Kiinalaisten yhteiskuntateoreetikoiden mielestä tämän päivän maailma ei poikkea erityisen paljon kylmän sodan ajasta. Niinpä läntisen kapitalismin ja idän sosialismin välinen maailmanlaajuinen taistelu jatkuu yhä omalla tavallaan. Žižekin mielestä 1990-luvun fiasko oli vain "väliaikainen takaisku"; tänään kilpailijoina eivät enää ole Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, vaan Yhdysvallat ja Kiina, jota voidaan edelleen pitää sosialistisena maana.
Kiinan on tosin sanottu ottaneen vaikutteita myös kapitalistisesta markkinataloudesta, mutta Žižekin mukaan kyseessä on ennemminkin aasialainen versio varhaisen Neuvostoliiton "uudesta talouspolitiikasta" tai "sosialismista kiinalaisilla erityispiirteillä". Kommunistinen puolue pysyy vallassa, hallitsee maata ja ohjaa markkinavoimia. Presidentti Xi Jinpingin hallinto pyrkii edistämään kansallista, patrioottista sosialismia ja vastustamaan amerikkalaista unilateralismia.
Domenico Losurdo, tämän vuoden kesäkuussa kuollut italialainen marxilainen, käsitteli tätä asiantilaa yksityiskohtaisesti. Hän vastusti "puhdasoppista" marxilaisuutta, joka halusi perustaa uuden kommunistisen yhteiskunnan välittömästi vallankumouksen jälkeen. Losurdo suosi "realistisempaa" näkemystä: asteittaista siirtymää, joka sisältää suunnanmuutoksia ja epäonnistumisia.
Losurdon peräänkuuluttama kehitys takaisi kapitalistisen markkinatalousjärjestelmän muuttamisen sosialistiseksi talousjärjestelmäksi. Kiinalla on tästä prosessista kokemusta jo vuosikymmenten ajalta. Deng Xiaopingin 1980-luvulla aloittamat talousuudistukset käänsivät Marxin opit päälaelleen: Kiinassa on siirrytty valtiojohtoiseen kapitalismiin sosialismin taloudellisen kehityksen mahdollistamiseksi. Toisin kuin lännen dekadentti uusvasemmistolaisuus, kiinalainen kommunismi on leimallisesti kansallismielistä.
Žižek on sitä mieltä, että 1900-luvulla vasemmisto määriteltiin vastavoimana modernin ajan kahdelle keskeisimmälle ominaisuudelle: pääoman aggressiivisen individualistiselle vallalle ja autoritaarisen ja byrokraattisen valtiovallan vieraannuttavalle dynamiikalle. Nykyinen Kiina on täsmälleen näiden kahden ominaisuuden yhdistelmä äärimmäisessä muodossaan: se on vahva autoritaarinen valtio, joka hyödyntää villiä, kapitalistista dynamiikkaa.
Oikeaoppiset marxilaiset halusivat käyttää termiä "vastakohtien dialektinen synteesi", mikä viittaa siihen, että todellista edistystä tapahtuu, kun yhdistetään vastakkaisten suuntausten parhaat puolet. Žižekin mielestä näyttää siltä, että Kiina onnistui yhdistämällä pahimpina pidetyt ominaisuudet molemmista vastakkaisista tendensseistä: se käyttää hyväkseen liberaalia kapitalismia ja kommunistista autoritaarisuutta.
Kiina ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle Xiaopingin alulle panemassa "uudistuksen ja avoimuuden politiikassa", että se olisi omaksunut monipuoluejärjestelmän ja länsityylisen "demokratian". Liberaalit tietenkin unelmoivat tyhjänpäiväisesti, millainen yhteiskunta Kiinasta tulisi, jos se vain "antaisi periksi" ja omaksuisi enemmän vaikutteita "vapaasta ja demokraattisesta lännestä". Todellisuudessa länsi saattaa joutua selviytyäkseen omaksumaan yhä enemmän vaikutteita Kiinalta.
Tällä muutoksella tulee olemaan maailmanhistoriallinen merkitys. Tähän asti kapitalismi on näyttänyt olevan erottamattomasti sidoksissa demokratiaan. Nyt kuitenkin demokratian ja kapitalismin välinen yhteys on Žižekin mukaan rikki. On siis täysin mahdollista, että tulevaisuuttamme mallinnetaan kiinalaisella, kapitalistisella ja kansallisella sosialismilla, eikä menneisyyden idealistisella sosialismilla, josta oikeaoppiset marxilaiset haaveilivat.