Benoistin mielestä neljännesvuosisata sitten Eurooppa näytti olevan vielä "ratkaisu melkein kaikkiin ongelmiin". Nykyään se tuntuu itse olevan ongelmien lähde. Euroopan komissio näyttäytyy monimutkaisena, rajoittavana, asioihin sekaantuvana, rankaisevana, vanhat toimivat instituutiot lamauttaneena, käsittämättömänä organisaationa ja hallitsemattomana koneistona, joka tuhoaa kansakuntien itsemääräämisoikeuden.
On tosiasia, että Euroopan unionilla on nykyään ennennäkemätön legitiimiyskriisi. Sen tarjoama spektaakkeli ei ole houkutteleva. Useimmissa jäsenmaissa myönteiset mielipiteet Euroopan unionista ovat olleet jyrkässä laskussa vähintään kymmenen vuoden ajan. 70 prosenttia ranskalaisista haluaisi rajoittaa unionin toimivaltaa. Miten tähän päädyttiin? Benoist yrittää selventää asiaa.
Euroopan "dekonstruktio" alkoi 1990-luvun alussa keskustelulla Maastrichtin sopimuksen ratifioinnista. Jo tuolloin Euroopan tulevaisuus alkoi näyttäytyä ongelmallisena, ja monet eurooppalaiset olivat hämmennyksen vallassa, väittää Benoist. Globalisaation aiheuttaessa uusia pelkoja, ihmiset huomasivat, ettei "Eurooppa" taannut parempaa ostovoimaa, parempaa sääntelyä maailmankaupassa, tai vähentänyt muuttohalukkuutta. Se ei kyennyt hillitsemään rikollisuutta, vakauttamaan työmarkkinoita saati valvomaan tehokkaammin maahanmuuttoa. Päinvastoin: eurooppalainen konstruktio ei tarjonnut lääkettä globalisaatioon, vaan se olikin vain maailmanlaajuisen verkottumisen välivaihe.
Alusta lähtien Euroopan rakentaminen toteutettiin järjenvastaisesti. Benoistin mukaan neljä olennaista virhettä tehtiin. Politiikan ja kulttuurin sijasta keskityttiin talouselämään ja kauppaan, kuvitellen, että ekonominen kansalaisuus mekaanisesti johtaisi myös poliittiseen kansalaisuuteen. Toiseksi, Eurooppa haluttiin luoda ylhäältä käsin, sen sijaan, että oltaisiin lähdetty liikkeelle perustuksista. Kolmanneksi, pyrittäessä nykyisten poliittisten rakenteiden syventämiseen, jo varhaisessa laajentumisvaiheessa myönnettiin jäsenyys huonosti mukaan soveltuville maille. Neljänneksi, ei haluttu tehdä selkeää päätöstä Euroopan rajoista saati yhdentymisen tavoitteista.
Talous pakkomielteenään, Euroopan unionin "perustajaisät" tietoisesti jättivät kulttuurin syrjään. Jean Monnetilla ja hänen ystävillään oli tarkoitus sekoittaa eri maiden kansantaloudet keskenään niin, että myös poliittisesta yhdentymisestä tulisi välttämätöntä. EU-projektin alkuperäinen nimi olikin "Euroopan yhteismarkkinat". Tämä alkulähtökohta, joka keskittyi vain talouselämään, ei valmistanut unionia poliittisiin päätöksiin, ja niin talouden hypertrofia johti nopeasti epäpolitisoitumiseen, asiantuntijavaltaan ja teknokraattisten strategioiden toteuttamiseen.
Vuonna 1992 Maastrichtin sopimuksella siirryttiin Euroopan yhteisöstä Euroopan unioniin. Tämä semanttinen muutos on Benoistin mielestä paljastava: vaikka unioni "yhdistää" on se heikompi kuin "yhteisö", joka olisi jäsenilleen "yhteinen". Nykypäivän Eurooppa on ennen kaikkea talouden Eurooppa ja siellä vallitsee markkinoiden logiikka. Liberaalin eliitin näkökulmasta Euroopan ei tarvitse ollakaan muuta kuin valtava markkina-alue, joka noudattaa ainoastaan pääoman logiikkaa.
Kuten Benoist sanoo, toinen virhe oli halu luoda Eurooppa ylhäältä käsin eli Brysselin toimielimien kautta. Olisi luullut, että "integraalisen federalismin" kannattajille olisi ollut loogisempaa lähteä liikkeelle alhaalta käsin; alkaen naapurustosta, sitten siirtymällä kohti kuntaa, kunnasta kohti kaupunkia, kaupungeista kohti kansakuntaa ja lopulta kansoista niistä muodostuvaan Eurooppaan. Mutta ei: Brysselissä ja Euroopassa, jossa keskitetty byrokratia pyrkii säätelemään kaikkea direktiiviensä avulla, komissio päättää kaikesta ylhäältä käsin.
