 |
| Erdoğan ja Orbán |
Eräs tällainen "amerikkalaisen vuosisadan" perään haikailija on Brookings-instituutin tutkija ja kirjailija Robert Kagan (hän on Ukrainan vallanvaihdossa mukana toimineen surullisenkuuluisan Viktoria Nulandin aviopuoliso), joka valittaa Foreign Policy-lehdessä sitä, että vuosi 2018 aloitti oikean voimapoliitikkojen kevään. Todellisuudessa ongelma on Kaganille vain se, että Amerikan yksinvalta alkaa olla mennyttä.
Viime vuonna Xi Jinping teki itsestään elinikäisen johtajan Kiinassa, Kagan toteaa. Vaikka maa suosii globaalia kauppaa ja valtiokapitalismia "kiinalaisilla ominaispiirteillä", ei se näytä hinkuvan lännen johtamaan tekopyhään demokratiakerhoon. Näin ollen amerikkalaisten sinologien toiveikkaat arviot siitä, että kyllä Kiinakin vielä omaksuu länsimaisen liberaalidemokratian, ovat osoittautuneet vääriksi. Kagan ei mainitse, että neokonservatiiveille uusi kiinalainen rautaesirippu ja kylmä sota sopisivat hyvin, jotta Yhdysvallat voisi säilyttää valtansa rippeet idän ja lännen uudessa vastakkainasettelussa.
Kagania ärsyttää moni asia. Pohjois-Korean Kim Jong-un sai turhaa tunnustusta Yhdysvaltojen presidentiltä, kun Trump suostui tapaamaan hänet Singaporessa. Myös itäeurooppalaiset Puola ja Unkari ovat Nato-jäsenyydestään huolimatta liberalismin vastaisia linnakkeita, joista Kaganilla ei ole hyvää sanottavaa. Eiväthän ne edes ymmärrä rikastaa kulttuuriaan ottamalla massiivista määrää elintasopakolaisia Lähi-idästä ja Afrikasta. Juutalaista Kagania kismittää myös se, että Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun poika Yair erehtyi kehumaan Viktor Orbánia "Euroopan parhaaksi johtajaksi".
Nicaraguassa entinen sissijohtaja Daniel Ortega on lujittanut asemaansa uutena Anastasio Somozana, jonka Ortega itse syöksi vallasta neljä vuosikymmentä sitten. Venezuelan presidentti Nicolás Maduro taas on johtaja, josta Trumpin hallinto ei pidä, toteaa Kagan. Tietenkin Venezuelan kohdalla öljy ja geopoliittiset syyt painavat vaa'assa, joten siksi Yhdysvallat liittolaisineen on aloittanut Kaganille Ukrainasta tutumman vallankaappausyrityksen. Sitä hän ei ehtinyt kirjoituksessa kommentoida, mutta olettaisin että Yhdysvaltojen suorittamat vallanvaihdot ovat Kaganin mielestä tervetulleita missä maailman kolkassa hyvänsä.
Mitään positiivista ei Kagan keksi myöskään Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salmanista, vaikka tämä on lännen tärkein arabivasalli, joka Kaganin lailla hyväksyy myös Israelin etnokratian ja palestiinalaisten alistamisen. Samaan hengenvetoon Kagan mainitsee myös Egyptin "sotilasdiktaattori" Abdel Fattah al-Sisin, joka saa Yhdysvalloilta vieraillessaan aina VIP-kohtelun punaisine mattoineen. Kagan ei kuitenkaan hyväksy sitä, että Yhdysvallat ei enää päsmäröisi Lähi-idässä kuten tähän asti, vaan vetäytyisi luomaan "linnake-Amerikkaa".
Autokratia on nousussa, koska Washington on Kaganin mukaan palaamassa Richard Nixonin ja Henry Kissingerin doktriiniin ja 60- ja 70-lukujen ulkopoliittisiin strategioihin. Tuolloin Yhdysvallat pyrki karsimaan merentakaisia sidonnaisuuksiaan ja pani kaiken toivonsa Iranin šaahiin ja saudimonarkiaan. Tästä oli seurauksena Iranin vallankumous ja saudien wahhabismi, joka sai Kaganin mielestä aikaan myös syyskuun 11. päivän terroriteot. Kagan jättää sopivasti mainitsematta, että länsi itse pyysi saudeja luomaan islamisti-golemin alun perin kylmän sodan koitoksia varten.
