keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Italian uusfasistit, Ukraina ja (vale)uutisointi

Lännen Venäjä-vastainen hybridi- ja informaatiosodankäynti saa joskus omituisia, ellei jopa hivenen huvittavia piirteitä, vaikka itse asia toki onkin vakava. Toimittajat eivät joko itsekään pysy ajan tasalla tapahtumien kulun suhteen, tai vääristelevät tietoja tahallaan.

Yksi esimerkki tällaisesta on ristiriitainen Italiaan ja Ukrainaan liittyvä raportointi parin päivän takaa, jota Yle tai Helsingin Sanomat ei ollut vielä äsken ainakaan korjannut. Katsotaan, saanko itse kaikki faktat järjestykseen.

Maanantaina Italian poliisi pidätti joukon äärioikeistolaisia aktivisteja, jotka olivat taistelleet Ukrainan puolella, itä-Ukrainan itsenäisiksi tasavalloiksi julistautuneiden Donetskin ja Luganskin Venäjä-mielisiä separatisteja vastaan. Poliisi löysi ryhmältä mittavan asevaraston. Pidätyksestä tuli kansainvälinen uutinen, koska aseistuksen joukosta löytyi jopa ranskalaisvalmisteinen, hävittäjästä laukaistava ilmataisteluohjus.

Läntinen infosotakoneisto johti pian ihmisiä harhaan väittäen, että ohjus ja muu asearsenaali kuuluisivat joukolle, joka on taistellut Venäjä-mielisten separatistien riveissä. Tosiasiassa äärioikeistolaisen ryhmän sympatiat olivat ukrainalaisten, Venäjä-vastaisten uusnatsien, puolella. Ukrainaa käsittelevissä muissakin uutisissa on usein jätetty mainitsematta, että Ukrainan lännen asettamaa nukkehallitusta tukee myös maan äärioikeisto, jota lännen globalistit ja Ukrainan omat juutalaisoligarkit ovat aseistaneet ja tukeneet.

Italian poliisin virallinen tiedote kertoi, että ohjus ja muu aseistus takavarikoitiin "uusnatseilta, jotka olivat taistelleet Venäjä-mielisiä separatisteja vastaan". Uutistoimisto Reuters kuitenkin väitti, että italialaiset olisivat taistelleet Venäjä-mielisten separatistien puolella. Näin luotiin harhaanjohtava uutinen, joka levisi myös muissa tiedotusvälineissä, kuten brittiläisessä BBC:ssä ja myös Suomen Yle:ssä.

Joko kyseessä oli tietoinen valeuutinen, tai sitten sekaannuksen syy on siinä, että lännen valta(vale)media esittää mielellään kansallismieliset ym. tahot yhtenä ja samana "äärioikeistolaisena" joukkona, joka ajaa samoja asioita. Nyansseja ja variaatioita kuitenkin löytyy, mutta sitä ei harmaisiin yleispuolueisiin tottunut toimittaja yleensä halua, tai kykene havaitsemaan. Lännen globalisteille ukrainalaiset uusnatsit kelpaavat myös tykinruuaksi, joten uusnatsien haaveet "itsenäisestä ja eurooppalaisesta Ukrainasta" eivät tässä vaiheessa eliittiä haittaa. Venäjä-mieliset separatistit taas kokevat taistelevansa lännen globalismia vastaan, eivätkä yleensä miellä itseään "oikeistolaisiksi".

Moon of Alabama-blogi yrittää selventää eroa: kansallismieliset ovat usein isolationisteja, kun taas fasistinen oikeisto on kansainvälistä. Tässä on jotain samaa, kuin konfliktissa Stalinin ja Trotskin välillä. Molemmat olivat "kommunisteja", mutta Leninin kuoleman jälkeen, yksi keskeinen kysymys Venäjällä koski internationalismia: harjoitettaisiinko "kansainvälisen vallankumouksen" politiikkaa vaiko "yhden valtion sosialismia"? Trotski puolusti internationalismia, Stalin kansallismielistä valtiososialismia. Ei ole mikään ihme, jos myös kansallismielisten riveistä löytyy mielipide-eroja, ristiriitoja ja keskinäisiä konflikteja.

Toimittajien olisi kannattanut ehkä kysyä itseltään, taistelisiko italialainen uusfasisti Venäjä-mielisten "punaruskeiden" separatistien, vaiko mieluummin ukrainalaisen Asovan pataljoonan riveissä, joka omaa saman uusfasistisen ideologian? Sekaannusta lisäsi varmasti myös se, että Ukrainaa tukevat italialaisaktivistit ovat lähettäneet tappouhkauksia Italian kansallismieliselle (monien toimittajien mielestä "äärioikeistolaiselle") sisäministeri Matteo Salvinille, joka on tunnettu myönteisestä suhtautumisestaan Venäjään. Uutta MV-lehteä toimittavan Janus Putkosen mielestä Italian tapaus "osoittaa sen millaisia vastakkaisuuksia kansallismieliset patriootit ja natsit ovat toisilleen".

Mitä tästä uutisoinnista voi oppia? Sen, että valta(vale)median uutisointiin ei voi useinkaan luottaa, ja itsenäinen tiedonkeruu monista eri lähteistä on suotavaa. Vaikka kyseessä voi joskus olla toimittajan kiireessä tai tietämättömyydessä tekemä virhe, kaikissa länsimaissa viralliset uutiset tukevat lännen liberaalin järjestyksen jatkumista ja sen taustaideologiaa. Lännen "viholliset", olipa kyseessä sitten Venäjä, Kiina tai Iran, eivät saa reilua kohtelua. Objektiivisuutta lännen "vastuullisilta journalisteilta" on turha odottaa etenkään silloin, kun käsitellään kiistanalaisia poliittisia aiheita. Valeuutisia tulee varmasti riittämään jatkossakin.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Sudan

Alaa Salah, Sudanin mielenosoitusten symboli
Ulkoministeri Pekka Haavisto on vieraillut Afrikassa, Addis Abebassa, tapaamassa muun muassa Sudanin sotilasneuvoston sekä oppositiorintaman edustajia. Haavisto toimi aiemmin muutaman vuoden EU:n erityisedustajana Sudanissa ja Darfurissa, sekä vuonna 2007 YK:n erityisasiantuntijana Darfurin rauhanprosessissa. Haavisto on EU:n ulkoministerin Federica Mogherinin valtuutuksella keskustellut matkallaan Sudanin nykytilanteesta.

Täysin uutisoimatta meillä ja muuallakin on jäänyt se, että Sudan on yksi maista, jotka Yhdysvallat jo George W. Bushin hallinnon aikana päätti epävakauttaa. Mukana Sudanin sopassa ovat olleet myös Yhdysvaltojen Lähi-idän liittolaiset, Saudi-Arabia ja Israel. Aiemmin tänä vuonna, vuosikymmeniä Sudania hallinnut presidentti Omar al-Bashir syrjäytettiin sotilasvallankaappauksella. Tätä oli pohjustettu "kansannousulla", kuukausia jatkuneilla mielenosoituksilla, jonka eturintamassa nähtiin myös naisia. "Vallankumouksen" symboliksi nostettiin 22-vuotias arkkitehtiopiskelija Alaa Salah, jota kansainvälinen valta(vale)media on hehkuttanut "Sudanin vapauden patsaaksi". Näin siis amerikkalaiseen tyyliin "vapaus" ja "demokratia" ovat tulossa Sudaniin. Hollywood-elokuva on jo varmasti suunnitteilla.

Sudanin sotilasvallankaappaus on jäänyt vähemmälle seurannalle Trumpin hallinnon keskittyessä Iraniin. Meille on kuitenkin mediassa kerrottu, kuinka viime kuukausien mielenosoitukset saivat alkunsa ruuan hintojen noususta ja Bashirin liki kolmekymmentä vuotta kestäneestä hirmuhallinnosta. Leivästä puhuminen vaihtui nopeasti sudanilaisten toiveisiin länsityylisestä "demokratiasta" ja "ihmisoikeuksista". Totuus lienee jälleen toinen, mutta tällainen selitys sopii lännen narratiiviin, joten myös meillä media keskittyy siihen.

EU:n ja Haaviston suulla on kerrottu, että Euroopan unioni haluaa myös omalta osaltaan "tukea Sudania eteenpäin", jahka siirtymäajan "siviilijohtoinen hallitus" astuu valtaan sotilasneuvoston ja opposition neuvottelujen jälkeen. Neuvottelujen on määrä jatkua tiistaina, mutta tällä välin on jo ollut kuolemaan johtaneita ammuskeluja, joten epävakaa tilanne Sudanissa tulee luultavasti vielä jatkumaan.

Vaikka Bashirin pitkä hallintokausi oli täynnä despoottimaisuutta ja valtiojohtoista väkivaltaa, Yhdysvallat ja voimakkaat tahot lännen valtakeskittymien takana ovat jo kauan halunneet suistaa Bashirin vallasta aivan muista syistä. Toimittaja Whitney Webbin mielestä syy tähän löytyy maan öljyvarannoista. Geopolitiikallakin lienee oma osuutensa. Kun "Etelä-Sudanin tasavalta" perustettiin vuonna 2011, Sudan menetti kontrollin sen öljyvarantoihin. Yrittäessään selättää talouskriisin ja estää maan laajenevan epävakauden, hallitus solmi sopimuksia Saudi-Arabian ja muiden Persianlahden öljyvaltioiden kanssa. Omar al-Basharin hallinto yritti mielistellä Saudi-Arabiaa ja muita sunnimonarkioita ja katkaisi tämän vuoksi suhteensa aiempaan liittolaiseensa, Iraniin.

Sudan on mukana myös Jemenin sodassa: Sudan on lähettänyt Jemeniin tuhansia sudanilaisia, huhujen mukaan myös lapsisotilaita, taistelemaan huthikapinallisia vastaan Saudi-Arabian koalitiossa. Vaikka saudit ja arabiemiirikunnat tukevat sodankäyntiä ja huolehtivat ilmaiskuista, analyytikot ovat todenneet, että sudanilaisia käytetään "likaisen työn" tekijöinä taistelukentillä. Vastineeksi Sudanin hallitus on saanut saudeilta miljardeja dollareita "palveluksistaan". Saudi-Arabiasta tulikin Jemenin sodan myötä Sudanin suurin arabisijoittaja.

Kotimaassa suhtautuminen Sudanin osallistumiseen Jemenin sotaan muuttui parin sotavuoden jälkeen vuonna 2017, kun huthimedia ryhtyi julkaisemaan kuvia kuolleista sudanilaisista sotilaista, esittäen heidät Saudi-Arabian koalition hyväksikäyttämänä "tykinruokana". Mediahuomio oli taattu ja Bashirin hallitus oli pakotettu uudelleenarvioimaan Sudanin roolia Jemenin sodassa. Monet sudanilaiset lainlaatijat vaativat Sudania vetäytymään sotaa käyvästä koalitiosta. Yhteistyö saudien kanssa ei ole myöskään poistanut Sudania Yhdysvaltojen terrorismia tukevien valtioiden listalta, mikä oli Bashirin hallituksen yksi päämäärä.

Bashir lähentyi tämän jälkeen Qataria, mikä ei varmasti miellyttänyt Saudi-Arabiaa. Vuonna 2018 Sudan solmi rahakkaita sopimuksia Qatarin kanssa Sudanin Suakinin sataman käytöstä. Turkki, toinen Qatarin kumppani, omi itselleen myös roolin tärkeän sataman hallinnossa. Myös Turkista alkoi virrata rahaa Sudaniin. Saman vuoden joulukuussa Sudanin presidentti säikäytti saudien johtaman arabimaiden blokin ilmoittamalla matkastaan Syyriaan tapaamaan presidentti Assadia. Tuolloin saivat alkunsa myös uudet mielenosoitukset, jotka johtivat Bashirin syrjäyttämiseen. Abdel Fattah al-Burhan, joka on johtanut Bashirin vallasta syössyttä sotilasneuvostoa, on ollut vastuussa myös sudanilaisten joukkojen toiminnasta saudien rintamassa Jemenin sodassa.

Vaikka Saudi-Arabian ja Sudanin suhteiden huonontuminen näyttää toimineen yhtenä katalyyttina Bashirin syrjäyttämisessä, viime aikaiset tapahtumat antavat ymmärtää, että myös Israelilla ja sen tiedustelupalvelu Mossadilla on ollut oma roolinsa vallanvaihto-operaatiossa. Kun Bashir oli vielä hyvissä väleissä Iranin kanssa, Mossad ja Israel kouluttivat ja aseistivat hallituksen vastaisia taistelijoita Sudanissa. Kun Bashir vaihtoi puolta ja liittyi saudikoalitioon, myös juutalaisvaltion media raportoi Israelin hallituksen lobbaavan Yhdysvalloissa Khartumin ja Washingtonin suhteiden kehittämisen puolesta.

