Sivut

lauantai 5. joulukuuta 2020

Liberaalin nykyvasemmiston epäsosialismi

Nykyvasemmisto ei ole marxilainen, sanoo amerikanjuutalainen paleokonservatiivi ja kirjailija Paul Gottfried

Tänä päivänä vasemmistolaisiksi identifioituvat omaavat alkuperän ja orientaation, joka poikkeaa radikaalisti historiallisesta marxilaisuudesta tai marxismi-leninismistä. Näiden termien käyttäminen nykyvasemmistosta on parhaimmillaankin ongelmallista.  

Marxilaiset tai marxilais-leninistiset hallinnot eivät jakaisi nykyvasemmiston radikalismia, mitä tulee perusbiologiaan ja kulttuuriin. Yleisesti ottaen perinteiset kommunistit suhtautuivat nykyisin likvidiksi oletettuun seksuaali-identiteettiin hyvin konservatiivisesti, Gottfried muistuttaa.

Perinteiselle vasemmistolle nykyisten seksuaalivähemmistöjen pride-aktivismi rinnastuisi "porvarilliseen dekadenssiin". Kommunistivaltiot lähettivät homoseksuaalit työleireille ja vallankumoukselliset kuten Fidel Castro ja Che Guevara inhosivat homoseksuaalisuutta, Guevara jopa mustia.

On vaikea nähdä näitä marxilaisia vallankumouksellisia nykyajan intersektionaalisen vasemmiston edelläkävijöinä. Itse asiassa finanssikapitalistit ovat lähempänä uutta valevasemmistoa kuin perinteiset marxilaiset koskaan.

Suuryritykset ovatkin yhtenä rintamana ilmaisseet tukevansa sateenkaari-ideologiaa ja esimerkiksi Black Lives Matter-liikettä, mutta ne tuskin haluavat rakentaa sosialistista yhteiskuntaa. Kyse on vain siitä, että tällaisen "tiedostavan aktivismin" avulla globalistien luomaa vinksahtanutta narratiivia vain vahvistetaan.

Alkuperäinen marxilaisuus käsitteli sosioekonomisia ristiriitaisuuksia ja yhteiskunnallisia mullistuksia; se ei ollut kiinnostunut sukupuolineutraaleista vessoista tai sukupuolten välisten erojen häivyttämisestä. 

Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopan kommunistipuolueet vastustivat myös maahanmuuttoa ja ulkomaista halpatyövoimaa, pitäen tätä kapitalistiluokan hyökkäyksenä kantaväestön työläisiä vastaan. Tämän kaiken on porvarillinen nykyvasemmisto unohtanut, tai lakaissut häpeillen maton alle.

Vastakohtana perinteiselle vasemmistolle, intersektionaalinen nykyvasemmisto ajaa avoimia rajoja ja on valmis täyttämään länsimaat kolmannen maailman tummaihoisilla massoilla, jotta "valkoisen ja implisiittisesti rasistisen" alkuperäisväestön laimeaa kulttuuria saataisiin rikastettua.

Voi vain kuvitella, mitä vanhan liiton kommunistit ajattelisivat kaikesta siitä, mitä nykyään kutsutaan "kulttuurimarxismiksi" (termi on hieman harhaanjohtava, sillä intersektonaalinen valevasemmisto tuntuu olevan kiinnostuneempi muokkaamaan ihmisen biologiaa, aivan kuten rahoittajansa, transhumanistinen globalistieliitti).

Sotien välisen ajan Saksassa Frankfurtin koulukunta tarjosi perustan liikkeelle, joka yritti yhdistää freudilaiset seksuaaliteoriat sosialistiseen talousoppiin. Lopputulos, "kriittinen teoria", näytti enemmänkin sodanjulistukselta "taantumuksellisia" sosiaalisia arvoja vastaan, kuin vakavalta yritykseltä luoda sosialistinen talousjärjestelmä. 

Neuvostoliitto ja kommunistipuolueet muuallakin tuomitsivat Frankfurtin koulukunnan opit marxismin vääristämisenä. Kun kriittinen teoria tuli Yhdysvaltoihin 1930-luvulla, se muistutti entistä vähemmän marxismia ja yhä enemmän nykyisen liberaalin kulttuurivallankumouksen esiastetta. Sosialismin kanssa sillä ei ollut juuri mitään tekemistä, vaan ennemminkin se pyrki horjuttamaan vallitsevaa yhteiskuntaa. 

