perjantai 31. elokuuta 2018

Globalistit

Eräänä kesäkuisena perjantaina julkaisin politiikkaan turhautuneena, mutta poliittisen satiirikko C.J. Hopkinsin kirjoituksesta inspiroituneena, blogipäivityksen nimeltä Sivilisaatio vai simulaatio. Tämä kirjoitus jatkaa hieman samoilla linjoilla ja olen koonnut  siihen ajatuksia niinsanotuista "globalisteista", joihin blogini kirjoituksissa on toistuvasti viitattu. Kirjoitukseni on spekulatiivinen, enkä väitä olevani oikeassa, jos en nyt täysin väärässäkään.

Määritelläänpä ensi alkuun hieman näitä globalisteja. Kuten Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Benjamin Disraeli jo vuonna 1844 sanoi, "maailmaa hallitsevat kokonaan toisenlaiset henkilöt, kuin mitä kuvitellaan kulissien ulkopuolella". Globalistit koostuvat vaikutusvaltaisista perheistä, pankkiirisuvuista, kuningashuoneista, talouselämän ja poliittisen eliitin huipulla (tai niiden taustalla) vaikuttavista todellisista vallanpitäjistä ja kansainvälisten suuryritysten ja mediakonsernien omistajista. Toki kuka tahansa voi sanoa olevansa globalisti, tai kannattavansa globalisaatiota, mutta tämän kirjoituksen yhteydessä keskitytään etuoikeutettuun "yhteen prosenttiin".

Globalisteja tuntuu yhdistävän erityisesti kansainvälisyys sekä taloudellisen ylivallan ideologia. Kansallisia rajoja ja nationalismia he tuntuvat vastustavan, Israelin etnokratiaa ja poliittista sionismia lukuun ottamatta. Heillä itsellään ei ole yhteistä kansakuntaa, eikä samaa poliittista suuntautumista. Globalisteilla ei ole yhteistä kulttuuritaustaa tai uskontoa, heitä löytyy sekä idästä että lännestä. Heillä ei ole todellista uskollisuutta mihinkään valtavirran aatteeseen tai tavallisten ihmisten liikkeeseen. Globalistiklikin jäseniä löytyy monista maista, ja he ovat erittäin hyvin verkostoituneita.

Globalistit ovat tähän asti tukeutuneet pääsääntöisesti länsimaiseen järjestelmään, mutta he ovat jo hyvissä ajoin solmineet suhteita myös itään, esimerkiksi Kiinaan ja Intiaan. Lähi-idässä heillä on strategisina kumppaneinaan Israel ja Saudi Arabia. Iso-Britannian valtakauden jälkeen globalismin moottorina on toiminut maailmansotien jälkeen luotu, angloamerikkalainen, liberaaliin demokratiaan pohjautuva, Yhdysvaltojen johtama järjestys. Tätä yksinapaista järjestystä on myös kritisoitu, ja sen tilalle on esitetty moninapaisen, multipolaarisen maailman mallia.

Vaikka olen itsekin vaihtoehtoisen maailmanjärjestyksen kannattaja, ei minulla ole pienintäkään epäilystä siitä, etteivätkö globalistit toimisi myös jälkiamerikkalaisessa maailmanjärjestyksessä, sitten kun se jollakin tapaa toteutuu. Vaikka Yhdysvaltojen vaikutusvalta oletetusti väheneekin, ei se aivan kokonaan katoa. Idän ja lännen tämän hetkinen geopoliittinen riitely ei myöskään ole este bisnekselle ja yhteistyölle, kun toimitaan vallan ylimmällä tasolla, jossa kansakunnat ja valtiot ovat pelinappuloita pienten piirien poliittisille ja ennen kaikkea taloudellisille intresseille.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välille puhjennut kauppasota ei ole välttämättä mikään huono asia globalistien kannalta. Jos tarkastellaan tilannetta avoimin mielin, on otettava huomioon mahdollisuus, että Kiinan silkkitieprojekti sekä dollarin korvaaminen jollakin muulla maailmankaupan valuutalla, ei välttämättä johda sen monenkeskisempään maailmaan, vaan lujittaa uudella tavalla globalistien valtaa kulissien takana. Myös Kiinan pre­si­dent­ti Xi puhui Maa­il­man ta­lous­foo­ru­mis­sa Da­vo­sis­sa kan­sain­vä­li­sestä yh­teis­työstä ja glo­ba­li­saa­ti­osta positiiviseen sävyyn.

Mikä sitten oikeasti muuttuu, jos Yhdysvallat ei enää edustaisikaan globalismia, vaan joku toinen valta, tai näennäisesti useampi sellainen? Itse toivoisin, että pääsisimme eroon edes aikansa eläneestä liberaalin demokratian illuusiosta, poliittisesta korrektiudesta, ihmisoikeusjargonista ja falskeista vallanvaihto-operaatioista. Mutta kuten sosiaalisen median sensuurista voidaan päätellä, näin ei aivan pian tule käymään. Nykyteknologia mahdollistaa poliisivaltiomaisen kontrollin. Otteen kiristyminen saattaa tosin johtaa lisääntyvään epävakauteen ja yhteiskunnallisiin levottomuuksiin.

Globalistien luoma kapitalismi on näet järjestelmä, jonka omat systeemivirheet johtavat väistämättä kriisiin. Tasapaino palautuu vain systeemin radikaalin päivittämisen myötä. Jää nähtäväksi, korvaako liberaalin demokratian kiinalaisen sosialismin kaltainen järjestelmä eurooppalaiseen kontekstiin suhteutettuna. Oma lukunsa on mantereen nopeutettu monietnistäminen, jolloin kulttuurien ja valtioiden viimeisetkin erityispiirteet saadaan katoamaan. Tämäkin on yksi globalistien aikaansaannos, mutta kokoomuslaisia globaalikansalaisia se ei häiritse; heidän ei tarvitse elää monikulttuurisissa kaupunkilähiöissä.

Globalismin käynnissä olevasta muodonmuutoksesta huolimatta, kansalaisten orwellilainen valvonta tulee jatkumaan. Sosiaalisen median sensurointia ja käyttäjien luotettavuuden arviointia on jo verrattu Kiinan sosiaalisen krediitin arviointijärjestelmään. Väärinajattelijoiden ("rasistien" ja "fasistien") luottokorttimaksujakin on jo maailmalla evätty, joten mihinkään vapaaseen yhteiskuntaan ei olla menossa. Muuttuisiko meno, jos kansallismieliset populistit nousisivat valtaan EU:n sisällä tai unioni hajoaisi? Vaikea sanoa, poliitikoilla ei näytä olevan merkittävässä määrin itsenäistä valtaa.

Vaatiiko uhkaava finanssikriisi maailmansodan kaltaisen shokin, josta eloonjääneet voivat toipua ja uudistaa yhteiskuntajärjestelmää? Tätäkin vaihtoehtoa on globalistieliitin keskuudessa varmasti pohdittu, niin järkyttävältä kuin se saattaa kuulostaa. Luulisi heidänkin kuitenkin toivovan toisenlaista ratkaisua ongelmiin, sillä varakas kosmopoliitti pitää epämukavuudesta ja epävarmuudesta vielä vähemmän kuin pienituloinen ja arkielämän vaikeuksiin tottunut lähiöasukas. Luksusbunkkerissa asuminen olisi joka tapauksessa bunkkerissa asumista, ei todellista vapautta.

Vaikka saattaa kuulostaa siltä, että globalistit ovat voittamattomia ja ohjaavat tiukasti kaikkea, asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen. Eivät hekään kaikissa pyrkimyksissään onnistu. Mutta ei tarvitse uskoa salaliittoteorioihin huomatakseen, että Maailman talousfoorumi, Bilderberg-ryhmä, yritysjohtajien verkosto European Round Table of Industrialists (ERT), ja monet muut globalistien yhteistyöelimet vaikuttavat poliittisiin ja talouselämän päätöksiin, joilla on kauaskantoisia vaikutuksia tavallisten ihmisten elämään. Erimielisyyksiä linjauksista varmasti esiintyy heidänkin keskuudessaan.

Osa multipolarismia kannattavista toki uskoo vilpittömästi, että Yhdysvaltojen hegemonian murentuessa siirtyisimme globalistien vallasta "kansojen itsemääräämisoikeuteen", "suoraan demokratiaan", tai että kansallinen päätäntävalta jotenkin palautuisi edes EU-jäsenyyttä edeltävän ajan tasolle. Suhtaudun itse skeptisesti tällaisiin skenaarioihin; maailma ei vain toimi siten kuin idealistit haluaisivat. Entisenlaiset kansallisvaltiot eivät ehkä tule takaisin, mutta uusi etupiirijako voi olla edessä. Euroopan ja Venäjän lähentyminen ja yhteistyö olisi viisasta, varsinkin kun Kiinasta on tulossa johtava suurvalta. Euroopan unioni ei olisi kansalaisille sellainen mörkö, jos se edes pysäyttäisi massamaahanmuuton Lähi-idästä ja Afrikasta.

Joka tapauksessa koko systeemin päivittäminen tavalla tai toisella on käsillä. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, olemme eläneet amerikkajohtoisessa, tukahdutetussa Euroopassa jo maailmansodasta lähtien, olisiko aika kokeilla jotain muuta? Euroopan tulisi itsenäistyä, mutta globalistien aggressiivisen maahanmuuttoprojektin takia eurooppalaisilla nationalisteilla on täysi taistelu saada edes jotain muutosta aikaan poliittisin keinoin. Globalismin ja nationalismin välinen ristiriita on kuitenkin Euroopassa vallitseva tila, joka on korvannut kylmän sodan kapitalismin ja kommunismin ideologisen vastakkainasettelun. Ensi vuoden europarlamenttivaalit näyttävät suuntaa, muuttuko mikään. Jonkinlainen keskitie globalisaation ja nationalismin välillä olisi hyvä löytää.

