopan ja Kiinan suhteita on rasittanut myös viestintäongelma: Kiina on meritokratia, jossa eliitti valitaan ansioiden ja älyllisen kyvykkyyden perusteella, kun taas egalitaristisessa lännessä arvostetaan johdon vuorovaikutustaitoja. Krah on havainnut, että kiinalaispoliitikot käyvät vuoropuhelua järkiperustein, eivätkä niinkään välitä "kuvista, narratiiveista ja tunteisiin vetoavasta viestinnästä", kuten lännessä tehdään.

Euroopan ja Kiinan vuorovaikutusta on kehitettävä edelleen eikä suhdetta kannata horjuttaa Yhdysvaltojen mieliksi. Europarlamentaarikko Krah pyrkii näyttämään esimerkkiä: hän toimii europarlamentissa epävirallisen Kiina-ystävyysryhmän varapuhemiehenä.

Eurooppa kääntyy Yhdysvalloista kohti Kiinaa

Viimeisimpien mielipidemittausten mukaan eurooppalaisten suhtautuminen Yhdysvaltoihin on muuttunut kielteisemmäksi, kertoo Business Insider-lehti.

Julkinen mielipide Yhdysvaltoja kohtaan on laskenut Euroopan maissa entisestään koronaviruspandemian aikana. 76 prosenttia saksalaisista sanoo, että heidän näkemyksensä Amerikasta on synkentynyt koronakriisin takia.

Kumman maan, Yhdysvaltojen vai Kiinan, kanssa Saksan pitäisi ylläpitää läheisiä suhteita? 37 prosenttia saksalaisista vastasi pitävänsä tärkeämpänä suhteita Yhdysvaltoihin, mutta jo 36 prosenttia mielsi suhteet nousevaan Kiinaan tärkeämmiksi.

Yhdysvaltojen suosiossa oli selvä pudotus viime vuoden kyselyyn, jossa vielä 50 prosenttia saksalaisista piti suhdetta Yhdysvaltoihin tärkeänä ja vain 24 prosenttia piti Kiinaa tärkeämpänä.

Erillisessä kysymyksessä vain 10 prosenttia saksalaisista näki Yhdysvallat maansa tärkeimpänä globaalina kumppanina; vuotta aiemmin luku oli vielä 19 prosenttia. Kiinaa piti tärkeimpänä kumppanina 6 prosenttia saksalaisista.

Myös Britanniassa tehty kysely paljastaa muutoksen asenteissa. Viime kuussa briteiltä kysyttiin, haluavatko he vahvemman suhteen Euroopan vai Yhdysvaltojen kanssa. 35 prosenttia briteistä piti Eurooppaa Yhdysvaltoja tärkeämpänä kumppanina; vain 13 prosenttia vastaajista suosi Yhdysvaltoja.

Presidentti Donald Trump johtaa maataan aikana, jolloin Yhdysvaltojen asema maailmalla on heikentynyt ja euromaat ovat alkaneet nähdä Kiinan tulevaisuuden globaalina johtomaana.

Tämä siirtymä näkyy jo eurooppalaisten hallitusten käyttäytymisessä. Ne ovat enenevässä määrin valmiit ignoroimaan Trumpin uhkaukset ja solmimaan lähempiä suhteita Kiinaan.

Joukko euromaita työstää jo sopimuksia kiinalaisen televiestintälaitteita valmistavan Huawei-yhtiön kanssa 5G-verkkojen rakentamisesta, vaikka Valkoinen talo on käskyttänyt vasallejaan vetäytymään yhteistyöstä.

Myös unionista eronneen Britannian pääministeri Boris Johnson, jolle äkämystynyt Trump löi aiemmin tänä vuonna luurin korvaan, on Yhdysvaltoja uhmaten päättänyt edetä Huawein kanssa 5G-verkon pystyttämisen suhteen.

Kiina kykenee siis toimimaan Euroopassa huolimatta Trumpin hallinnon uudesta kauppasodasta ja Euroopan alisteisesta suhteesta väistyvään hegemoniin. Euroopan haluttomuus osallistua täysillä Washingtonin Kiinan-vastaiseen kampanjaan johtunee osittain mantereen taloudellisista kytköksistä Pekingiin.

Maailmantalouden vajotessa kohti syvää taantumaa, Euroopan hallitukset, julkiset laitokset ja yritykset kääntyvät yhä enemmän Kiinaa kohden tuen ja investointien suhteen.

Koska yleinen kuva Trumpin Yhdysvalloista on huonontunut Euroopassa, Kiinan elpyminen voi hyvinkin tapahtua Amerikan kustannuksella.

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Geopoliittinen nollamaailma

Ian Bremmerin ja David F. Gordonin mukaan maailma on Yhdysvaltojen johtajuuden jälkeen siirtymässä "geopoliittiseen taantumaan".

Heidän näkemyksensä on, että yksinapaisesta Amerikka-johtoisesta järjestyksestä ei siirryttäisikään heti uuteen, yhden, kahden tai useamman navan maailmaan, vaan navattomaan "G-nolla-maailmaan", jota yksikään valtio ei kykene johtamaan.

