Linden valottaa lukijalle, kuinka pohjoismailla on ollut omat yhtenäisyyden ja epäyhtenäisyyden aikansa. Laajempi eurooppalaisen integraation projekti on painottanut Länsi-Euroopan taloudellista ja poliittista keskittymää 90-luvulta saakka, ja pohjoismaiden yhteistyö on siirretty syrjään. Lindenin mielestä EU:n yhdentymispolitiikan ongelmat voisivat tarjota tilaisuuden paremmalle pohjoismaiselle yhteistyölle. Itse asiassa erilaiset eurooppalaiset alueet voisivat rakentaa omat eurooppalaiset makroalueensa.
Integraatio, joka rakentuisi alueelliselle pohjalle, juontaa ajatuksesta, jonka mukaan maantieteellisesti läheiset valtiot omaavat yhteisen historian; myös niiden arvot ja päämäärät kohtaavat monessa asiassa. Lindenin mukaan pohjoismaiden yhteisö ei koostu vain Skandinaviasta eli Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta, vaan siihen kuuluvat myös Suomi, Islanti, Grönlanti ja Färsaaret.
Maantieteellisesti puhuen, pohjoismaat sijoittuvat strategisesti Venäjän maamassan, Euroopan mantereen, Atlantin valtameren ja Pohjois-Amerikan mantereen välimaastoon. Jos se toimisi neutraalina makroalueena, joka ei halua ulkovaltojen sekaantuvan sen asioihin, se voisi liittoutumattomana jättäytyä myös sotilaallisten aggressioiden ulkopuolelle. Jugoslavia nojasi tällaiseen strategiaan kylmän sodan aikana, sen toimiessa tasapainottavana tekijänä Naton ja Varsovan liiton välillä, Linden mainitsee.
Lindenin mielestä Suomea on turha verrata Puolaan, Baltian maihin tai Ruotsiin niiden Venäjän-vastaisuudessa, vaikka myös Suomen nykyinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on vahvasta länteen orientoitunut. Suomen hallinta siirtyi Ruotsilta Venäjälle vuonna 1809, ja se kasvatti Suomen autonomiaa, vahvisti suomalaista identiteettiä ja teki suomen kielestä kulttuurin ja kirjallisuuden kielen. Strategisesti läheinen suhde Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana, oli Suomelle taloudellisesti hyödyllinen, ja vahvisti myös Suomen asemaa itsenäisenä, liittoutumattomana maana idän ja lännen välissä.
Historia osoittaa, ettei Suomen ole tarvinnut väkisin hakea tukea muista pohjoismaista. Itse asiassa Venäjän ja Kiinan välillä alkanut euraasialainen yhteistyö osoittaa, että Venäjä voi toimia porttina Kiinaan ja sen valtaville markkinoille, mikä tekee itäisestä orientaatiosta taas houkuttelevampaa. Suomen ja pohjoismaiden kannattaisi ehkä ajatella asiaa tältäkin näkökannalta.
Kuten jo alussa mainitsin, Lindenin näkemys on, että pohjoismaiden tulisi olla sotilaallisesti neutraaleja. Tämä tarkoittaisi sitä, että Tanskan ja Norjan tulisi jättää sotilasliitto Naton jäsenyys. Samanaikaisesti, Suomen ja Ruotsin tulisi hylätä kahden johtavan atlanttisen maan, Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian, kanssa tehdyt kahdenväliset puolustusyhteistyösopimukset.
Linden on tietoinen siitä, ettei tällainen näkökulma tulevaisuuteen vaikuta tällä hetkellä kovin realistiselta. Näyttää siltä, että Norja kykenee huolehtimaan vauraudestaan ja Tanskakin puolustaa kansallisia intressejään. Mikäli kuitenkin Ruotsi on epävakauttanut yhteiskuntaansa liiallisella ja vääränlaisella maahanmuutolla, ja Suomen talous on näivettynyt euroalueen jäsenmaana, ne eivät voi odottaa muiden pohjoismaiden perustavan kansainvälistä strategiaansa yhteistyölle Suomen ja Ruotsin kanssa.
Toisekseen, Tanska, Islanti ja Norja ovat tällä hetkellä sotilasliitto Naton jäsenmaita. Myös Suomi ja Ruotsi ovat kasvavassa määrin liittoutuneet euro-atlanttisia intressejä ajavien valtojen kanssa, joten ne eivät enää näyttäydy erityisen itsenäisinä toimijoina. Linden muistuttaa, että kuuluminen euro-atlanttiseen yhteisöön voi tarkoittaa myös sitä, että Suomi joutuu puolustamaan Baltian alueen yhtenäisyyttä. Itse kysyisin: miksi ihmeessä Suomen pitäisi ottaa tällainen taakka harteilleen? Onko tällainen kehitys todella Suomen ja pohjoismaiden intressien mukaista?