Sudanin presidentille vakuuteltiin, että jos hän normalisoisi muille muslimimaille esimerkinomaisesti suhteet Israelin kanssa, hänen valtakautensa voisi jatkua. Hänelle myös vihjattiin, että mielenosoitusten taustalla olevat "ulkomaiset tahot" olisivat tuolloin valmiit arvioimaan Sudanin tilannetta uudestaan. Jotain kulissien takana meni ilmeisesti pahemman kerran vikaan, sillä Bashir kieltäytyi tarjotusta matkasta Tel Aviviin. Sen sijaan hän ilmoitti julkisesti vastustavansa suhteiden luomista Israelin kanssa.

Sudanin tiedustelupalvelun päälliköllä, Salah Goshilla, kerrotaan olleen keskeinen rooli Bashirin syöksemisestä vallasta. Helmikuussa Goshin kerrotaan tavanneen Mossadin päällikön, Yossi Cohenin, Münchenin turvallisuuskonferenssissa. Saudi-Arabia, Yhdistyneet Arabiemiirikunnat, Egypti ja Israel suunnittelivat Bashirin syrjäyttämistä, ja sudanilaisia oli myös mukana projektissa. Goshin on väitetty myös tehneen yhteistyötä Yhdysvaltojen CIA:n kanssa. Kun tiedetään, että Israel syrjäytti myös Egyptissä valtaa pitäneen presidentti Mohammed Morsin ja nosti johtoon Abdel Fattah al-Sisin, on Israelin rooli muslimienemmistöisten maiden epävakauttamisessa suurempi kuin julkisuudessa annetaan ymmärtää.

Myös Yhdysvalloilla oli sormensa pelissä Bashirin kolmikymmenvuotisen uran päättämisessä. Wikileaksin mukaan Bashirin johtama Sudan on jo pitkään ollut Yhdysvaltojen kohde. Yhdysvaltojen liittolainen, "Sudanin kansan vapautusrintama", odotti aluksi "aggressiivista toimintaa" Yhdysvalloilta, Britannialta ja Ranskalta, mutta vielä Barack Obaman aikana Bashirin nopea syrjäyttäminen ei onnistunut. Tänä vuonna protestit yltyivät ja Hongkongin mellakoinnin taustallakin vaikuttanut, CIA:han kytköksiä omaava amerikkalainen National Endowment for Democracy-järjestö(NED), oli myös mukana "promotoimassa demokratiaa" Sudaniin. NED kohdisti toimintansa kansallisten verkostojen luomiseen ja rahoittamiseen, ja Sudanin naiset valjastettiin Bashirin islamilaisen hallinnon "sorron" vastaisen taistelun symboleiksi.

Ikoninen mielenosoittaja, opiskelija Alaa Salah, on yksi esimerkki siitä, kuinka NED ja Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu promotoi "nuorisoa" ja "naisjohtajia", saadakseen vallan vaihdetuksi demokratiavaatimusten valeasun alla. Meillä vihreät, vasemmisto ja muut länsidemokratian ystävät tietysti rakastavat tällaisia "edistyksellisiä" tarinoita. Kuten muissakin lännen ja sen liittolaisten tukemissa "vallankumouksissa", lähiaikojen tapahtumat tulevat paljastamaan asioita tarkemmin seuraaville, ettei tämäkään "kansannousu" ollut niin spontaani kuin "demokratiasta" ja "ihmisoikeuksista" Soros-tyyliin puhuvat aktivistit antavat ymmärtää.  Eri asia tietysti on, kiinnostaako totuus moniakaan.

Bashirin syrjäyttänyt ja vanginnut armeija tuskin on innokas tuomaan entistä johtajaansa kansainvälisen tuomioistuimen eteen, sillä Sudanin valtaeliitti ja armeija ovat olleet myös osallisina julmuuksissa, joista presidenttiä syytetään. Paikallisen hyvä veli-verkoston tuskin tarvitsee luopua asemastaan, vaikka lännen globalistiklikki haluaakin leijonanosan Sudanin luonnonvaroista. Niinpä Sudanissa seurataan luultavasti Egyptin jalanjäljissä; maahan istutetaan hallitus ja keulakuva, joka on sekä Yhdysvaltojen, Israelin, Saudi-Arabian ja heidän taustavoimiensa mieleen. En myöskään ihmettelisi, jos vallasta syrjäytetty Omar al-Bashir kuolisi hämärissä olosuhteissa Khartumin vankilassa, johon hänet on sittemmin kotiarestista siirretty.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Jari Ehrnrooth ja lännen hajoava imperiumi

Jari Ehrnrooth on kirjailija ja kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. En ole koskaan lukenut hänen kirjojaan, mutta luin nyt Ylen verkkosivuilta hänen kirjoittamansa kolumnin. Siinä Ehrnrooth kaipaa "vahvaa oikeistoa, jota yhdistäisi aate".

Lienee niin, että Ehrnrooth käyttää "oikeisto"-termiä nykyajalle ominaisessa, hyvin väljässä merkityksessä. Jos Alexander Stubb on "oikeistolainen", niin varmasti sitten myös Ehrnrooth. On häntä kutsuttu myös "randilaiseksi uusfasistiksi". Joka tapauksessa, Ehrnroothista on kerrassaan käsittämätöntä, että kokoomus-ruotsalainen, talousliberaali "porvaristo", ei päässytkään tällä kertaa vallankahvaan, vaan Suomeen syntyi "hallitus, jota johtaa ay-demari ja jossa vaa’ankielenä keikkuu laitavasemmisto".

Demokratia on Ehrnroothin mielestä kuin "nyrkkeilyä", jossa "sininen ja punainen kulma ottelevat, ja vastustajan liikkeiden oikea-aikainen hyväksikäyttö on avain voittoon". Ehrnrooth sanailee suorastaan nietzscheläisesti, todeten, että poliittisessa kamppailussa "dominoi se, jolla on enemmän taitoa ja tahtoa valtaan". Olen samaa mieltä Ehrnroothin kanssa, että hallituskokoonpanon olisi pitänyt olla toinen. Mutta suurimmat puolueet, sosialidemokraatit ja perussuomalaiset, eivät näköjään sovi samaan hallitukseen, joten se siitä. Ehrnrooth olisi halunnut tietysti kokoomuslaisen hallituksen, mutta onneksi oppositio kutsui.

Ehrnroothin mielestä suomalaisten oikeistopuolueiden pitäisi yhdistyä blokiksi, niin vasemmistolla ei olisi enää asiaa hallitukseen. Ehrnroothin "oikeisto" edustaa hänen mielestään "enemmistöä", joka tahtoo "yhteiskunnan uudistamista ilman sosialistista painolastia". Voin arvailla, mitä tämä kokoomuslainen "painolasti" on. Ilmeisesti se liittyy hyvinvointivaltiomalliin, "sosiaaliturvaan asumistukineen", joita myös "maahan saapuvat" oppivat helposti käyttämään hyväkseen. "Kollektivistinen tulontasaus" ei myöskään dosenttia miellytä, ja häntä harmittaa myös se, että "suorituskyvyn nostamisesta ei puhu juuri kukaan".

Ehrnrooth haikailee ensin yhtenäistä oikeistoa, mutta mainitsee sitten perussuomalaisten, "Suomen suurimman oikeistopuolueen", puheenjohtaja Jussi Halla-ahon, esiin nostaman "globalisaation ja nationalismin välisen vastakkainasettelun". Ehrnrooth on toki huomannut, että niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa oikeisto on edennyt "nationalistisin äänenpainoin", mutta tämä ei jostain syystä "oikeistolaista" Ehrnroothia miellytä: "kansallinen eriytyminen" on hänen mielestään pahasta: se "hajottaa lännen ja tekee siitä heikon". "Tästä riemuitaan etenkin Pekingissä, Moskovassa ja Teheranissa", Ehrnrooth tuskailee.

Kansallisvaltio ei tunnu Ehrnroothista riittävältä. Kansallisvaltiot, nuo "pienet yksiköt", ovat toki "herttaisia", mutta "historian pitkässä linjassa vahvoja ovat olleet vain suuret kokonaisuudet, imperiumit". Kulttuurin tutkija haluaisi siis Suomen olevan osa imperiumia. Halla-aho on hänen mielestään oikeilla jäljillä lähinnä "islamilais-arabialaisen kulttuurin vahingollisista vaikutuksista länsimaiseen vapauteen", mutta "uusnationalismi" ei kuulosta Ehrnroothista hyvältä, eivätkä "konservatiiviset ja liberaalit voimat" voi globalisaation aikakaudella "yhdistyä kansallismielisyyden alle".

Sitten Ehrnrooth siirtyy amerikkalaistyyppiseen hegemonia-ajatteluun, ja toivoo, että lännen unipolaarinen hetki jatkuisi, ja länsi voittaisi "kulttuurien kamppailun ja uuden kylmän sodan". Tämä ei hänen mielestään kuitenkaan onnistu ilman "ylivoimaista valtakeskittymää, jonka taakse koko länsi liittoutuu". Sitten tulee lisää amerikan jargonia, sillä "yksilön vapaus" häviää, jos me emme "voita kamppailua ihmiskunnan arvojohtajuudesta". Ehrnroothille suomalaisuutta oleellisempaa on "historiatietoinen westernismi" tai "positiivinen oksidentalismi", jossa "ylikansallisten länsimaisten arvojen" (ja ilmeisesti anglismien?) puolustaminen on "kaikkein tärkeintä".

Ehrnroothille "yksilön vapauteen uskova länsi" ei tarvitse kansallismielisyyttä, vaan sen tulisi muodostaa "länsimaisen vapauden kansainvälinen liitto" (sana 'kansainvälinen' on oikein kursivoitu kolumnin tekstiin), joka kykenisi torjumaan "paitsi islamin myös konfutselais-kiinalaisen kommunismin ja venäläisjohtoisen itäisen autoritäärisyyden vaikutuksen". "Kansallinen itsesuojelu" edustaa Ehrnroothille "avutonta ja riittämätöntä toimintamallia länsimaisten arvojen turvaamiseksi ja edistämiseksi". Ehrnroothin hellimä kuvitelma "yksilön vapauteen uskovasta lännestä" menee "eripuraisen kansallismielisyyden" ylitse. Hän kaipaa "vahvaa Eurooppaa, vahvaa Amerikkaa ja niiden lujaa yhteistyötä". Ei kovin kaukana presidentti Niinistön ihannelinjasta, jossa Washingtonin "syvä valtio" määrää niin Suomea kuin Euroopan unioniakin.

Ehrnroothin visio on yksi yhteen vanhan, henkitoreissaan olevan liberaalin järjestyksen doktriinin kanssa, jossa hegemoni Yhdysvallat kaitsee maailmanpoliisina "länsimaista vapautta" (tosiasiassa ylikansallisen rahavallan etuja) uhkaavia voimia. Valitettavasti todellisuus lännen aloittamine sotineen ja vallanvaihto-operaatioineen ei ole yhtä puhtoinen kuin Ehrnroothin ylistämä "läntinen sivistys". Ehrnrooth haluaisi, että Yhdysvaltojen johtaman lännen ylivalta taas voimistuisi, ja historia saapuisi päätökseen, liberaalidemokratian levitessä joka kolkkaan, jatkuen "forever". Sori vaan, mutta niin ei tule käymään: olemme jo astuneet multipolaariseen, lännen liberalismin jälkeiseen maailmanaikaan. Itse asiassa Ehrnroothin oikeistoliberaali "huuto erämaassa" on vain yksi pieni todiste siitä.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Venäjä, Kiina ja Trumpin Iran-politiikan seuraukset

Venäjä aikoo ignoroida Yhdysvaltojen Iranin vastaiset pakotteet ja jatkaa kaupankäyntiä islamilaisen tasavallan kanssa ilman mitään erityisiä maksumekanismeja, Vladimir Chizhov, Venäjän pysyvä edustaja Euroopan unionissa, kertoi uutistoimisto Sputnikille.

"Kollegamme täällä [Brysselissä] kysyvät joskus, mikseivät Venäjä ja Kiina luo omaa versiotaan Instex-maksumekanismista. Siihen me vastaamme kysymyksellä: miksi me tarvitsisimme maksumekanismin? Me käymme yhä kauppaa [Iranin kanssa] Yhdysvaltojen sanktioista huolimatta", Chizhov sanoi.

Suomen hallitus on kertonut harkitsevansa liittymistä euromääräiseen maksujärjestelmään, jonka EU:n jäsenmaat Saksa, Ranska ja Britannia ovat luoneet Irania varten Yhdysvaltojen pakotteiden kiertämiseksi. Epäilen kuitenkin, ettei Washingtonille kaikin tavoin alisteinen Suomi aio harjoittaa liiketoimintaa Iranin kanssa. Mekanismin pitäisi olla nyt kaikkien EU-maiden käytettävissä, mutta jää nähtäväksi kuinka moni maa lopulta uskaltaa uhmata Yhdysvaltojen vasalleilleen asettamaa, Iranin vastaista kauppakieltoa.

