Tämä ilmenee Iranin ydinsopimuksen yksipuolisessa irtisanomisessa, kylmän sodan tyyppisessä Venäjän demonisointikampanjassa, uusien pakotteiden asettamisessa, sekä Yhdysvaltojen ja Kiinan tulehtuneessa kauppasuhteessa, joka uhkaa muuttua täysimittaiseksi kauppasodaksi.
Yleisesti ajatellaan, että Trump toimii impulsiivisesti ja arvaamattomasti, mutta Engdahl uskoo, ettei asia ole aivan näin yksinkertainen. Yhdysvaltain strategisia geopoliittisia linjauksia ei ole laatinut kulloinenkin presidentti, vaan ne tulevat Washingtonin pysyvän valtiokoneiston mukana. Tämän päätäntäelimen politiikka määrittelee suuressa määrin myös sen, kenestä voi tulla presidentti.
Kuten Vladimir Putin sanoi Oliver Stonen haastattelussa: "Olen puhunut jo kolmen Yhdysvaltain presidentin kanssa. He tulevat ja menevät, mutta politiikka pysyy samana kaikkina aikoina. Tiedätkö miksi? Se johtuu voimakkaasta byrokratiasta. Kun joku tulee valituksi, hänellä saattaa olla aluksi omia ideoita. Sitten hyvin pukeutuneet pukumiehet salkkuineen tulevat ja selittävät, miten asiat tulee hoitaa. Ja välittömästi kaikki muuttuu. Näin käy jokaisen hallinnon kanssa."
Washingtonin nykyisen, neokonservatiivisen ulko- ja sotilaspolitiikan, ensimmäinen luonnos tehtiin vuonna 1992, kun Dick Cheney toimi Bush vanhemman puolustusministerinä. Neuvostoliitto oli romahtanut ja Bush julisti voitokkaasti Yhdysvallat "ainoaksi supervallaksi". Cheneyn alivaltiosihteeri, Paul Wolfowitz, laati myöhemmin "Wolfowitzin doktriinina" tunnetun ohjelman, joka julisti, että Yhdysvaltojen "ensimmäinen päämäärä" on "estää uuden haastajan esiinnousu entisen Neuvostoliiton alueelta tai muualta".
George W. Bushin myötä Wolfowitzin doktriini oli käytössä myös vuoden 2002 jälkeen Irakin sodassa; unilateralismi ja ennaltaehkäisevän sodan oppi saivat keskeisen aseman Yhdysvaltojen politiikassa. Toisin sanoen, Yhdysvaltojen tärkein poliittinen tavoite on säilyttää ja vahvistaa asemaansa ainoana globaalina suurvaltana. Keinovalikoima tämän aseman ylläpitämiseksi on ollut runsas, mutta toisaalta myös ennalta-arvattava.
Wolfowitzin doktriinin suuntaviivat löytyvät puolalais-amerikkalaisen Zbigniew Brzezinskin vuonna 1997 julkaistusta teoksesta The Grand Chessboard: American Primacy and Its Geostrategic Imperatives. Toukokuussa 2017 89-vuotiaana kuollut Brzezinski oli demokraattipuolueen jäsen, joka toimi presidentti Jimmy Carterin hallinnossa kansallisen turvallisuuden neuvonantajana vuosina 1977–1981. Hän oli strateginen arkkitehti myös Afganistanin sodassa, jossa Neuvostoliiton armeijaa vastaan käytettiin CIA:n, Saudi-Arabian ja Pakistanin tiedustelupalvelun kouluttamia islamilaisia mujahideen-taistelijoita.
Brzezinskin mielestä vaarallisin geopoliittinen skenaario syntyisi, jos amerikkalaisvastainen koalitio muodostuisi Euraasiaan Kiinan, Venäjän ja kenties Iranin toimesta. Julkistaessaan Yhdysvaltojen uuden turvallisuusstrategian viime vuonna, myös Trump nimesi "kilpaileviksi valloiksi" juuri Venäjän ja Kiinan, "jotka pyrkivät haastamaan Amerikan vaikutusvallan, arvot ja vaurauden". Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on itse asiassa jo syyskuusta 2001 lähtien systemaattisesti kohdistettu näitä euraasialaisia toimijoita vastaan. Samalla se on kuitenkin yhä useammin pakottanut ne toimimaan yhteistyössä niiden eroavaisuuksista huolimatta, kansallisten intressien puolustamiseksi.
Brzezinskin shakkilaudan kuningas, eli kansainvälisen järjestelmän hegemoninen valtio, on vielä toistaiseksi ollut Yhdysvallat, mutta muutos on jo käynnistynyt, ja Euraasian valtiot ovat siinä keskeisessä roolissa. EU on toki yhä Amerikan eurooppalainen jatke, sen vasalli, kuten myös "erityissuhdekumppani" Iso-Britannia. Trumpin hallinnon poliittiset siirrot voivat kuitenkin toimia katalyytteinä muutoksille. Vaikka EU ja Iso-Britannia pysyisivätkin passiivis-aggressiivisesti uskollisina Yhdysvaltojen valta-asemalle, avoimesti Yhdysvaltojen aseman haastavilla Euraasian mailla ei ole tarvetta vastaavanlaiselle, itsetuhoiselle lojaliteetille.