Eurooppa ja Venäjä yhteistyöhön?

Vaikka Macron on eurofederalisti, joka ajaa globalistien agendaa mitä tulee maahanmuuttoon ja unionin integraatioon, hän pudotti melkoisen pommin Suomen vierailullaan sanottuaan haluavansa Venäjän mukaan eurooppalaiseen puolustusyhteistyöhön. Kun valtamedia oli ensin suitsuttanut Ranskan ihmepoikaa, hän menee sitten ja sanoo jotain, mikä varmasti ärsyttää Yhdysvaltojen hegemonialle kuuliaisia suomalaisia.

Macron, samoin kuin Merkel ja Heiko Maas aiemmin, ovat todenneet ettei Eurooppa voi enää luottaa Yhdysvaltoihin, ja siksi he ajavat nyt entistä avoimemmin Eurooppaan myös omaa puolustusta. Sauli Niinistö suhtautui tietenkin nihkeästi Macronin ajatukseen, ja nosti esiin kuluneet fraasinsa Ukrainasta ja Krimistä. Niinistö, kuten koko Suomen ulkopoliittinen johto, on niin tiukasti Yhdysvaltojen talutusnuorassa, että ajatus Euroopan ja Venäjän lähentymisestä on näille atlantisteille miltei mahdoton.

"Meidän pitää päivittää näkemystämme Venäjän osalta, olemme jääneet hieman tällaisiin virheisiin ja väärinkäsityksiin kiinni", Macron sanoi tiedotustilaisuudessa Niinistön julmistellessa vieressä. "Meidän on oltava realisteja ja mentävä eteenpäin", Macron lisäsi. Hänen mukaansa strateginen yhteistyö Venäjän kanssa "edistäisi Euroopan vakautta". Macron korosti, että Eurooppa tarvitsee sekä "strategista autonomisuutta", että "keskusteluyhteyttä naapureihin". Tämä on "Euroopan ja sen lähialueiden intressi ja etu".

Niinistön ja muiden Amerikan ylivallan fanittajien kannattaisi kuunnella tarkemmin mitä Merkel, Macron ja muut europoliitikot sanovat. Juncker sanoi jo aiemmin, että Venäjän mustamaalaamisen on loputtava. EU:ssa tiedetään, että Yhdysvallat järjesti Ukrainassa vallanvaihdon luodakseen kriisin Venäjän kanssa. Tämän avulla Washington perusteli talouspakotteet, heikensi Euroopan ja Venäjän kaupankäyntiä, ja loi uuden kylmän sodan ilmapiirin Eurooppaan. Geopoliittisena tavoitteena Yhdysvalloilla on eristää Venäjä ja Kiina yhteistyöstä Euroopan kanssa.

Yhdysvallat ei halua menettää kontrollia, sillä se pelkää Euraasian nousua, jos EU, Venäjä ja Kiina löytävät yhteisen sävelen. Putinin ehdotus yhtenäisestä talousalueesta lienee yhä voimassa, ja Euroopassa näyttää olevan nyt halua tarttua tähän tarjoukseen. Sekä Merkel että Macron ovat keskustelleet aiemmin Putinin kanssa. Macronin mukaan yhteistyö Venäjän kanssa on mahdollista ja EU:n puolelta tahtoa siihen on olemassa. Globalistieliitin piirissä lienee puntaroitu vaihtoehtoja, joten ehkä Niinistön ja kumppaneiden kannattaisi myös uudelleenarvioida omaa asennoitumistaan.

torstai 30. elokuuta 2018

Macron hyökkää kansallismielisiä vastaan

Globalistien valtaan nostama pikkunapoleon Emmanuel Macron on vieraillut Suomessa. Keskiviikkoiltana Sauli "me kuulumme Länteen" Niinistö otti hänet vastaan juhlaillallisin ja tänään Macron on ihmetellyt suomalaista menoa pääministeri Sipilän seurassa.

Luonnollisesti suomalainen valtamedia valjastettiin ylistämään tätä Euroopan tiukempaa yhdentymistä ajavaa Rothschild-pankkiiriliikkeen kandidaattia, jonka suosio kotimaassa on aallonpohjassa. Ranskassa sekä konservatiivinen oikeisto että vasemmistopuolueet kritisoivat kovin sanoin presidenttiä.

Suomen vierailun yhteydessä annettiin yhteinen julkilausuma, jossa "Suomi ja Ranska peräänkuuluttavat lisää toimia Euroopan yhteisen turvallisuuden ja puolustuskyvyn vahvistamiseksi ensi vuosikymmeneen mennessä". Julkilausuman mukaan "tavoitteen tulee perustua vahvaan yhteiseen puolustusteollisuuteen ja yhteisiin rahoitusvälineisiin". EU-rahoitusta on lisättävä "EU-maiden sotilaallisiin valmiuksiin". Mihin Suomi itse asiassa lupautuu, jää vielä hämärän peittoon, mutta oletan, että ainakin sotaministeri Niinistö varmasti hykertelee tyytyväisenä.

Aiemmin Macron on jo todennut, että maailma on "suurten muutosten" kourissa, ja Euroopasta tulisi tehdä mallimanner "globalisaation humaanille uudelleenilmentymiselle".  Afrikkalaisilla tulokkailla vahvistettuja Euroopan yhdysvaltoja ajava Macron haukkui myös Unkarin Viktor Orbánin ja Italian Matteo Salvinin, koska nämä eivät halua maahanmuuttajien muuttavan Unkaria ja Italiaa tunnistamattomiksi. Toisin kuin Macron, molemmat herrat nauttivat kotimaissaan kansansuosiosta.

Macron on vannonut EU:n ylikansallisuutta ajavan globalistiblokin päihittävän kansallista suvereenisuutta ajavat konservatiiviset "ekstremistit" ensi vuoden europarlamenttivaaleissa. Koska Macron on superrikkaiden kapitalistien asialla, on odotettavissa varmasti valtava mediakampanja, joka pyrkii lokaamaan Matteo Salvinin ja muut kansallismieliset. Vuosi 2019 on kohtalon vuosi.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Trump ja suunnitelma Suur-Israelista

Näyttää siltä, että Donald Trump yrittää  Yhdysvaltain presidenttinä toteuttaa republikaanipuolueen omistajan, kasinomoguli Sheldon Adelsonin ja Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun kaikki haaveet yksi kerrallaan. Ei ihme, että hän jo vaalikampanjansa aikoihin sanoi: "Olen parasta, mitä Israelille voisi tapahtua".

Suomessa media ei tätä puolta Trumpista erityisemmin käsittele, vaan se keskittyy parjaamaan häntä muista syistä. Trumpissa on varmasti jotain hyvääkin, kun liberaali valtamedia häntä niin ryöpyttää, mutta Israelin ollessa kyseessä hän on amerikkalaisille poliitikoille tyypillisillä linjoilla. Mutta tuodaanpa hieman karuja faktoja esiin, kun niitä ei myöskään Israelia kritiikittömästi sympatisoiva suomalainen, "kristillinen konservatiivioikeisto", tuo omissa medioissaan julki.

Trump teki sen, mitä aiemmat presidentit vain lupailivat vaalikampanjoissaan: hän tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi ja siirsi Yhdysvaltojen suurlähetystön sinne. Samoin hän Netanjahun vaatimuksesta vetäytyi Iranin ydinsopimuksesta ja muutenkin retoriikka islamilaista tasavaltaa kohtaan koveni. Samoin Trumpin aikana talousapu palestiinalaisille on peruttu, mutta miljardien tukipaketit Israelille on kyllä maksettu.

Israelilla on nyt Trumpin kaudella Yhdysvaltojen täysi valtakirja edistää sionistien Suur-Israel-hanketta, jonka tavoitteena on tehdä Israelista Lähi-idän alueellinen suurvalta. Projektia hidastavat vain Iran, Syyria ja muutama muu taho. En tiedä, älähtäisikö ainakaan "läntinen arvoyhteisö", jos Israel Yhdysvaltojen sotilaallisella tuella äkisti omisi kaikki himoitsemansa maa-alueet. Siinä missä muiden maiden täytyy pysytellä "sääntöpohjaiseksi" mielletyn kansainvälisen järjestyksen piirissä, Israelille annetaan erivapaus tehdä mitä huvittaa, koska holocaust.

Trump on häikäilemätön opportunisti ja politiikassaan januskasvoinen mies, mutta hän on myös Israelille uskollinen sionisti. Myös perheyhteys löytyy: Trumpin tytär Ivanka ja tämän aviomies Jared Kushner kuuluvat juutalaiseen Chabad Lubavitch-lahkoon. Vävypoika Kushner toimii myös Trumpin "Israel-neuvonantajana". Yhdysvaltojen vaikutusvaltaiselle Israel-lobbylle sekä sionistirahoittaja Sheldon Adelsonille ei ole niin väliä, mitä Trump milloinkin twiittailee, kunhan Israel vain kasvaa ja voimistuu. Kristillisille sionisteille, kuten Laura Huhtasaarelle ja Sari Essayahille, tämä kaikki on jo Raamatussa ennustettu, joten hekään eivät tätä projektia vastusta.

Israel on toteuttanut aggressiivista valtauspolitiikkaa perustamisestaan lähtien, mutta vauhti on vain kiihtynyt viime vuosikymmeninä. Nyt Yhdysvalloissa on presidentti ja hallinto, joka tukee sataprosenttisesti sionistien pyrkimyksiä. Vaikka Israelin puolustajat meillä ja muualla muistavat aina propagoida, kuinka juutalaisvaltio on "Lähi-idän ainoa demokratia", on se ennemminkin imperialistinen etnokratia, jonka armeijan talotuhoyksikkö hajottaa päivittäin palestiinalaisten asuntoja ja valtaa näin lisää maata laittomille juutalaissiirtokunnille. Israel olisi myös valmis lähettämään kaikki alueen ei-juutalaiset pakolaisiksi Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja muualle, jos se vain voisi tehdä niin.