Kiina puolestaan on syyttänyt Yhdysvaltoja Iranin "yksipuolisesta kiusaamisesta". Washingtonin Iran-politiikka on Kiinan mielestä saanut Teheranin rikastamaan uraania yli vuonna 2015 sovitun rajan. "Yhdysvaltojen uhkailu on perimmäinen syy Iranin ydinkriisiin", sanoi Kiinan ulkoministeriön edustaja Geng Shuang. Shuang rinnasti amerikkalaisen pakotepolitiikan kansainvälistä yhteisöä uhkaavaan, "pahenevaan kasvaimeen".

Kuten Iranin ulkoministeri Javad Zarif on sanonut, Yhdysvaltojen nykyinen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Bolton, Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu ja pari muuta Iranin verivihollista, houkuttelivat Donald Trumpin hylkäämään Iranin kanssa solmitun ydinsopimuksen. He haluaisivat vetää Yhdysvallat sotaan Irania vastaan, katastrofaalisista seurauksista piittaamatta.

Viime viikolla myös Washingtonin talutusnuorassa tiukasti oleva Britannia sekaantui asiaan, kaappaamalla iranilaisen öljytankkerin Gibraltarilla, toimien kuin somalialaiset merirosvot ikään. Tankkerin oli tarkoitus kuljettaa raakaöljyä Syyriaan, jota Yhdysvallat, EU ja Israel yrittävät yhä pitää epävakauden tilassa. Iran on uhannut Britanniaa vastatoimilla.

Näyttää siltä, ettei Iran saa poliittista ja taloudellista tukea juuri muilta kuin euraasialaisilta kumppaneiltaan. Euroopan unioni on maksumekanismistaan huolimatta kyvytön tai haluton auttamaan Irania Yhdysvaltoja vastaan. Iran jatkaa myös uraanin väkevöittämistä, ja vaikka ydinaseeseen tarvittavaan uraanin puhtauteen on vielä matkaa, Trumpin hallinto tuntuu kaiken aikaa tähdänneen tilanteen eskaloitumiseen.

Amerikkalainen politiikan tutkija John J. Mearsheimer, joka tunnetaan "offensiivisen realismin" teoriastaan, on sitä mieltä, että Iranin olisi kannattanut hankkia ydinase strategiseksi pelotteeksi jo 2000-luvun alkupuolella. Mearsheimerin mielestä nykyisen tilanteen voisi muuttaa vain Trumpin radikaali täyskäännös Iran-politiikassa.

Iranin suhtautuminen voisi lieventyä pakotteiden osittaisella purkamisella, Trumpin sotaisten neuvonantajien erottamisella, ja paluulla aiempaan ydinsopimukseen, Mearsheimer arvioi. Trumpin sionistirahoittajat ja taustavoimat eivät tietenkään halua näin käyvän. "Niinpä on todennäköisempää, että Trumpin hallinto jatkaa kovaa linjaa, ja ajaa Iranin liittymään ydinaseklubiin", Mearsheimer toteaa.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Bernie Ecclestone: Putin olisi hyvä johtaja myös Euroopalle

Vladimir Putin ja Bernie Ecclestone
Entinen formulamoguli Bernie Ecclestone on antanut The Times-lehden haastattelun, jossa hän kommentoi räväkkään tyyliinsä myös politiikkaa, sekä suhdettaan Venäjän presidenttiin.

F1-pomo oppi tuntemaan Vladimir Putinin vuosikymmenen alussa, kun Venäjän GP:tä järjesteltiin Mustanmeren rannikkokaupunkiin, Sotšiin. Ensimmäinen F1-kilpailu ajettiin siellä vuonna 2014. Putin on ollut vuosien varrella tuttu näky myös muualla ajettavissa F1-kilpailuissa.

Ecclestone sanoi haastattelussa, että hän olisi valmis seisomaan Putinin ja konekiväärin välissä, jos joku yrittäisi tappaa Venäjän presidentin. "Putin on hyvä tyyppi. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään, josta ei koituisi hyvää ihmisille", Ecclestone hehkutti.

"Haluaisin hänen johtavan Eurooppaa", Ecclestone lisäsi. "Meillä ei ole nyt ketään [hyvää johtajaa], joten eivät asiat voisi ainakaan huonommaksi mennä", Ecclestone arvioi.

"Minä en ole demokratian kannattaja. Tarvitaan diktaattori", Ecclestone provosoi toimittajaa. "Diktaattori voi sanoa, että teemme nyt näin, demokratiassa homma vesittyy", hän väittää. F1-piireissä Ecclestone oli kokenut vallankäyttäjä. Vaikka Ecclestone jätti F1-sarjan virallisesti taakseen vuonna 2017, hän vierailee yhä varikoilla.

Krimin liittämisestä takaisin Venäjään, Ecclestone sanoo Putinin halunneen vain "saattaa Venäjän takaisin yhteen". Ecclestonen mielestä Putin ei myöskään suunnitellut entisen venäläisen tiedustelu-upseeri Sergei Skripalin ja hänen tyttärensä salamurhaamista. "Hän on liian kiireinen mihinkään tuollaiseen, tarinaniskijät keksivät koko jutun."

88-vuotias Ecclestone on miljardööri, joka on tunnettu huomiota herättävistä lausunnoistaan. Ecclestonen kommentteja Putinista on jo kauhisteltu Twitterissä ja muualla sosiaalisessa mediassa. Ecclestonea on aiemmin haukuttu "fasistiksi", hänen sanottuaan vuonna 2009, että Adolf Hitler oli "mies, joka sai asioita aikaiseksi".

Viro, Venäjä ja pelon narratiivi

Viron puolustusministeri Jüri Luik tiivistäisi yhteistyötä Suomen kanssa, kertoo kokoomuslainen Verkkouutiset.

Tämä tarkoittaa sitä, että tietyissä piireissä Virossa odotetaan jo malttamattomina, että Washingtonin ja Naton räätälöimä rooli Suomelle "Itämeren ja Baltian puolustajana" pantaisiin täytäntöön. Kun Suomen uusi puolustusministeri Antti Kaikkonen vieraili rutiininomaisesti Ruotsissa ja Virossa, Luik käytti tilaisuutta hyväkseen ja väitti, että vierailulla oli "tärkeä poliittinen ja symbolinen merkitys".

Luik sanoo myös, että Venäjä on valmis käyttämään sotilaallista voimaa naapurimaitaan vastaan. Tämä ilmenee hänen mukaansa "Venäjän toimista Georgiassa ja Ukrainassa" (Luik ei tietenkään mainitse Georgian hyökkäystä Etelä-Ossetiaan, saati lännen vallankaappausta Ukrainassa, mutta mitäpä ikävistä faktoista). Viron puolustusministerin mukaan olisi kuitenkin koko ajan oltava äärimmäisen varuillaan. Luik uskoo omiin sotilasfantasioihinsa, joissa suomalaisetkin kokevat Nato-joukot "vakauttavana tekijänä".

Virolla on myös Itämeri mielessä. Luik viittaa merellistä yhteistyötä käsittelevään raporttiin, jossa hahmoteltiin Itämeren maiden "yhteisten merioperaatioiden kehysrakennetta", ja balttilaista merivoimien ryhmää (englanniksi "Baltic Maritime Group"), joka toimisi "tiiviissä yhteistyössä Naton kanssa, mutta ei sen muodollisena osana". Näin toimintaan voitaisiin ujuttaa mukaan Naton ulkopuoliset maat, Suomi ja Ruotsi; Baltian maat ovat jo sotilasliiton täysjäseniä, ja merentakaiselle hyväksikäyttäjälleen isäntämaalleen uskollisia vasalleja.

Virolaisilla tuntuu olevan menneisyytensä vuoksi yhä vahva Venäjän pelko. Vastikään virolaiset tutkijat toivat julki tätä pelkoa akateemiseen tutkimukseen verhottuna. Artikkelissa Discourse of fear in strategic narratives: The case of Russia’s Zapad war games, neljä virolaista tutkijaa esittää, että vuonna 2017 pidettyjen Venäjän ja Valko-Venäjän yhteisten Zapad-sotaharjoitusten tarkoitus oli "kylvää pelkoa Baltiaan".

Muitakin teorioita kirjoituksessa esitetään. Kun venäläiset kiistävät suunnnittelevansa Baltian maiden valtausta, he oikeasti suunnittelevat juuri sellaista. Virolaistutkijoiden mukaan Venäjä rakentaa "pelon narratiivia", jossa asian kieltäminen onkin sen myöntämistä, tai ainakin salakavala strateginen yritys luoda mielikuvaa, että päinvastainen (eli Baltian valtaaminen) on todennäköistä. Mitä hyötyä tällaisesta mielikuvien kylvämisestä loppujen lopuksi olisi, jää epäselväksi, mutta ilmeisesti epäselvyys on jonkun mielestä Kremlin pirullista hybridivaikuttamista.

Miten venäläiset sitten levittivät pelkoa Zapad-harjoitusten aikana vuonna 2017? He tekivät niin syyttämällä länttä pelonlietsonnasta. Professori Paul Robinson käsittelee asiaa hyvin Irrussianality-blogissaan. Venäjän kommentit siitä, että sen puolustusharjoitukseen kohdistettiin lännen taholta tarkoituksella "irrationaalista pelkoa", "hysteriaa" ja "liioittelua", olikin virolaistutkijoiden mielestä ovela temppu, jolla kylvettiin pelkoa balttien mieliin ja syytettiin siitä vielä Natoa, eli saatiin moraaliposeerata venäläisittäin. Todellisuudessa Zapad-harjoitukset tarjosivat lännelle hyvän infosotahetken, jolloin valeuutisoitiin, kuinka Venäjä valmistautui hyökkäämään joko Baltian maihin, Puolaan, tai ehkä jopa Norjaan.

Virolaistutkijat ovat ylpeitä siitä, että he ovat mielestään ratkaisseet venäläisen "koodikielen", joka pohjautuu hegeliläiselle "antiteesin logiikalle". Virolaisten mielestä Venäjän syytökset lännen pelonlietsonnasta ja aggressioista ovatkin vain heijastus Venäjän omasta pelonlietsonnasta ja aggressioista. Eli lännen russofobisten hysteerikkojen kirjoitukset Venäjän uhasta ovatkin totisinta totta, koska venäläiset aiheuttamansa uhan kiistämällä todellisuudessa uhkaavat Baltiaa ja Eurooppaa! Vaikka tämä päättelyketju tuntuisi kuinka vinksahtaneelta, se on atlantistien mielestä täysin järkeenkäypää.

"Pelon narratiivin" tutkijat eivät tietenkään tarjoa mitään konkreettista todistusaineistoa väitteilleen: lukijan olisi vain uskottava heidän kokoamaansa semioottiseen kielipeliin, jossa Venäjä käyttää "koodikieltä", jonka fiksut tutkijat ovat nyt onnistuneet ratkaisemaan. Occamin partaveistä ei käytetä silloin, kun voidaan vahvistaa kuvaa "Venäjän uhasta", ja edistää lännen hybridisodankäyntiä. Jos todellista uhkaa ei ole, virolaisten on luotava se vaikka akateemikkojen tuella. Voihan tietysti olla, että Baltiassa on omaksuttu amerikkalaisilta uhka-arvioiden paisuttelu, jotta rahahanat armeijalle pysyisivät auki.

Yksinkertaisin selitys tietenkin on, että venäläiset tarkoittivat mitä sanoivat, ja koko Zapad-kalabaliikki Baltian maihin hyökkäämisestä oli läntistä liioittelua ja balttien omien pelkojen projisointia. Toinen, yhtä lailla realistinen vaihtoehto on, että mainittu virolaistutkimus on osa informaatiosodankäyntiä, siinä missä meillä Helsingin Sanomien, Ylen ja iltapäivälehtien Venäjä-kirjoituksetkin. Samoin voidaan väittää, että Viron puolustusministeri Luik pyrkii lausunnollaan kohdentamaan Nato-yhteensopivaa propagandaa myös Suomeen ja Ruotsiin, joiden alueita ja ihmisiä nyt paimennetaan lännen sotakoneiston alaisuuteen.

Kuten eräs somekeskustelija asian ilmaisi, Suomen sotilaallinen yhteistyö lännen kanssa perustuu EU:n, Naton ja Yhdysvaltojen lanseeraamaan "totuuteen" Venäjän uhasta. Tätä valta(vale)mediakin pyrkii vain vahvistamaan, eikä yksikään toimittaja kyseenalaista väitettä. Kun Viron puolustusministeri Luik sanoo, että "Venäjä on valmis voimankäyttöön", ja yhdistää samaan lausuntoon Suomen ja Naton, on kyse poliittisesta provosoinnista Suomen kustannuksella. Toivottavasti puolustusministeri Kaikkonen ei jatka edeltäjänsä viitoittamalla tiellä ja sorru laskelmoidun "pelon narratiivin" ja kuvitelmien vahvistamiseen.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

EU:n epäyhtenäisyys ja heikko johtajuus

Ursual von der Leyen ja Jean-Claude Juncker
"Euroopan unionista ei ole tullut vahvempaa europarlamenttivaalien jälkeen, arvioi Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin RISS:n asiantuntija Oksana Petrovskaja.

