Pohjois-Korean virallinen ideologia, juche-aate, ei ole myöskään minulle kovin tuttu, mutta vähäisen lukemani perusteella se vaikuttaa korealaiselta versiolta sosialismista, korostaen "riippumattomuutta politiikassa, omavaraisuutta taloudessa ja itseluottamusta kansallisessa puolustuksessa". Kim Jong-unin hallitsema maa onkin herättänyt kiinnostusta länsipropagandasta huolimatta. Suomessakin toimii sekä Suomi-Korea-seura että Suomen Juche-aatteen opintoyhdistys aiheesta kiinnostuneille.
Tänä vuonna Pohjois-Korea on ollut esillä mediassa enemmänkin. Pohjois-Korea osallistui helmikuussa pidettyihin talviolympialaisiin Etelä-Korean Pyeongchangissa. Huhtikuussa Pohjois-Korean johtaja, Kim Jong-un, tapasi Etelä-Korean presidentin Moon Jae-inin maiden rajalla Panmunjomissa, ja he sopivat yllättäen lopettavansa Koreoiden välisen sotatilan vielä tänä vuonna. Kim Jong-un on tämän jälkeen vieraillut myös Kiinassa, ja lisäksi suunniteltiin myös rauhanneuvotteluja Yhdysvaltojen ja Trumpin kanssa.
Neuvotteluille ilmaantui kuitenkin pian esteitä. Käsittämättömästi Yhdysvallat ja Etelä-Korea aloittivat yhteiset sotaharjoitukset (niistä oli varmaankin sovittu jo aiemmin, mutta silti ajankohta ei olisi voinut olla huonompi). Pohjois-Korea reagoi tähän provosointiin kärttyisästi, kuten aina, kun Yhdysvallat pullistelee lihaksiaan sen rajoilla. Pohjois-Korean lausunnoista suivaantunut Trump ilmoittikin tänään, että Singaporeen suunniteltua tapaamista hänen ja Kim Jong-unin välillä ei pidetäkään. Valkoinen talo ilmoitti, että keskusteluja jatketaan pohjoiskorealaisten kanssa, "kunhan maa muuttaa retoriikkaansa".
Kuten amerikkalainen pitkän linjan kolumnisti Eric Margolis kysyy blogissaan, kuka voi syyttää pohjoiskorealaisia herneen vetämisestä nenään? Kun Trumpin hallinnon äänitorvet puhuivat vielä rauhasta, USA:n ilmavoimat valmistautuivat lennättämään B-52-pommikoneita ja F-22 Raptor-hävittäjiä Pohjois-Korean rajan tuntumassa, samalla kun ohjuksin aseistetut sukellusveneet odottivat merellä.
Margolisin mukaan Yhdysvaltojen ja sen vastahakoisen eteläkorealaisen satraapin sotaharjoitukset oli tarkoitettu uhkailemaan Pohjois-Koreaa (omasta mielestäni viesti oli varmasti suunnattu myös Kiinalle). Jos Pohjois-Korea ei vielä ensimmäisestä harjoituksesta ymmärtänyt viestiä, toinen meneillään oleva harjoitus on nimeltäänkin "Max Thunder". Ja tämä kaikki heti sen jälkeen, kun Trump ja hänen sotahullut neokonservatiivinsa vetäytyivät Iranin järkevästä ydinsopimuksesta. Trump vielä vaati, että Iran ei pelkästään luopuisi kaikesta ydinvoimakapasiteetistaan (Iranilla ei ole ydinaseita), vaan vaati luopumaan myös keskipitkän matkan ohjuksista, sekä lopettamaan palestiinalaisten, Libanonin Hizbollahin ja Jemenin huthien tukemisen. Israeliakaan ei saisi järkyttää ja Syyriasta olisi poistuttava. Lyhyesti sanottuna, Yhdysvallat vaatii täydellistä antautumispolitiikkaa, jonka pitäisi johtaa myös vallanvaihtoon.
