Yhdysvalloissa ja länsimaissa Israelin asiaa on edistetty myös niin kutsutun neokonservatismin välityksellä, vaikka Israelin intressien puolustaminen on vakiintunut positio niin demokraattien kuin republikaanienkin keskuudessa. "Mitä neokonservatismi tarkoittaa?", väitetään George W. Bushin kysyneen isältään, George Bush vanhemmalta. "Haluatko nimiä vai kuvauksen?", kysyi isä pojaltaan. "Kuvauksen", vastasi G.W. "No, yhdellä sanalla, se tarkoittaa Israelia", isä-Bush vastasi.
Tätä keskustelua siteeraa Andrew Cockburn kirjassaan Rumsfeld: His Rise, Fall, and Catastrophic Legacy (2007): neokonservatiivit ovat kryptoisraelilaisia. Heidän todellinen lojaaliutensa kuuluu vain Israelille. Tätä asemoitumista on määritellyt heidän oppi-isänsä, filosofi ja poliittinen ajattelija Leo Strauss vuoden 1962 luennossaan, "Miksi me säilymme juutalaisina", jossa kryptoisraelilaisten määritelmään sisällytetään myös diasporassa asuvat juutalaiset.
Kirjassaan Cultural Insurrections, Kevin MacDonald on määritellyt neokonservatismin "monimutkaisesti lukkiutuneeksi ammatti- ja perheverkostoksi, jossa juutalaiset kommentaattorit ja organisoijat juutalaisten sekä ei-juutalaisten myötätuntoa hyödyntäen pyrkivät valjastamaan Yhdysvaltojen vaurauden ja voiman Israelin palvelukseen". Todiste neokonservatiivien kryptoisraelilaisuudesta on nähtävissä Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa.
Neokonservatiivit edistävät Israelin oikeistolaista politiikkaa verhoamalla sen valheellisesti amerikkalaisten intressien ajamiseen. Näin heidän ei aina tarvitse edes korostaa juutalaista identiteettiään esiintyessään "amerikkalaisina patriootteina". Koska Likud-puolueen neokonservatiivinen sionismi tunnetaan Yhdysvaltojen ja muslimimaailman välisen vastakkainasettelun korostamisesta, heidän ulkopoliittiset suosituksensa edistävät parhaiten heidän oman etnisen ryhmänsä intressejä Yhdysvaltojen kokonaisedun sijaan.
Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa on aina tehty Israelin etua silmällä pitäen. Ennen vuotta 1967, Israelia kiinnosti erityisesti organisoida juutalaista maahanmuuttoa Itä-Euroopasta. Vuodesta 1967, jolloin Moskova esti juutalaisten maastamuuton protestiksi Israelin arabialueiden anneksoinnista, oli Israelin intressien mukaista, että Yhdysvallat voittaisi kylmän sodan. Tuolloin amerikanjuutalaisesta vasemmistosta ryhdyttiin muovaamaan neokonservatiivista oikeistoa juutalaisen establismentin tarpeita silmällä pitäen.
Irving Kristol selitti Amerikan juutalaiselle kongressille vuonna 1973, miksi sodanvastainen aktivismi ei ollut enää hyväksi Israelille: "On juutalaisten etujen mukaista, että Yhdysvalloissa on suuri ja voimakas sotakoneisto". "Israelin valtion selviytymisestä huolta kantavien amerikanjuutalaisten on puolustettava sotilasbudjetin kasvattamista, jotta samalla voidaan puolustaa Israelia", Kristol perusteli. Tästä oli kyse myös silloin, kun Kristol määritteli neokonservatiivin "liberaaliksi, joka on tullut todellisuuden mukiloimaksi".
Kylmän sodan jälkeen, Israelin kansalliset intressit muuttuivat jälleen. Päällimmäiseksi tavoitteeksi tuli saada vedetyksi Yhdysvallat mukaan Lähi-idän runteluun, jotta Israelin viholliset alueella voitaisiin samalla tuhota. Neokonservatiivit kävivät läpi muodonmuutoksen, jossa kylmän sodan ajan antikommunisteista tuli islamofobisia "sivilisaatioiden yhteentörmäyksen" ja "terrorismin vastaisen sodan" arkkitehtejä. Tässä vaiheessa mukaan otettiin myös ei-juutalaisia agitaattoreita, mutta kaikessa oli kuitenkin taustalla vain Israelin ja sionismin intressien edistäminen.