Mitä tulee EU:n korkeimpaan johtoon valittujen henkilöiden nimityskiistaan, valinnat olivat pettymys esimerkiksi Euroopan sosiaalidemokraateille ja vihreille. Demokratialla ei ole EU:ssa sijaa, vaan valtaa käyttävät julkisten marionettien taustavoimat.

Vaalien tulos heijastaa Petrovskajan mielestä "syvää kriisiä unionin sisällä". Myös Euroopan komission puheenjohtajan valinta osoittautui vaikeaksi. Puheenjohtajaksi valittiin lopulta ohi ennakkosuosikkien Saksan puolustusministerinä toiminut Ursula von der Leyen. Hänen valintansa toteutui vain, koska EU:n jäsenmaat eivät päässeet yksimielisyyteen Jean-Claude Junckerin seuraajasta.

Financial Timesin mukaan Ursula von der Leyen on oikea "powerfrau". Von der Leyen omaa läheiset suhteet sotilasliitto Natoon. Hän on tyypillinen eurofederalisti, joka kannattaa EU:n syvempää integraatiota. Hän suhtautuu tiukasti myös Venäjään, mikä varmasti painoi vaa'assa euroatlantistien keskuudessa. Saksassa von der Leyeniä on kuitenkin haukuttu huonosta johtamisesta ja huonosta rahankäytöstä, ja hänen poliittista uraansa ovat sävyttäneet skandaalit, kertoo Euractiv-sivusto.

Sekä Ursula von der Leyen ja Christine Lagarde, joka valittiin alustavasti Euroopan keskuspankin johtoon, tarvitsevat vielä parlamentin hyväksynnän uusiin tehtäviinsä. Christine Lagardea syytetään talousopintojen puutteesta ja siitä, ettei hän ole koskaan työskennellyt pankkiirina, vaikka hänen aiempi pestinsä olikin kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n johtajana. "Vaikuttaako kokemuksen puute siihen, miten tehokkaasti Lagarde kykenee hallinnoimaan EU:n pankkijärjestelmää", aprikoi asiantuntija Petrovskaja.

Eurovaalit ja komission puheenjohtajan valinnan vaikeudet osoittivat vain, että ristiriidat euromaiden välillä ovat pahenemaan päin. Nyt myös Italian Matteo Salvinin kokoamalta Identiteetti ja demokratia-ryhmältä ollaan viemässä EU-valiokuntien puheenjohtajapaikat: ne tullaan jakamaan EPP:n, sosiaalidemokraattien, liberaalien ja vihreiden kesken, ja näin ID-ryhmä, perussuomalaiset mukaan lukien, pyritään eristämään jo heti alkuunsa päätöksenteosta.

Jotain kuvannee myös se, että uuden europarlamentin ensimmäisessä kokouksessa, paikallisten nuorten soittaessa EU-hymniksi valitun "Oodin ilolle", Britannian Brexit-puolueen mepit nousivat ylös ja käänsivät eurohymnin soittajille selkänsä; myös osa ID-ryhmän mepeistä vain istui paikoillaan oodin aikana. Näillä näkymin brittien EU-eron odotetaan toteutuvan lokakuun viimeisenä päivänä, sopimuksen kanssa tai ilman. Itse epäilen edelleen eron toteutumista.

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Poliittista platonismia

Arktos-kustantamo jatkaa kulttuurityötä julkaisemalla laadukkaita käännöksiä venäläisen politologin ja kirjailijan, Alexandr Duginin, teksteistä. Nyt julkaistu Political Platonism (Arktos, 2019) sisältää Duginin politiikan filosofiaa ruotivia kirjoituksia. Kirjan alkukappale on puhtaaksikirjoitettu versio Duginin "Politiikan filosofia"-kurssin ensimmäisestä luennosta Moskovan yliopistossa vuodelta 2014. Muut tekstit käsittelevät tavalla tai toisella samaa aihepiiriä.

Dugin toteaa heti alkuun, ettei politiikkaa voi olla ilman filosofiaa. Politiikka on hänen mukaansa "sovellettua filosofiaa". Filosofian ja politiikan historia myös seuraavat toisiaan: jos filosofia kulkee johonkin suuntaan, politiikka ei voi kulkea toiseen. Jos yhteiskunnan perusfilosofia muuttuu, muuttuu myös siellä harjoitettu politiikka. Poliittisilla ja yhteiskunnallisilla muutoksilla on aina filosofinen ulottuvuutensa, huomattiin tätä tai sitten ei, Dugin selittää.

Filosofi Platonin tavoin Dugin kritisoi demokratiaa, jota ei tänä päivänä saisi kritisoida. Duginin mukaan demokratia ei ole neutraali käsite, vaan se on nykyaikana sekulaarin kultin oppijärjestelmä, jonka takana seisoo "länsi", meille tutummin Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Eurooppa. Jotta hyväksyttäisiin jäseneksi tähän kulttiin, on puolustettava "liberaalidemokratiaa" ja länsikeskeistä maailmanjärjestystä. "Demokratiasta" on tullut globaalin vallankäytön ja interventionismin väline: jo Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson halusi tehdä "maailmasta turvallisen demokratialle".

Länsimainen demokratia hyväksyy marginaalisen, voimattoman opposition, mutta jos tämä oppositio kehittyy liian voimakkaaksi, "demokratian voimat" valjastetaan murskaamaan toisinajattelu ja muutosvoimat heti alkuunsa. Vallanvaihto-operaatiot, näennäisen spontaanit "kansan nousut", värivallankumoukset, sekä demokratiaan pommitus, ovat lännen välineitä yhteiskuntien muuttamisessa. Yksilötasolla demokratian kyseenalaistaja syyllistyy poliittisen epäkorrektiuden syntiin, ja hänestä tehdään valta(vale)median välityksellä nopeasti epähenkilö, jonka valtavirrasta poikkeavat ajatukset ovat virheellisiä, naurettavia, tai jopa yhteiskunnalle vaarallisia.

Duginin mielestä demokratian ylentäminen dogmaksi, jolle ei voi olla vaihtoehtoja, tekee lopun vapaasta filosofisesta diskurssista. Hän ryhtyykin avaamaan demokratian käsitettä ja merkitystä etymologian ja antiikin Kreikan filosofian kautta. Mitä eroa on demokratialla, aristokratialla, oligarkialla ja tyrannialla? Lukija tutustuu Platonin ohella mm. Aristoteleen ihannevaltioon ja Parmenideksen ajatteluun. Tämä on itse asiassa hyvin mielenkiintoista ja saattaa inspiroida lukijaa filosofian klassikoiden pariin. Politiikan opiskelijoita Dugin rohkaisee myös lukemaan saksalaista Carl Schmittiä, joka on "Platonin ja Hobbesin ohella" yksi huomattavimpia poliittisia filosofeja. Schmittin ajatukset ovatkin vaikuttaneet sekä oikeistoon että vasemmistoon.

Platon on kuitenkin kirjan punainen lanka, vaikka välillä rönsyillään muuallekin: Dugin painottaa, että kaikkina aikoina terävimmät ajattelijat ovat palanneet Platonin filosofian pariin. Platonista kaikki syvällinen filosofinen ajattelu alkaa. Myös kristillinen dogma pohjautuu Platoniin, joka on vaikuttanut syvästi myös islamilaiseen teologiaan. Platon on myös länsimaisen poliittisen filosofian perustaja. Duginin mielestä poliittinen platonismi on täydellinen vastakohta modernismille ja postmodernismille, jotka ovat "järjestystä, voimaa, transkendenssia, pyhyyttä, vertikaalista topografiaa ja ihmisen, maailman, politiikan ja tiedon samansyntyisiä malleja vastaan". Lukuisista asioista voidaan johtaa yhteys tähän antiikin Kreikassa eläneeseen ajattelun jättiläiseen.

Duginille Platonin tärkeimmät teokset ovat Timaios ja Valtio. Hänen mielestään venäläinen yhteiskunta on ottanut vaikutteita Platonilta ja "uusi Venäjä" tarvitsisi yhä Platonia. Tämän joku lukee varmasti totalitarismin puolustuspuheeksi. Dugin sanookin, että ns. "avoimen yhteiskunnan" puolustaja, itävaltalais-brittiläinen tieteenfilosofi Karl Popper, inhosi Platonin valtio-oppia. Popperin ehkä tunnetuin ihailija, kansantalouksia kaatanut suursijoittaja George Soros, inhoaa Venäjää ja Kiinaa, sekä Viktor Orbánin johtaman Unkarin illiberalismia. Platonin ajan "liberaaliatomistit", Demokritos ja Epikuros, lienevät olleet enemmän Popperin ja Sorosin mieleen.

Dugin pohtii kirjassa myös venäläistä politiikkaa, esittelee uskonnonfilosofisen traditionalistisen koulukunnan ajattelua, sekä modernin maailman kriisiä, jota sufilaisuuteen, islamin mystiseen suuntaukseen, kääntynyt ranskalainen traditionalisti Réne Guénon on analysoinut. Myös Duginin omaa, "neljättä poliittista teoriaa", sivutaan kirjan kappaleissa, mutta teoriasta on julkaistu jo parikin omaa kirjaa, joihin kannattaa tutustua. Martin Heidegger on myös Duginin lempiaiheita, eikä kirjassa vältytä tämänkään vaikeaselkoisen ajattelijan eksistentialistiselta ja fenomenologiselta filosofialta: itse asiassa heideggerilainen ajattelu on koko ajan vahvasti läsnä kirjan esseissä.

Dugin väittää myös, että lännen filosofinen perinne on tullut tiensä päähän; se on "loppuun käytetty". Lännen "logosentrinen" filosofia sai alkunsa Herakleitoksesta ja esisokraattisista ajattelijoista ja saavutti huippunsa Sokrateksen, Platonin ja Plotinuksen filosofioissa, jatkaen patristiikkaan ja skolastiikkaan, päätyen Descartesin ja Nietzschen kautta nykyajan modernismiin. Tällä matkalla "Jumala kuoli", käytiin kaksi maailmansotaa, ja ihminen kävi myös kuussa. Kommunismi, fasismi, sekä nyt myös liberalismi, ovat auttamattomasti "vanhanaikaisia", merkityksensä menettäneitä reliikkejä. Jääkö jäljelle vain näköalaton nihilismi, amerikkalainen idiokratia, tai teknokraattinen pragmatismi, vai toteutuuko Duginin "neljäs poliittinen teoria" vielä käytännössä?

Heideggerin tavoin Dugin haluaa formuloida "uuden alun" filosofiaa. Tätä varten olisi katsottava "kaaosta" silmiin ja hylättävä vanhat ajatusmallit. "Kaaos", josta Dugin puhuu, on itse asiassa taas pääsemässä esiin, lännen "logoksen fragmentoitumisen" takia. Duginin "kaaos" ei ole kuitenkaan modernin tieteen paljastama "kaaos", vaan logosta edeltävä, feminiininen "inklusiivinen järjestys", joka sisältää "kaikki mahdollisuudet". Jos "kaaos" on vesi, länsimaisen filosofian logos on kala, joka ui tuossa vedessä, yrittäen itsetuhoisesti päästä kuivalle maalle. Heideggerin mielestä Nietzsche saattoi länsieurooppalaisen filosofian päätökseen. Duginin mukaan Heideggerin filosofia sinetöi länsimaisen filosofian, ja laski perustan "jollekin uudelle", joka on vasta tulossa. Tästä "uuden alun", "uuden mahdollisuuden" filosofian luomisesta Dugin yrittää kirjoittaa, mutta minulle aihe jäi vielä epäselväksi.

Political Platonism on venäjästä englanniksi käännetty kokoelma Duginin politiikan filosofiaa käsitteleviä kirjoituksia, mutta se sisältää myös Duginin haastattelun, jossa Dugin avaa kiinnostustaan pluralismiin: näkemykseen, joka korostaa moniarvoisuutta yksiarvoisuuden sijaan. Hänen mielestään arrogantti länsimainen käsitys universaaliudesta on "perusteetonta teeskentelyä", jossa ei huomioida tai hyväksytä kulttuurien ja sivilisaatioiden erilaisuutta ja monimuotoisuutta. Tässä yhteydessä Dugin rinnastaa omaa ajatteluaan ranskalaisen Alain de Benoistin eurosentrisyyden kritiikkiin sekä "pluriversumin" teoriaan. Tämän luettuaan on vaikea ymmärtää, miksi Duginia yhä mustamaalataan "fasistiksi", ja jopa "rasistiksi", lännen mediassa. Ilmeisesti tämä vääristelty kuva liberalismin kriitikosta sopii vallitsevaan narratiiviin.

