 |
| Taistelevat metsot, Ferdinand von Wright (1886) |
On hyvä, että joku jaksaa "tutkia tutkijoita", ja kommentoida myös kansallismielisen liikkeen historiaa Suomessa, vaikka siitä ei olisikaan juuri hyvää sanottavaa, kun tarkastellaan sen aatehistoriaa ja toimintaa. Esimerkiksi kansallismielisistä ympyröistä lähtöisin olevan puolustusministeri Jussi Niinistön järjestämä "puolustusyhteistyösopimus" Yhdysvaltojen kanssa ei vaikuta kovin isänmaalliselta teolta. Mutta sillekin löytyy alla selitys.
Kotosen kirjan ja Leskisen huomioiden pohjalta avautuu näkövinkkeli aikakauteen, jolloin isänmaallisiksi ja kansallismielisiksi itsensä mieltävät henkilöt määrittivät omaa aatettaan lähinnä Neuvosto-Venäjän ja kommunismin vastaisena voimana. Kun kommunismi Neuvostoliiton romahduksen myötä menetti merkityksensä, ei kansallismielisillä ollut enää tuttua vihollista. Tosin itse kommunismi ei täysin hävinnyt, vaan muutti hieman muuntuneena ja salonkikelpoisena versiona länteen, trotskilaisten neokonservatiivien ja uusliberaalien globalistiseksi ideologiaksi, sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Tämä jäi monelta huomaamatta, eikä schmittiläistä viholliskuvaa päivitetty.
90-luvulla suomalaiset kansallisradikaalit hakivat inspiraationsa lähinnä Yhdysvalloista, "roturealisteilta", joita valtamedia tietysti kutsui "valkoisen ylivallan kannattajiksi". William Piercen, David Duken ja kumppaneiden ajatukset ovat syntyneet Amerikan natsipuolueen ja Ku Klux Klanin kautta, sekä amerikkalaisessa, monikulttuurisessa "sulatusuunissa" elämisen kokemuksista. Suomalaisradikaalit katsoivat maailmaa siis amerikkalaisesti värittyneen ideologian läpi. Lyhytikäisen Kansallisen radikaalipuolueen Uusi Suunta-lehdessä julkaistiin myös juutalaisia kritisoivia tekstejä, jotka saattoivat julkaisijan oikeuteen, aivan kuten kävi joku vuosi sitten Magneettimedia-julkaisun kanssa.
Myöhemmin tehtiin myös yritys saada Suomeen eurooppalaistyyppistä uusoikeistolaista metapolitiikkaa Näköpiiri-lehden kautta, mutta tämäkin kokeilu jäi lyhytikäiseksi, eikä lehdessä esitellyn ranskalaisen kirjailija Alain de Benoistin edustama "oikeistogramscilaisuus", kommunitarismi ja hänen länsimaisen liberalismin kritiikkinsä saanut vielä tuolloin moniakaan kiinnostumaan tästä kansallismielisyyden intellektuellimmasta versiosta.
Kansallismieliset ovat sittemmin löytäneet maahanmuuton ja islamin vastustamisen kantaviksi teemoiksi. Suomen Sisu, "puoluepoliittisesti sitoutumaton kansallismielinen yhteistyöjärjestö", perustettiin vuonna 1998. 2000-luvun alussa perussuomalaisten Jussi Halla-ahokin kuului näkemyksineen niin kutsuttuihin "vastajihadisteihin", jotka olivat muslimivastaisia, puolustivat Israelin valtiota, ja tukivat enemmän tai vähemmän Yhdysvaltojen neokonservatiivien (ulko)politiikkaa. Norjalaisen Anders Breivikin inspiroiduttua heidän blogikirjoituksistaan terroritekoihin Oslossa ja Utøyan saarella, vastajihadismi sai huonoa mainosta, ja sen suosio jäi joidenkin bloggareiden keskuuteen.