G-nolla-maailma viittaa kansainvälisessä politiikassa ilmaantuvaan valtatyhjiöön länsimaisen vaikutusvallan heikentyessä. Bremmer on jo vuosia sitten kirjoittanut aiheesta kirjan, Every Nation for Itself: Winners and Losers in a G-Zero World (Portfolio, 2012), jossa hän hahmottelee tulevaisuuden itsekkäämpää ja valtiokeskeisempää politiikkaa. Tuo aika saattaa olla nyt käsillä.

Kompromissien tekeminen on jokaiselle maalle vaikeampaa koronakriisin jälkeisessä maailmassa, jota talouden taantuma tulee kurittamaan. Vastaisuudessa hallitusten on myös pyrittävä miellyttämään kotimaiden kansalaisia enemmän. "Kansainvälinen yhteisö" elää yhä retoriikan tasolla, mutta kuten kehittyvät maat, myös euromaat ja Yhdysvallat joutuvat keskittymään sisäpoliittisiin haasteisiin.

Koska yksinapainen globaali johtajuus ei enää ole mikään itsestäänselvyys, yhteenotot suurvaltojen välillä kasvavat. Jo nyt tämä on nähtävissä Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä. Myös geopoliittisesti Yhdysvallat ärsyttää sekä Kiinaa että Venäjää. Etelä-Kiinan meren selkkaukset, energiakauppa, konfliktit Lähi-idässä ja sotilasliitto Nato ovat tässä kuviossa keskeisessä asemassa.

Bremmerin mielestä valtiot voivat totuttautua navattomaan maailmaan keskittymällä alueellisiin ratkaisuihin. Esimerkkinä tästä hän näkee Kiinan toiminnan Kaakkois-Aasian maiden liiton (ASEAN) puitteissa. Hallitukset voivat myös muodostaa erilaisia suhteita useiden kumppaneiden kanssa. Maailmantalous tarvitsee uudenlaista kauppapolitiikkaa; otetaanko tähän mallia Kiinan valtiojohtoisuudesta?

Bremmer arvelee, että Yhdysvaltojen lähimmillä liittolaisilla, kuten Japanilla, Israelilla ja Britannialla, on vaikeampaa sopeutua elämään navattomassa maailmassa. Euromaillakin on omat vaikeutensa luovia Brysselin ja Washingtonin puristuksessa. Läntisten tutkijoiden mukaan myös Venäjän ja Kiinan strateginen kumppanuus on enemmän sektorikohtaista koordinaatiota kuin syvällistä yhteistyötä.

Elämme historiallisessa taitekohdassa. Yhdysvallat ei halua enää olla maailmanpoliisi, eikä mikään muukaan valtio halua kyseistä pestiä, Bremmer väittää. Globalisaatio tulee jatkumaan, amerikanisaatio taas ei. G-nolla on siis väliaika vanhan, Amerikka-johtoisen järjestyksen ja jonkin uuden välillä. Emme voi vielä varmuudella sanoa, mitä on tulossa, mutta tutkijat kuten Bremmer esittelevät erilaisia skenaarioita.

Uusi maailmanjärjestys voi valtiotasolla olla lopulta jonkinlainen Yhdysvaltojen ja Kiinan G2-kokoonpano, mikäli amerikkalaiset ja kiinalaiset oppivat elämään sovussa. Toinen vaihtoehto on konfliktien täyteinen nollasummapeli suurvaltojen välillä. Euroopan unioni jää luultavasti näiden kahden suurimman kansantalouden varjoon. Myös Venäjän merkityksen Bremmer näkee olevan laskusuunnassa.

Amerikkalaistutkija spekuloi, että voimme nähdä jotain, joka muistuttaa "globaalihallintoa" (tämä olisi enemmän kuin nykyinen G7, G10 tai minkä tahansa maiden ryhmä), mikäli Intian ja Saksan kaltaisten maiden merkitys kasvaa suhteessa Yhdysvaltoihin ja Kiinaan ja globaaleihin ongelmiin, kuten nykyiseen pandemiaan, pakolaisuuteen ja ilmastonmuutokseen, yritetään hakea kollektiivisia ratkaisuja.

Tulevaisuuden maailma voi olla myös "alueiden maailma", jossa näemme erilaisia, paikallisia valtakeskuksia ja hyvin toisistaan poikkeavia normeja ja arvoja. Bremmerin mielestä geopoliittisen taantuman ajanjakso tulee jatkumaan ainakin seuraavat kymmenen vuotta, ennen kuin uusi järjestys kunnolla muotoutuu.

Bremmer on loppujen lopuksi lännen liberaalin järjestyksen puolestapuhuja, joka haluaisi Washingtonin yhä jatkavan maailmanpoliisina sekä Naton, euromaiden, Japanin, Saudi-Arabian ja muiden vasalliensa johtajana. Geopoliittisessa nollamaailmassakin Bremmer katsoo Yhdysvaltojen selviytyvän lopulta "voittajana". Tämä vaikuttaa enemmän amerikkalaistutkijan toiveajattelulta kuin tosiasioiden tunnustamiselta.

G-nolla-maailman konseptia on kritisoitu siitä, että se liioittelee amerikkalaisen poliittisen ja taloudellisen vaikutusvallan heikentymistä ja aliarvioi kehittyvien maiden halukkuutta omaksua suurempi rooli kansainvälisellä areenalla. "Sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä" ollaan kuitenkin siirtymässä aikaan, jolloin valtioetuun perustuva politiikka tekee paluun liberaalin arvopohjan murentuessa.