Iran, Turkki ja Syyria eivät tietenkään katso tätä röyhkeää laajentumista hyvällä. Iran on läsnä Syyriassa presidentti Bashar al-Assadin kutsumana, samoin Venäjä. Kuten Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov aiemmin totesi, kaikki muut ulkomaiset tahot ovat Syyriassa kutsumattomia vieraita, ja heidän tulisi poistua. Israel on pyrkinyt lyömään kiilaa myös Venäjän ja Iranin välille, mutta tuloksetta. Venäjä puolestaan on kritisoinut Israelin uutta kansallisvaltiolakia. Venäjä ei kuitenkaan ole Israelin vihollinen, eikä aio hyökätä tätä vastaan. Emme tiedä mitä suljettujen ovien takana puhutaan, mutta Putin ei ole kuten Neuvostoliiton entinen johtaja, Leonid Brežnev, joka sanoi suoraan: Israelin aggressio myrkyttää koko Lähi-idän ilmapiirin.

Israel on avoimesti myöntänyt, että se piti parempana ISIS-joukkojen ja muiden jihadistien läsnäoloa Golanin kukkuloilla. Mutta nyt nuo joukot on lyöty ja Syyrian armeija on palannut Golanin kukkuloille. Saako Syyrian hallitus ennen pitkää koko maan takaisin haltuunsa Israelin, Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten sabotointiyrityksistä huolimatta? Entä mitä sanovat Golanilla öljyä poraavan Genie Energy-yhtiön Rothschild, Cheney ja Murdoch? Suur-Israelin perustaminen ainakin näyttää viivästyvän. Mutta missä on se taho, joka panee viimein Israelin vastuuseen teoistaan? Ainakaan se ei ole Trump.

tiistai 28. elokuuta 2018

Jälkiamerikkalainen maailma

Ihmiskunta on herännyt vaatimaan "vaihtoehtoista maailmanjärjestystä", kirjoittaa turkkilainen analyytikko ja turvallisuusasiantuntija Koray Gürbüz.  Yhdysvaltojen johtama maailmanjärjestys, jota ovat heijastaneet teoriat "historian lopusta" ja "sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä", ei ole enää houkutteleva.

Uusliberaalit strategiat, jotka lupasivat parantaa elinoloja, ovat todellisuudessa johtaneet kansallisten talouksien romahdukseen, rahoitusmarkkinoiden kuohuntaan, epävakauteen, ja nostaneet valtaan ylikansallisia yhtiöitä, joiden budjetit ovat suurempia kuin useimpien maiden bruttokansantuote.

Uusliberalismi ei ole antanut eurooppalaisille muuta kuin velaksi elämisen ja kuluttamisen kulttuurin. Kansallisomaisuus yhtiöitetään, yksityistetään ja myydään pois. Silti sama tuhoisa politiikka jatkuu, koska tämä järjestelmä on mahdollistanut Yhdysvaltojen ylivallan Euroopan kustannuksella. Niinpä siirtymässä jälkiamerikkalaiseen maailmaan tästä markkinavoimien synkästä historiasta olisi otettava opiksi. Ylikansallinen keinottelu ja korruptio on kuitenkin vaikeasti kitkettävissä ilman radikaaleja toimenpiteitä.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on myös kohta vain muisto, sillä raha ei tule riittämään sekä natiiveille että maahanmuuttajien alati kasvaville joukoille. Jos asiat jatkuvat nykyisellä tolalla, EU-maat tulevat Yhdysvaltojen tavoin täyttymään asunnottomista, työttömistä ja ylipäänsä joutilaista ihmismassoista, jotka syrjäytyvät yhteiskunnasta. Kansakuntien Euroopan sijaan syntyykin ghettojen Eurooppa: Brasilia, jossa sataa myös lunta.

Mutta ylikierroksilla käyvä amerikkalainen järjestelmä on saanut aikaan sentään sen, että ennen huonoissa väleissä olleet maat ovat alkaneet lähentyä toisiaan. Nykyiset olosuhteet ovat tuoneet Turkin lähemmäksi Irania, Iranin lähemmäksi Kiinaa ja Venäjää ja niin edelleen. On ryhdytty luomaan vaihtoehtoista maailmanjärjestystä.

Koray Gürbüzin mukaan ihmiset ympäri maailmaa ovat ryhtyneet muotoilemaan uutta sanastoa voittaakseen vallalla olevan ajattelutavan negatiivisuuden. Uudet poliittiset käsitteet perustuvat ajatukseen oikeudenmukaisesta resurssien jakamisesta, jossa yksi prosentti väestöstä ei saisi enää lähes kaikkea loppujen ollessa tuomittuja osattomuuteen vauraudesta. Syvä rakenteellinen ongelma on johtanut globalismin vastaisuuteen ja kansallismielisyyden nousuun.

Kiinan silkkitien talouspolitiikka on yksi uusi vaihtoehto. Vastaavasti euraasialaisuuden idea, joka perustuu koko Euraasian yhteisiin etuihin ja solidaarisuuteen, osoittaa mahdollisuuksia vaihtoehdoiksi "yksinapaiselle maailmalle". Maat, jotka vastustavat amerikkalaista propagandaa, alkavat puhua keskenään avoimella ja rehellisellä tavalla. Huolimatta ​​vihamielisyydestä kylmän sodan aikana, Iran avaa tänä päivänä ovensa Turkille ja Venäjälle. Tämä väitetysti "historiallinen vihollinen" tukee puolestaan Turkkia Yhdysvaltoja vastaan.

Myös EU-maat ovat tietoisia tästä suuntauksesta. Saksa ymmärtää Yhdysvaltain painostuksen negatiivisen vaikutuksen, koska Yhdysvallat on jatkuvasti puuttunut Saksan sisäisiin asioihin, ja nyt vielä verottaa saksalaisia ​​autonvalmistajia ennennäkemättömillä tulleilla. Saksa näkee, miten uuden maailmanjärjestyksen rakentuminen on saanut Yhdysvallat puolustuskannalle. Siksi Berliini yrittää korjata Washingtonin luomaa kaaosta ja pelata aikaa. Euroopan unioni ottaa myös askeleita rakentaakseen omaa ulkopolitiikkaansa.

Yhdysvallat tietysti toimii kuten muutkin aiemmat imperiumit, yrittäen epätoivoisesti säilyttää asemansa muuttuvassa maailmassa. Riskinä on, että kuoleva imperiumi ryhtyy yhä mielettömämpään sotapolitiikkaan yrittäessään pelastaa maailmanherruutensa. Toivottavasti näin ei tule käymään, vaan siirtymä saadaan toteutettua rauhanomaisemmin. Millainen tästä jälkiamerikkalaisesta maailmasta sitten tulee? Entä korvataanko markkinatalouden kova kapitalismi vielä uudenlaisella suunnitelmataloudella vai jatkuuko "villin lännen meininki" kiinalaisin erityispiirtein? 

maanantai 27. elokuuta 2018

Paavi Franciscus ja Euroopan alasajo

Paavi Franciscus
Eurooppaa on pyritty systemaattisesti tuhoamaan jo vuosikymmeniä. Globalistien tavoitteena on romuttaa lopullisesti viimeisetkin rippeet eurooppalaisesta sivilisaatiosta, ja heittää historian roskakoriin sen perustana vaikuttaneet aatteet, perinteet ja kokonaiset alkuperäiskulttuurit. Tässä onkin jo aika pitkälle onnistuttu, ja mukaan eurooppalaisvastaiseen arsenaaliin on valjastettu myös sen entinen tukipilari, katolinen kirkko.

Kirkon liberaalisiiven kardinaalit halusivat mullistaa kirkon ja heidän suosikkinsa uudeksi paaviksi oli argentiinalainen kardinaali Jorge Bergoglio. Myöhemmin nämä paavin valintaan vaikuttaneet kardinaalit jopa ylpeilivät aikaansaannoksillaan ja kutsuivat ryhmäänsä St. Gallen mafiaksi. Bergogliosta tuli heidän haluamansa paavi, joka heti valtaan noustuaan ryhtyi rikkomaan kirkon perinteitä, antaen mitä kummallisimpia lausuntoja, sekä vainoten kirkon traditionalisteja.

Jorge Bergoglio, Paavi Franciscus, valittiin 266. paaviksi liberaalien kardinaalien äänillä vuonna 2013, kun hänen edeltäjänsä, Joseph Ratzinger, Benedictus XVI, yllättäen erosi virastaan. On epäilty, että Benedictus XVI erosi joko painostuksen alla, tai ymmärtäessään, ettei kyennyt vastustamaan kirkon sisällä vaikuttavaa voimakasta homolobbya. Virallinen selitys eroon oli, ettei Ratzingerilla ollut "voimia jatkaa tehtävässään", mutta myös Obaman aikaista Yhdyvaltojen hallintoa on syytetty halusta saada vallanvaihto aikaan Vatikaanissa. Jos joku toivoi Bergogliosta uudistajaa, joka siivoaisi kirkosta kaiken saastan, toisin kävi.

Franciscus on tullut viime vuosina tunnetuksi massamaahanmuuton puolustajana; tässä hän on ollut samoilla linjoilla globalistien kanssa. Paavin mielestä Euroopan tulee pitää rajansa auki  ja ottaa avosylin vastaan kaikki Lähi-idästä ja Afrikasta tulevat elintasopakolaiset. Hän on myös tuominnut nativistien toiveet maahanmuuton rajoittamisesta. Kristinuskon kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, sillä paavi on kumma kyllä puolustanut erityisesti muslimimaahanmuuttoa. Harvat kirkon edustajat, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, ovat julkisesti uskaltaneet kritisoida paavin linjaa.

