Aaltola mainitsi heti alkuun "suurvaltojen kolmion", millä hän viittasi Yhdysvaltoihin, Kiinaan ja Venäjään. Hänen mielestään nyt tarvitaan "suurvaltakeskeisen maailman" ja "suurvaltakeskeisen ajattelun" ymmärtämistä.
Aaltola uskoo, että "uutta vanhanmallista kylmää sotaa" ei ole tulossa. Konflikteja kuitenkin riittää ja keskeisin niistä on käynnissä "pääosin Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä". Kamppailua käydään myös merellisen ja maanpäällisen infrastruktuurin rakentamisesta. "Geopoliittisesti korvamerkitty rahoitus" virtaa maailman eri kolkissa ja kilpailu kovenee.
Globalisaation myötä ei ole syntynytkään sääntöpohjaista "maailmankylää", vaan Aaltola näkee, että "geopoliittiset ekosysteemit" keskittyvät nyt suurvaltojen ympärille. Venäjä mainitaan, mutta Ulkopoliittisen instituutin uusi johtaja näkee aivan oikein, että Kiina, joka rakentaa vimmatusti omia yhteyksiään, on Venäjääkin vahvempi valtaekosysteemi, "nouseva geopoliittinen vastinpari Yhdysvalloille".
Aaltola kuitenkin luottaa "syväopittuun" läntiseen järjestelmään, joka ei juurikaan muutu, oli Valkoisen talon johdossa kuka hyvänsä. Kuten presidentti Niinistö ja muu poliittinen eliitti ajattelevat, myös Aaltolan mielestä "Yhdysvallat-vetoinen länsi" on Suomen "ensisijainen viiteryhmä". Aaltola arvelee, että kaikesta huolimatta Yhdysvallat tarvitsee yhteyttä Venäjään, jotta amerikkalainen valtakoneisto voisi edistää intressejään Euraasian mantereella sekä muuallakin.
Aaltolan mielestä on putkinäköistä kuvitella Venäjän olevan Neuvostoliitto. Vertauskuvia ei kannata enää hakea kylmän sodan ajalta. Myös ajatus yhtenäisestä läntisestä rintamasta suhteessa Venäjään on Aaltolasta "haaveilua". Venäjän oletettu hybridivaikuttaminen saa suomalaiset kuitenkin spekuloimaan sodalla. Aaltola jättää mainitsematta, että taustasyynä voi olla myös lännen oma hybridisodankäynti ja jatkuva negatiivinen Venäjä-uutisointi.
Venäjä selviää kyllä ja sillä on varallisuutta ja verkostoja maailmalla. Venäjällä on myös vahva, "keskitetty uusnationalistinen valtioratkaisu" ja edessään "merkittävä tulevaisuus", Aaltola myöntää. Yllättäen uutislööppien "Venäjä on uhka"-toiston sijaan Aaltola katsoo, että Yhdysvallat haastaa Suomea ja Eurooppaa "ideologisesti enemmän kuin Venäjä".
Vaikka Suomessakin suhtaudutaan huomattavasti myötämielisemmin Washingtoniin kuin Moskovaan, Aaltola mainitsee sentään, ettei "transatlanttinen suhde ole romanttinen avioliitto", vaan "bilateraalisten diilien hakemista puolin ja toisin". Yhdysvaltojen ei tarvitse täyttää pienempien vasallimaiden sille asettamia toiveita, vaan se ajaa häikäilemättömästi omaa etuaan.
Aaltola on myös huomannut, että "lännen liberaali paradigma" on alkanut taantua. Valtiot eivät enää helpolla luovu geopoliittisista erityisvaateistaan, eikä demokratiakaan enää "leviä ja vahvistu". Suomen eliitti voi toki yhä puolustaa liberaalia arvopohjaa ja rapistuvia instituutioita, mutta nämä eivät ole mitään "historiallisia välttämättömyyksiä". Aaltola on "lännen mies", mutta hän havainnoi todellisuutta yllättävän realistisesti.
Lopuksi Aaltola muistuttaa, kuinka Suomessa luodaan erilaisia mitä jos-skenaarioita pahimman varalle. Tässä yhteydessä presidentti Niinistö, Nato ja liittolaisuussuhteet mainitaan. Suomen linjaa kriisitilanteissa ei Aaltolan mukaan tarvitsekaan vielä tietää. Hän viittaa myös Washingtonissa ramppaavaan Niinistöön, mainiten, että "hyvän strategisen suunnitelman tietää vain ulkopolitiikan johtaja". Eiköhän tämä kuvio ole valitettavan selvä.
Suurvaltatodellisuuden korostuessa Suomellakin on salaisia suunnitelmia, mutta niistä ei kannata Aaltolan mukaan huudella. Valtaekosysteemien kamppailussa joudutaan ottamaan kantaa vaikeisiin kysymyksiin, mutta tämä kannattaisi Aaltolan mielestä tehdä hitaasti, "fundeeraten". Suomen poliittisen eliitin ja valtamedian esille tuomien näkemysten valossa, Suomi on jo sitonut itsensä kulttuurisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti uppoavaan länteen.