Haastattelussa käsitellään myös Duginin kolmen logoksen teoriaa, jossa apolloninen ja dionyysinen logos saavat seurakseen kolmannen, kybeliaanisen logoksen. Tässä vaiheessa liikutaan jo niin syvissä metafyysis-filosofisissa vesissä, että lukijan täytyy olla erityisen tarkkana pysyäkseen kärryillä. Ensyklopediamaisella tiedolla ja vaikutteiden kirjolla varustettu Dugin kytkee tämän kaiken vielä uusplatonismiin, gnostilaisuuteen, alkemiaan ja magiaan, sekä eurooppalaiseen historiaan, filosofiaan, politiikkaan, tieteeseen ja geopolitiikkaan. Näin tämä pieni, mutta haastava teos, on saatu luettua. Siihen ja kirjan filosofien pariin täytyy varmasti palata uudestaan, sillä Dugin sai ainakin minut taas kiinnostumaan filosofiasta.

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Hiski Haukkala ja Yhdysvaltojen johtama Eurooppa

Helsingin Sanomissa presidentti Sauli Niinistön entinen neuvonantaja, Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala, kirjoittaa kolumnissaan "viettävänsä kesää vierailulla Wilson Centerissä Washingtonissa". Näin ilmeisesti käydään ottamassa oppia ja verkostoitumassa Trumpin hallinnon uuteen liberaaliin järjestykseen.

Haukkala neuvoi Niinistöä neljän vuoden ajan. Ulkopoliittiset mielipiteet sopivat varmasti hyvin yhteen. Haukkala totesi viime vuoden puolella, että "Venäjän uhka" on "suomalaisten itsensä ratkaistavissa". Tällä hän luultavasti tarkoitti sitä, että Suomen pitäisi liittyä sotilasliitto Natoon, vaikka myönsikin, ettei uhka ole ensisijaisesti sotilaallinen, vaan liittyy informaatiovaikuttamiseen.

Helsingin Sanomissa Haukkala ihastelee, kuinka Yhdysvalloissa "jälleen paneudutaan maailmanpolitiikan perusteiden pohtimiseen nopeasti muuttuvassa tilanteessa". Haukkalan mielestä amerikkalaiset osasivat jo kylmän sodan aikaan suhtautua "analyyttisella viileydellä" sellaisiinkin asioihin, kuin miten mahdollisen ydinsodan voisi voittaa. Haukkalan mielestä Neuvostoliitolta taas puuttui tällainen "ratkaiseva älyllinen resurssi".

Haukkala pohtii myös, löytyykö Yhdysvaltojen "uudeksi päävastustajaksi mielletyltä Kiinalta" vastaavaa kykyä käydä omaa avointa pohdintaa. Haukkala ei sitä mainitse, mutta Kiinan hallinnossa suunnitellaan asioita ylipäänsä pitkällä tähtäimellä, joten kiinalaisten poliittisesta pohdinnasta ja sen globalisaatiostrategiasta ollaan varmasti huolissaan Washingtonissa.

Euroopassa Haukkala ei amerikkalaistyyppistä hegemonia-ajattelua näe. Tämä on hänestä selvästi huono asia. Ei ole perinnettä, jonka pohjalta pohdittaisiin tavoitteellisesti "suurstrategiaa". Haukkalan mielestä "eurooppalainen keskustelu ei voimaannuta, vaan velloo ongelmissaan ja omassa epävarmuudessaan". EU:n tulevaisuus näyttää siksi epävarmalta, eikä EU:sta löydy Haukkalan selvästi ihaileman Henry Kissingerin veroista ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijaa.

Haukkala ei näe muuta mahdollisuutta kuin Yhdysvaltojen johtaman Euroopan. Jos EU:n tulevaisuus olisi eurooppalainen imperiumi, valtablokki, joka olisi Yhdysvalloista itsenäinen toimija, Haukkala olisi varmasti Amerikan ystävänä tätä vaihtoehtoa vastaan. Presidentti Sauli Niinistö on ainakin Washingtonin uskollinen alamainen.

On vaikea nähdä lähitulevaisuudessa yhtenäistä Eurooppaa, mutta muistakaan vaihtoehdoista ei keskustella. Itse asiassa eurofederalistit antavat ymmärtää, ettei vaihtoehtoja edes ole. Osa eurooppalaisista haluaisi yhä nähdä kansallisvaltioiden paluun. Tuolloinkin tosin jokainen maa joutuisi pohtimaan suhdettaan suurvaltoihin, ja Suomi on jo valitettavasti alistunut amerikkalaiseen komentoon.

Koska kansan enemmistö oli Nato-jäsenyyttä vastaan, keksittiin kahdenväliset "puolustusyhteistyösopimukset" Yhdysvaltojen ja Britannian kanssa, eli nyt saamme ainakin kaikki Naton haittapuolet, ellei vielä tämän kansainvälisen rikollisjärjestön täysjäsenyyttä. Trump varmasti mielellään vaatii hävittäjähankintoja ja muita Suomelle epäedullisia diilejä.

Haukkala ei ole ainoa suomalainen, jonka mielestä Suomen tulee olla Yhdysvaltojen johtaman liberaalin järjestyksen vasallivaltio ja Euroopan unionin alisteinen Washingtonin hegemoniapyrkimyksille. Kummallista, ettei muunlaisia toiveita ole. Ehkä Kiina sentään nousee Yhdysvalloista ohi, ja pistää maailmanpolitiikan paletin uusiksi, niin Haukkala ja muut atlantistit saavat jotain uutta ajateltavaa.

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Iran ja EU:n tyhjät lupaukset

Iranin islamilaisen tasavallan keskuspankki
Iranin YK-lähettilään mukaan EU:n pyrkimykset mahdollistaa Iranin kaupankäynti -ja maksujärjestelyt Yhdysvaltojen pakotteista huolimatta, eivät ole johtaneet konkreettisiin tuloksiin. Iran on kyllästynyt odottamaan Brysselin täyttävän sitoumuksiaan.

"Oma mielipiteeni on, ettei Instex-maksumekanismi ole riittävä. Tämä mekanismi ilman rahaliikennettä on kuin kaunis auto ilman bensiiniä", lähettiläs Majid Takht-Ravanchi muotoili toimittajille New Yorkissa.

Hieman ennen iranilaisdiplomaatin tyrmäävää lausuntoa, Iranin ydinsopimuksen eurooppalaiset allekirjoittajat, Saksa, Ranska ja Britannia, väittivät vaihtoehtoisen maksumekanismin olevan jo toiminnassa ja käsittelevän ensimmäisiä rahansiirtoja.

Tammikuussa luodun maksujärjestelmän tarkoitus oli ohittaa Yhdysvaltojen Teheranin vastaiset pakotteet sen jälkeen, kun Washington vetäytyi ydinsopimuksesta, joka Iranin kanssa oli solmittu edellä mainittujen euromaiden ja Obaman hallinnon toimesta. Iranin uutistoimisto IRNA:n mukaan mitään rahansiirtoja ei mekanismin kautta ole tähän mennessä tehty.

EU:n tyhjät lupaukset eivät auta Irania sen ongelmissa, Iranin YK-lähettiläs Takht-Ravanchi sanoi toimittajille. Toukokuussa islamilainen tasavalta uhkasi, ettei se aio enää noudattaa epäonnistuneen ydinsopimuksen ehtoja, ja varoitti, että Euroopalla on kuusikymmentä päivää aikaa helpottaa öljyn myynnin ja pankkiliikenteen rajoituksia, jotka ovat iskeneet Iranin talouteen. Muussa tapauksessa Iran jättää ydinsopimuksen.

YK-lähettiläs Takht-Ravanchin mukaan Yhdysvaltojen vetäydyttyä yksipuolisesti ydinsopimuksesta, EU ei ole saanut mitään aikaiseksi maksumekanismin suhteen. Washington on puolestaan vain lisännyt Iranin vastaisia pakotteita. Vaihtoehtoisen maksukanavan tarkoitus oli mahdollistaa yritysten kaupankäynti Iranin kanssa. Yhdysvaltojen uhkailun jälkeen monet yritykset ovat kuitenkin vetäytyneet kaupankäynnistä Iranin kanssa.

Hongkongin kaksi järjestelmää: läntinen kaaos, kiinalainen vakaus

Kiinamielisten kulkue Hongkongissa
Kirjoitin pari viikkoa sitten Hongkongin mielenosoituksista, jotka toistavat värivallankumouksille ominaista kaavaa, ja ovat jälleen yksi Kiinaan kohdistuvista, lännen masinoimista epävakautusyrityksistä.

Hongkong siirtyi Britannialta Kiinan erityishallintoalueeksi heinäkuussa 1. päivä 1997. Tuolloin sovittiin "Yksi maa, kaksi järjestelmää"–periaatteesta, jonka mukaan Hongkongille luvattiin laaja itsehallinto vähintään 50 vuodeksi. Todellisuudessa "kahden järjestelmän" sopimuksella oli tarkoitus saada säilytettyä jonkinlainen brittiläinen jalansija Kiinalle kuuluvassa kaupungissa.

Tänään Hongkongissa on vietetty vallanvaihdoksen 22. vuosipäivää, ja länsimieliset mielenosoittajat ovat jälleen mellakoineet Hongkongin kaduilla. Britannian ulkoministeri Jeremy Hunt on sanonut, että Britannian hallitus haluaa Hongkongin edelleenkin nauttivan "autonomiasta", joka määriteltiin aikoinaan osapuolten allekirjoittaessa ja ratifioidessa vallanvaihtosopimuksen.

Kiinan ulkoministeriö on syyttänyt Britanniaa Hongkongin levottomuuksien lietsonnasta ja kehottanut sitä olemaan sekaantumatta entisen siirtomaansa asioihin. Hongkong kuuluu nyt Kiinalle. Ulkoministeriön edustaja Geng Shuangin mukaan Britannia "ei ole enää vastuussa Hongkongista".

Maanantain mielenosoitukset muuttuivat väkivaltaisiksi mielenosoittajien ottaessa yhteen poliisien kanssa, rikkoessa ikkunoita ja yrittäessä tunkeutua hallintorakennuksiin. Tämä pakotti poliisin käyttämään kyynelkaasua protestien lopettamiseksi ennen juhlallisuuksien lipunnostoseremoniaa.

Lännen valta(vale)media jättää mainitsematta, että Kiina-vastaisten mielenosoittajien lisäksi Hongkongin kiinalaiset ovat tulleet sankoin joukoin kadulle Kiinan lippuja kantaen. Hiljainen enemmistö on kyllästynyt länsimielisten mielenosoituksiin. Mikään läntinen media ei ole kuvannut tätä valtavaa kulkuetta, mutta tällaiseen "vastuulliseen journalismiin" olemme saaneet nyt hybridisodankäynnin kiihtyessä tottua.

Pekingin olisi aika hylätä Britannian kanssa tehty "kahden järjestelmän" sopimus. Hongkongista on tullut Kiinaan suuntautuvan vakoilun ja epävakauttamisyritysten sillanpääasema, jossa MI6:n ja CIA:n agentit parveilevat turisteina, liikemiehinä, toimittajina ja kansankiihottajina. Hongkong on osa Kiinaa, joten ehkä brittihallinnon perään huutelijoiden kannattaisi pakata laukkunsa ja muuttaa vaikka Lontooseen.

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Putinin haastattelu

Vladimir Putin Financial Timesin haastattelussa
Poliitikoiden ja valtiomiesten haastattelut eivät useinkaan ole erityisen kiinnostavaa luettavaa. Esimerkiksi Suomessa johtajat toistelevat samoja fraaseja liberaalidemokratiasta, oikeusvaltiosta, ihmisoikeuksista, ilmastonmuutoksesta, ja niin edelleen. Harvemmin sodanjälkeistä järjestystä kyseenalaistetaan tai edes kritisoidaan.

Financial Times-lehdelle antamassaan haastattelussa, Venäjän presidentti Vladimir Putin osoittaa jälleen, miksi häntä kuunnellaan myös ulkomailla. Hän kyseenalaistaa nykyisen järjestyksen kiistanalaiset dogmit, eikä paasaa pelkästään taloudesta ja ihmisoikeuksista, kuten moni muu. Putin kertoo mielipiteensä globalisaatiosta, Syyrian tilanteesta, kylmän sodan ajasta, Venezuelasta, ja muista aiheista Osakan G20-maiden kokouksen alla. Ohessa joitakin poimintoja.

Keskeisimmäksi teemaksi haastattelussa nousee Putinin näkemys siitä, että liberalismi, toisen maailmansodan jälkeen vallan keskiössä ollut länsimainen ideologia, on "muuttunut vanhanaikaiseksi ja menettänyt merkityksensä". Nykyään liberalismi on aatteena ristiriidassa kansan enemmistön edun kanssa, mutta silti [Yhdysvaltojen ja EU:n] liberaalit pyrkivät sanelemaan, miten asioiden kuuluisi olla. Putinin mukaan tämä ei enää onnistu samalla tavalla kuin viime vuosikymmeninä.