Kagan ei voi myöskään hyväksyä sitä, että politiikan asiantuntijat ja akateemikot tänä päivänä kehottavat Yhdysvaltoja sopeutumaan "uusiin realiteetteihin". Kuten Harvardin yliopiston Graham Allison on asian esittänyt, "Yhdysvaltojen on vain hyväksyttävä se tosiasia, että muilla mailla on erilaisia näkemyksiä oikeasta hallintotavasta ja ne rakentavat omat kansainväliset järjestyksensä omine sääntöineen". Unilateralisti Kaganille tällaiset mietteet ovat myrkkyä.
Autokratia nostaa päätään myös sen vuoksi, että länsi on alkanut ajatella, etteivät arabit ja muut kykene omaksumaan demokratiaa. Toinen syy on se, että autoritäärisillä johtajilla on rahaa. Öljyrikkaat Persianlahden valtiot ja afrikkalaiset käytännössä jo omistavat Washingtonin lobbareillaan, Kagan liioittelee. Trumpin huhutaan saaneen avokätisiä lahjoituksia saudiprinssiltä ja oma roolinsa on varmasti myös venäläisillä. "Kuvitelkaa, mitä kaikkea muuta meiltä salataan", kaksinaismoralisti Kagan jupisee. Vaikutusvaltaisesta Israel-lobbysta hän vaikenee.
Kiinalainen "diktatuuri" on Kaganin mukaan eniten voimissaan. Kiinan ei itse edes tarvitse lobata, amerikkalainen yritysmaailma hoitaa työn sen puolesta. Amerikkalaiset yritykset halusivat epätoivoisesti päästä Kiinan markkinoille, joten he lobbasivat ja nostivat Kiinan statusta, jotta se pääsisi mukaan Maailman kauppajärjestö WTO:hon. Kaganin mukaan kongressissa ja paikallisissa kauppakamareissa, sekä yliopistoissa ja ajatushautomoissa pyritään luomaan kuvaa Pekingistä houkuttelevana liikekumppanina. Suuryritykset ovat Kaganin mukaan onnistuneet työssään niin hyvin, ettei Kiinan nousua supervallaksi voi enää estää.
Kaganin mielestä syy autokraattien onnistumiseen on myös siinä, etteivät amerikkalaiset ole enää varmoja, mitä mieltä he ovat demokratiasta. Yhdysvaltojen politiikka on polarisoitunutta. Kongressi on pattitilanteessa, byrokraatit ovat epäpäteviä. Kagan haluaisi tietenkin Yhdysvaltojen säilyttävän vanhan johtoasemansa maailmanpoliisina, mutta kun tyhmä kansa ei sitä enää yhtä innokkaasti halua. "Kiinalaiset ovat tehokkaita" ja "Putin on vahva johtaja", he sanovat.
Ehkä maailma, Yhdysvallat mukaan lukien, tarvitsee vain tehokkaita johtajia, jotka saavat asiat hoidettua, ilman tekopyhiä puheita demokratiasta ja yhteisestä arvopohjasta. Juutalainen Kagan nostaa tässä vaiheessa esiin natsikortin, ja muistuttaa hyväuskoisempia lukijoitaan siitä, että tällaiset ajatukset nostivat Hitlerin valtaan Saksassa ja Mussolinin Italiassa. Populismi nousee uhkaavasti, ja vanhan rahavallan suosima liberaalidemokratia on vetäytymässä.
Autokratia menestyy, koska se on luonnollinen valinta ihmisille, myöntää Kagan. Vaikka ihmiset haluavat tunnustusta, he haluavat myös turvallisuutta, jota perhe, heimo ja valtio voivat tarjota. Vahvan johtajan auktoriteetti vetoaa heihin enemmän kuin "valinnanvapaus".
Kylmän sodan päätyttyä amerikkalaiset ja eurooppalaiset kuvittelivat voivansa ottaa rennosti ja nauttia elämästä historian jälkeisessä maailmassa. Kaganin mukaan tämä oli virhe, sillä liberalismin ja demokratian levittämiseksi olisi tehtävä työtä kaiken aikaa. "Viidakko kasvaa takaisin", valittaa Kagan, ja siksi on aina vaarana, että "kevät koittaa diktaattoreille".