Kolmas erehdys oli laajentaa Eurooppaa järjettömästi, kun olisi ollut tarpeen ensin syventää nykyisiä rakenteita ja käydä laajaa poliittista keskustelua kaikkialla Euroopassa, jotta päästäisiin yhteisymmärrykseen hankkeen tavoitteista. Tämä on ollut erityisen ilmeistä laajentumisessa keski- ja Itä-Euroopan maihin. Benoist on oikeassa siinä, että useimmat näistä maista itse asiassa hakivat EU:n jäsenyyttä vain Naton vuoksi. "He puhuivat Euroopasta, mutta uneksivat vain Amerikasta", Benoist nauraa. Tämä johti hankkeen laimentumiseen ja tehokkuuden menetykseen, joka nopeasti vakuutti kaikki siitä, että kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenenviiden [osa]valtion Eurooppa olisi hallitsematon.
Eurooppalaista suvereniteettia ei näy missään, kun taas kansallinen itsemääräämisoikeus on vain muisto. Toisin sanoen kansakunnat on hajotettu rakentamatta Eurooppaa - paradoksi, joka voidaan selittää, kun ymmärrämme, että Euroopan unioni ei ole pelkästään halunnut korvata kansakuntia talous-Euroopalla, vaan myös korvata varsinaisen politiikan taloudella ja teknokraattisella byrokratialla. Euroopan unioni on omaksunut markkinaliberalismin, joka perustuu talouden ensisijaisuuteen ja haluun luopua politiikasta epäpoliittisen, manageriaalisen hallintojärjestelmän eduksi.
Tähän liberaaliin suuntautumiseen liittyy myös moraalinen kriisi. Unionin pakkomielteenä on ollut universaalius. Tämä maailmankuva on saanut Euroopan sisäistämään syyllisyydentunteensa ja kieltämään itsensä. Siitä on tullut ainoa manner, joka haluaa olla "avoinna avoimuudelle", riippumatta siitä, mihin tämä "avoimuus" johtaa. Pakolaiskriisin aikana olemme nähneet tämän ylenpalttisen avoimuuden nurjan puolen.
Benoistille Euroopan ongelma näyttäytyy myös siinä, että eurooppalaiset johtajat kieltäytyvät ajattelemasta itseään historian, kulttuurin ja kollektiivisen kohtalon takaajina. Heille Euroopan menneisyydellä ei ole mitään annettavaa. Eurosetelit osoittavat tämän täydellisesti: näemme vain tyhjiä rakenteita, abstraktia arkkitehtuuria, ei koskaan maisemaa, ei koskaan kasvoja. Eurooppa haluaa paeta historiasta yleensä ja omastaan erityisesti. On kiellettyä omata vahva identiteetti, koska se voi "syrjiä" jotakuta toista. Kun unioni julistaa sitoutumista "arvoihin", se korostaa heti, että nämä arvot eivät kuulu mihinkään tiettyyn paikkaa, vaan kaikkien kansojen oletetaan omaavan samat arvot. Tämä painotus "arvoihin" ennemmin kuin "intresseihin", tavoitteisiin tai poliittiseen suvereniteettiin, on osoitus voimattomuudesta. Eurooppa ei tiedä, mitä se haluaa. Ja miksi Eurooppa ei halua mitään? Koska se ei tunne enää itseään.
Seuraukset ovat sen mukaisia. Maahanmuuton suhteen unionilla on erittäin suvaitseva yhdenmukaistamispolitiikka, jota mikään jäsenvaltio ei voi muuttaa. Kaupallisella ja teollisella alalla on sama linja. Kaikkien vapaakaupan esteiden poistaminen on johtanut siihen, että Eurooppaan virtaa kehittyvistä maista halvalla tuotettuja tavaroita ja palveluja. Kun eurooppalainen tuotantojärjestelmä siirtyi yhä enemmän Euroopan ulkopuolisiin maihin, se edisti pahasti deindustrialisaatiota, resurssien vähenemistä, työttömyyttä ja alijäämäistä kauppaa: raha virtasi Euroopasta poispäin.
Ulkopolitiikka on kansallisen suvereniteetin vastakohta, väittää Benoist. Koska Euroopan unioni ei ole toimiva poliittinen elin, yhteistä ulkopolitiikkaa ei voi olla olemassa; korkeintaan kansallisista tulkinnoista koostuva syklinen kokonaisuus olisi "yhteisön" ominaisuuksista johdettua "ulkopoliittista" politiikkaa. Olipa kyseessä Yhdysvaltojen väliintulo Irakissa, Libyan, Malin tai Syyrian sota, Venäjä tai Lähi-itä, eurooppalaiset eivät ole aina kyenneet hyväksymään yhteistä kantaa; suurin osa niistä on itse asiassa vain Yhdysvaltojen kantoja. Koska eurooppalaisilla ei ole yhteisiä etuja, heillä ei ole yhteistä tahtoa, eikä yhteistä strategiaa.
