De Villepin uskoo, että Yhdysvaltojen ja Aasian vastakkainasettelu, joka voisi tuhota nykyisenlaisen maailmanjärjestyksen, olisi vältettävissä "voimakkaan euro-afrikkalaisen selkärangan" avulla. Hän selvensi puheessaan myöhemmin, että "Aasia" on pohjimmiltaan eufemismi Venäjälle ja Kiinalle, jotka molemmat harjoittavat "hallintomallia, joka perustuu auktoriteettiin, kansallismielisyyteen, valtiojohtoiseen taloussuunnitteluun sekä valtiollisen suvereniteetin tiukkaan puolustamiseen ulkopoliittisesti".
Tulevaisuus, jota de Villepin hahmottelee, tarvitsee hänen mukaansa uuden eurooppalaisen hegemonisen voiman, joka stabilisoisi myös Afrikkaa. Tällä hän viittaa Ranskaan, joka voisi ottaa isomman roolin EU:n ja Afrikan suhteiden kehittämisessä. Kuulostaa jotenkin vanhalta siirtomaa-ajan ajatuksenjuoksulta. De Villepinin mukaan Euroopan ja Afrikan välistä kumppanuutta ajaa myös kriisinhallinta. Hän viittaa erilaisiin Afrikan sisäisiin konflikteihin, jihadismiin sekä pakolaiskriisiin. Ilmeisten turvallisuusnäkökohtien lisäksi on olemassa myös taloudellisen integroitumisen ulottuvuus, joka on suunniteltu epävirallisesti kilpailemaan Kiinan silkkitiehankkeen kanssa.
Kaiken kaikkiaan de Villepin yrittää myydä ajatusta eurafrikkalaisesta akselista sillä, että sen myötä pystyttäisiin paremmin kontrolloimaan maahanmuuttoa ja saamaan talouskasvua Afrikan avulla. Tosin EU:n omissa suunnitelmissa ikääntyvät alkuperäisväestöt on jo suunniteltu korvaamaan maahanmuutolla. Kuten Peo Hansen ja Stefan Jonsson kirjassaan Eurafrica: The Untold History of Integration and Colonialism vakuuttavasti esittävät, Euroopan Unionin varhaiset ideologit, itävaltalais-japanilainen Richard Coudenhove-Kalergi mukaanlukien, olivat kehittäneet itselleen pakkomielteen rappeutuneen ja vanhentuneen Euroopan elvyttämisestä väestönvaihdolla. Kun tähän lisätään liittovaltiokehitys, EU:n yhteiset puolustusvoimat, yhteinen lainsäädäntö ja ulkopolitiikka, on uusi siirtomaaimperiumi valmis. Miten "eurorealistiset" maat kuten Unkari, Puola ja Tšekki tähän suhtautuvat, ja onko niillä Yhdysvaltojen ja Naton liittolaisina loputtomasti sananvaltaa asiassa, jää nähtäväksi.