Lähi-idän kristityt eivät myöskään ole saaneet Bergogliolta tukea, vaan hän on keskittynyt tapaamaan juutalaisia ystäviään, joita onkin vieraillut runsain mitoin Vatikaanissa. Tapaamisissa paavin kaulassa roikkuva pektoraaliristi on usein häveliäästi sullottu piiloon, etteivät Kristuksen kieltävät juutalaisvieraat vain loukkaantuisi. Jo kardinaaliaikoinaan Bergoglio tunnettiin yltiöpäisestä ekumenismista ja kirkon perinteisten oppien vääristelemisestä.

Katolinen kirkko on jo pitkään ryvettynyt hyväksikäyttöskandaaleissa. Kirkon pedofiili- ja homopapeista on tiedetty toki aiemminkin, mutta nyt Yhdysvalloissa paljastunut laaja ja pitkäaikainen lasten ja nuorten hyväksikäyttö on saanut yhä uusia karmeita piirteitä: entinen Yhdysvaltain lähettiläs, arkkipiispa Carlo Maria Viganò, on syyttänyt paavi Franciscusta tämän hyväksikäytön salaamisesta ja syyllisten kardinaalien, esimerkiksi amerikkalaisen kardinaali McCarrickin, suojelusta. Arkkipiispa on kirjoittanut 11-sivuisen dokumentin, joka on nyt kenen tahansa luettavissa. Hän vaatii paavia myös eroamaan.

Kuten katolinen toimittaja Damian Thompson kirjoittaa, mikäli arkkipiispa Viganòn väitteet ovat totta, paavi Franciscus on aktiivisesti edistänyt seksuaalisen hyväksikäyttäjän uraa ignoroimalla häntä vastaan esitetyt syytökset ja edeltäjänsä päätöksen kumoten antanut McCarrickille vapaat kädet toimia kirkossa. Nykyisen kriisin vakavuutta ei voi väheksyä. Viganòn syytökset ovat niin laajoja ja niin vakavia, että jos päädytään oikeudenkäynteihin, ne tulevat todennäköisesti kestämään vuosia. Jo kauan ennen niiden aloittamista, on olemassa mahdollisuus, että argentiinalaisen Jorge Bergoglion paavius päättyy tähän häpeälliseen spektaakkeliin.

Jos eurooppalaisia instituutioita ei voida uudistaa ja niiden merkitystä ja arvovaltaa palauttaa, on tulevaisuus globalistien toivoma "Eurafrikka", jossa avoimien rajojen politiikka on tuhonnut alkuperäiskulttuurit ja sekularismi tehnyt koko mantereesta sisäisille konflikteille herkän, antikristillisen sulatusuunin. Muslimitaustaisilla maahanmuuttajilla voi myös olla omat suunnitelmansa, miten edistää omia kulttuuriperinteitään ja islamin uskon nousua läntisen kristinuskon ja eurooppalaisuuden alasajon jälkeen.

torstai 23. elokuuta 2018

Euroopan uusi suunta?

Heiko Maas
Saksan ulkoministeri Heiko Maas kirjoitti aiemmin tällä viikolla, että Euroopan ja Yhdysvaltojen välit olivat alkaneet "muuttua" ("rakoilla" olisi kai oikeampi sana?) jo ennen Trumpin presidenttiyttä ja hänen provokatiivisia twiittejään.

Koska transatlanttinen yhteys on nyt jollakin tapaa katkolla, Euroopalla olisi Maasin mukaan historiallinen mahdollisuus uudelleen määrittää rooliaan maailmassa. Vanha maailma on kuolemassa ja globaalit valtasuhteet tulevat muuttumaan, niinpä Euroopan tulisi hyödyntää tätä tilaisuutta, totesi myös Saksan aiempi ulkoministeri Sigmar Gabriel.

Henry Kissingeriltä kysyttiin jokin aika sitten, tuleeko Donald Trump tietämättään synnyttämään uudenlaisen läntisen järjestyksen. Kissingerin mukaan tämä olisi ironista, mutta ei täysin poissuljettua. Heiko Maasin mukaan nyt olisi luotava jotain uutta, eikä odottaa vain rapakon takaa naputeltuja twiittejä Yhdysvaltojen arvaamattomalta presidentiltä. Maas ei tietenkään uskalla sanoa, että yhteys Yhdysvaltoihin tulisi kokonaan katkaista, mutta kumppanuutta täytyisi hänen mielestään joka tapauksessa vakavasti uudelleenarvioida.

Ulkopoliittisena päämääränä olisi Maasin mukaan rakentaa itsenäinen, vahva Eurooppa. Vain liittämällä voimansa Ranskan ja muiden Euroopan kansojen kanssa saavutetaan tasapaino Yhdysvaltojen kanssa, Maas katsoo. Euroopan unionin olisi oltava kansainvälisen järjestyksen kulmakivi, joka on kumppani kaikille niille, jotka haluavat sitoutua yhteystyöhön EU:n kanssa. Ehkäpä myös Iran olisi näiden maiden joukossa?

Maas on varmasti piinkova eurofederalisti, mutta hänen ajatuksissaan on myös järkeä. Euroopan tulisi luoda oma, autonominen, Yhdysvalloista riippumaton linjansa. Tämän tulisi heijastua kaikkeen niin taloudessa kuin politiikassakin. Maas vihjaakin, että Eurooppa tarvitsee myös turvallisuuspolitiikassa oman itsenäisemmän perspektiivin. Eiköhän Eurooppa ole jo aivan tarpeeksi osallistunut amerikkalaisiin vallanvaihto-operaatioihin ja sotiin esimerkiksi Lähi-idässä? Atlantisteja ei Euroopan oma puolustus tietenkään inspiroi, vaan he haluavat säilyttää Naton.

Maas ei varmasti olisi julkituonut ajatuksiaan, ellei niille olisi laajempaa kannatusta Saksan ja EU:n poliittisen eliitin piireissä. Näyttää vahvasti siltä, että Yhdysvallat ja EU ovat ajautumassa erilleen toisistaan. On vielä aikaista sanoa, tuleeko Euroopasta sittenkin Venäjän ja Kiinan kumppani, mutta toki se olisi kokeilemisen arvoista Yhdysvalloille alisteisten vuosikymmenten jälkeen.

Suomen poliittinen eliitti vain tuntuu valitettavasti olevan sitoutuneempi Washingtoniin kuin Brysseliin tai Berliiniin. Kuten kesäkuisessa kirjoituksessani Soini, Suomi ja Washington totesin, nykyisen ulkoministeri Timo Soinin mielestä EU-maita ei pidä ajaa tilanteeseen, jossa ne joutuvat valitsemaan Yhdysvaltojen ja EU:n välillä. Suomen atlantisteja näet kylmää ajatus siitä, että Yhdysvaltojen hegemonia olisikin kohta ohi, ja he joutuisivat sopeutumaan johonkin uuteen ja erilaiseen.

maanantai 20. elokuuta 2018

Putin ja Euroopan pakolaistaakka

Putin ja Merkel Berliinissä.
Venäjän presidentti Vladimir Putin on kehottanut Euroopan unionia osallistumaan taloudellisesti Syyrian jälleenrakentamiseen, jotta miljoonat "turvapaikanhakijat" voisivat palata takaisin kotiseuduilleen.

Puhuessaan tiedotusvälineille ennen lauantaista tapaamistaan Saksan liittokansleri Angela Merkelin kanssa, Putin sanoi, että Euroopan ja Venäjän "pitäisi voimistaa humanitaarista työtä Syyrian konfliktissa". "Tarkoitan kaikkea humanitaarista apua syyrialaisille. Lisäksi on autettava niitä alueita, joille ulkomailla nyt olevat pakolaiset voivat palata."

Joidenkin arvioiden mukaan Trump ja Putin sopivat jo Helsingissä yhteistyöstä Syyrian jälleenrakennuksen rahoittamisessa ja pakolaisten paluun mahdollistamisessa. Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuden neuvoston NSC:n tiedottaja taas totesi tapaamisen jälkeen, ettei mitään sopimuksia asiasta tehty.

"Jordanissa on tällä hetkellä miljoona pakolaista, sama määrä Libanonissa ja kolme miljoonaa Turkissa", Putin sanoi. Viitaten "pakolaisiin", jotka matkasivat Eurooppaan sen jälkeen, kun Merkel julisti Saksan rajat avatuksi vuonna 2015, Putin sanoi, että tämä on ollut "valtava taakka Euroopalle".

Politrukit ja toimittajat ovat löytäneet Putinin kommenteista jo "verhottuja uhkauksia". Jostain syystä se onkin yhtäkkiä Venäjä, joka on "pommittanut Syyrian raunioiksi" ja ilmeisesti pannut alulle myös pakolaisaallot. Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten roolista Syyrian tuhoamisessa ja Assadin syrjäytys-yrityksissä ei valtamedian julkaisuissa tietenkään mainita. Mutta ovathan Valkoiset kypärätkin terroristiyhteyksistään huolimatta vain "avustusjärjestö"!

Viikonloppuna lännen toimittajat kirjoittivat hysteerisenä myös Putinin visiitistä Itävallan ulkoministerin häissä. Analyysit olivat sen mukaisia: "Putin sai kutsun häihin, koska Itävallassa valtaa pitää äärioikeisto". "Karin Kneissl tanssahtelee iloisena hyvän ystävänsä Putinin kanssa. Missä ja miten lienevät tutustuneet?" "Putin tuhoaa Euroopan unionin", jne.

