Reed ei yllättäen jaakaan amerikkalaisten Kiinan-vastaisten kylmän sodan sotureiden suhtautumista. Hän aloittaa muistelunsa vuodelta 1978, kun Deng Xiaopingista tuli maansa johtaja: tuolloin Kiina oli nälänhädästä kärsivä mammuttivaltio, yksi maailman köyhimmistä maista. Neljäkymmentäkaksi vuotta myöhemmin, sama maa on nostanut useita satoja miljoonia kansalaisiaan pois köyhyydestä, eikä jäljellä olevien vähävaraisten elintaso ole samaa kurjaa tasoa "kuin intialaisslummeissa elävien köyhyys". Reed on hämmästynyt: mikään muu maa ei ole kyennyt vastaavaan.
Kylmän sodan soturit ja propagandistit korostavat Kiinan "totalitaristisuutta", koska tämä kuulostaa sopivan pahaenteiseltä ilman mitään spesifiä merkitystä. Kuinka moni on vieraillut aidosti totalitaristisessa ja kommunistisessa maassa, Reed kysyy. Hän kertoo vierailleensa Neuvostoliitossa, joka vastasi "John Boltonin onanistisia fantasioita": se oli köyhä ja kurja paikka, jossa kaupan hyllyt olivat tyhjillään, kadut olivat tyhjiä muista paitsi valtion omistamista ajoneuvoista ja ihmiset vaikuttivat Reedistä surullisilta ja epätoivoisilta.
Kiina ei ole sellainen, Reed sanoo. Chengdun ja Chongqingin kaduilla kävellessä trafiikki on (valitettavasti) lähellä amerikkalaista tasoa. Kaupat myyvät kaikkea mahdollista aivan kuten Washingtonissa, halvoista tuotteista hintaviin, ruokakaupoista löytyy kaikkea peruselintarvikkeista gourmet-annoksiin. Kiina on selvästi "ensimmäisen maailman maa", Reed myöntää ja kehottaa epäuskoisia menemään ja katsomaan itse. "Chengdussa voi nähdä myös useita kauppoja, jotka myyvät buddhalaisia artefakteja, temppelit ovat toiminnassa ja munkit pukeutuvat perinteisiin kaapuihinsa. Mikään ei ollut sellaista, kuin olisi länsipropagandan perusteella odottanut.
Ravintolat kukoistavat ja monipuolinen yöelämä tarjoaa elämyksiä. Irlantilaistaustainen Reed hehkuttaa, että Chengdusta löytyy myös irkkubaari Shamrock, jossa hänen kaltaisensa amerikkalaisturisti voi oluttuopin ääressä seurata vaikkapa rugbya, jalkapalloa, krikettiä, NBA-koripalloa, golfia, tennistä, nyrkkeilyä ja UFC:n vapaaotteluita. Tämä ei ole selvästikään "Steve Bannonin Kiina".
Amerikkalaiskonservatiivit puhuvat Kiinasta "kommunistisena diktatuurina". Maan hallitus tosiaan kutsuu itseään kommunistiseksi. Reedin mielestä "geriatriset sotahaukat" tekevät kuitenkin itsestään naurunalaisia puhuessaan "kinkkikomukoista". Kiina on itse asiassa "pragmaattinen autoritaarinen oligarkia", eikä diktatuuri, vaikka maassa ei olekaan satoja tuhansia yksityisyrityksiä. Hallitusta ei kannata kritisoida ja Kiinan suuri palomuuri estää kansainvälisen internetin. "Ei hyvä, mutta… totalitaarinen? Kokeile Pohjois-Koreaa", Reed ehdottaa.
Yhdysvaltalaiskommentoijat puhuvat mielellään myös Kiinan suvaitsemattomuudesta kristinuskoa kohtaan. Kiinalaisilla on tähän omat historialliset syynsä. "On muistettava, että kristinusko, vaikka harhaoppinenkin, maksoi Kiinalle neljätoista vuotta veristä sodankäyntiä ja tuotti miljoonia kuolleita. Siinä oli luultavasti tarpeeksi kristillisyyttä kiinalaisille. Ja tietysti he voivat katsoa Yhdysvaltoja ja nähdä hävityksen, joka on uskonnollisesta ja etnisestä monimuotoisuudesta peräisin. Kiinalaiset luultavasti päättelivät, etteivät he tarvitse mitään tällaista", Reed ironisoi.
Yhdysvalloissa puhutaan nykyään myös Kiinan "röyhkeästä aggressiivisuudesta". Reed kyseenalaistaa tämänkin ja kysyy, oliko se Kiina, joka hyökkäsi Irakiin, tappaen satoja tuhansia ihmisiä? Onko Kiina käyttänyt miltei kaksi vuosikymmentä afgaanien teurastamiseen, onko se sotavoimineen ryöstänyt öljyä Syyriassa, tukenut Saudi-Arabian sotaa Jemeniä vastaan, valvonut Libyan tuhoamista ja pommittanut Somaliaa? Yrittikö Kiina näännyttää Iranin ja Venezuelan päästäkseen käsiksi heidän öljylähteisiinsä? Työntääkö Kiina Nato-vasalleja yhä lähemmäksi Venäjän rajoja? Vai olisiko joku toinen suurvalta kuvatun kaltainen "kansainvälinen uhka"?
Miltä Amerikka näyttää vaikkapa Chongqingin asukkaan silmin? Se näyttää barbaariselta, Reed olettaa. Yhdysvalloissa rehottaa väkivaltarikollisuus, Kiinassa vastaavaa ei juurikaan esiinny. Tämä ei johdu tehokkaasta poliisivalvonnasta, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei väkivaltarikollisuus kuulu kiinalaiseen kulttuuriin. Poliisia ei tarvita estämään ihmisiä tekemästä jotain sellaista, mitä he eivät muutenkaan tekisi. Amerikkalaiskaupungeissa murhat ovat niin yleisiä, ettei niitä enää noteerata sanomalehdissä. Esimerkiksi Chicagossa tapetaan seitsemänsataa ihmistä vuodessa ja vielä suurempi määrä joutuu ampumavälikohtaukseen.
"Rotuviha kuohuu monietnisessä Yhdysvalloissa; Kiina, joka on siunattu vain yhdellä rodulla, on sellaisesta vapaa", suorasuinen Reed toteaa. Useat kymmenet tuhannet kodittomat amerikkalaiset elävät jalkakäytävillä ja metroasemilla, Kiinassa kansalaisilla on asunnot. Kiina päihitti jo koronaviruksen ja jatkaa liiketoimintaansa (Reedin paikalliset ystävät ovat kertoneet, että elämä on palannut normaaliksi). Amerikassa tilanne on yhä toinen.
Kohteleeko Kiina sitten uiguurimuslimeja huonosti, Reed kysyy. Varmasti tätäkin tapahtuu. Kiinaa voidaan kritisoida, mutta amerikkalaisilla ei ole sellaiseen arvosteluun varaa. Vertailun vuoksi Reed nostaa esiin afroamerikkalaiset, jotka ovat jo pitkään eläneet ala-arvoisissa oloissa, lukutaidottomuudessa, huumekoukussa, toivottomuuden ja sosiaalisen romahduksen keskellä. Washingtonin brändi, "läntinen sivistys, vapaus ja demokratia", eivät ole tuoneet muutosta asioiden tilaan. Onko nyt niin, että Amerikka taantuu kehitysmaaksi Kiinan sivilisaatiovaltion noustessa?