Etnonationalismia, radikaalia traditionalismia ja uusoikeistolaisuutta on esitelty viime vuosina erityisesti verkkolehti Sarastuksen kautta. Vaihtoehto-oikeiston ongelma on kuitenkin ollut Suomessa outo tasapainoilu venäjävastaisen neokonservatismin ja radikaalimman kansallismielisyyden välillä. Natojäsenyys ja Ukraina ovat jakaneet mielipiteitä. Jälleen vaikutteita on haettu Yhdysvalloista ja amerikkalaisen uusoikeiston edustajia on vieraillut Suomessakin puhumassa Awakening-konferenssissa. Mukaan linkittyvät mutkan kautta myös perussuomalaiset, vaikkakin ilmeisen vastentahtoisesti. Etnonationalismi on ollut liikaa sekä Soinille että Halla-aholle.
Jotkut kansalaisaktivistit taas ovat halunneet suorempaa toimintaa ja osallistuneet maahanmuuttoa vastustaviin "Rajat kiinni"-mielenosoituksiin. Erilaisia "Suomi ensin"-kansanliikkeitä on yritetty saada pystyyn, mikäli sosiaalisen median keskustelufoorumeihin on uskomista. Odinin soturit alkoivat järjestää katupartioita alunperin Kemistä käsin, ja tiedotusvälineiden huomion ansiosta partiointi levisi myös muualle Suomeen ja ulkomaille. Kansallissosialismiin uskova Pohjoismainen vastarintaliike operoi kaikissa pohjoismaissa, myös Suomessa. Suomen itsenäisyyspäivänä jo neljänä vuonna järjestetty 612.fi-yhdistyksen poliittisesti sitoutumaton soihtukulkue on myös kerännyt kävijöitä. Suomeen on perustettu myös kansallismielinen luonnonsuojelujärjestö, Kelsu.
Aiemmin mainittu venäjävastaisuus on nostanut päätään itä-Ukrainan sodan ja Krimin Venäjään liittämisen jälkeen myös joidenkin kansallismielisten keskuudessa. Historiallinen muisti on tosin jo tätä aiemmin tehnyt tietynikäisistä suomalaisista Venäjän ja "idän" vastaisia, koska "kommunismi", "toinen maailmansota", "Kekkoslovakia", "suomettuminen", "kylmä sota", jne. Mikään vasta-argumentti ei tätä käsitystä enää tunnu muuttavan. Tämän vuoksi he omituisen ajatussilmukan kautta vannovat mieluummin uskollisuutta Amerikan ylivallalle, EU:n byrokratialle, tai mille tahansa, "koska Venäjä", ja kunhan he vain saavat kokea olevansa "länsimaisia", jopa "indoeurooppalaisia" tai "germaanisia", ja kunhan, Uuno Kailaan runon sanoin, "Aasia, itä", on takana eikä edessä.
Suomen ei kannattaisi aatteellisesti tai reaalipoliittisesti nöyristellä mihinkään ilmansuuntaan, mutta on tunnustettava, että Suomi on geopoliittisesti kaksijakoinen rajamaa. Suomalaisuutta ei voi määritellä vain idän, mutta ei myöskään kulttuurimädätystä edistävän lännen kautta, kuten nykyään väen vängällä yritetään, jopa presidentin johdolla. Suomalaiset ovat oma uniikki ryhmänsä; toki kielessämme vilisee indoeurooppalaisia, germaanisia ja slaavilaisia lainasanoja, mutta me poikkeamme perimältämme muista eurooppalaisista. Tätä tulisi korostaa voimavarana, ja hyödyntää omaleimaisuutemme, sekä ylläpitää pragmaattisia suhteita sekä Eurooppaan että laajempaan Euraasiaan.
Suomalaisten tarpeeton alemmuuskompleksi suomalais-ugrilaisuudestaan, sekä historian traumaattiset tapahtumat, tekevät meistä helposti sellaisten kansainvälisten voimien liittolaisia, jotka ovat loppupelissä suomalaisuuden vastaisia. Kansallismielisten historiaa ja mieltymyksiä tarkastelemalla tämä käy hyvin ilmi. Kysymys kuuluu, tuleeko tähän asiantilaan mitään konkreettista muutosta, ennen kuin pieni kansa häviää kokonaan EU:n ja Yhdysvaltojen politiikan synnyttämän "Eurafrikan" historiaan? Eikö suverenismille olisi luonnollista kannatuspohjaa Suomessa?