Tänä päivänä alkaa kuitenkin Garrien mukaan näyttää siltä, että kilpailevia "globalismeja" on ainakin kaksi: länsimainen uusliberalistinen nollasumma-globalismi ja kiinalainen yhteisvoitto-globalismi. Länsimainen globalismi on hyvin määriteltyä, esiteltyä ja siitä on kirjoitettu enemmän kuin kukaan jaksaa lukea. Mutta entä sitten tämä kiinalaistyyppinen globalismi?
Kiinalaisittain se ymmärretään tarkoittavan vapaaehtoisen vapaakaupan edistämistä sekä kahdenvälisten kumppanuuksien sopimista. Kumppanuusmaiden kanssa tehdään investointi- ja kehitysohjelmat, jotka on räätälöity kunkin yksittäisen kumppanin yksilöllisiin tarpeisiin ja pyrkimyksiin. Kiinan silkkitiehanke on esimerkki, kuinka maailmankauppaa pyritään helpottamaan logistiikan ja infrastruktuurien kehittämisen kautta. Investointeja tehdään myös köyhiin ja kehittyviin maihin, joille tarjotaan järkeviä lainoja keinona vaikuttaa tehokkaammin konfliktien ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen.
Kiinalainen globalismi ei pakota mitään valtiota vapaakauppasopimuksiin, jossa vahvempi osapuoli sanelee yksipuolisesti ehdot. Se ei myöskään tyrkytä maailmankuvaansa tai poliittista näkemystään muille maille, kuten Yhdysvallat on tehnyt aggressiivisella liberalismin ja demokratian markkinoillaan. Kiina ottaa huomioon sen, että sen kumppaneilla on erilaiset kulttuuriset ominaispiirteensä, eivätkä nämä ole este kaupankäynnille tai muulle yhteistyölle. Kiina on halukas tekemään sopimuksia, joita toinen osapuoli pitää kohtuullisina, ja joista molemmat osapuolet hyötyvät.
Esimerkiksi voisi nostaa Kiinan toiminnan Etiopiassa. Tässä yhdessä maailman köyhimmistä maista on saavutettu kiinalaisten ansiosta maailman nopeinta talouskasvua. Kyse ei ole mistään hyväntekeväisyydestä, mutta Kiina näkee Etiopiassa strategisen kumppanin. Nuori väestö tarjoaa työvoimaa sekä tulevia kuluttajia. Kiina siirtää maahan myös teknologista osaamista ja kouluttaa paikallisia työntekijöitä. Yksittäinen kiinalaisomisteinen tehdas rakentaa alueelleen kaikki palvelut sairaalasta jätevedenpuhdistamoon. Myös rakennusteollisuus elää kiinalaisen rahoituksen ansiosta voimakasta nousukautta.
Etiopian pääkaupungin, Addis Abeban,
kaduilla kauppias Abraham Gabrkrstos sanoo suoraan sen, miten
Kiinan ja lännen sijoitukset ja yrityskulttuuri eroavat toisistaan. "Kiinan sijoitukset ovat hyvä asia. Mistään muualta emme saa kunnolla
sijoituksia. Jos pyydetään investoimaan Etiopiaan, eurooppalaisilla
yrityksillä on paljon ehtoja, mutta kiinalaiset eivät kysele
demokratiasta tai vapaudesta. Ne haluavat vain tehdä voittoa, niin että
molemmat osapuolet hyötyvät", Gabrkrstos sanoo.
Kiinalainen globalismi on "infrastruktuuriglobalismia" tai "rakennusglobalismia": Kiina rakentaa rautateitä, satamia ja sähköverkkoja, mutta samalla myös sairaaloita, kouluja ja vedenpuhdistamoja. Kiinan kohdalla neuvottelukumppanin ideologinen tausta ei vaikuta asiaan; se ei pommita sosialismiaan muille samalla tavalla kuin länsi valheellista demokratiaansa ja ihmisoikeuksia. Tämä eroaa voimakkaasti länsimaisesta globalismin mallista, jossa vain yksi prosentti hyötyy ja perii voiton.
Länsimainen talousjärjestelmä sopii huonosti kehittyvien maiden tarpeisiin. Lisäksi länsi pyrkii muuttamaan kauppakumppanin sisäistä hallintotapaa ja turvallisuuspolitiikkaa. Yhdysvaltojen ollessa kyseessä, kumppanuusmaa ei saa olla kanssakäymisessä sellaisen maan kanssa, jota Washington pitää kilpailijanaan. Tämä merkitsee myös sitä, että kumppaneita joko velvoitetaan tai pakotetaan ostamaan kalliita amerikkalaisia ja Nato-yhteensopivia aseita ja hävittäjiä, vaikka taloudellisesti kannattavampia ja parempia vaihtoehtoja on helposti saatavilla. Yhdysvallat, sekä EU, käyttävät sanktioita keinona tällaisten sopimusten pakottamiseen. Geopoliittinen kiristys verhotaan kaupankäynnillä.
Länsimainen uusliberalistinen globalismi pakottaa kehittyviä maita avaamaan ovensa sen talousjärjestelmälle, takaamatta kuitenkaan työturvallisuutta, kehitysrahastoja tai oikeudenmukaisia luottolimiittejä sopimuksen vähävaraisemmalle osapuolelle. Lännen sopimukset haluavat vain myytävät tuotteet nopeasti ulkomaisille hyllyille, ja samalla kumppanimaiden kansalliset resurssit ulkomaiseen hyväksikäyttöön.
Kiinalaisella menetelmällä pyritään lisäämään kumppanimaiden työllisyyttä ja työntekijöiden tuottavuutta investoimalla alueille, joilla kumppanilla on hyödyntämätöntä potentiaalia. Yhdysvallat haluaa ainoastaan hyödyntää olemassa olevia valmiuksia, eikä se solmi pitkäaikaista kestävää suhdetta, jossa luodaan työpaikkoja kaikille osapuolille. Tästä syystä kiinalainen malli on länsimaista suositumpi kehittyvissä maissa.
Trumpin hallinnon lyhytnäköinen protektionismi ei myöskään ole vastaus uusliberalistisen talousjärjestelmän ongelmiin. Raha katoaa silti kotimaasta ylikansallisten yhtiöiden tileille. Uusliberalistinen järjestelmä on myös luonut työttömyyttä, sillä tuotanto on siirretty halpatyömaihin. Niissä ei myöskään panosteta paikallisten tulevaisuuteen, vaan pyritään ottamaan vain voitot irti. Jos itse ylläpitää tällaista mallia, eikä ole valmis radikaalisti muuttamaan sitä, ovat tuontitullit ja muut paniikkireaktiot turhia.
Kiinalainen globalismin malli voi auttaa rikkaita ja köyhiä maita luomaan enemmän vaurautta kestävällä tavalla säilyttäen kuitenkin riippumattomuuden, kansallisen arvokkuuden ja poliittisen suvereniteetin. Kiinalainen malli tarjoaa kaikki edut, mitä länsimaalaiset vain sanovat globalismilla olevan, ja samalla se tarjoaa sen, mitä länsimaissa ajatellaan saavutettavan vain protektionismilla ja nationalismilla. Yhteisvoitto kiinalaisittain on toivon mukaan tulevaisuuden markkinataloutta ja globalismia lännen liberalismin sijaan.