Silti, huolimatta Euroopan unionin tuottamista pettymyksistä, poliittisesti yhtenäinen Eurooppa olisi Benoistin mukaan tarpeellisempi kuin koskaan. Miksi, kysyy euroskeptikko? Ensinnäkin, jotta eurooppalaiset saisivat takaisin tietoisuuden kuulumisesta samaan kulttuuriseen ja sivistykselliseen alueeseen. Tämä takaisi yhteisen kohtalon ilman, että heidän tarvitsisi enää koskaan kääntyä toisiaan vastaan. Tämä olisi kuitenkin tarpeen myös nyt elettävään historialliseen hetkeen liittyvien syiden vuoksi.
Jaltan järjestelmän aikaan, kun Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kaksinapaisuus oli vallalla maailmassa, kolmannen, eurooppalaisen vallan, syntyminen oli välttämättömyys. Tämä tarve on vieläkin suurempi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen: nyt hajanaisessa maailmassa vain yhdentynyt Eurooppa voi antaa kansoilleen mahdollisuuden täyttää maailmassa roolin, joka heille kuuluu. Jotta amerikkalainen ylivalta voitaisiin lopettaa, meidän on palautettava maailmaan multipolaarinen ulottuvuus. Tämä on toinen syy "luoda Eurooppa".
Samalla kun globalisaatio saattaa koko maailman vaaroille alttiiksi, se myös myötävaikuttaa kansallisvaltioiden kasvavaan kyvyttömyyteen. Myöhäisen modernismin (tai postmodernismin) aikakaudella kansakuntamalli, joka kriisiytyi 1930-luvulla, on vanhentunut yhä lisää, kun ylikansallisuuden ilmiö on vain voimistunut. Valtiot eivät ole menettäneet kaikkea valtaansa, mutta ne eivät pysty enää selviytymään globalismin kaikkialle levinneestä vaikutuksesta, rahoitusjärjestelmästä alkaen. Maailmassa, jota hallitsevat epävarmuus ja maailmanlaajuiset riskit, mikään maa ei voi toivoa joutuvansa käsittelemään yksin niitä koskevia ongelmia. Toisin sanoen kansallisvaltiot eivät enää ole ensisijaisia yksiköitä, jotka ratkaisevat kansallisia ongelmia. Ollessaan liian suuria kansalaisten päivittäisten odotusten tyydyttäjiksi, ne ovat samalla liian pieniä vastatakseen globaaleihin haasteisiin ja rajoituksiin. Tähän historialliseen hetkeen kuuluvat paikalliset toimijat ja mantereenlaajuiset blokit.
Benoist katsoo, että tällaisessa tilanteessa "suverenistit" osaavat esittää kyllä kritiikkiä, mutta eivät luoda ratkaisuja. Kun he tuomitsevat (eivätkä ilman syytä) Brysselissä tehtyjen päätösten byrokraattisen ja teknokraattisen luonteen, on helppo vastata heille, ettei nykyisten kansallisvaltioiden byrokratia ja teknokratia ole sen parempaa. Kun arvostellaan Euroopan unionin atlantismia, on aivan yhtä helppoa huomauttaa, että kansalliset hallitukset ovat siirtymässä täsmälleen samaan suuntaan kukin erikseen (Suomikin on tehnyt niin solmiessaan puolustussopimuksia Yhdysvaltojen ja Britannian kanssa).
Argumentti kansojen "suvereenisuudesta" ei ole Benoistin mukaan sen parempi. Kun sanomme, että Euroopan unioni aiheuttaa kansallisen itsemääräämisoikeuden menettämisen, unohdamme, että on kulunut jo kauan siitä, kun kansakunnat menettivät poliittisen päätöksentekokyvyn kaikilla tärkeimmillä aloilla. Globalisaation aikakaudella ne ovat enää nimellisen itsemääräämisoikeuden haltijoita. Kansallisten hallitusten voimattomuus vaikuttaa pääoman liikkeisiin ja rahoitusmarkkinoihin on ilmeistä. Meidän on otettava tämä huomioon, jotta löydämme keinot uuden suvereniteetin luomiseksi koko Euroopan tasolla, jolla sitä voisi konkreettisesti hyödyntää. Tässä taas yksi syy Benoistin mielestä "luoda Eurooppa".
