Ensimmäiset kolme, Bill Clinton, George W. Bush, ja Barack Obama, pyrkivät integroimaan Venäjän euroatlanttiseen yhteisöön ja globaaliin liberaaliin järjestykseen. Jättäessään presidentin pestinsä, Venäjä-suhteet olivat kuitenkin vain huonontuneet.
Donald Trump lupasi parantaa välejä Vladimir Putinin kanssa, mutta myös hänen hallintonsa on vain lisännyt Venäjän vastaisia pakotteita. Obaman kaudella alkoi Ukrainan kriisi, ja Venäjä on edennyt myös Lähi-idän geopoliittisessa pelissä Yhdysvaltojen kustannuksella. Kun välit ovat heikentyneet, sotilaallisen konfliktin uhka on kasvanut, väittää Graham.
Yhdysvaltojen Venäjä-politiikka on epäonnistunutta, koska se pohjautuu itsepintaiseen harhakuvitelmaan, jonka mukaan oikealla strategialla Venäjän intressit ja maailmankuva saataisiin muutettua. Oli väärin olettaa, että Venäjä vielä liittyisi liberaalidemokratioiden joukkoon. Yhtä lailla oli virheellistä kuvitella, että lännen aggressiivisempi asenne saisi Venäjän luopumaan omista tavoitteistaan.
Parempi olisi tunnustaa, että Washingtonin ja Moskovan suhde on aina ollut kilpailuhenkinen, ja tulee olemaan sitä jatkossakin. Molemmat valtiot omaavat vastakohtaiset päämäärät, mitä tulee alueellisiin konflikteihin esimerkiksi Syyriassa ja Ukrainassa. Republikaanien ja demokraattien perinne Yhdysvalloissa on vahvassa kontrastissa Venäjän autokraattisen hallinnon pitkään historiaan, selittää Graham. Läheinen käytännöllinen tai ideologinen kumppanuus näiden maiden välillä ei ole realistinen.
Nykyisessä hybridisodankäynnin ilmapiirissä useimmat Yhdysvaltojen päättäjät ymmärtävät, millä tolalla asiat ovat. Vaikeampaa on kuitenkin tiedostaa, ettei Venäjää vieroksumalla saavuteta mitään hyvää. Vaikka Venäjän suhteellinen valta joskus heikentyisi, Moskova on silti avainpelaaja globaalilla pelikentällä. Tämä johtuu jo sen statuksesta ydinasevaltana, mutta myös sen luonnonvaroista, maantieteellisestä sijainnista keskellä Euraasiaa, koulutetusta väestöstä, sekä pysyvästä jäsenyydestä YK:n turvallisuusneuvostossa, Graham luettelee.
Yhteistyö Venäjän kanssa on oleellista globaalien haasteiden keskellä. Kiinan lisäksi mikään muu maa ei vaikuta Yhdysvaltojen strategisiin ja taloudellisiin intresseihin yhtä paljon kuin Venäjä. Graham muistuttaa myös, ettei mikään muu maa kykenisi tuhoamaan Yhdysvaltoja kolmessakymmenessä minuutissa.
Tasapainoisempi amerikkalainen strategia olisi keskinäisen kilpailun maltillistaminen. Se ei ainoastaan vähentäisi sodan uhkaa, mutta tarjoaisi myös puitteet ajoittaiselle yhteistyölle globaalilla tasolla. Fiksummat välit Venäjän kanssa parantaisivat myös Euroopan turvallisuutta ja strategista stabiiliutta. Jos amerikkalaispäättäjät vaativat Venäjältä malttia, heidän tulisi myös olla valmiita tulemaan vastaan ja luopumaan joistakin omista, lyhyen aikavälin päämääristään.
Graham antaa mielenkiintoisen esimerkin amerikkalaisten vääristä oletuksista. Vastoin lännen yleistä narratiivia, Neuvostoliiton romahdus ei johtanutkaan demokratian läpimurtoon Venäjällä, vaan ainoastaan populistisen Boris Jeltsinin valtaannousuun. Grahamin mielestä viimeinen neuvostojohtaja Gorbatšov, ironista kyllä, oli huomattavasti seuraajaansa "omistautuneempi demokraatti".
Jeltsinin kaudella valtion instituutit joutuivat häikäilemättömien oligarkkien ja paikallisjohtajien ryöväämiksi. Eri intressiryhmät kamppailivat toisiaan vastaan saadakseen oman osansa kerran kansallistetusta omaisuudesta. Poliittinen kaaos levisi yhteiskunnassa, vanhakantaisten kommunistien ja neuvostopatrioottien taistellessa liberaaleja voimia vastaan.
Putinin noustua Venäjän päämieheksi, hän teki selväksi, että Venäjästä ei koskaan tulisi "Englannin tai Yhdysvaltojen kaltaista", liberaaleilla arvoilla johdettua maata. Graham katsoo, että Putinin johdolla Kremlin valtaryhmät pyrkivät palauttamaan Venäjän perinteisempään, keskitetyn johtamisen malliin. Vahva valtio oli Putinin mielestä järjestyksen takaaja. Tämä uusi vaihe ei jäänyt huomaamatta amerikkalaisilta, vaikka he silti vaativat, että kumppanuuden Venäjän kanssa tulisi perustua "jaettuihin demokraattisiin arvoihin". Venäjä ei ollut kiinnostunut seuraamaan lännen esimerkkiä.