Neokonservatiivien onnistuminen on vaatinut sitä, että kaikenlainen sionismin ja Israelin kritisointi on saatu leimattua "antisemitismiksi", jonka harjoittajat ovat piilonatseja poliittisesta orientaatiostaan huolimatta. Tämän on saanut kokea esimerkiksi Englannin Labour-puolueen hämmentynyt johtaja, Jeremy Corbyn. Samoin kuin Yhdysvalloissa, myös Iso-Britannian politiikassa, mediassa ja liike-elämässä sionismilla on erittäin paljon vaikutusvaltaa, ja pienikin poikkeama Israelin intressien ensisijaisuudesta, voi tehdä lopun kenen tahansa korkean profiilin omaavan henkilön urasta.
Trumpin presidenttikaudella G.W. Bushin aikainen neokonservatismi on päässyt vaikuttamaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan erityisesti kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Boltonin ja ulkoministeri Mike Pompeon välityksellä. Tämä kaksikko on tehnyt kaikkensa, jotta ulkopolitiikan suuntaviivoissa otetaan aina ensin huomioon Israelin ja sionistien etu. Tavallisiin amerikkalaisiin tätä näkemystä on iskostettu median välityksellä jo vuosikymmenien ajan, joten marginaalisia soraääniä lukuun ottamatta, kukaan ei kyseenalaista juutalaista ylivaltaa.
Trumpille itselleenkään ei Israelin etujen ajaminen ole vierasta, sillä hänen vaalikampanjansa suurin taloudellinen tukija on Las Vegasin kasinomoguli ja republikaanipuolueen todellinen "omistaja", Sheldon Adelson, joka tukee Israelin kovan linjan oikeistopolitiikkaa ja pääministeri Netanjahua. Kun mukaan kuvioon tulee vielä Trumpin vävy, Jared Kushner, joka omaa yhteydet juutalaiseen Chabad Lubavitch-kulttiin, voi ympyrä sulkeutua. Jälleen amerikkalaisia on huijattu urakalla, ja "Amerikka ensin"-politiikka on kääntänyt kryptojuutalaiset januskasvonsa "Israel ensin"-asentoon.
Euroopassa sionismi on päässyt sisään myös kansallismielisiin puolueisiin. Juutalaisvaltiolla on yllättävän paljon tukijoita eurooppalaisten oikeistopopulistien keskuudessa. Politiikassa kuitenkin rahalla saa, ja epäilemättä juutalaisella rahoituksella monet kansallismieliset suut onkin tukittu. Ehdot ovat yksinkertaiset: älä kritisoi Israelia tai keskuspankki-talousliberalismia, vaan syytä kaikesta muslimeja, niin saat rauhassa edistää uraasi. Mikään ei siis oleellisesti muutu, mutta äänestäjä luulee, että oikeistopopulisti edustaa "vaihtoehtoa".
Euronationalistit ovat tämän vuoksi omaksuneet neokonservatiiveilta tutun Islam-kriittisyyden ja "sivilisaatioiden yhteentörmäys"-narratiivin, mutta sulkevat kohteliaasti silmänsä Israelin imperialistiselta luonteelta. He eivät myöskään kritisoi sitä, että Israelin etnonationalismia tukevat, diasporassa vaikuttavat juutalaisjärjestöt, kannattavat kuitenkin samaan aikaan Lähi-idästä ja Afrikasta tulevaa massamaahanmuuttoa Eurooppaan.
Älyllisesti epärehellisimmät kommentoivat, ettei Suomessa tarvitse kritisoida poliittista sionismia, koska juutalaisia asuu Suomessa vähän, eikä heillä ole täällä samanlaista vaikutusvaltaa politiikassa, kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai muualla Euroopassa. Suomi ei ole kuitenkaan globaalissa maailmassa enää mikään lintukoto; mitä muualla tapahtuu, heijastuu myös meille. Islamin ja maahanmuuton kritisoinnin sijaan, olisi tärkeää tarkastella Lähi-idän sodankäynnin ja vallanvaihto-operaatioiden taustatekijöitä, sekä sionismin ylisuurta roolia lännen politiikassa.