Nietzsche ymmärsi, että länsimainen kulttuuri oli kuolemassa. Sillä ei ollut enää luomisvoimaa, ja sen aiemmin tunnustaman kristinuskon Jumala oli myös kuollut, jos ei aivan jokaiselle, niin ainakin talous- ja kulttuurieliitille. Nietzsche yritti ratkaista tätä ongelmaa luomalla ihmisen elämälle uuden tarkoituksen: olisi luotava jotakin itseään korkeampaa, jotakin, joka on voitettava, eli mystinen "yli-ihminen". Tämän "yli-ihmisen" ja "vaarallisen ylimenon" sijaan länsimaisen sivilisaation terminaalivaihetta, "mailleen menoa", elääkin Nietzschen toinen, realistisempi hahmo, "viimeinen ihminen".
Viimeinen ihminen esiintyy Zarathustran esipuheessa. Hän edustaa tavoitetta, jonka moderni länsimainen yhteiskunta on tietämättään asettanut itselleen; "maa on silloin kutistunut pieneksi, ja sen päällä hyppii viimeinen ihminen, joka tekee kaiken pieneksi". Tämä karikatyyri on todellisuutta, se elää keskuudessamme, sinussa ja minussa. Tyhjyys, sisällöttömyys ja vieraantuminen ovat viimeisen ihmisen "eurooppalaisia arvoja"; virallisesti tosin puhutaan vielä suvaitsevaisuudesta, tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Viimeisen ihmisen yhteiskunnassa vallitsee apatia, mutta myös riitasointu. Netissä jaksetaan sentään valittaa, mutta muuten asioille ei tehdä mitään: "ollaan viisaita ja tiedetään kaikki, mitä on tapahtunut: niin on pilkkaamista loputtomiin".
Viimeinen ihminen on henkisesti väsynyt, hän haluaa ennen kaikkea mukavuutta, turvallisuutta ja tasaista elämää. Nykyään hän on varmaankin se kotisohvalla viihtyvä televisioruudun tuijottaja, joka kuluttaa tv-sarjoja, tositelevisio-ohjelmia tai urheilua, eikä ole valmis mihinkään radikaaliin elämänmuutokseen tai riskinottoon. "Me olemme keksineet onnen", sanovat viimeiset ihmiset ja räpyttävät silmiänsä. Nietzschen pettymykseksi kukaan ei kirjoita "uusia arvoja uusiin tauluihin", edelleen löysä humanismi, hedonistinen yksilönvapaus ja demokratian silmänlume riittävät itsepetokseen.
Viimeinen ihminen saattaa huolestua vähäksi aikaa hiilijalanjäljestään ja jättää muovipussin ostamatta kauppareissulla; saattaapa hän kokeilla vegaanista ruokavaliota ja muutenkin hyvesignaloida. Viimeinen ihminen voi herkästi puolustaa maahanmuuttajien oikeuksia, feminismiä, sekä innostua perinteisen kristinuskon sijaan eksoottisesta hengellisyydestä, vaikka hän ei oikeasti uskokaan mihinkään. Viimeinen ihminen ei ole yhteisöllinen, vaan edustaa atomisoitunutta yksilöä, jonka kapitalistinen yhteiskunta on luonut. Hän haluaisi suojella luontoa, mutta rakastaa metropolien värivaloja ja lomamatkoja.
Nykyään jokainen voi myös päättää, onko hän mies, nainen, tai mikä tahansa; sukupuolikategorioita tuntuu riittävän. Tämä esitetään positiivisena emansipaationa, vapautumisena kaikista rajoituksista. Kyseessä on kuitenkin vain liberalismin huipentuma ja globalisaation lopputulos: viimeinen ihminen on sukupuolineutraali kuluttaja ilman identiteettiä. Omistava, yhden prosentin herraluokka, on haltioissaan orjiensa hyväuskoisuudesta; viimeinen ihminen elää kauimmin.