Talvitie arvioi aivan oikein, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen käsitys, jonka mukaan kaikki valtiot haluavat kopioida läntisen poliittisen järjestelmän periaatteineen ja demokratiakäsityksineen, on osoittautunut vääräksi.
Lännen valtapiiri laajeni, mutta geopolitiikka ei kadonnut arvopohjaisen ulkopolitiikan myötä mihinkään. Venäjä kykeni Putinin johdolla haastamaan lännen laajentumisen, mikä leimattiin Yhdysvaltojen ja EU:n sisällä aggressiiviseksi käyttäytymiseksi. Talvitie käy läpi lännen Balkanin politiikkaa ja Ukrainan kriisin alkua, mainiten myös Kiinan Keski-Aasian uutena voimatekijänä.
Talvitie sanoo suoraan, että arvopohjaisen ulkopolitiikan aika on ohi. Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä ovat tällaisen politiikan hylänneet ja ulkopolitiikkaa ohjaa avoimemmin valtion etu. Euroopan unionissa ja myös Suomessa "arvopohjasta" vielä puhutaan, mutta myös unionin ulkosuhteissa arvojen rooli on Talvitien mukaan heikentynyt. Keskinäisten etujen yhteensovittaminen tapahtuu vastedes realistisemmin hyötynäkökulmasta.
Talvitien mielestä myös Saksan rooli Euroopan johtajana on heikentynyt. Tähän on syynä lännen epäonnistunut interventio Libyassa, joka osaltaan johti unionia ravisuttavaan pakolaiskriisiin. Myös liittokansleri Merkel putosi tämän tapahtumasarjan myötä jalustaltaan, arvioi Talvitie. Samoin "sotilaallisten elementtien tulo Ukrainan kriisiin" on siirtänyt Saksan sivummalle tapahtumien keskiöstä. Saksa on ollut poliittinen ja taloudellinen mahti, mutta ei sotilaallinen, Talvitie muistuttaa.
EU:n "yhteiseen arvomaailmaan" Talvitie ei näytä uskovan. Entiset Varsovan liiton maat, kuten Puola, Tšekki ja Unkari, eivät olekaan liberaalin demokratian mallimaita, vaan ne ovat ryhtyneet avoimesti kapinoimaan EU:n sanelupolitiikkaa vastaan, asettaen etusijalle omat kansalliset intressinsä. Suomi on esiintynyt Talvitien mielestä EU:ssa enemmän tuomarin kuin lääkärin roolissa, ja arvostellut Visegrád-maita.
EU:n yhtenäisyys, jos se voisi koskaan edes toteutua, vaatisi erilaista lähestymistapaa ja "pitkäaikaista koulutusta". Kun Euroopan unioni korvasi Neuvostoliiton, Itä-Euroopan maita unionissa houkutteli enemmän halu päättää omista asioistaan, kuin lännen demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien jargoni. Talvitie katsoo, että EU:n jäsenvaltiot tarvitsisivat enemmän itsenäistä liikkumatilaa, sillä "yhtenäisyyden pakkopaita" aiheuttaa vain lisää kapinamieltä.
Nähtäväksi jää, millaiseksi Euroopan unionin geopoliittinen rooli muodostuu. Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat muodostavat ainakin valtakolmikon, kuten presidentti Niinistökin on todennut. Talvitien mielestä kannattaisi ennemmin korostaa EU-maiden "etujen yhtenäisyyttä" ja arvopohjaan takertumisen sijaan myöntää valtiointressien tärkeys. Geopolitiikka on siis tehnyt väkevän paluun politiikan keskiöön, tunnistettiin se EU:n sisällä tai sitten ei.