Venäjän ja Euroopan yhteistyö on takkuista. Merkelin edustamalle globalistieliitille pakolaisten poistuminen Euroopasta ei tietenkään sovi. Kyse ei ole Syyrian sodasta tai mistään sodasta, sillä suunnitelmat monietnisen euromantereen luomisesta on tehty jo kauan sitten. Euroopasta aiotaan tehdä vaikka väkisin kalergilainen Eurafrikka, ja tätä päämäärää tukevat kaikki vanhat valtapuolueet.

Ainoastaan nativistipopulistit Itävallassa, Italiassa ja muissa maissa vastustavat edes hieman nykyistä "kehitystä". Konkretisoituuko tämä vastarinta todelliseen muutokseen, vai vyöryykö ihmisiä vain lisää Eurooppaan? Meillähän sekä kokoomuslainen liberaali oikeisto että vasemmisto liputtavat globalismin puolesta kansallismielisyyttä vastaan.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Turkki, Venäjä ja dollari

Sergei Lavrov Turkissa
Dollarin aika globaalina valuuttana on kohta ohi, väittää Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov.

Venäjän ulkoministeri Lavrov sanoi tiistaina lehdistötilaisuudessa Ankarassa, Turkissa, olevansa vakuuttunut siitä, että Yhdysvaltojen dollarin rooli globaalina kauppavaluuttana on heikkenemässä.

Hän kertoi Venäjän siirtyvän käyttämään dollarin asemasta kansallisia valuuttoja kahdenvälisissä kauppasuhteissa Turkin ja myös muiden maiden kanssa. "Kansallisten valuuttojen käyttö kaupankäynnissä on jo useamman vuoden ajan ollut Venäjän ja Turkin presidenttien tavoitteena", Lavrov sanoi.

Kreml tukee Turkin luopumista dollarista. Samoin Iranin ja Kiinan välisissä suhteissa on jo otettu käyttöön paikalliset valuutat maksuvälineinä. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on viime kuukausien aikana joutunut sanktioiden asettamisvimmaan, joka kohdistuu Iraniin, Turkkiin ja Venäjään. Trump on äskettäin käskenyt tuplata tuontitullit turkkilaiselle alumiinille ja teräkselle. Trump aikoo myös estää aseiden myynnin Turkille. Hän totesi twiitissään, että "suhteemme Turkkiin eivät ole hyvät juuri nyt".

Liiran lasku on Turkin presidentin mukaan osa ulkovaltojen sodankäyntiä Turkkia vastaan. Erdogan on kehottanut turkkilaisia osoittamaan solidaarisuuttaan ja vaihtamaan kultaa ja ulkomaista valuuttaa Turkin liiroiksi, jotta valuutan arvon lasku saataisi pysähtymään.

Erdoğanin mukaan käynnissä on "itsenäisyyssota" Yhdysvaltoja vastaan. Hän onkin varoittanut, että Turkki "etsii uusia ystäviä" sen jälkeen, kun Yhdysvallat järkytti Ankaraa sanktioilla. Turkki aikoo puolestaan boikotoida yhdysvaltalaisia tuotteita. "Jos heillä on iPhone, niin toisella puolella on myös Samsung. Meillä on myös oma Venus Vestel", Erdoğan sanoi viitaten turkkilaiseen puhelinmerkkiin.

"Washingtonin on luovuttava väärästä käsityksestä, että suhteemme voi jatkua epäsymmetrisenä. He tulevat huomaamaan, että Turkilla on vaihtoehtoja", Erdoğan sanoi New York Timesille. Vaikka Turkki on Naton jäsenmaana häilyvä kumppani Venäjälle, on senkin tulevaisuus varmempi moninapaisessa maailmassa, kuin Yhdysvaltojen hegemonialle alisteisena.

tiistai 14. elokuuta 2018

Putinin ehdotus

Janne Pohjala kirjoittaa sosiaalisessa mediassa Spiegel-lehden artikkeliin viitaten, kuinka Vladimir Putin esitti jo vuosia sitten EU:lle "yhtenäisen talousalueen perustamista joka ulottuisi Lissabonista Vladivostokiin". Putin olisi halunnut harkita jopa vapaakauppa-aluetta tai sitäkin syvempää taloudellista yhteistyötä. Lopputuloksena olisi "koko mantereen kattava markkina-alue jonka arvo olisi triljoonia euroja".

Pohjalan mukaan tässä on meneillään olevan geopoliittisen riidan ydin. Yhdysvallat ei missään tapauksessa halunnut, että Eurooppaan muodostuisi valtamereltä valtamerelle yltävä maailman suurin talousalue tai vielä pahempaa, Yhdysvaltoja suuremmat yhteismarkkinat. Yhä mustemmaksi olisi amerikkalaisen hegemonin mieli muuttunut,  jos Kiinakin olisi liittynyt moiseen projektiin mukaan. Yhdysvallat olisi jäänyt "kaukaiseksi kakkoseksi".

Tästä löytyy perimmäinen syy myös Ukrainan ikäviin tapahtumiin: Ukrainasta rakennettiin Pohjalan hypoteesissa vallanvaihdolla "anti-Venäjä", joka toimisi pelivälineenä Venäjän eristämiseksi Euroopan unionista; näin saatiin eräänlainen rautaesirippu takaisin ja Eurooppa tiukasti Yhdysvaltojen kontrolloimaan taloudelliseen etupiiriin. Suomessakin on toki tahoja, jotka ovat tästä mielissään, koska Yhdysvalloille alisteinen asema sopii Nato-kiimaisille russofobeille niin paljon paremmin kuin mahdollinen moninapainen, läntisen liberalismin jälkeinen maailmanjärjestys.

Tämän vuoksi Pohjalan mielestä yritettiin neuvotella myös TTIP-sopimusta, mutta se oli niin räikeästi Yhdysvaltojen sanelema, ettei edes vasalli-EU halunnut siihen mukaan. Tämän jälkeen Yhdysvallat on lisännyt vihollislistalleen myös Kiinan. Kuten tässäkin blogissa on toistuvasti kirjoitettu, Yhdysvallat tekee kaikkensa, ettei sen ylivalta maailmassa päättyisi. Siksi, kuten Pohjala oikein kirjoittaa,  Eurooppa piti taas jakaa kahtia ja siksi Kiinan kanssa on aloitettu epätoivoinen kauppasota.  Näistä mikään ei ole Euroopan etu, vaan Yhdysvaltojen johtoaseman säilyminen yritetään turvata eurooppalaisten ja myös Suomen kustannuksella.

Epäilen kuitenkin, ettei nykyinen meno tule jatkumaan enää kauan. Jopa kansainvälinen talouseliitti tietää, että dollarihegemonian aika alkaa olla ohi, ja he ovatkin jo etsineet vaihtoehtoja; tässä on Kiinalla tärkeä roolinsa, mutta saa nähdä, miten Euroopan käy, ellei se ole kyllin nopea liikkeissään. Putinin ehdotusta olisi kannattanut vakavasti harkita jo vuosia sitten. Nativistipopulistien johdolla Eurooppa voisi yhä hakea politiikalleen uutta suuntaa.

maanantai 13. elokuuta 2018

Iran ei usko sotaan eikä neuvotteluihin

Ajatollah Khamenei
"Ei tule mitään sotaa, mutta emme myöskään neuvottele Yhdysvaltojen kanssa", sanoi Iranin korkein hengellinen johtaja ajatollah Khamenei puheessaan tänään maanantaina, 13. elokuuta. "Viime aikoina Yhdysvaltojen viranomaiset ovat puhuneet meistä räikeästi. Sanktioiden lisäksi he puhuvat sodasta ja neuvotteluista. Tässä yhteydessä haluan sanoa kansalle: sotaa ei tule, emmekä neuvottele [Yhdysvaltojen kanssa]."

"Miksi emme neuvottele Yhdysvaltojen kanssa?",  Khamenei kysyi retorisesti ja vastasi: "Tämä on Yhdysvaltojen neuvottelukaava:  Koska Yhdysvaltojen virkamiehet ovat riippuvaisia ​​vallasta ja rahasta, he pitävät neuvotteluja liiketoimintana. Yhdysvallat asettaa neuvotteluille tavoitteet, eikä anna niistä tuumaakaan periksi. He vaativat toista osapuolta antamaan heille välittömiä etuja, ja jos tämä kieltäytyy, Yhdysvaltojen viranomaiset nostavat metelin. Yhdysvallat ei tarjoa mitään välitöntä vastinetta, vaan pyrkii ylipuhumaan toisen osapuolen pelkillä lupauksilla. Viimeisessä vaiheessa, kun neuvottelut ovat ohi, ja Yhdysvallat on saavuttanut etuja, se rikkoo lupauksensa. Tämä on Yhdysvaltojen neuvottelumenetelmä. Olisiko meidän neuvoteltava tällaisen kaksinaamaisen hallituksen kanssa?"

Khamenei mainitsi myös Yhdysvaltojen hylkäämään ydinsopimuksen esimerkkinä. "JCPOA [Joint Comprehensive Plan of Action] oli ilmeinen esimerkki siitä, millaisia neuvottelut Yhdysvaltojen kanssa olisivat. Voimme käydä riskialttiisiin neuvotteluihin Yhdysvaltojen kanssa vasta silloin, kun olemme saavuttaneet haluamamme kaltaisen valtatason taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa, jotta Yhdysvaltojen kohdistamilla paineilla ja uhkailuilla ei ole meihin vaikutusta. Vaikka suostuisimme neuvottelemaan Yhdysvaltojen kanssa - mikä kuulostaa tällä hetkellä miltei mahdottomalta - emme koskaan neuvottelisi sen nykyisen hallinnon kanssa."