Pohjois-Korea syytti jo aiemmin arkkineokonservatiivi John Boltonia yrityksistä sabotoida rauhanneuvotteluja. Sotahaukka Boltonin ajatusmaailmaan voi halutessaan tutustua vaikkapa hänen irvokkaan muistelmateoksensa, Surrender Is Not An Option: Defending America at the United Nations (2008), kautta. Toimiessaan Yhdysvaltojen YK-suurlähettiläänä vuosina 2005-2006, Bolton tuli tunnetuksi muslimivastaisena, Israelin fanaattisena tukijana, ja Venäjän vihaajana. Jo tuolloin Yhdysvallat ja Pohjois-Korea olivat lähellä rauhansopimusta, mutta Bolton onnistui sabotoimaan kaiken. Miksi? Koska Bolton pelkäsi, että Pohjois-Korea voisi tarjota ydinteknologiaa Israelin vihollisille. Kuten tavallista "neokonnien" kanssa, Israelin etu menee aina Yhdysvaltojen edun edelle; niin tuolloinkin, ja sama näyttää toistuvan. Bolton palkittiin vuonna 2017 "Guardian of Zion"-palkinnolla Israelissa.
Bolton möläytti myös taannoin televisiohaastattelussa, että Pohjois-Koreaan voitaisiin soveltaa "Libyan mallia" mitä tulee aseistariisuntaan. Myös varapresidentti Mike Pence sanoi myöhemmin samaa (mikä sai Pohjois-Korean varaulkoministeri Choe Son-huin kutsumaan Penceä "tietämättömäksi ja tyhmäksi"). Ja miten kävikään Libyalle ja ydinaseohjelmastaan luopuneelle Muammar Gaddafille lännen masinoiman "arabikevään" aikana vuonna 2011? Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia Nato-joukkoineen hyökkäsivät Libyaan ja runtelivat maan, Gaddaffin saadessa brutaalin lopun kapinallisten käsissä. Onko Yhdysvalloilla sama mielessä myös Pohjois-Korean kohdalla? Pohjois-Koreassa varmasti ajatellaan tällä hetkellä niin, enkä yhtään ihmettele miksi.
Toimittaja Eric Margolis kysyy, oliko Trump itsekin mukana tässä juonittelussa? Sillä ei mielestäni ole väliä; symbolisena johtajana hänellä ei todellisuudessa ole sananvaltaa monessakaan asiassa. Yhdysvaltain pysyvän valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin suunnitelmat on tehty jo ennen Trumpin valintaa presidentiksi. Joka tapauksessa Kiinakaan tuskin suostuisi vain katsomaan vierestä amerikkalaisten yritystä syöstä Kim Jong-un vallasta ja Pohjois-Korean saattamista Libyan kaltaiseen kaaokseen. Tilanne saattaa siis jatkua kuten aiemminkin.
Se, että Trump perui kesäkuulle sovitun tapaamisen, varsinkin kun Pohjois-Korea lupaustensa mukaisesti tuhosi Punggye-rin ydinkoetestialueen, on jälleen merkki neokonservatiivien vallasta hänen hallinnossaan. Kim Jong-unin kannattaa olla varuillaan, varsinkin nähtyään Trumpin petoksen Iranin kohdalla ja saatuaan muistutuksen Gaddafin kohtalosta. Margolisin mukaan Pohjois-Korean pitäisi itse vaatia Yhdysvaltoja poistamaan Etelä-Koreassa, Okinawassa ja Guamissa sijaitsevat ydinaseensa, puhumattakaan merivoimien seitsemännen laivaston ja sotilaiden läsnäolosta. Lännen tulisi purkaa myös kauppasaarto ja luoda normaalit diplomaattisuhteet Pohjois-Korean kanssa. Pjongjang ei ole tietenkään ottanut näitä asioita esille, koska se tietää että vastapeluriin ei ole luottamista.