Euroopan neuvoston puheenjohtaja, arkkiliberaali Donald Tusk kommentoi Putinin lausuntoja tuoreeltaan, mutta ei osannut puolustaa liberalismiaan muuten kuin toistamalla vanhoja fraaseja: "vapaus", "oikeusvaltiot" ja "ihmisoikeudet" mainittiin taas kuin taikasanoina. Naurettavinta eurofederalisti Tuskin suusta oli syyttää Putinin Venäjää "autoritaarisuudesta" ja "harvainvallasta", ottaen huomioon Euroopan unionin sisäänrakennetun, epädemokraattisen luonteen.

Euroopan populistisia puolueita ja kansanliikkeitä on liberaalioikeiston- ja vasemmiston taholta yritetty mustamaalata "Venäjä-mielisiksi", ja annettu ymmärtää, että kyseessä on vain "Kremlin juoni hajottaa Euroopan yhtenäisyyttä". Samoin on syytelty Venäjän sekaantuvan muiden maiden presidentin- ja eduskuntavaaleihin, vaikka nämäkin syytökset ovat osoittautuneet perättömiksi infosodankäynnin valheiksi. Putin kiistää myös väitteen, jonka mukaan Venäjä tukisi taloudellisesti eurooppalaisia populisteja.

Venäjän presidentti kuitenkin ymmärtää, mistä populistien nousussa on kysymys: Putinin mielestä Saksan liittokansleri Angela Merkel teki vuonna 2015 "kardinaalivirheen" päättämällä avata Euroopan ovet maahanmuuttajien invaasiolle. "Liberaaliaate olettaa, että mitään ei tarvitse tehdä, ja maahanmuuttajat voivat tappaa, ryöstää ja raiskata ilman rangaistusta, koska heidän oikeuksiaan pitää suojella", sanoo Putin suoraan. Moniko Euroopan päämies uskaltaa sanoa asiat niin kuin ne ovat?

Putinin Venäjää on usein syytetty myös nuivasta suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin. Nyt Putin vastaa syytöksiin oletetusta "homofobiasta". Putinin mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät ole Venäjälle mikään ongelma. "Hyvänen aika, he voivat elää kuten haluavat", Putin sanoo. "Mutta jotkut seikat näyttävät meistä hieman liiallisilta. Nyt he väittävät, että jopa lapsilla voi olla viisi tai kuusi sukupuoliroolia", Putin kummastelee. "Antaa kaikkien olla onnellisia, se ei ole ongelma", hän lisää. "Mutta tämä ei saa jättää varjoonsa kulttuuria, traditioita, ja miljoonien ihmisten enemmistön perinteisempiä perhearvoja."

Kysymysten kääntyessä Yhdysvaltojen ja Kiinan kauppasotaan ja Persianlahden geopoliittisiin jännitteisiin, Putin toteaa tilanteen olevan "räjähdysherkkä". Hänen mukaansa ongelma juontaa juurensa amerikkalaisesta unilateralismista ja maailmanjärjestyksen puuttuvista säännöistä. "Kylmä sota oli huono juttu...mutta ainakin silloin oli sääntöjä, joita kaikki osapuolet enemmän tai vähemmän noudattivat kansainvälisessä kanssakäymisessä. Nyt näyttää siltä, että mitään sääntöjä ei enää ole", Putin pahoittelee.

Syyrian interventiosta Putin ilmaisi tyytyväisyytensä. Moskovan päätös auttaa Assadin hallintoa taistelussa terroristeja vastaan syksyllä 2015 alkaen, perustui huolelliseen riskianalyysiin. Venäjä ei voinut katsoa vierestä, kun sitäkin uhkaava kansainvälinen terroristijärjestö Isis vain kasvoi. "Olemme saavuttaneet enemmän kuin odotinkaan", Putin sanoo nyt. Isis on tuhottu ja sekä Venäjän että Lähi-idän turvallisuus on tämän johdosta vakaammalla pohjalla. Venäjä on muodostanut myös "hyvät liikesuhteet sekä strategiset kumppanuussuhteet" muiden alueen maiden, kuten Iranin ja Turkin, kanssa.

Venezuelassa on Putinin mukaan venäläisiä erityisasiantuntijoita, jo vuosia sitten solmitun puolustusyhteistyösopimuksen mukaisesti. Mutta maassa ei ole venäläisiä sotilasjoukkoja, eikä Venäjä sekaannu Venezuelan asioihin, toisin kuin Yhdysvallat. "Venezuelalaisten tulee itse päättää omista asioistaan", Putin lisää. Putin ei innostu yrityksestä nostaa Juan Guaidó Venezuelan nukkepresidentiksi länsivaltojen huutoäänestyksellä. "Mitä tapahtuisi, jos sama tehtäisiin Japanissa, Yhdysvalloissa tai Saksassa? Ettekö ymmärrä, että tällainen [sekaantuminen] johtaa kaaokseen kaikkialla maailmassa", Putin ihmettelee.

Mitä tulee ydinaseisiin, ne ovat Putinin mielestä "uhka kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle". Mutta hänen mukaansa esimerkiksi Pohjois-Korean kriisillä on "yhteyksiä tragedioihin Libyassa ja Irakissa". Nuo tapahtumat ovat saaneet monet maat vahvistamaan turvallisuuttaan kaikin keinoin. "Ei ole kysymys siitä, miten Pjongjang saataisiin riisuttua aseista, vaan siitä, miten mikä tahansa maa, Pohjois-Korea mukaan luettuna, voisi tuntea olonsa turvalliseksi ja muidenkin maiden noudattaman kansainvälisen lain suojelemaksi", Venäjän presidentti sanoo Financial Timesille. "Jos kansainvälinen yhteisö osoittaa kunnioittavansa Pohjois-Koreaa ja takaavansa sen turvallisuuden, tilanne voi muuttua [positiiviseen suuntaan] tavoilla, joita kukaan ei osaa tänä päivänä edes kuvitella", Putin ennakoi.

Globalisaatio vaatii Putinin mielestä hienosäätöä. Donald Trumpista tuli Yhdysvaltojen presidentti, koska hän ymmärsi, ettei amerikkalainen keskiluokka hyödy globalisaatiosta mitenkään. Tämä auttaa Putinin mielestä ymmärtämään myös Trumpin talousajattelua ja suhtautumista liittolaisiinsa. "Hän [Trump] uskoo, että resurssit ja globalisaation edut ovat jakautuneet amerikkalaisille epäreilusti viime vuosikymmeninä", Putin arvelee. Itse asiassa yksi keskeisiä ongelmia niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa on Putinin mukaan se, että "valtaapitävä eliitti on vieraantunut kansasta". Tämän takia eliitin liberalismi aatteena on epäonnistunut.

Putin yrittää kuitenkin tulla hieman vastaan eurooppalaisia ja angloamerikkalaisia kumppaneitaan todeten, ettei tämä tarkoita sitä, että liberalismi tulisi tukahduttaa tai julistaa laittomaksi. Jopa epäonnistuneella liberaaliaatteella on Putinin mielestä "oikeus olemassaoloon". Mutta ei pidä ajatella, että lännen liberalismilla olisi oikeus olla ylin aate maailmassa. "Siitä tässä on kysymys", Putin sanoo. Monilla aatteilla ja mielipiteillä pitäisi olla mahdollisuus olla olemassa ja tehdä itsensä tiettäväksi, mutta on pidettävä mielessä myös kansan mielipiteet ja yleiset intressit. "Minusta tuntuu, että siten voisimme välttää suuret poliittiset mullistukset ja ongelmat", Putin toteaa lopuksi.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Kasvanut sodanuhka ja sen hinta

William S. Lind, amerikkalainen (paleo)konservatiivi, kirjailija ja sotateoreetikko, kertoo blogissaan, kuinka hänellä oli 1980-luvulla tapana pitää diaesityksiä kongressin laatimista asevoimien uudistusaikeista ilmavoimien upseerikoulun jokaiselle luokalle. Erään esityksen jälkeen, ilmavoimien kapteeni, tiedustelu-upseeri, lähestyi Lindiä ja kysyi, "tarkoittaako tämä uudistus, että voin viimein lopettaa uhka-arvioiden paisuttelun?"

Lindin mielestä erilaisten sotilaallisten uhkien kehittäminen on ollut yksi Washingtonin menestyneimmistä kasvualoista jo pitkään. Kohonneen uhka-arvion tarkoituksena on kasvattaa sotilaallista talousarviota. Veronmaksajien rahojen tuhlaaminen valmiuksiin, joita ei todellisuudessa tarvita, on ilmeisin, mutta ei suinkaan ainoa, kustannus. Kuten nykyiset jännitteet Iranin ja Yhdysvaltojen suhteissa osoittavat, uhka-asteen nousu voi johtaa haitallisen sotilasoperaation suunnitteluun, ja joskus jopa itse sotaan.

Jo viikkojen ajan Yhdysvaltojen puolustusministeriö on antanut varoituksia, jonka mukaan Iran aikoisi käyttää Irakin ja Syyrian šiiamilitioita hyökkäämään amerikkalaisjoukkoja vastaan näissä maissa, kirjoittaa Lind. Todisteena tästä on käytetty Iranin vallankumouskaartin ja militioiden välistä viestintää. Lind uskoo, että amerikkalaistiedustelun sieppaamat viestit ovat aitoja, mutta niitä tulkitaan jälleen kerran liioitellun uhka-arvion perspektiivistä.

Jos Yhdysvallat hyökkää Irania vastaan, Iranin ilmeinen vastareaktio on ottaa paikallisia Yhdysvaltojen joukkoja panttivangeiksi. Iranilaiset ovat ilmaisseet tämän avoimesti sanoen: "Viime kerralla [vuonna 1979] meillä oli satoja amerikkalaisia ​​panttivankeja, tällä kertaa heitä on tuhansia". Se olisi lupaava vastatoimi siitä syystä, että Yhdysvalloilla itsellään ei ole valmiita vastatoimia. Lind sanoo, että vuonna 1979 hallinto oli avuton ja epäonnistui panttivankien pelastusyrityksessä. Lind toivoo, että presidentti Trump kysyisi Pentagonilta, miten toimia tänä päivänä vastaavassa tilanteessa. Lind epäilee, ettei Trump saisi rauhoittavaa vastausta kysymykseensä.

Mitä nämä siepatut viestit vallankumouskaartin ja militioiden välillä sitten käsittelevät? Lindin mielestä ne on tulkittu hyökkäyksen valmisteluiksi vain siksi, koska niin puolustusministeriö aina tekee: liioittelee uhkaa varmuuden vuoksi, jotta taloudellinen tuki säilyisi yhtä suurena, ellei jopa suurempana, kuin aiempina vuosina.

Yhdysvallat on myös syyttänyt Irania hyökkäyksistä neljää öljytankkeria vastaan Persianlahdella. Hyökkäykset vahingoittivat aluksia upottamatta niitä. Ulkoministeri Mike Pompeo totesi kierossa lausunnossaan, että "vaikuttaa siltä, että on mahdollista Iranin olevan iskujen takana". Tämä on Lindin mielestä totta, mutta hänen mukaansa on myös täysin mahdollista, että alueen muut maat, jotka haluavat sodan Yhdysvaltojen ja Iranin välille, Israel mukaan luettuna, olivat iskujen takana. Kuitenkin vain Iraniin viittaavaa uhka-arviota on kasvatettu.

Kriisin uhka-arvio voi helposti eskaloida tilannetta, arvioi Lind. Se voi tapahtua nyt Iranin kohdalla. Iran yritti lieventää uhkaa poistamalla joitakin "ohjuksia" (luultavasti vain raketteja) vallankumouskaartin käyttämistä pienveneistä. Pentagon ei tullut tässä vastaan mitenkään. Päinvastoin, se pyysi presidentti Trumpia lähettämään alueelle kaksikymmentä tuhatta sotilasta. Lindin mielestä Trump kuitenkin viisaasti supisti lähetettävien joukkojen määrän yhdeksäänsataan sotilaaseen.

Lindin mukaan tässä nähdään, kuinka uhkien arviointi korkeammiksi kuin ne todellisuudessa ovat, voi johtaa sotilaallisesti typeriin toimiin. Iran uhkaa ottaa Yhdysvaltojen joukkoja panttivangiksi. Miten Yhdysvallat vastaa siihen? Lähettämällä lisää amerikkalaisjoukkoja alueelle, ja antamalla Iranille enemmän mahdollisuuksia ottaa panttivankeja. Kuka älyvapaa kenraali Pentagonissa on päättänyt tästä, kysyy Lind ihmetellen.

Suurin osa Washingtonin uhkateollisuudesta on keskittynyt venäläisten ja kiinalaisten "uhkien" luomiseen. Yhdysvaltojen vasallimaana "Venäjän uhka" on Suomessakin esillä joka päivä lehtien sivuilla tai televisiossa. Lindin mielestä tämä ruokkii huonoa strategiaa kahta maata kohtaan, joista pitäisi saada pikemminkin Yhdysvaltojen liittolaisia. Uhka-arvioiden liioittelu on kuitenkin niin syvälle rakennettu koko järjestelmään, että se on läsnä kaikessa, mitä Yhdysvallat tekee. Tarkoittaako alussa mainittu asevoimien uudistaminen tosiaan, että Yhdysvaltojen armeija ja puolustusministeriö voivat lopettaa uhkien paisuttelun? Lind epäilee, että tähän päästään vasta sitten kun rahat loppuvat.