Iranin hengellinen johtaja on tottunut Yhdysvaltojen neuvotteluesityksiin. "Toisin kuin jotkut olettavat, Yhdysvaltojen neuvottelutarjoukset eivät ole mitään uutta, ja niitä on esitetty toistuvasti neljänkymmenen vuoden ajan Iranin antaessa kieltävän vastauksen. Jopa Reagan, joka oli viimeaikaisia presidenttejä voimakkaampi, lähetti salaa McFarlanen Teheraniin neuvottelemaan, mutta hänen oli palattava kotiin 24 tunnin kuluttua tuloksetta. Sota ei toteudu, kuten ei aiemminkaan, emmekä me koskaan aloita sotaa", Khamenei sanoi. "Myöskään Yhdysvallat ei aio käynnistää sotaa, koska he tietävät, että se olisi heille vahingoksi. Tämä johtuu siitä, että islamilainen tasavalta ja Iranin kansakunta ovat osoittaneet, että kaikki hyökkääjät kokevat suuremman vastaiskun."

Lopuksi Khamenei esittää kuin vertauksen, mutta tämä liittyy selvästi Trumpin ulkoministeri Mike Pompeoon. "Typerä mies kertoo Iranin kansalle, että 'sinun hallituksesi kuluttaa rahojasi Syyriassa'. Näin hän sanoo samalla kun hänen esimiehensä, Yhdysvaltain presidentti, on itse myöntänyt, että hän on kuluttanut Lähi-idässä seitsemän biljoonaa dollaria saamatta mitään vastineeksi."

Edistystä idässä, rappiota lännessä

Gábor Tóth, unkarilaisen Portti Eurooppaan-V4 Kiina-yhdistyksen (Európa Kapuja V4-Kína Egyesület/Gateway to Europe-V4 China Association) presidentti, kirjoittaa Visegrád Post-lehdessä siitä, kuinka viime vuosikymmeninä sanan "edistys" merkitys on muuttunut niin dramaattisesti, että sitä on joskus vaikea ymmärtää.

Kun nykyään kutsutaan jotakin "edistykselliseksi", sille pistetään yhtäläisyysmerkit äärimmäisen suvaitsevaisuuden, hyväksynnän ja tasa-arvon kanssa. Näin jopa silloin, kun puhutaan käyttäytymismalleista tai ajattelusta, joka vielä vähän aikaa sitten ei ollut lainkaan niin hyväksyttävää, vaan ennemminkin moraalisesti arveluttavaa, väärää tai uskonnollisessa kontekstissa jopa syntistä. Jotenkin ns. edistykselliset unohtivat, mistä länsimaiden menestys ja uskottavuus ennen johtui ja mikä teki niistä suuria.

Konservatiivisia arvoja ei kutsuta konservatiivisiksi turhaan. Konservatismi juontuu latinan kielen sanasta conservare, "säilyttää". Jos jotain säilytettävää ei suojella ulkoisilta vaikutuksilta, se kuitenkin pilaantuu, aivan kuten avattu säilykepurkki tai pullollinen viiniä. Tóth hämmästelee, kuinka lännen yhteiskunnissa ei kestänyt kovin kauaa, kun kansan selkärankana toimiva perinteinen perhemalli korvattiin seksuaalivähemmistöillä ja drag queeneilla, joille edistykselliset ja suvaitsevaiset liberaalit antavat yhä enemmän tilaa ja näkyvyyttä yhteiskunnassa. On koettu jo tärkeäksi opettaa pienille lapsillekin, kuinka heidän tulisi suhtautua avoimin mielin kaikkeen, mikä vain tuntuu jostain yksilöstä hyvältä, olipa se sitten kuinka kummallista, kauhistuttavaa tai perverssiä hyvänsä.

Tóthin mielestä tämä on törkeää, koska se ei ole ihmisarvoista, viisasta tai luonnollista. Toiseksi, se ei kuvaa lainkaan sitä, mitä sana "edistys" tarkoittaa. Yksilötasolla, kun olet oppinut uuden kielen tai ammatin, olet juuri saavuttanut jonkin verran edistystä elämässäsi. Suuremmassa mittakaavassa yhteiskunnat ja kansakunnat edistyvät myös, kun ne löytävät parempia tapoja elää, järjestävät ympäristöään tehokkaammin, luovat älykkäämpää, turvallisempaa ja kestävämpää infrastruktuuria, ja niin edelleen.

Tóthin mukaan ei ole syytä "edistyä" alueella, jossa se on tarpeetonta. Esimerkiksi perheen käsitettä ei tarvitsisi määritellä uudelleen, koska perinteiset käsitykset perheestä ja avioliitosta ovat jo sellaisenaan täydellisiä. Samoin eurooppalaisessa yhteiskunnassa vallitsevia, kristinuskosta juontuvia, moraalisia arvoja ei tarvitse "edistää", toisin sanoen muuttaa. Mutta radikaali individualismi on meillä ajanut terveen yhteisöllisyyden ohi.

Länsi on menettänyt suuntavaistonsa, sanoo Tóth. Edistykselliset yrittävät mestaroida luontoa, ja tiedetään, miten sellainen aina päättyy. Sillä välin panostetaan huomattavasti vähemmän siihen, miten yhteiskuntaa voitaisiin parantaa, luoda uusia kauppareittejä,  parempaa infrastruktuuria ja muita ratkaisuja. Olemme toki vielä muun maailman mukana, mutta kuinka kauan? Tóth kehottaa tarkastelemaan esimerkiksi Kiinassa tapahtunutta hämmästyttävää, todellista kehitystä. Kiinalaiset eivät keskity HLBT-"oikeuksiin" tai muihin lännen lempiprojekteihin, vaan kehittävät yhteiskuntaansa pitkän tähtäimen suunnitelmin tulevien sukupolvien eduksi.

Kun idän uusi silkkitie on nyt tekeillä, Kiina on heittänyt pallon lännelle. Tóth ihmettelee, lännessä kasvaneena, mutta idän edistystä kiinnostuksella seuranneena, miksi länsi ei voisi samoin keskittyä oikeisiin asioihin ja kulkea oikeaan suuntaan; rakentaa, kehittää ja parantaa elinoloja samalla tavalla kuin idässä nyt tehdään? Kiinalaista yhteiskuntaa ei rampauta dekadentti liberaalidemokratia ja sen vääristynyt, luonnonvastainen "arvomaailma". Kuten aina, historia on oleva tuomari ja tulee selittämään maailmalle, mitä sana "edistys" todella tarkoittaa, Tóth arvelee.

perjantai 10. elokuuta 2018

Thiriartin Eurooppa

Siinä missä nationalistit yhä uskovat kansallisvaltioiden paluuseen ja suhtautuvat kriittisesti Euroopan yhdentymiseen, löytyy lähihistoriasta toisenlaisiakin esimerkkejä. Sellainen oli belgialainen poliittinen toimija, Jean-François Thiriart, jonka kirjoituksista kootun kirjan The Great Nation: Unitarian Europe - from Brest to Bucharest (Manticore Press, 2018) Alexander Jacob on kääntänyt englanniksi. Kyseessä on fragmentti laajemmasta keskeneräiseksi jääneestä teoksesta.

Thiriart syntyi vuonna 1922. Hän tunsi aluksi vetoa vasemmistolaiseen politiikkaan, mutta hyvin varhain hän kuitenkin vaihtoi leiriä, ja liittyi kollaboraattoreihin, jotka tekivät yhteistyötä Saksan kansallissosialistien kanssa. Thiriart palveli myös hetken Waffen SS:ssä, minkä takia hän sodan päätyttyä kärsi vankilatuomion.

Vankilasta vapauduttuaan Thiriart piti matalaa profiilia, meni naimisiin ja perusti perheen. Hän ryhtyi myös työskentelemään optikkona ja loi ennen pitkää tuottoisan optikkoketjun. Tämä mahdollisti myös matkustelun Euroopassa työn toimiessa verukkeena; Thiriart vieraili esimerkiksi Espanjassa tapaamassa entistä Waffen SS-esimiestään Otto Skorzenya. Hän ehti tavata myös vasemmistolaista kansallissosialismia kannattaneen Otto Strasserin, ja julkaista kaksi hänestä tekemäänsä haastattelua.

Thiriart teki paluun politiikkaan 60-luvulla. Tuolloin hän perusti euronationalistisen järjestön, joka kantoi nimeä Jeune Europe, "Nuori Eurooppa". Thiriart oli vakuuttunut, ettei pelkkä belgialainen nationalismi olisi ratkaisu, vaan tarvittiin koko Euroopan kattavaa kansallismielistä verkostoa ja yhteistyötä. Nuori Eurooppa perustikin pian osastoja eri puolille Eurooppaa, Italiaan, Espanjaan ja Ranskaan. Nuori Eurooppa pyrki yhteistyöhön myös Lähi-idän vallankumousliikkeiden kanssa: 60-luvun lopulla Thiriart matkustelikin sekä Egyptissä että Irakissa solmimassa suhteita. Nuoren Euroopan toinen sanomalehti, La Nation Européenne (1966-68), omasi laajan lukijakunnan, ja esimerkiksi Juan Perón ollessaan maanpaossa Espanjassa kertoi lukevansa lehteä ja jakavansa sen edustaman poliittisen linjan.

Thiriartin näkemys oli vielä tässä vaiheessa sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen politiikan vastainen. Hän näki Euroopan todellisen sivistyksen kehtona ja vastusti kommunistista ja kapitalistista imperialismia. Hän puolusti suverenismia, kaikkien Euroopan kansojen itsemääräämisoikeutta. Thiriartin näkemyksiä ei ymmärretty oikealla eikä vasemmalla. Vasemmistolaisille hän oli yhä natsi, oikeistolaisille taas liiaksi vasemmalle kallellaan. Thiriart yritti perustaa aatettaan ajamaan Euroopan laajuisen kansallismielisen puolueen, mutta yritys epäonnistui.