Tänä päivänä kulttuuriradikalismi on jo valtavirtaa ja kuka tahansa voi identifioitua melkein miksi tahansa (tosin aika ajoin puhutaan syyllistäen "kulttuurisesta omimisesta"). Gottfried ei halua kutsua tämän päivän "kulttuurimarxilaisia" marxilaisiksi, sillä heillä ei ole juuri mitään yhteyttä vasemmistofilosofian syviin juuriin.

Nykyvasemmisto edustaa kapitalistista globalismia ja Stalinin vierastamaa "juuretonta kosmopoliittisuutta". Amerikan ja Euroopan vasemmistolaiset inhoavat länsimaista kristillistä perintöä ja vaikka he omaa etnistä taustaansa ylenkatsoen eivät tunnusta "ihmisrotujen" olemassaoloa, he samaan aikaan sympatisoivat etnisiä "vähemmistöjä" ja heidän omaleimaisia kulttuurejaan.

Muita nykyvasemmiston keskeisiä periaatteita ovat tasa-arvo, ihmisoikeudet ja ihmisluonnon liukuvuus ja muunnettavuus. Kuka tahansa voi muuttaa sukupuoltaan. Tämä on täysin päinvastainen näkemys konservatiiviseen käsitykseen, jonka mukaan ihmisen identiteetti pohjautuu omaan kulttuuriin ja luontoon.

Huvittava ja samalla pelottava esimerkki tällaisesta mielenlaadusta ilmentyi BLM-mielenosoitusten aikana Yhdysvaltojen Portlandissa, jossa miltei täysin valkoisista mielenosoittajista koostuva joukko huusi "transblack lives matter" (transmustien elämillä on väliä), heidän polttaessaan Amerikan lippua. Tämä kapinointi tapahtui siis sukupuolijoustavuuden nimissä ja sitä johtivat valkoisuutta vastustavat valkoiset amerikkalaiset, Gottfried hämmästelee.

Ajatus siitä, että ihmiset eivät ole vielä löytäneet kätkettyä identiteettiään, löytyy Marxin varhaisista kirjoituksista, joissa väitetään, että hallitseva tuotantomuoto on vieraantunut "laji-ihmisestä". Vain siirtyminen kohti sosialistista yhteiskuntaa antaa ihmisille mahdollisuuden tiedostaa, keitä he todella ovat.

Vaihtoehtoinen konservatiivinen näkemys, jota Russell Kirk painottaa teoksessaan The Conservative Mind (1953) on, että ihmisillä on konteksti, johon he kuuluvat. Meidän ei pitäisi pyrkiä keksimään itseämme uudelleen. Vielä vähemmän meidän pitäisi vaatia, että valtio pakottaa kaikki kansalaiset yhteisesti omaksumaan viimeisimmän mielikuvituksellisen käsityksemme siitä, keitä me oikein olemme.

Neuvostoliiton ja sen satelliittivaltioiden kaatuminen avasi oven nykyvasemmistolle, jolla on monia yhtäläisyyksiä liberalismin ja kapitalismin kanssa. Neuvostoliiton yhteys eurooppalaisiin kommunistipuolueisiin piti feminismin ja intersektionaalisuuden apostolit kurissa, eivätkä he päässeet dominoivaan asemaan eurovasemmistossa kuin vasta kylmän sodan päätyttyä.

Tämän päivän vasemmisto on edeltäjäänsä radikaalimpi ja länsimaissa siitä on Gottfriedin mielestä tullut paljon tuhoisampi voima kuin marxismi tai kommunismi ikinä olivat. Uusvasemmiston ideologiaa levitetään joka paikassa: kouluista ja yliopistoista on tehty aivopesukeskuksia. On huomionarvioista, että kapitalistieliitille tämä fanaattinen intersektionalismi näyttää sopivan.

Tämä uusi voittoisa vasemmisto pelaa iloisesti rodun, sukupuolen ja ihmisvihan korteilla, riippuen siitä, mikä on milloinkin hyödyllisin väline tuhon aikaansaamiseksi tai oman valta-aseman lisäämiseksi. Toisinajattelijat pyritään mustamaalaamaan ja savustamaan ulos opiskelu- ja työpaikoista.

Kuinka sitten estää tätä kaiken läpäisevää voimaa korruptoimasta instituutioitamme vielä lisää, varsinkin kun ihmisten vastarinta on niin vähäistä? Gottfried arvelee, että yksi ennakkoedellytys voisi olla modernin vasemmistolaisuuden ainutlaatuisuuden tunnustaminen: yhtäläisyyttä "sosialismiin" tai "kommunismiin" ei kerta kaikkiaan enää ole. Sosialistien (sikäli kuin heitä enää länsimaissa on) olisi syytä tehdä pesäero liberaalin kapitalismin luomaan valevasemmistoon.