Kiina herättänee ihmisissä monenlaisia ajatuksia, mutta kannattaa muistaa kiinalaista sananlaskua, joka sanoo, että "viisas päättelee itse, tyhmä seuraa yleistä mielipidettä".
Sata vuotta tänä vuonna täyttävä Kiinan kommunistinen puolue ei ole kuin mikään muu puolue maailmassa. Se vaatii meitä määrittelemään uusiksi koko poliittisen puolueen idean, kertoo Kiinan tuntija Martin Jacques. Se on kuitenkin Kiinalle ja kiinalaisille luontainen ilmiö.
Kommunistisen puolueen poikkeuksellinen menestys johtuu Jacquesin mukaan siitä, että historiansa aikana se on onnistuneesti yhdistänyt valtavan uudistumiskykynsä kiinalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Jos keisarilliset dynastiat määrittelivät Kiinan hallintotavan kahden vuosituhannen ajan, kommunistinen puolue on omaksunut kansantasavallassa samanlaisen merkityksen vuodesta 1949 lähtien.
Länsi on ollut kyvytön ymmärtämään Kiinan kommunistisen puolueen perimmäistä luonnetta. Tämä tietämättömyys nousi uudelle tasolle vuoden 2016 jälkeen. Kansantasavaltaa johtavaa puoluetta on verrattu Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen, vaikka niillä on hyvin vähän yhteistä. Jacques toteaa, että siinä missä Neuvostoliiton kommunistinen puolue epäonnistui, Kiinan kommunistisesta puolueesta on tullut "viime vuosisadan aikana kiistatta maailman menestynein poliittinen puolue".
Puoluetta on mahdotonta ymmärtää perinteisen marxilaisuuden näkökulmasta; jo paljon ennen vuotta 1949, puolueen marxismi oli erittäin "nativisoitua". Myös kungfutselaisuudella on ollut oma vaikutuksensa. Puolueen ideologiaa voidaankin kuvata "kiinalaisen marxilaisuuden ja kungfutselaisuuden yhdistelmäksi". Kommunistinen puolue on yhtä monimutkainen kuin kiinalainen sivilisaatio, jonka "tuote" se tietysti on, Kiinan tuntija sanoo.
Lännessä luullaan, että yksipuoluejärjestelmä on kestämätön, koska se ei kykene uudistuksiin. Kiinan kommunistisen puolueen historia osoittaa kuitenkin toisin, Jacques väittää. Enemmän kuin mikään muu puolue maailmassa, se on osoittanut huomattavaa kykyä uudistua.
Ehkä dramaattisin esimerkki oli siirtymä Mao Zedongista Deng Xiaopingiin. Deng tunnisti, että maolainen järjestelmä oli liian ahdas ja toteutti kaksi perustavaa laatua olevaa uudistusta: hän hyväksyi markkinat olennaisena osana kiinalaista sosialismia ja valtiosuunnittelua ja integroi Kiinan maailmantalouteen.
Tällaisen muutoksen voi toteuttaa vain valtavan itseluottamuksen omaava puolue, jolla on juuret syvällä omassa yhteiskunnassaan. Se on myös muistutus kiinalaisen kommunismin olennaisesta pragmatismista. "Etsikää totuutta tosiasioista" on sen filosofian ytimessä ja tämä on ollut uudistuskauden perusperiaate. Ammatillisuus, kokeellisuus ja tieteellinen menetelmä ovat Kiinan hallintotavan tunnusmerkkejä, Jacques selittää.
Kommunismin pelkääjille voidaan sanoa, että Kiina ei ole kuitenkaan koskaan pitänyt itseään esimerkkinä muille. Se on jo pitkään tunnustanut, että sen historia, kulttuuri ja pelkkä koko tekevät siitä ainutlaatuisen. Kiina ei ole koskaan vaatinut tai odottanut muiden maiden olevan samanlaisia.
Kiinan kommunistinen puolue ei myöskään edellytä, että sen poliittista järjestelmää pidettäisiin mallina muille, kuten Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja entisessä Neuvostoliitossa on tehty. Jacques on vakuuttunut, että Kiinan nousu suurvallaksi ei muuta tätä asennoitumista. Kiina ei saarnaa kommunismia muille, vaan osoittaa lähinnä, ettei hyvinvointi vaadi länsimaista demokratiaa.
Pidemmällä aikavälillä voi tosin käydä niin, että kun Kiinasta tulee yhä tärkeämpi ja vaikutusvaltaisempi, "muut maat pyrkivät oppimaan sen saavutuksista, olipa kyse esimerkiksi talouspolitiikasta, pandemian hallinnasta, teknologisista innovaatioista, valtionhallinnosta tai ilmastonmuutoksen torjumisesta".
Kiinan kommunistinen puolue on asettanut tavoitteekseen rakentaa "modernin sosialistisen maan, joka on vauras, vahva, demokraattinen, kulttuurisesti edistynyt ja harmoninen" vuoteen 2049 mennessä. Tuo tavoite on vielä melkein kolmenkymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa. Tällä hetkellä voidaan vain arvailla, missä Kiina voi tuolloin olla ja minkä kehitystason se on ehtinyt saavuttaa, Jacques innostuu.
Vuonna 2049 Kiina on todennäköisesti suurin talous maailmassa. Se on korkean elintason maa, jonka väestön enemmistö on syntynyt ilman omakohtaista kokemusta ajasta, jolloin Kiina oli vielä köyhä ja puolet sen kansalaisista asui maaseudulla. Toisin sanoen, tulevaisuuden kiinalaisilla on täysin erilaiset lähtökohdat ja odotukset.
Tämä näkymä edellyttää, että kommunistinen puolue jatkaa muutosprosessiaan. Kyky yhdistää käytännöllisyys ja kiinalainen pitkän tähtäimen ajattelutapa, tukevat tätä kasvuprosessia. Yksi asia on Jacquesin mielestä varma: perustuen sen saavutuksiin, kykyyn hallita ja kykyyn muuttua, kommunistinen puolue on luultavasti tulevaisuudessakin Kiinaa johtava voima.
Onko ihmiskunnan mahdollista elää vielä joskus tieteisfantasioiden tyyliin puutteenjälkeisessä maailmassa, josta köyhyys on poistettu, kuten Kiinasta? Kykeneekö teknologinen kehitys poistamaan taloudellisen eriarvoisuuden? Toteutuuko humoristisena nettimeeminä kiertävä ajatus "luksusavaruuskommunismista" sittenkin Kiinan johdolla?