Tämän jälkeen Thiriart ryhtyi kehittelemään vieläkin laaja-alaisempaa ajatusta kansainvälisen talouseliitin vastaisista "poliittisista sotureista". Hän ryhtyi tukemaan latinalaisen Amerikan vallankumouksellisia sekä Yhdysvaltojen afroamerikkalaisia liikkeitä. Hänestä tuli myös romanialaisen kommunistijohtaja Nicolae Ceaușescun ihailija; Thiriart oli alkanut tuntea sympatiaa kansallismielisiä piirteitä omaavaa kommunismia kohtaan. Samoista syistä hän ihaili tässä vaiheessa myös Kiinan kansantasavaltaa, mutta päätyi myöhemmin pitämään Kiinaa sekä Euroopan että Venäjän kilpailijana.

Thiriartin poliittinen radikalismi oli johtanut hänet ulos perinteisestä politiikan spektristä. Hänen mukaansa lineaarinen jako oikeistosta vasemmistoon oli täysin vanhentunut. Hän oli kuitenkin yhä sen verran "ääriainesta", että lähentyi jopa amerikkavastaista, venäläistä kansallisbolševistista aatetta ja vieraili Neuvostoliitossa, mistä hän toivoi euro-venäläisen allianssin leviävän kulovalkean tavoin halki koko Euroopan. Alunperin Thiriartin kannattaman kolmannen position slogan "ei Moskovalle ja Washingtonille", olikin nyt muuttunut muotoon "Moskovan kanssa, Washingtonia vastaan".

Thiriartille rakkaalla Euroopalla ja nykyisellä Euroopan unionilla ei ole kuitenkaan juuri mitään yhteistä. Euroopan unioni on Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen ja vanhan maailmanjärjestyksen globalistien luomus, joka ylistää Richard Coudenhove-Kalergin paneurooppalaista visiota monietnisestä, sisäisiä rajoja vailla olevasta mantereesta, jonka alkuperäisväestö muokataan talouseliitin edesajamalla massamaahanmuutolla afrikkalais-arabialaiseksi. Tätä myyräntyötä tekeville "merkittäville eurooppalaisille vaikuttajille" Coudenhove-Kalergi-säätiö jakaa joka toinen vuosi Eurooppa-palkinnon; sen ovat saaneet aiemmin mm. Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Latvian presidentti Vaira Vike-Freiberg.

Thiriartin näky Euroopasta ei ollut myöskään amerikkalaistyylinen, liberaalidemokratialle rakennettu monietninen kansojen sulatusuuni. Thriart halusi luoda autarkkisen, omavaraisen Euroopan, jossa vallitsisi "eurooppalainen kommunitarismi". Valtio puuttuisi talouselämään sen varmistamiseksi, että ylikansalliset plutokraatit eivät enää pääsisi vallankahvaan, mutta pienyrittäjyys hyväksyttäisiin. Mieleen tulevat Putinin toimet Venäjällä, jossa valtiolle vihamielisten oligarkkien omaisuus takavarikoitiin valtion käyttöön ja luonnonvarat kansallistettiin. Thiriartin talousopilliset käsitykset tuntuvat muutenkin pohjautuvan talousnationalismiin; hänen Eurooppansa olisi protektionistinen varsinkin suhteessaan Yhdysvaltoihin.

Tärkeintä Thiriartille oli kuitenkin eurooppalainen poliittinen eetos, jossa talouselämä ei olisi hallitsevassa asemassa. Rahavallan otteesta olisi päästävä irti, jotta eurooppalaisista tulisi taas jotain muuta kuin pelkkä "kuluttajien armeija". "Euroopan kansallis-kommunitaristisessa valtiossa politiikka sisältää ja määrittää kaiken, mikä muodostaa todella suuren kansakunnan: taiteen, tyylin, moraalin, tahdon kohti parempaa, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, joka vahvistaa yhteisön homogeenisuutta, joka on myös sen vapauden tuova voima", kirjoittaa Thiriart intomielisesti.

80-luvulla Thiriartin geopoliittinen perspektiivi oli jo muotoutunut ajatukseen "Euro-neuvostoimperiumista", jossa Eurooppa ja Venäjä (silloin vielä Neuvostoliitto) yhdessä vastustaisivat sekä Kiinan että Yhdysvaltojen hegemonisia pyrkimyksiä. Tässä oli havaittavissa selviä yhtäläisyyksiä saksalaisen Ernst Niekischin ja amerikkalaisen Francis Parker Yockeyn ajatuksiin. Neuvostoliiton hajoaminen oli kuitenkin Thiriartille kova isku, eikä hän nähnyt Jeltsinin Venäjälle valoisaa tulevaisuutta. Tämä oli Thiriartista Yhdysvaltojen vika. Hän vieraili kuitenkin Venäjällä vielä hieman ennen kuolemaansa, osallistuen konferensseihin, joissa hän tapasi Jeltsinin hallinnon opposition edustajia.

Miinuksena voidaan sanoa, että koska Thiriart itse ei ollut lainkaan uskonnollinen, hän ei kyennyt näkemään uskonnon yhteisöä lujittavaa vaikutusta, eikä näin ollen korostanut sen tärkeyttä yhteiskunnan moraalisena ja hengellisenä poolina. Thiriartilla oli omat sokeat pisteensä sekä materialistis-rationalistisen maailmankuvan tuomat rajoitteet. Sama puute vaivaa nykyistä Euroopan unionia, joka on niin sekulaari ja liberalismin kyllästämä, ettei edes Euroopan unionin perussopimukseen saatu lisättyä mainintaa Euroopan kristillisistä juurista. Venäjä on välttänyt tämän ongelman tuotuaan ortodoksikristillisyyden taas yhteen valtion kanssa. Samanlaista bysanttilaista voimien sinfoniaa kaipaisi koko Eurooppa. Mieluummin kuitenkin kristilliseltä kuin islamilaiselta pohjalta.

Thiriartin ajatukset ovat vaikuttaneet myös venäläisen politologi Aleksandr Duginin ajatteluun. Tämä on ymmärrettävää, sillä myös Thiriart oli hyvin länsikriittinen ja asettui Yhdysvaltojen hegemoniaa vastaan. Myös Thiriartin geopoliittisissa pohdinnoissa oli jo havaittavissa euraasialaisia piirteitä. Thiriartin jonkinlaisia hengenheimolaisia ovat myös ranskalainen Alain de Benoist ja belgialainen Robert Steuckers. Italialainen esseisti Claudio Mutti kertoi minulle taannoin olevansa kääntämässä Thiriartin teosta L'Empire Euro-soviétique de Vladivostok à Dublin. Myös Alexander Jacobilta on tulossa uusi englanninkielinen Thiriart-käännösteos, Europe: An Empire of 400 Million Men.

Jean Thiriart menehtyi sydänkohtaukseen vuonna 1992. Hän oli omanlaisensa uranuurtaja, militantti euro-venäläisen maailman profeetta. Belgialaiselle Thiriartille pienet valtiot eivät olleet oikeasti itsenäisiä, vaan suurempien satelliitteja; ehkä hän tästä syystä kehitteli poliittista teoriaa kansallismielisten yhdistyneestä Euroopasta. Thiriartin visioima Eurooppa ei kuitenkaan kävisi sotia amerikkalaisen globalismin edistämiseksi, vaan toimisi yhteistyössä Venäjän kanssa, kehittäen euro-venäläistä allianssia molempien eduksi.

Jos emme halua jäädä kalergilaisen nyky-EU:n vangeiksi, emmekä palata vanhanaikaiseen nationalismiin, kansakuntien Eurooppa on yhä mahdollinen tie. Italian sisäministeri Matteo Salvini on jo kertonut aikeistaan luoda kansallismielisten verkoston EU:n sisälle; toteutuuko Thiriartin visio siis ainakin osittain?

torstai 9. elokuuta 2018

Rothschild huolissaan talousnäkymistä

Jacob Rothschild
Arkkiglobalisti, pankkiiri ja liikemies, Jacob Rothschild, joka kuuluu erittäin vaikutusvaltaiseen Rothschildien sukuun, on ilmaissut huolensa maailmanlaajuisen talousjärjestelmän kohtalosta. Miljardööripankkiirin mielestä Yhdysvaltojen ja Kiinan kauppasota sekä euroalueen kriisi vaarantavat järjestelmän säilymisen.

"Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän [terroritekojen] ja vuoden 2008 finanssikriisin aikana maailman valtakeskukset toimivat yhdessä ja niillä oli yhteinen lähestymistapa asioihin. Yhteistyö tänään on osoittautunut paljon vaikeammaksi. Tämä vaarantaa koko sodanjälkeisen talous- ja turvallisuusjärjestyksen", Rothschild varoitti sijoitusrahastonsa puolivuotiskauden tulosten kommentaarissa.

Taloustieteissä sodanjälkeinen järjestys viittaa yleensä kansainväliseen rahoitusjärjestelmään, joka johti Yhdysvaltojen dollarin nousuun määrääväksi valuutaksi. "Näissä olosuhteissa politiikkaamme on tehdä uusia sitoumuksia varovaisesti", Rothschild lisäsi. Rothschildin investointisäätiö RIT Capital Partnersin tulos on historiallisen alhainen osakemarkkinoilla. Pankkidynastia onkin huolissaan siitä, että vuosikymmenen kestänyt osakemarkkinoiden ralli voi päättyä. Näkymät ovat suhteellisen heikot.

Rothschild viittasi Euroopan "mahdollisesti tuhoisaan" velkaantumisasteeseen ja kauppasotaan tärkeimpinä maailmantaloudellisina ongelmina. Hän lisäsi, että "ongelmat todennäköisesti jatkuvat kehittyvillä markkinoilla, joita kasvattavat korot ja Yhdysvaltojen keskuspankki Fedin politiikka, joka on kuluttanut dollarin globaalin likviditeetin". Rothschild tietysti jätti mainitsematta edustamansa talouseliitin sekä uusliberalistisen järjestelmän vaikutuksen asioiden tilaan; likviditeettiriski on dollaririippuvaisessa järjestelmässä rakenteellinen.