Jo presidentti Bill Clinton pani merkille, että Venäjän vuoden 1998 talouskriisin jälkeen, Jeltsin täytti uuden hallituksen konservatiiveilla ja kommunisteilla. Moskovan lopullinen isku vasten Washingtonin kasvoja tapahtui Obaman aikana, kun Putin ilmoitti vuonna 2011, palveltuaan kauden pääministerinä, että hän tavoittelisi taas presidentin virkaa. Lännen perspektiivistä liberaalidemokratialle ja parlamentarismille näytettiin Venäjällä pitkää nenää.
Tänä päivänä juuri kukaan ei Washingtonissa enää kuvittele, että Venäjä olisi kehittymässä länsimaiseksi demokratiaksi. Trumpin hallinto pitää Venäjää strategisena kilpailijana. Tällainen suunnanmuutos tulee Grahamin mielestä kreivin aikaan, mutta strategiassa on yhä aukkoja: Venäjän rankaiseminen pakotteilla on epäonnistunut. Grahamin mielestä Putinin demonisointi informaatiosodassa ei myöskään johda lännen odottamiin tuloksiin.
Nykyisen strategian toinen keskeinen virhe on määritellä Venäjä kleptokratiaksi, jonka johtajia motivoi vain halu säilyttää oma vaurautensa ja valta-asemansa. Putinia motivoi kuitenkin enemmän Venäjän aseman vahvistaminen globaalilla tasolla. Grahamin mukaan jo Neuvostoliiton hajoamisesta saakka, Venäjän johtajat ovat pyrkineet palauttamaan Venäjän suurvalta-aseman.
Putin on tehnyt Venäjästä tärkeän geopoliittisen tekijän esimerkiksi Syyriassa. Grahamin mukaan Venäjä on pyrkinyt horjuttamaan Washingtonin asemaa niin Euroopassa kuin Lähi-idässäkin. Venäjä on myös avoimemmin kyseenalaistanut Yhdysvaltojen imagon demokraattisten arvojen perikuvana. Kremlin mielestä Yhdysvallat omaa yhä "unipolaarisia ambitioita", Venäjän ollessa valmis tyytymään monenkeskisyyteen uudessa, multipolaarisessa maailmanjärjestyksessä.
Grahamin mielestä Yhdysvaltojen on radikaalisti muutettava taktiikkaansa. Alkaen Euroopasta, amerikkalaisten tulisi lopettaa Naton laajentaminen liian lähelle Venäjän aiempaa etupiiriä. Yhdysvaltojen tulisi myös kertoa Ukrainalle, ettei sen Nato-jäsenyys tule kysymykseenkään, mutta kahdenvälisiä suhteita Kiovan kanssa voidaan silti syventää. Krimin niemimaata ei myöskään palauteta osaksi Ukrainaa. Euroopan unionin johto potee Grahamin mielestä jo "Ukraina-väsymystä" ja haluaa normalisoida suhteet Venäjään. Rohkealla diplomatialla voidaan saavuttaa kaikkia osapuolia edes osittain tyydyttävä ratkaisu, Graham uskoo.
Washingtonin kannattaisi myös päivittää suhtautumistaan asevalvontaan. Mikä on toiminut viimeiset viisikymmentä vuotta, ei välttämättä toimi enää. Maailma on siirtymässä multipolaariseen järjestykseen ja erityisesti Kiina on modernisoinut aseistustaan hypersonisiin ohjuksiin ja kyberaseisiin. Grahamin mielestä Yhdysvaltojen ja Venäjän kannattaisi ottaa aloite käsiinsä ja laatia uusi asevalvontasopimus, jolle pyrittäisiin saamaan mahdollisimman laaja hyväksyntä. Uuden sopimuksen tulisi kattaa myös uuden teknologian aseet.
Graham kantaa huolta myös maiden välisestä informaatiosodankäynnistä ja ehdottaa yhteisten sääntöjen laatimista tälläkin rintamalla. Vaikka sovittuja sääntöjä ei aina noudatettaisikaan, ne toimisivat hidasteena arveluttavalle käytökselle, hieman samoin kuin Geneven sopimukset ovat rajoittaneet aseellisia konflikteja. Vaikka meillä kirjoitetaan paljon "venäläisestä disinformaatiosta" ja yrityksistä sekaantua muiden maiden asioihin, väittäisin, että länsi on huikeasti edellä sekä Venäjää että Kiinaa negatiivisen kuvan luomisessa kilpailijoistaan.
Joka asian suhteen tulisi ottaa huomioon vallitsevat realiteetit. Politiikassa korostuvat hyötynäkökulman ja valtiointressien tärkeys, puhuttiinpa julkisuudessa mitä tahansa "länsimaisista arvoista" tai eettisistä periaatteista. Jos reaalipolitiikka palaa kansainvälisen politiikan keskiöön, myöskään Venäjää ei enää tulkittaisi yhtä helposti väärin. Graham uskoo, että tällainen strategia palauttaisi Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kylmän sodan loppua edeltävälle ajalle, jolloin huomioitiin omat ja vastapuolen rajoitukset ja kunnioitettiin kilpakumppanin kykyjä.