 |
| Vladimir Putin ja Sergei Karaganov |
Hänellä on näkemystä myös Venäjän ja Euroopan suhteista, jotka ovat olleet Ukrainan kriisin jälkeen koetuksella. Mihin suuntaan ollaan menossa?
Vaikka Euroopan unioni on Karaganovin mielestä "perustavanlaatuisesti epäpätevä instituutio", joka tulee todennäköisesti vielä hajoamaan, Karaganov katsoo, että Venäjä ja EU ovat matkalla kohti suhteiden normalisoitumista.
Toimittaja Pepe Escobarin mukaan tämä normalisoituminen on työn alla Brysselissäkin, vaikka suhteiden parantuminen Euroopan ja Venäjän välillä ei ole sen enempää Yhdysvaltojen "syvän valtion" kuin Trumpin hallinnonkaan toiveiden mukaista.
Tästä huolimatta Karaganov tunnustaa, etteivät "läntiset demokratiat osaa elää ilman vihollista". Sotilasliitto Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergin rutiininomaiset lausunnot "Venäjän uhasta" ovat tästä muistuttava esimerkki.
Sillä välin kun Venäjän kaupankäynti Aasian kanssa on kohonnut EU-kaupan tasolle, Eurooppa on Yhdysvaltojen painostamana tunnistanut uuden uhkatekijän: Kiinan.
"Kiinan kommunistinen puolue" on "uhka länsimaisille arvoille" eli demokratialle, ihmisoikeuksille ja uusliberalismille. Paranoia, jota Venäjän ja Kiinan muodostama strateginen "yhteisuhka" edustaa, on vain toisinto suuren shakkilaudan geopoliittisesta kamppailusta, jossa länttä hallitseva eliitti Nato keihäänkärkenään yrittää vastustaa Euraasian integraatiota.
Escobarin mukaan Karaganov ymmärtää, että Venäjän perimässä on vahva euraasialainen juonne, joka on peräisin niin autoritaarisesta politiikasta kuin Siperian luonnonvaroistakin. Venäjä on hänen mukaansa tietyssä mielessä "lähellä Kiinaa", vaikka kulttuurisia erojakin toki ilmenee.
Karaganovin mielestä Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski olivat tarkkanäköisiä geostrategeja, vaikka hän harmitteleekin, että "Amerikan poliittinen luokka" on aloittanut heidän oppiensa pohjalta "uuden kylmän sodan" Kiinaa vastaan. Vanhan, kaatuvan maailmanjärjestyksen keskellä Washington valmistautuu "viimeiseen taisteluun" estääkseen valta-asemansa menetyksen.
Karaganov ymmärtää venäläisen suvereniteetin tarpeen, mikä on tullut ilmi puolustauduttaessa Tšingis-kaania, Ruotsin kuningas Kaarle XII:ta, Napoleonia ja Hitleriä vastaan. Sotilaallisesti ja poliittisesti Venäjä on riippumaton, mutta talouden ja teknologian suhteen se tarvitsee maailman markkinoita ja yhteistyökumppaneita.
Karaganovin mukaan Venäjä ei enää elättele toiveita siitä, että se liittoutuisi koko Euroopan kanssa yhdeksi maailman valtakeskuksista. Sen sijaan hän uskoo, että osa Euroopan maista voisi tulevaisuudessa irtautua atlantistisesta akselista ja liittyä osaksi euraasialaista valtapiiriä. Nähtäväksi jää, miten irtiotto lännestä tulee onnistumaan.
Tässä Suur-Euraasian konsepti tulee kuvaan mukaan. Siinä Venäjä, osa euromaita ja Kiina, muodostavat "taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti monipuolisten maiden tasa-arvoisen yhteisön". Kiinan roolina on olla primus inter pares, "ensimmäinen vertaistensa joukossa".
Tähän suuntaan suuren shakkilaudan geopoliittinen kuvio on kehittymässä tällä hetkellä. Karaganov tiedostaa, että Länsi- ja Pohjois-Eurooppaa houkuttelee jatkaa osana "amerikkalaista pilaria", kun taas osa Etelä- ja Itä-Euroopan maista saattaa "kääntyä kohti Euraasian projektia". Mielestäni "euraasialainen yhteys" tekisi myös Suomesta nykyistä itsenäisemmän ja hyvinvoivemman.
Venäjän rooli näissä puitteissa on "tasapainottaa kahta mahdollista hegemonista voimaa" ja "toimia takaajana uudelle sitoutumattomien kansakuntien liitolle". Karaganov toivoo, että uusi järjestelmä syntyisi rauhanomaisesti ilman uutta sotaa, joka voisi tuhota kaikkien osapuolten tulevaisuudennäkymät.
Näin Venäjä voi viimein luopua statuksestaan "Euroopan tai Aasian periferiana" ja uudelleen ilmentää itseään uuden, multilateraalisen ja multivektorisen kumppanuuden kontekstissa, "yhtenä Pohjois-Euraasian peruspilareista". Escobarin mukaan työ tätä päämäärää kohti jatkuu tasaisesti.