Lienee niin, että Ehrnrooth käyttää "oikeisto"-termiä nykyajalle ominaisessa, hyvin väljässä merkityksessä. Jos Alexander Stubb on "oikeistolainen", niin varmasti sitten myös Ehrnrooth. On häntä kutsuttu myös "randilaiseksi uusfasistiksi". Joka tapauksessa, Ehrnroothista on kerrassaan käsittämätöntä, että kokoomus-ruotsalainen, talousliberaali "porvaristo", ei päässytkään tällä kertaa vallankahvaan, vaan Suomeen syntyi "hallitus, jota johtaa ay-demari ja jossa vaa’ankielenä keikkuu laitavasemmisto".
Demokratia on Ehrnroothin mielestä kuin "nyrkkeilyä", jossa "sininen ja punainen kulma ottelevat, ja vastustajan liikkeiden oikea-aikainen hyväksikäyttö on avain voittoon". Ehrnrooth sanailee suorastaan nietzscheläisesti, todeten, että poliittisessa kamppailussa "dominoi se, jolla on enemmän taitoa ja tahtoa valtaan". Olen samaa mieltä Ehrnroothin kanssa, että hallituskokoonpanon olisi pitänyt olla toinen. Mutta suurimmat puolueet, sosialidemokraatit ja perussuomalaiset, eivät näköjään sovi samaan hallitukseen, joten se siitä. Ehrnrooth olisi halunnut tietysti kokoomuslaisen hallituksen, mutta onneksi oppositio kutsui.
Ehrnroothin mielestä suomalaisten oikeistopuolueiden pitäisi yhdistyä blokiksi, niin vasemmistolla ei olisi enää asiaa hallitukseen. Ehrnroothin "oikeisto" edustaa hänen mielestään "enemmistöä", joka tahtoo "yhteiskunnan uudistamista ilman sosialistista painolastia". Voin arvailla, mitä tämä kokoomuslainen "painolasti" on. Ilmeisesti se liittyy hyvinvointivaltiomalliin, "sosiaaliturvaan asumistukineen", joita myös "maahan saapuvat" oppivat helposti käyttämään hyväkseen. "Kollektivistinen tulontasaus" ei myöskään dosenttia miellytä, ja häntä harmittaa myös se, että "suorituskyvyn nostamisesta ei puhu juuri kukaan".
Ehrnrooth haikailee ensin yhtenäistä oikeistoa, mutta mainitsee sitten perussuomalaisten, "Suomen suurimman oikeistopuolueen", puheenjohtaja Jussi Halla-ahon, esiin nostaman "globalisaation ja nationalismin välisen vastakkainasettelun". Ehrnrooth on toki huomannut, että niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa oikeisto on edennyt "nationalistisin äänenpainoin", mutta tämä ei jostain syystä "oikeistolaista" Ehrnroothia miellytä: "kansallinen eriytyminen" on hänen mielestään pahasta: se "hajottaa lännen ja tekee siitä heikon". "Tästä riemuitaan etenkin Pekingissä, Moskovassa ja Teheranissa", Ehrnrooth tuskailee.
Kansallisvaltio ei tunnu Ehrnroothista riittävältä. Kansallisvaltiot, nuo "pienet yksiköt", ovat toki "herttaisia", mutta "historian pitkässä linjassa vahvoja ovat olleet vain suuret kokonaisuudet, imperiumit". Kulttuurin tutkija haluaisi siis Suomen olevan osa imperiumia. Halla-aho on hänen mielestään oikeilla jäljillä lähinnä "islamilais-arabialaisen kulttuurin vahingollisista vaikutuksista länsimaiseen vapauteen", mutta "uusnationalismi" ei kuulosta Ehrnroothista hyvältä, eivätkä "konservatiiviset ja liberaalit voimat" voi globalisaation aikakaudella "yhdistyä kansallismielisyyden alle".
Sitten Ehrnrooth siirtyy amerikkalaistyyppiseen hegemonia-ajatteluun, ja toivoo, että lännen unipolaarinen hetki jatkuisi, ja länsi voittaisi "kulttuurien kamppailun ja uuden kylmän sodan". Tämä ei hänen mielestään kuitenkaan onnistu ilman "ylivoimaista valtakeskittymää, jonka taakse koko länsi liittoutuu". Sitten tulee lisää amerikan jargonia, sillä "yksilön vapaus" häviää, jos me emme "voita kamppailua ihmiskunnan arvojohtajuudesta". Ehrnroothille suomalaisuutta oleellisempaa on "historiatietoinen westernismi" tai "positiivinen oksidentalismi", jossa "ylikansallisten länsimaisten arvojen" (ja ilmeisesti anglismien?) puolustaminen on "kaikkein tärkeintä".
Ehrnroothille "yksilön vapauteen uskova länsi" ei tarvitse kansallismielisyyttä, vaan sen tulisi muodostaa "länsimaisen vapauden kansainvälinen liitto" (sana 'kansainvälinen' on oikein kursivoitu kolumnin tekstiin), joka kykenisi torjumaan "paitsi islamin myös konfutselais-kiinalaisen kommunismin ja venäläisjohtoisen itäisen autoritäärisyyden vaikutuksen". "Kansallinen itsesuojelu" edustaa Ehrnroothille "avutonta ja riittämätöntä toimintamallia länsimaisten arvojen turvaamiseksi ja edistämiseksi". Ehrnroothin hellimä kuvitelma "yksilön vapauteen uskovasta lännestä" menee "eripuraisen kansallismielisyyden" ylitse. Hän kaipaa "vahvaa Eurooppaa, vahvaa Amerikkaa ja niiden lujaa yhteistyötä". Ei kovin kaukana presidentti Niinistön ihannelinjasta, jossa Washingtonin "syvä valtio" määrää niin Suomea kuin Euroopan unioniakin.
Ehrnroothin visio on yksi yhteen vanhan, henkitoreissaan olevan liberaalin järjestyksen doktriinin kanssa, jossa hegemoni Yhdysvallat kaitsee maailmanpoliisina "länsimaista vapautta" (tosiasiassa ylikansallisen rahavallan etuja) uhkaavia voimia. Valitettavasti todellisuus lännen aloittamine sotineen ja vallanvaihto-operaatioineen ei ole yhtä puhtoinen kuin Ehrnroothin ylistämä "läntinen sivistys". Ehrnrooth haluaisi, että Yhdysvaltojen johtaman lännen ylivalta taas voimistuisi, ja historia saapuisi päätökseen, liberaalidemokratian levitessä joka kolkkaan, jatkuen "forever". Sori vaan, mutta niin ei tule käymään: olemme jo astuneet multipolaariseen, lännen liberalismin jälkeiseen maailmanaikaan. Itse asiassa Ehrnroothin oikeistoliberaali "huuto erämaassa" on vain yksi pieni todiste siitä.