 |
| Gennadi Zjuganov laskemassa kukkia Stalinin haudalle. |
Länsinaapureistaan poiketen itäblokin maat ovat välttäneet kulttuurisen rappeutumisen ja itsetuhoisuuden, joka on syönyt länsimaisia demokratioita viimeisen puolen vuosisadan ajan. Kuinka he ovat kyenneet siihen? Hendersonin mukaan vastaus löytyy, ironista kyllä, juuri neuvostokommunismista ja sen luomista olosuhteista.
Kylmän sodan aikana, Neuvostoliitto toteutti marxilais-leninististä sosialismia taloutensa puitteissa, mutta ei ajanut nykyajan länsivasemmiston suosimaa radikaalia sosiaalipolitiikkaa. Vaikka jotkut kommunistit 1900-luvun alkupuolella saattoivat tukeakin vastaavanlaista politiikkaa, sellainen ei ottanut juurtuakseen itäblokin maihin. Näissä maissa taloudellinen tilanne ja sodanjälkeinen ympäristö ei luonut otollista maaperää jälkikansalliselle avoimien rajojen politiikalle, maahanmuutolle, äärifeminismille ja homoseksuaalisuusmyönteiselle agendalle.
Hendersonin mielestä Stalin, "massamurhaaja vankileirijärjestelmineen", oli hirmuteoistaan huolimatta kuitenkin omaksunut perinteisiä katsantokantoja sosiaalisissa ja moraalisissa kysymyksissä, toisin kuin esimerkiksi demokraateista ja republikaaneista koostuva amerikkalainen nykyeliitti.
Stalin teki venäjän kielestä pakollisen oppiaineen kouluissa. Stalin edisti sosiaalisesti konservatiivista politiikkaa lisätäkseen venäläisen yhteiskunnan koheesiota. Hän kasvatti venäläisväestöä tukemalla vahvoja perheyhteisöjä ja korostamalla äitiyden merkitystä. Stalin kriminalisoi homoseksuaalisuuden, rajoitti abortin hankkimista ja avioeroja, sekä lopetti kommunistisen puolueen lyhytaikaisen Zhenotdel-naisjaoston, jonka bolševikit olivat perustaneet ajamaan feminististä agendaa.
Hendersonista myös nyky-Venäjän kommunistisen puolueen sosiopoliittiset linjaukset heijastavat hieman Stalinin ajan politiikkaa. Gennadi Zjuganovin johtama Venäjän federaation kommunistinen puolue tuki voimakkaasti Putinin hallituksen vuonna 2013 asettamaa lakia, joka teki homoseksuaalisen propagandan levittämisestä laitonta Venäjän federaatiossa.
Stalinin tyyliset sosiopoliittiset käytännöt löysivät otollisen maaperän muissakin itäblokin maissa, sekä Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, joissa suositaan yhä entisenlaisia kulttuurinormeja sekä sosiaalisesti konservatiivista politiikkaa. Aasian kansantasavallat ovatkin korostetun kansallismielisiä verrattuna läntisiin demokratioihin.
Vaikka kommunistiblokki suhtautui kielteisesti uskontoon, jonka se koki kilpailijakseen valtapelissä, se suosi yhä perhearvoja sekä tuki konservatiivisia instituutioita, joita myös kristillinen kirkko kannatti. Kommunistit eivät tietenkään väittäneet, että nämä uskomukset olisivat "Jumalan tahto", mutta puolueihmiset ymmärsivät, että tällainen politiikka oli välttämätöntä proletariaatin ja kansallisvaltion vahvistamiseksi kapitalistista länttä vastaan.
Vahvana kontrastina itäblokin kulttuurikonservatiiviselle linjalle, läntinen "vapaa maailma" omaksui tuhoisan liberalismin, joka syövytti identiteetin ja moraalin 1960-luvun puolivälissä. Vastakulttuurinen liike vakuutti monet nuoret amerikkalaiset ja eurooppalaiset siitä, että rasismi ja sotkeutuminen Vietnamin sotaan olivat luonnollisia seurauksia länsimaisen kulttuurin imperialistisesta luonteesta. Heidän mielestään länsimainen sivilisaatio itse oli ongelma, jonka ratkaisuksi tarjottiin koko systeemin alasajoa, Henderson historioi.
Teknologisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti yhä kehittyvät länsimaat olivat rappeutuneet kulttuurisesti sodanjälkeisenä aikana. Pitkään jatkunut sodankäynti oli saattanut kansakunnat yhteiskunnallisen uupumuksen tilaan. Tässä herkässä vaiheessa suursijoittajat ja erilaiset intressiryhmät ryhtyivät entistä määrätietoisemmin tekemään myyräntyötään.
Vapaan markkinatalouden ideologia teki nuoremmista sukupolvista entistä mukavuudenhaluisempia ja he ottivat elämäntapansa itsestäänselvyytenä. Sen sijaan, että he olisivat olleet kiitollisia hyvinvoinnistaan, he keskittyivät Hendersonin mielestä kaikenlaisiin näennäisongelmiin, jotka eivät asioiden suuressa kuvassa olleet erityisen huolestuttavia yhteiskunnan toimintakyvyn kannalta.
Länsi alkoi halveksia itseään, Henderson arvioi. Kylmän sodan aikana, kun vanhempi amerikkalaissukupolvi vielä taisteli Neuvostoliittoa vastaan kuvitteellisen "vapauden" ja talouseliitin valtaa lujittavan "demokratian" edistämiseksi maailmanlaajuisesti, aikakauden nuoret vasemmistolaiset kärsivät siirtomaasyyllisyydestä. Heidän mielestään eurooppalaisten ja angloamerikkalaisten vauraus oli suoraa seurausta kolonisaatiosta ja orjuudesta. Tietämättään hekin ryhtyivät ajamaan suursijoittajien "globaalihallinnon" ja "rajattoman maailman" asiaa.
Syyllisyydentunne oli esimakua seksuaalivähemmistöjen ja feministien ohjelmille, joissa ydinperhe kyseenalaistettiin. Sosiaalisen manipuloinnin ja populaarikulttuurin avulla yhteiskuntia ryhdyttiin järjestelemään uusiksi. Tämä dynamiikka, yhdessä laajamittaisen maahanmuuton kanssa, hajotti entisestään kansallista identiteettiä. Kaliforniassa asuva Henderson tietää omakohtaisesti, että tämä johti balkanisoituun, monikulttuuriseen Amerikkaan, eikä harmoniseen "kansojen sulatusuuniin", joka oli esitetty ihanteena.
Hendersonin mielestä Yhdysvallat hylkäsi periamerikkalaisen talousjärjestelmän, jota Alexander Hamilton oli ollut luomassa ja jonka Abraham Lincoln oli omaksunut. Sen sijaan ryhdyttiin suosimaan politiikkaa, joka vain heikensi Amerikan työväestön asemaa. Tämä siirtymä talouspolitiikassa käytännössä hylkäsi Amerikan konservatiivisen työväenluokan ja teki tilaa myös nykyiselle uusmarxilaiselle liikkeelle, jota kapitalistinen talouseliitti omista syistään tukee.
Kommunismissa eläneet itäblokin maat puolestaan säilyttivät kaikki kulttuurien menestymiseen tarvittavat elementit. Ei ollut turhaa syyllisyyttä tai itseinhoa, kun taas ydinperheen merkitys ja perinteiset sukupuoliroolit pysyivät ennallaan. Tämä mahdollisti myös suhteellisen helpon siirtymisen takaisin kristilliseen kulttuuriin itäblokin kaatuessa vuosina 1989-1991.