Jacob Rothschildin mukaan globaalit haasteet tarvitsisivat koordinoidun kansainvälisen reaktion ("maailmanhallituksesta" haaveili jo hänen sukunsa kantaisänsäkin), mutta tämä on epätodennäköistä "populististen ja protektionististen johtajien", kuten Yhdysvaltojen presidentti Trumpin, aikakaudella. "Ongelmien ratkaiseminen tulee olemaan todella vaikeaa", hän valitti. Samaan aiheeseen liittyen Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov kommentoi aiemmin: maailmaan on syntymässä uusi järjestys vanhan länsimaisen tilalle.

Globaalit pääomamarkkinat luovat kasvun lisäksi myös globaaleja riskejä. Nousut ja laskut toki kuuluvat taloussykleihin, mutta viime vuosina on ennustettu, että monet sijoittajat tulevat pian kokemaan elämänsä suurimman markkinoiden romahduksen. Tämä romahdus voi tapahtua hyvinkin pian, ehkä jo lähivuosien aikana.

maanantai 6. elokuuta 2018

Pankkien kansallistaminen Venäjällä

Siinä missä Juha "johdan Suomea kuin yritystä" Sipilä ja kumppanit pyrkivät yksityistämään, myymään tai lahjoittamaan pois koko Suomen, Venäjällä kansallistaminen jatkuu.

Pankkisektorin kansallistamisesta kirjoittaa negatiiviseen sävyyn globalistijulkaisu Bloomberg. Kai se kuvaa jotain asioiden tilasta, että meillä aiheesta on kirjoittanut tähän mennessä vain Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen suomalainen verkkojulkaisu(!). Kotimaisissa talousjulkaisuissa aiheesta ei ole kirjoitettu.

Bloombergin on kuitenkin pakko myöntää, että kansallistaminen tekee Venäjän pankkijärjestelmästä turvallisemman. On vaikea kuvitella, että hallitus tai keskuspankki sallisivat valtion valvonnassa olevan pankin kaatuvan. Samanaikaisesti keskuspankin virkamiehet saavat keskittyä hoitamaan pankkisektorin varsinaista toimintaa, eikä aikaa tarvitse hukata sääntelyyn. Myös potentiaalisen talousrikollisuuden valvominen on nykyisessä järjestelmässä tehokkaampaa.

Kansallistaminen on edennyt Venäjällä siten, että aiemmin yksityisiä rahoituslaitoksia on keskuspankin ja talletussuojaviraston toimesta otettu valtion kontrolliin rahamarkkinoiden vakauden vaarantumisen vuoksi. Pankeista on kansallistettu jo 70,7 prosenttia; Jeltsinin ajoista on siis todella otettu opiksi, eikä länsimaista kapitalismin mallia seurata orjallisesti. Maailmanpankin mukaan kansallistamishanke onkin Venäjällä "ainutlaatuinen kapitalistisessa järjestelmässä".

Kaiken kaikkiaan Putin on asettanut neljännelle toimikaudelleen kunnianhimoiset taloudelliset tavoitteet: kasvua nopeammin kuin muualla maailmassa, köyhyysasteen puolittaminen, nousu suurimpien talouksien joukkoon, ainakin viidennelle sijalle (viime vuonna Venäjä oli 11. sijalla). Osa uudistuksista, kuten eläkeiän nosto, eivät välttämättä ole niin suosittuja, mutta talouden uudistusohjelma on välttämätön Venäjän talouden kehitykselle.

Kansallistaminen tulisi ottaa ohjenuoraksi Suomessakin, mutta uskollisena EU-vasallina Suomi ei tietenkään ole suvereeni maa, joka voisi itsenäisesti hoitaa talouttaan. Tarvittaisiin radikaali muutos, mutta mikään suomalainen eduskuntapuolue ei ole halukas sellaista toteuttamaan. Lännen liberalismin houkutuksia vastustamaan tarvittaisiin aitoja isänmaan ystäviä.

torstai 2. elokuuta 2018

Kansainvälisen järjestyksen loppuselvitys

Viime viikolla New York Timesissa julkaistiin erikoinen adressi, jonka olivat allekirjoittaneet joukko kansainvälisten suhteiden ja politiikan tutkijoita. Adressi kantoi nimeä "Miksi meidän pitäisi säilyttää kansainvälinen järjestys ja sen instituutiot", ja siinä aneltiin säilyttämään entinen liberaali maailmanjärjestys, sellaisena kuin se on tunnettu toisen maailmansodan päättymisen jälkeisellä ajalla.

Allekirjoittajat väittävät, että maailmansodan jälkeinen järjestelmä, joka on suurelta osin länsimaisen sotilaallisen ja poliittisen liittoutuman määrittelemä, tarjoaa yhä merkittäviä etuja Yhdysvalloille ja sen liittolaisille. He varoittavat, että presidentti Trumpin epäkunnioitus tuota järjestelmää kohtaan uhkaa Yhdysvaltojen sekä sen liittolaisten tulevaisuutta ja vakautta.

Lausunnossa mainitaan sentään, että kansainvälinen järjestelmä vaatii uudistamista: "Meidän pitäisi uudistaa, mutta ei tuhota järjestelmää, joka on palvellut Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia hyvin yli seitsemän vuosikymmenen ajan", siinä sanotaan. Alkuperäinen teksti allekirjoittajineen on luettavissa täällä.

Harvardin yliopiston professori ja kirjailija Stephen M. Walt, joka tuli tunnetuksi John J. Mearsheimerin kanssa kirjoittamastaan, kohua ja suuttumustakin herättäneestä kirjastaan The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy (2007), ei allekirjoittanut adressia. Foreign Policy-lehden kirjoituksessaan hän kertoo miksi. Waltin mukaan uusi aika tarvitsee uusia instituutioita, ja ajan kultaamat muistot menneestä järjestyksestä eivät tässä prosessissa auta.

Ensinnäkin adressi kasaa yhteen instituutiot kuten YK:n, Naton, Maailman kauppajärjestön ja Euroopan unionin. Se antaa ymmärtää, että rauhan ja hyvinvoinnin aika länsimaissa on yksinomaan näiden instituutioiden ansiota. Tälle väittämälle on ehkä jotain perää, mutta Waltista on realistisempaa ajatella, että aiempi suurvaltojen vastakkainasettelu ja ydinaseiden olemassaolo vähensi sodan uhkaa merkittävämmin kuin yksikään adressissa mainittu instituutio.

Toisekseen adressi pyrkii vahvistamaan nostalgiaa "liberaalia kansainvälistä järjestystä" kohtaan. Tämä tuntuu Waltin mukaan olevan kyseenalaistamaton uskonkappale monille Trumpin kriitikoille. Tämä niin kutsuttu liberaali järjestys ei ole ollut aivan sellainen nirvana kuin jotkut nykyään esittävät. Se ei koskaan ollut täysin globaali järjestys, ja jopa liberaaleja arvoja edustavien maiden ja johtajien käytös on ollut aika ajoin hyvin illiberaalia. Walt perustelee tätä Yhdysvaltojen tavalla tukea itselleen sopivia autoritäärisiä johtajia kylmän sodan aikana (ja sen jälkeenkin). Washingtonille ei ole tuottanut vaikeuksia rikkoa liberaalin "sääntöpohjaisen järjestyksen" sääntöjä niin halutessaan.

Adressi ei Waltin mukaan myöskään tunnusta sitä tosiasiaa, että monet sen puolustamat instituutiot ovat itseasiassa itse nykyisin kohtaamiemme ongelmien aiheuttajia. Kylmän sodan aikana Nato vahvisti Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa Euroopassa, mutta se on myös kylvänyt tuhoa ympäri maailman ja laajentunut jatkuvasti itään, kiristäen Venäjän ja Nato-maiden välejä. Maailman kauppajärjestö on myös "hyperglobalisaatiollaan" aiheuttanut taloudellista vahinkoa eri puolilla maailmaa, ja tästä on osittain seurauksena myös nykyisin länsimaissa ja muuallakin kasvava populismin vyöry.

Professori Walt kertoo, ettei voinut allekirjoittaa adressia siitäkään syystä, että hän on kirjoittanut useita artikkeleita, joissa hän kehottaa Yhdysvaltoja vähentämään sotilaallista läsnäoloaan Euroopassa. Hän on myös juuri saanut valmiiksi Yhdysvaltojen "liberaalia hegemoniaa" ja "Yhdysvaltojen johtajuuden" fetisisointia kritisoivan kirjan. Waltin mielestä tutkijoiden ja tiedeyhteisön pitäisi käyttää vähemmän aikaa "katsellen taaksepäin ja puolustaen vaikeuksissa olevaa status quota, ja enemmän aikaa sen pohtimiseen, miten nykyistä tilannetta voitaisiin parantaa".

Stephen M. Waltin lokakuussa julkaistava kirja The Hell of Good Intentions: America's Foreign Policy Elite and the Decline of U.S. Primacy, on jälleen yksi loppuselvitys Yhdysvaltojen ja lännen hegemonialle. Waltin realistisen näkökulman huomioiden, hänen kirjansa lukeminen olisi suotavaa varsinkin heille, joille eltaantunut liberaali järjestys on ollut "se ainoa oikea" järjestys, eikä vaihtoehtoja ole edes ajateltu. Kirja pitäisi varmaan lähettää presidentti Niinistöllekin, turpo-asiantuntijoista ja muista atlanttisen yhteyden korostajista puhumattakaan.