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Trumpin pakotteet, Khamenein askeesi

Ajatollah Khamenei
Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump asetti maanantaina uusia ankaria talouspakotteita Iranille. Tällä kertaa pakotteet kohdistuvat Iranin hengelliseen johtajaan, ajatollah Khameneihin ja tämän esikuntaan.

Pakotteiden on tarkoitus vaikeuttaa Khamenein ja korkeiden virkamiesten rahaliikennettä. "Iranin korkein hengellinen johtaja on lopulta ainoa, joka on vastuussa hallintonsa vihamielisestä toiminnasta", uutistoimisto Bloomberg kertoo Trumpin sanoneen.

Iran vastasi tänään tiistaina ilmoittamalla, että Yhdysvaltojen päätös asettaa pakotteita Iranin hengellistä johtajaa sekä Iranin ulkoministeriä kohtaan sulki lopullisesti diplomatian tien Trumpin hallinnon ja Iranin välillä. Lausunnon twiittasi Iranin ulkoministeriön tiedottaja Abbas Mousavi.

Ei ole yllättävää, ettei Irania kiinnosta neuvotella Washingtonin kanssa. Iran on vuosikymmenet saanut kestää raskaita pakotteita, terroritekoja ja Yhdysvaltojen, Israelin ja näiden liittolaisten uhkailua, salamurhia ja tasavallan epävakauttamisyrityksiä. Trumpin päätös asettaa "talouspakotteita" Iranin hengelliselle johtajalle kertoo myös Trumpin ja hänen hallintonsa täydellisestä ymmärryksen puutteesta: raha ei ole Khameneille yhtä tärkeää kuin luksukseen tottuneille, hedonistisille länsijohtajille.

Iranin korkein hengellinen johtaja asuu Teheranissa vaatimattomissa oloissa. Hänellä on harvoin käteistä rahaa ja hän saattaa ottaa pienen lainan henkivartijoiltaan. Eräs Khamenein vanhimmista ystävistä kertoo: "Joskus, kun minä tuon hänelle rahaa [uskonnollisena lahjana], näen, että hän [Khamenei] kutsuu heti henkivartijaansa, "herra Reza, tulkaa tänne, niin palautan rahat, jotka olen teille velkaa", ajatollah Rasouli Mahalati on kertonut uutistoimisto Farsin haastattelussa.

Maassa, jossa useiden iranilaisten mattojen omistusta pidetään eräänlaisena statussymbolina, Khamenein kerrotaan omistavan vain yhden maton. "Olen joskus ollut hänen yksityisessä huoneessaan", ystävä Mahalati sanoo. "Talon ainoa matto on tavallinen tabriz-matto, joka on niin vanha, että se on paikoin purkautunut."

Khamenei on tunnettu siitä, ettei hän käytä Iranin valtion rahoja itseensä. Khamenein vaimo, Khojaste Bagherzadeh, jakaa miehensä askeettisuuden. Lääkäri oli kehottanut Khameneita istumaan selkäkipujen takia divaanilla, eikä lattialla. Khamenein avustajat olivat tuoneet divaanin taloon, mutta vaimo oli Khamenein poissaollessa vienyt divaanin ulos talosta. Khamenein palattua illalla kotiin, hän kysyi vaimoltaan, miksi tämä oli hylännyt divaanin. Vaimon mukaan divaani olisi "totuttautumista ylellisyyteen", mikä nauratti Khameneita. Vaimo otti divaanin takaisin taloon vasta kuultuaan, että lääkäri oli määrännyt Khamenein käyttämään sellaista.

Myös Iranin tiedotusvälineissä ja blogeissa esiintyy samankaltaisia ​​anekdootteja, joista yksi on Iranin vallankumouskaartin entisen komentajan, Yahya Rahim Safavin, kertoma. Safavi oli kutsuttu Khamenein asunnolle päivälliselle, ja hän oli yllättynyt nähdessään, että tarjolla oleva ateria koostui vain yksinkertaisesta omeletista. Paikallislähteiden mukaan nämä kertomukset eivät ole vain imagon luontia, vaan kertovat jotain oleellista Iranin johtajasta.

Siinä missä Trumpille ja hänen juutalaisille ja saudiarabialaisille kumppaneilleen rahalla on valtava merkitys, se ei näytä olevan sitä ajatollah Khameneille. Dialogia ei voi myöskään käydä sellaisen tahon kanssa, joka uhkailee ja esittää pitkän listan omia vaatimuksiaan, tulematta millään tavoin vastaan toista osapuolta. Trump olisi luultavasti halunnut presidentinvaaleja silmällä pitäen uuden sulan hattuunsa saatuaan Iranin johdon samaan neuvottelupöytään, mutta tämä ei tule toteutumaan.

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Venäjä ja Kiina Irania puolustamaan?

Xi Jinping ja ajatollah Ali Khamenei
Paul Craig Roberts arvelee, että Israelissa vierailulla oleva Trumpin hallinnon neuvonantaja John Bolton pyrkii yhdessä pääministeri Netanjahun kanssa luomaan jonkin uuden, entistä vakavamman valehyökkäyksen, joka pakottaisi Trumpin tekemään päätöksen hyökkäyksestä Iraniin.

Toisaalla on arvioitu, että sotilaallinen isku Iraniin on vain ajan kysymys, ja se toteutetaan Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen, oli vallassa sitten toista kauttaan aloittava Trump tai joku muu. Demokraatit ja republikaanit eivät kummatkaan ole tähän asti vältelleet sotimista. Molempien puolueiden taustalla vaikuttavat sionistimiljardöörit omaavat myös vaikutusvaltaa asioiden kulkuun.

Jos Israel ja amerikkalaiset neokonservatiivit onnistuvat sytyttämään suursodan Lähi-idässä, suorapuheinen Roberts katsoo, että tämä on osittain myös Venäjän ja Kiinan johdon saamattomuuden syytä. Hänen mielestään venäläiset ja kiinalaiset voisivat vakauttaa tilannetta julistamalla "Nato-tyyppisen liittouman" Iranin kanssa, viemällä maahan sotajoukkonsa aseineen, ja ilmoittamalla "rikolliselle Netanjahulle", että jos sota syttyy, Israel kärsii siitä ensimmäisenä. Niin houkuttelevalta kuin edellä mainitun kaltainen puolustusyhteistyö kuulostaakin, Roberts varmasti tietää itsekin, että ajatus on äärimmäisen epärealistinen. Haluaisiko suvereeniuttaan korostava Iran maaperälleen venäläisiä ja kiinalaisia joukkoja, on myös aiheellinen kysymys.

Roberts kommentoi olevansa tietoinen siitä, ettei ole Venäjän ja Kiinan vastuulla "suojella Irania ja pelastaa maailmaa" Yhdysvaltojen ja Israelin aggressioilta. Tämän näkökulman ongelma on hänen mielestään kuitenkin siinä, etteivät Venäjä ja Kiina voi paeta mahdollisen hyökkäyksen katastrofaalisia seurauksia. Venäjän ja Kiinan olisikin paljon fiksumpaa tehdä radikaaleja ennaltaehkäiseviä siirtoja, eikä odottaa passiivisesti Yhdysvaltojen iskua ja sen Lähi-itää entisestään epävakauttavia seurauksia. Valitettavasti reaalipolitiikassa harvoin toteutetaan yleviä periaatteita, joita Roberts ilmeisesti kaipaisi Venäjältä ja Kiinalta löytyvän. On myös muistettava, että Putin on hyvissä väleissä Israelin Netanjahun kanssa.

Suomessakin on valitettavasti tahoja, joita kutkuttaisi ajatus siitä, että Iranin islamilainen tasavalta uskonnollisine ajatollineen pommitettaisiin maan tasalle, ja valta vaihdettaisiin maassa väkisin, jotta sekulaari länsi voisi mädättää myös muinaisen Persian jälkeläiset liberaalidemokratialla. Jos maahan saataisiin vietyä samalla oikeistoliberaali talouspolitiikka, yksityistämisen varjolla Iranin luonnonvarat saataisiin lännen angloamerikkalaisjuutalaisen kapitalistiklikin haltuun. Amerikan ylivaltaa fanittavat suomalaiset eivät huomioi sitä, että uusi suursota Lähi-idässä voisi levitä myös pohjolaan. Ainakin se toisi Eurooppaan ja myös Suomeen uuden massiivisen pakolaisaallon.

Yhdysvaltojen kongressi on jo kauan sitten vetäytynyt kaikesta vastuusta luovuttamalla pois auktoriteettiasemansa sotien aloittamisen tai välttämisen suhteen. Niinpä päätöksen tekevät luultavasti sionistit Netanjahu ja Bolton taustapiruineen, väittää Roberts. Eurooppalaiset poliitikot ovat kaikki Washingtonin talutusnuorassa, joten siltäkään suunnalta ei vastuullista johtajuutta ja Yhdysvaltojen ja Israelin ulkopolitiikan haastamista ilmene. Oikeistopopulistitkin liputtavat Israelin ja Trumpin hallinnon puolesta. Ainoa mahdollisuus Robertsin mielestä on, että Venäjä ja Kiina uskaltaisivat voimallisemmin puuttua asioiden kulkuun. Mitä politiikan kulissien takana todella tapahtuu, sitä tuskin esitellään kovin seikkaperäisesti lehtien palstoilla.

Iran, Yhdysvallat ja Haaviston ulkopolitiikka

Amerikka-kriittinen iranilainen graffiti Teheranissa.
Viime viikolla on uutisoitu laajasti Yhdysvaltojen ja Iranin välisen konfliktin eskaloitumisesta. Yhdysvaltoja on myös varoitettu "äärimmäisten painostuskeinojen" vaarallisuudesta.

Kiinan ulkoministeri Wang Yi on sanonut, että osapuolten tulisi välttää pahentamasta tilannetta entisestään, ja olemaan "avaamatta Lähi-idän Pandoran lipasta". Iranin ammuttua alas ilmatilaansa tunkeutuneen kalliin amerikkalaisen vakoilulennokin, hyökkäystä on suunniteltu ja siitä on ehditty myös vetäytyä, jos läntistä mediaa on uskominen. Yhdysvaltojen kyberhyökkäys Iranin ohjusjärjestelmien tietokoneisiin on kuitenkin tehty, mutta Iranin mukaan se on onnistuttu torjumaan.

Trumpin hallinnon geopoliittista sekoilua on kommentoinut myös EU:n korkea ulkopoliittinen edustaja Federica Mogherini, joka epäilee, ettei Trump itse hallitse nykyistä tilannetta, vaan sen ovat aiheuttaneet hallinnon kovan linjan sotahaukat, etunenässä kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Bolton. EU ei kuitenkaan ole itsekään tehtäviensä tasalla, ja esimerkiksi Irania varten suunniteltu Instex-maksumekanismi ei ole vieläkään käytössä. Yhdysvallat on uhkaillut eurooppalaisia yrityksiä ja hallituksia, jotta nämä eivät käyttäisi maksumekanismia. Tämä on jälleen osoitus siitä, etteivät EU-maat uskalla konkreettisesti vastustaa Yhdysvaltoja.

Suomessa Washingtonille uskollinen linja jatkuu ulkoministeriössä, republikaani Timo Soinin jo siirryttyä nostamaan sopeutumisrahaa. Tuore ulkoministeri Pekka Haavisto kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa olevansa huolissaan "eristäytyvän Iranin radikaalisiivestä", eli  käytännössä hän viittasi Iranin korkeimpaan johtoon. Yhdysvaltoja Haavisto ei lainkaan kritisoinut, vaan vaikutti syyttävän viime aikojen tankkeri-iskuista Irania sekä väitti Iranin "uhkaavan rikkoa ydinsopimusta", josta Yhdysvallat itse vetäytyi, tietoisena seurauksista.

Haavisto vaikutti olevan lännen sotilaallisen intervention kannalla. EU voisi sitten toimia Yhdysvaltojen sotatoimien jälkeen humanitaarisen avunantajan roolissa, varmistaen että "välttämättömien lääkkeiden ja ruuan saaminen jatkuu kaikissa tilanteissa". Haavisto viittasi Yhdysvaltoihin sen voimapolitiikan passiivisesti hyväksyen. Hänen mukaansa on "suurvaltojen etuoikeus ja yksinoikeus", että "ne valitsevat toimintalinjansa ja muut joutuvat siihen sopeutumaan". Poliittisen realismin taju tuntuu Haavistolla kohdistuvan kuitenkin vain Washingtonin ulkopoliittiseen toimintaan.