1990-luvulla tapahtui täyskäännös valtioateismista kirkon jäsenyyteen. Huolimatta kommunistien harjoittamasta uskonnon sortamisesta näissä maissa, uskonnollisuus koki uuden tulemisen Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Viroa, Valko-Venäjää ja Tšekkiä lukuun ottamatta, entisen itäblokin maat ovat ylivoimaisesti uskonnollisempia ja kaikki, myös edellä mainitut kolme mukaan luettuna, ovat yhä konservatiivisia maita, Henderson luettelee.
Näissä maissa jopa keskustavasemmistolaiset puolueet ovat sosiaalisesti konservatiivisempia kuin länsimaissa. Slovakiassa maata hallitseva sosiaalidemokraattinen puolue on talousasioissa vasemmistolainen, mutta suhtautuu silti hyvin kriittisesti maahanmuuttoon ja hyväksyy kristinuskon roolin yhteiskunnassa, perinteisistä sukupuolirooleista puhumattakaan.
Romaniassa sosiaalidemokraattinen puolue on kansallismielinen ja omaa myös hyvin konservatiivisen linjan, mitä tulee seksuaalivähemmistöjä koskeviin kysymyksiin, maahanmuuttoon ja kirkon ja valtion välisiin suhteisiin.
Bulgariassa oppositiossa oleva sosialistipuolue, joka on maata aiemmin hallinneen kommunistisen puolueen ideologinen seuraaja, vastustaa avoimesti samaa sukupuolta olevien avioliitto- ja adoptio-oikeutta sekä lapsille suunnattua liberaalia seksuaalikasvatusta, joka poikkeaa perinteisestä miehen ja naisen välisten sukupuolisuhteiden määrittelystä.
Vertailukohtana tälle, niin sanotut "konservatiivit" Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Euroopan maissa näyttävät alistuneen poliittista narratiivia hallitsevan "kulttuurimarxismin" vaatimuksiin. Puolueet ovat hiljalleen uhranneet entiset arvonsa uusien äänestäjien toivossa. Henderson katsoo näin käyneen Boris Johnsonin luotsaamalle konservatiivipuolueelle Britanniassa, Andrew Scheerin konservatiivipuolueelle Kanadassa ja Angela Merkelin kristillisdemokraattiselle puolueelle Saksassa.
Yhdysvalloissa republikaanipuolue on jotenkin onnistunut säilyttämään konservatiivisen imagonsa, vaikka sekin on käytännössä luopunut perinteisistä arvoistaan. Hendersonin mukaan kulttuurimarxistisesti värittynyt liberalismi dominoi länsiblokin maita, mutta ei ole vielä saanut entisiä neuvostoblokin maita täysin otteeseensa. Kommunismi ja "patrioottinen sosialismi" auttoivat itäblokin maita pitämään päänsä ydinkysymyksissä ja kulttuuriperintönsä vaalimisessa. Länsi on jo mennyttä tässä suhteessa.
Kykenevätkö entisen itäblokin maat jatkossakin säilyttämään kansalliskonservatiivisen identiteettinsä vai saavatko lännen uusvasemmiston ja liberaalien hellimät "arvot" koskien seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, maahanmuuttoa ja muita kysymyksiä, vielä itäblokin maatkin pauloihinsa? 2020-luvulla saamme luultavasti vastauksen tähän kysymykseen, Henderson ennustaa. Puolassa konservatiivit saivat juuri niukan voiton presidentinvaaleissa, kun taas euroeliitille mieluinen haastaja puhutteli nuoria äänestäjiä.
Näkisin, että tässä vaiheessa entinen itäblokki on vielä länsimaita terveemmällä pohjalla kulttuurisesti. Yhdysvaltojen johtama länsi voitti ehkä kylmän sodan, mutta itäblokin maat Venäjästä Unkariin ovat voitolla kulttuurisodassa. Kuinka kauan tämä asetelma säilyy, varsinkin kun monet entisen itäblokin maat ovat jo "lännettyneitä" ja sotilasliitto Naton jäsenyyden myötä Yhdysvaltojen liberaalin järjestyksen vasalleja? Täytyykö Venäjän ja Kiinan näyttää esimerkkiä muille?