Vuodesta 1945 lähtien, tyypillinen länsimainen hallintomuoto on ollut yleisen äänioikeuden sisältävä monipuoluejärjestelmä.
Tämä on ollut lännen poliittinen käyntikortti yli seitsemänkymmenen vuoden ajan. Se sisältää uskomuksen, jonka mukaan jokaisen maan - myös Kiinan - tulisi ottaa käyttöön lännen markkinoima "liberaali demokratia", ts. oligarkia, jossa ylikansallinen finanssieliitti määrää kaikesta poliittisen prosessin kulisseissa.
Tässä ylimielisyydessä ei ole mitään yllättävää. Kahden vuosisadan ajan länsi on uskonut omaan universalismiinsa: sen hallintojärjestelmän on katsottu soveltuvan malliksi kaikille maailman maille. Lähes uskonnollisella kiihkeydellä on väitetty, että länsimainen demokratia on hallintomuoto, jota parempaa ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan.
Tässä vaiheessa tarvitaan vähän historiallista asiayhteyttä, Jacques muistuttaa. Vuosien 1918-1939 välillä demokratiaa ilmeni vain pienessä vähemmistössä länsimaita, erityisesti Yhdysvalloissa ja Britanniassa.
Lieneekö Jacques liian poliittisesti korrekti tulkinnassaan? Angloamerikkalainen "demokraattisuus" on aina ollut lähinnä pankkiirien rahoittamaa kielipeliä, jonka taustalla aseet ovat puhuneet ja geopoliittiset manööverit ovat palvelleet suuryhtiöiden etua.
Kiinan tutkija on kuitenkin oikeassa siinä, että 1940-luvulta lähtien länsimaisen demokratian
suhteellinen kestävyys on ollut seurausta erityisistä
historiallisista olosuhteista: talouskasvusta, kohonneesta elintasosta ja länsikeskeisen maailmankuvan noususta. Ylivalta on markkinoitu massoille "vapauden" ja liberalismin nimissä.
Vuodesta 1980 ja erityisesti vuodesta 2008 lähtien, suosiolliset olosuhteet ovat kuitenkin olleet alati koetuksella, pitkälti kapitalismin perusluonteen sekä suursijoittajien keinottelun takia. Länsimaiden käsinkosketeltavan taantuman aikakaudella myös globaalin demokratisaation tulevaisuus näyttää epävarmalta.
Korona-ajan poikkeusolojen, yksityistetyn sensuurin ja uusien lakien myötä, läntinen yksilönvapauden ja demokratian eetos on osoittautunut silmänlumeeksi. Kansalaisten kontrollointi- ja seurantajärjestelmiä korostetaan Kiinan yhteydessä, vaikka ne ovat käytössä myös pehmeän totalitaristisessa lännessä.
Uskomus länsimaisen demokratian yleismaailmallisesta soveltuvuudesta on kaikkein absurdeinta suhteessa Kiinaan, väittää Jacques. Kiinan hallinto ja valtionrakennus on maailman vanhimpia ja menestyneimpiä. Jopa Kiinaa arvostellut politiikan tutkija Francis Fukuyama on todennut, että kiinalaishallinto on osoittanut muita suurempaa jatkuvuutta kahden viime vuosituhannen aikana.
Kiinalainen "kaukonäköisyyden ja käytännöllisyyden yhdistelmä on ollut vastuussa ihmiskunnan historian merkittävimmistä taloudellisista muutoksista", Jacques katsoo. Nyt tämä uuttera kehitystyö ja kommunistihallinnon alaisuudessa tapahtunut talouskasvu on jo kaikkien nähtävissä.
Kiina on ottanut Yhdysvaltoja kiinni siinä määrin, että Washingtonissa pidetään Pekingiä merkittävimpänä uhkana amerikkalaiselle valta-asemalle. Kiina on jo suurin talous ostovoimakorjatulla bruttokansantuotteella mitattuna. Kiinan hallintojärjestelmästä on tullut vakava haastaja läntiselle demokratiajärjestelmälle. Kummasta systeemistä kehittyvät maat haluavat ottaa mallia?
Viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana on käynyt selväksi, että kiinalainen järjestelmä on liberaalia demokratiaa tehokkaammin lisännyt myös kansalaistensa elintasoa. Toisin kuin lännen oligarkit ja heidän maksetut poliitikkonsa, kommunistinen puolue on pyrkinyt "köyhyyden poistamiseen" ja on siinä jo aika hyvin onnistunutkin. Sosialismi ei tuokaan surkeutta, vaan hyvinvointia.
Länsimaissa kritisoidaan Kiinan hallintojärjestelmää usein myös siitä, että sen yksipuoluejärjestelmä ei tarjoa ihmisille riittävästi valinnanvaraa; että vain monipuoluejärjestelmä, jossa vallassa olevat puolueet vaihtelevat, varmistaa tämän.
En näe itse merkittäviä eroja esimerkiksi Suomen eduskuntapuolueiden harjoittamassa politiikassa, joten kritiikki "vaihtoehtojen puutteesta" ei kuulosta vakuuttavalta. Vaihtaisin manipuloidun parlamentarismin yksipuoluevaltaan koska tahansa, jos tulos olisi kansallisten intressien eli suomalaisten edun mukainen.
Kiinan tuntija Jacques tuntuu olevan samoilla linjoilla. Hän katsoo, että siirtymä Mao Zedongin kaudelta Deng Xiaopingin aikaan näki valtavan muutoksen Kiinan politiikassa ja filosofiassa: maolainen talouspolitiikka korvattiin markkinasosialismilla ja suhteellisen suljettu maa avautui muulle maailmalle. Tähän ei kuitenkaan tarvittu "lännettymistä".
Muutos oli syvällisempi ja kauaskantoisempi kuin mikään länsidemokratian kehitysaskel ja Kiinan kommunistinen puolue oli yksin vastuussa tästä. Jacquesin mukaan kansantasavallan järjestelmälle on ollut ominaista "jatkuva uudistus- ja uusiutumisprosessi, joka on jyrkässä ristiriidassa länsimaisille demokratioille tyypillisen luutumisen kanssa".
Paradoksaalisesti yksipuoluejärjestelmä kiinalaisessa muodossaan pystyy tarjoamaan enemmän valinnanvaraa - mukaan lukien hyvin kauaskantoisia valintoja - kuin mikään läntinen demokratia näennäisesti erilaisine puolueineen, jotka toteuttavat vain itsekkäiden pääomapiirien vaatimuksia.
Historia paljastaa myös Kiinan hallinnon erikoisimman ominaispiirteen, Jacques valottaa. Kahden viime vuosituhannen aikana Kiinalla on ollut viisi erillistä ajanjaksoa, jolloin se on nauttinut suurvaltaroolista maailmassa: Han-dynastian, Tang-dynastian, koko Song-dynastian, sekä varhaisten Ming- ja Qing-dynastioiden aikoina.
Erittäin pitkän historiallisen ajanjakson aikana, Kiina on kyennyt luomaan itsensä yhä uudelleen. Muut sivilisaatiot ovat saattaneet tehdä niin kerran, tai enintään kaksi kertaa, mutta kukaan muu kuin Kiina ei ole tehnyt sitä viittä kertaa, Jacques ihailee.
On epätodennäköistä, että brittiläinen imperiumi nousisi uudelleen, eikä siinä näytä onnistuvan myöskään liberaalia järjestystä johtanut Yhdysvallat. Kiinasta on tulossa, nyt kommunistisen puolueen johdolla, maailman merkittävin maa jo kuudennen kerran. Tämä jos mikä on Jacquesin mielestä osoitus kiinalaisen sivilisaation vahvuudesta, dynaamisuudesta ja sen hallintokyvystä.