Yksi Euroopan konstruoimisen kriisin taustalla olevista syistä on se, että kukaan ei ilmeisesti pysty vastaamaan kysymykseen: mikä on Eurooppa? Vastaukset eivät ole puutteellisia, mutta vaikka useimmiten ollaan samaa mieltä, yksimielisyyteen ei silti päästä. Vastaus kysymykseen "Mikä on Eurooppa?" edellyttää vastausta toiseen kysymykseen: mikä Euroopan pitäisi olla?
Benoistille on selvää, että Euroopasta pitäisi luoda itsenäinen ja suvereeni poliittinen valta, jolla on selkeästi määritellyt rajat ja yhteiset poliittiset instituutiot sen sijaan, että Eurooppa olisi vain yksi valtava markkina-alue, tila vapaata kaupankäyntiä varten. Euroopan kiireinen laajentuminen ja Euroopan rakentamiseen liittyvä eksistentiaalinen epävarmuus ovat toistaiseksi suosineet jälkimmäistä mallia, koska se on osa "anglosaksista" tai "atlanttista" inspiraatiota. Valinta näiden kahden mallin välillä merkitsee myös valintaa politiikan ja talouden, maavallan ja merivallan välillä. Valitettavasti he, jotka ovat mukana Euroopan rakentamisessa, eivät yleensä omaa pienintäkään ymmärrystä geopolitiikasta.
Kenraali de Gaulle oli jo vuonna 1964 täysin määritellyt ongelman, kun hän julisti: "Meille ranskalaisille kyse on siitä, että Euroopasta tehdään eurooppalainen. Eurooppalainen Eurooppa tarkoittaa Eurooppaa, joka on olemassa itseään varten, seisoen keskellä maailmaa, harjoittaen omaa politiikkaansa". Tällainen terve näkemys on hylätty, tietoisesti tai tiedostamatta, eurokraattien toimesta, vaikka he väittävät haluavansa yhtenäisen Euroopan. Heille se, että Eurooppa ottaa käskynsä Atlantin toiselta puolelta, Yhdysvalloista, on edelleen normaalia ja tyydyttävää.
Benoistin mielestä Eurooppa on sivilisaatiohanke tai sillä ei ole mitään arvoa. Sellaisena se merkitsee tiettyä käsitystä ihmisestä. Benoist filosofoi, että tämä ajatus sisältää "itsenäisen ja juurtuneen ihmisen, joka hylkää samanaikaisesti sekä individualismin että kollektivismin, etnosentrisyyden ja liberalismin". Eurooppa, jollaisen Benoist haluaa, on "integraalisen federalistinen"; tämä konsepti on ainoa, jonka avulla kyetään tasapainoilemaan itsenäisyyden ja yhtenäisyyden, identiteetin ja monimuotoisuuden, välillä. Sellaiselle perustalle rakennettu Eurooppa pyrkii olemaan sekä suvereeni voima, joka kykenee puolustamaan sen omia, erityisiä intressejä, että pooli, joka säätelee globalisaatiota multipolaarisessa maailmassa.
Nyt, kuten hyvin näemme, tilanne on umpikujassa. Halusimme kulttuuri-Euroopan, mutta saimme teknokraattien EU:n. Meillä on yhteisvaluutan haitat ilman hyötyjä. Näemme kansallisen itsemääräämisoikeuden häviävän ilman, että saisimme tilalle tarvittavan eurooppalaisen suvereniteetin. Eurooppa näyttäytyy globalisaation avustajana, eikä sen vastustajana. Näemme, että EU oikeuttaa sääntelypolitiikan, velkapolitiikan ja riippuvuuden rahoitusmarkkinoista. Näemme sen alisteisuuden Yhdysvalloille uudessa kylmässä sodassa Venäjää vastaan. Benoistille Eurooppa on muistisairas, se on unohtanut itsensä, eikä siksi voi ottaa oppia menneestä ja suunnata kohti tulevaa. Eurooppa kieltäytyy siirtämästä eteenpäin perintöään; ennemminkin se on valmis siirtymään historian ulkopuolelle, muiden kertomien tarinoiden joukkoon.
Kuinka päästä ulos tästä tukoksesta? Voimme nähdä siellä ja täällä kartoitettuja vaihtoehtoja. Ne kaikki ansaitsevat tulla tutkituiksi, kunhan pidämme mielessä, että aika on loppumassa. Benoist lainaa Friedrich Nietzschen sanoja: "Eurooppa on kuilun partaalla". Nietzsche, kuten tiedämme, vetoaa myös "hyviin eurooppalaisiin". No, olkaamme niitä "hyviä eurooppalaisia", Benoist esittää: "tehkäämme aloite, jotta lopulta Euroopan valtio, Euroopan imperiumi, syntyy. Sellainen itsenäinen Eurooppa, jonka haluamme luoda ja joka välttyy putoamasta hautaan".