Haavisto ei kuitenkaan halua selittää maailman tilaa rahan ja talouden tai edes voimapolitiikan kautta, vaan esittää, että kyse on myös "erilaisista arvoista ja näkemyksistä". Niinpä, kyse on siitä, että Yhdysvallat pyrkii alistamaan viimeisetkin itsenäiset valtiot lännen totalitarismiin, joka on puettu "liberaalidemokratian" ulkoasuun. Ulkopoliittisesti Rinteen hallitus jatkaa Yhdysvaltojen johtaman "globaalihallinnon" tukemisesta, eli Euraasian nousevan järjestyksen pilariksi ei Suomesta ainakaan nykytilanteessa ole.

Yhdysvaltojen talouden alamäki voi lisätä sodan uhkaa, toteaa geopolitiikkaan erikoistunut toimittaja Federico Pieraccini. Seuraava finanssikriisi voi romahduttaa dollarin aseman maailman varantovaluuttana. Huonon häviäjän tavoin, Washington on Pieraccinin mukaan valmis vetämään maton myös kaikkien muiden alta, jos sen talous ja asema ovat uhattuna. Maat, jotka ymmärtävät varautua tilanteeseen, ovat jo vähentäneet dollarin käyttöä. Yhdysvaltojen bondit ovat myös vaihtuneet kullan hamstraamiseen. Venäjä on kultavarantojen lisäämisen ohella kasvattanut omistuksiaan myös Kiinan valuutassa eli juanissa.

Pieraccinin mukaan on selvää, että Boltonin ja Pompeon toimet tähtäävät Yhdysvaltojen unipolaarisen hetken pidentämiseen sanelu- ja pakotepolitiikan välityksellä. Vaikka kuumaa sotaa ei tulisikaan, talouden rintamalla taistelut jatkuvat, sillä Yhdysvallat kieltäytyy tunnustamasta moniulotteista todellisuutta, jossa valta ei enää olisikaan vain Washingtonin ja Lontoon globalistien käsissä, vaan se jouduttaisiin jakamaan myös Kiinan, Venäjän ja ehkä myös Iranin kaltaisten maiden kanssa. 

Kaikesta tapahtuneesta huolimatta Iranin ja Yhdysvaltojen välillä on viritelty keskusteluyhteyttä, mutta koska rauhanvälittäjinä ovat toimineet Moskova ja Peking, lännen media ei ole aiheesta kirjoittanut. Iranin ja Yhdysvaltojen edustajat ovat vastikää tavanneet Venäjällä, Ufan kaupungissa, kansainvälisen turvallisuusfoorumin kokouksessa. 

Matalan profiilin tapaaminen on merkki siitä, että julkisesta uhittelusta huolimatta Trumpin hallinto yrittää saada keskusteluyhteyden Iranin johdon kanssa. Yhdysvaltojen sota Irania vastaan on Euraasian maille täysin poissuljettu vaihtoehto, joten on hyvä, jos sen edustajat ovat mukana Washingtonin ja Teheranin välien selvittelyssä.

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Kiina, uiguurit ja länsimedian propaganda

Uiguurimuslimeja Xinjiangissa
Kun länsimedia alkaa altistaa kansalaisia propagandavyörytykselle jossain päin maailmaa sijaitsevista "keskitysleireistä", on selvää, että lännen sotakoneiston suunnitelmissa on tulevaisuudessa hyökätä kyseiseen maahan. Median pohjustustyön tarkoitus on hiljentää sodan vastustus jo ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan. Tähän liittyen aiheenani on Kiina ja uiguurimuslimit.

Washingtonin johtama läntinen valtakeskittymä aikoo saada Kiinan rautakorkonsa alle. Jos he eivät onnistu siinä boikottien ja talouspakotteiden välityksellä, saati kiinalaisten yritysjohtajien kidnappauksilla, he kotiuttavat uiguurijihadistit Syyriasta, Afganistanista ja Pakistanista, aloittaen likaisen sissisodan Länsi-Kiinassa. Onnistuessaan Kiinan runteluprojekti tulee olemaan vielä brutaalimpaa menoa kuin Tšetšeniassa, Inguusiassa ja Dagestanissa. Tätä varten länsimedia on jo viime vuodet julkaissut tunteisiin vetoavia tarinoita Kiinan uiguurimuslimien kohtelusta ja "keskitysleireistä" Länsi-Kiinassa, Xinjiangin autonomisella alueella.

Virallinen Kiina kertoo taistelevansa Xinjiangissa vain ääri-islamilaista uskontulkintaa, itsenäistymistä lietsovaa separatismia ja islamilaista terrorismia vastaan. Kiinan uiguurit ovat islamintulkinnassaan sunneja, ja juuri sunnalaisuudesta peräisin olevan wahhabismin pelätään saavan jalansijaa myös Länsi-Kiinassa, ellei radikalisoitumiseen puututa jo varhaisessa vaiheessa. Kiina on nähnyt, mitä Euroopassa tapahtuu, eikä aio tehdä samoja virheitä. Kiinan johto tietää myös, että Washington on islamistien rahoittaja ja kouluttaja. Lännessä tosin väitetään, että Kiina pahentaa itse uiguurien radikalisoitumista kovilla otteillaan ja "uudelleenkoulutusleireillään".

Todellisuus ei kuitenkaan ole aivan näin mustavalkoinen. Xinjiangin uiguurimuslimeista enemmistö harjoittaa sufilaisuutta, islamin mystisintä tulkintaa, joka ei ole yleensä aiheuttanut radikalisoitumista. Jihadisteille sufilaisuus on liian harhaoppinen islamin muoto, ja sen harjoittajat ansaitsevat heidän mukaansa kuolla. Kiinan hallitus kunnioittaa islamia ja suojelee uiguurivähemmistöä. Uiguurimuslimien enemmistö ei tue jihadistien radikalismia, jota yritetään tuoda Kiinaan ulkomailta. Pekingin yliopisto on järjestänyt jopa seminaareja iranilaisesta sufilaisuudesta, mutta valtamedia ei tietenkään kerro näistä, saati Kiinan kamppailusta lännen tukemaa terrorismia vastaan.

Syyrian hallitus on pyytänyt Kiinalta apua Syyrian Idlibissä tukikohtaansa pitäviä Turkestanin islamilaisen puolueen uiguurijihadisteja vastaan. Syyrian ulkoministeri Walid Muallem on paljastanut, että tuhannet kiinalaislähtöiset uiguurimuslimit ovat tuoneet Syyriaan myös perheensä. Turkestanin islamistit ovatkin terroristijärjestö Al-Qaidan suurin ryhmittymä alueella; sillä on riveissään kolmisen tuhatta uiguuritaistelijaa. Peking ei ole julkisesti luvannut auttaa Syyriaa terrorismin vastaisessa taistelussa, mutta Syyrian ulkoministeri on tällä viikolla vieraillut Pekingissä (vierailu päättyy tänään, 21. kesäkuuta), joten saattaa olla, että jonkinlaisesta yhteistyöstä on sovittu.

Washingtonin vähimmäistarkoitus on yllyttää islamistien vastarintaa Xinjiangissa, joka on keskeinen Kiinan energian ja raakamateriaalien lähde, sekä oleellinen alue Vyö ja tie-hankkeen integroimisessa muualle Euraasiaan. Epävakauttamalla Xinjiangin, Washington saisi paitsi heikennettyä Kiinaa, myös alkusoiton veriselle sodankäynnille. Uiguuriseparatistit, jotka Yhdysvaltojen tukemat islamistiryhmät Syyriassa ovat kouluttaneet, ovat kertoneet avoimesti amerikkalaisen Radio Free Asia-uutiskanavan välityksellä, että heidän tarkoituksenaan on palata Kiinaan ja ryhtyä aseelliseen kapinaan. Myös terroristijärjestö Isis julkaisi pari vuotta sitten videon, jossa uiguurimuslimien kerrotaan palaavan Kiinaan "vuodattamaan verta".

Ja aivan kuten Kosovon, Libyan ja Syyrian kohdalla, niin sanottu "vasemmisto" on joko hiiren hiljaa, tai antaa passiivisen tukensa tälle terrorismille "vapaussodalle". Heillä on jo riveissään sopivia "intersektionaalisia feministi-muslimeja" ja muita "ihmisoikeusaktivisteja", jotka tukevat lännen narratiivia siitä, että pahat, islamofobiset kiinalaiset leirittävät uiguureja. Tätä projektia helpottaa tietenkin se, että Xi Jinpingin johtama "kommunistinen" Kiina näyttäytyy länsimaisissa silmissä autoritaarisemmalta näennäisen "vapaamieliseen" angloamerikkalaiseen ja eurooppalaiseen järjestykseen verrattuna.

Me elämme kaikkien aikojen voimakkaimman ja juonikkaimman propagandamatriisin sisällä. Ne harvat, jotka avoimesti kyseenalaistavat tämän matriisin narratiivin, maksavat siitä kovan hinnan. Lännen sotakoneisto ei aio luovuttaa valtaansa uudelle järjestykselle ilman taistelua, joten hybridisota tulee vain laajenemaan maailman eri polttopisteissä. Tästä muistuttavat taas leimataan "valheellisen tai vääristellyn tiedon levittäjiksi". Meillä puhutaan hysteeriseen sävyyn jo "Venäjä-mielisistä", pian varmasti rationaalinen analyysi Kiinasta johtaa "Kiina-mielisen" leimaan.

torstai 20. kesäkuuta 2019

Matteo Salvinin Washingtonin vierailu

Matteo Salvini ja Mike Pence
Matteo Salvini, Italian oikeistopopulistinen sisäministeri ja varapääministeri, vieraili alkuviikosta Washingtonissa vakuuttamassa alamaisuuttaan presidentti Trumpin hallinnolle.

Salvini tapasi ulkoministeri Mike Pompeon sekä varapresidentti Mike Pencen, joka myöhemmin twiittasi, että heillä oli [Salvinin kanssa] "hieno tapaaminen", jossa "keskusteltiin Yhdysvaltojen ja Italian suhteista ja jaetuista prioriteeteista". "Transatlanttinen allianssi on vahvempi kuin koskaan", Pence yritti vakuutella twiitissään.

Salvini ja Pompeo toistelivat fraaseja Yhdysvaltojen pitkäaikaisesta suhteesta Italiaan, joka on paitsi Nato-liittolainen, myös G7-ryhmän jäsenmaa. Lehdistötilaisuudessa Salvini ei puhunut maahanmuuttajista tai muista tavanomaisista kotimaassa käsittelemistään aiheista, vaan keskittyi vakuuttamaan, että hän jakaa Yhdysvaltojen näkemyksen "liittyen Iraniin, Venezuelaan, Libyaan, Lähi-idän tilanteeseen ja Israelin olemassaolon oikeuteen".

Vaikka Italia on liittymässä mukaan Kiinan silkkitiehankkeeseen, Salvini sanoi lehdistötilaisuudessa olevansa huolissaan "kiinalaisten ylimielisyydestä Eurooppaa ja Afrikan mannerta kohtaan". Trumpin tavoin, Salvini sanoi, että olisi tärkeä säilyttää puheyhteys Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanssa, "jotta Moskova saataisiin lähemmäksi länsimaisia arvoja, eikä sen annettaisi ajautua Pekingin syliin".

Salvini otti etäisyyttä Italian allekirjoittamaan, Kiinan uutta silkkitietä koskevaan aiesopimukseen, joka teki Italiasta ensimmäisen Pekingin infrastruktuurihankkeeseen liittyneen G7-maan. Yhdysvalloille tämä oli varmasti mieluisaa kuultavaa (ehkä Salvinia on Washingtonin taholta jopa ohjeistettu mainitsemaan asiasta negatiiviseen sävyyn?), sillä Kiinan hanke uhkaa amerikkalaista hegemoniaa.

Salvini ilmaisi myös pettymyksensä maansa hallituksen Venezuela-linjaan. Italia on harvoja Euroopan maita, joka ei ole tunnustanut oppositiojohtaja Juan Guaidóa virkaa tekeväksi presidentiksi kuten Washington ja monet muut EU-maat ovat tehneet. "Jos se olisi minusta kiinni, olisimme jo tunnustaneet hänet presidentiksi", Salvini mielisteli amerikkalaisia isäntiään.

Salvini vakuutti myös, että Italia on "Yhdysvaltojen luotettavin kumppani Euroopassa", antaen ymmärtää että oikeistopopulistien johtamana Italia edustaisi vaihtoehtoa "ranskalais-saksalaisille voimille". Italialainen Brookings-instituutin tutkija Giovanna De Maio on todennut, että Salvini on ottanut vaikutteita Trumpin ajattelusta ja tämä on luonut eripuraa Salvinin Lega-puolueen ja sen hallituskumppanin, Viiden tähden liikkeen, välille.

Salvinin mielestä hänen johtamansa Lega ei ole "eristetty", vaan hän ja puolue tuntevat "läheisyyttä Yhdysvaltojen, Israelin, Brasilian, Puolan ja Unkarin, sekä niiden maailmankuvan ja arvojen kanssa". Näyttää siltä, että huolimatta positiivisesta suhtautumisestaan Venäjään, Salvini haluaa Italian ja koko Euroopan pysyvän alisteisena angloamerikkalaiselle liberaalille järjestykselle.