Waltin mielestä suurvaltapolitiikka pysyy vallitsevana realiteettina. Walt ei omien sanojensa mukaan ole koskaan oikein ymmärtänyt koko "maailmanjärjestyksen" käsitettä. Toki Henry Kissinger kirjoitti sen nimisen kirjankin, ja aihetta on käsitelty kansainvälisten suhteiden ja politiikan tutkijoiden keskuudessa, mutta tämän epämääräisen käsitteen tarkoituksesta ei ole Waltin mielestä saavutettu konsensusta. Waltin kannattaisi ehkä tutustua globalisaation ja peitellyn politiikan vaihtoehtoiseen tutkimukseen.
Onko "maailmanjärjestys" sitten vain "vallan konfiguraatio maailmassa" ja mikäli on, miten tämä valta määritellään? Onko termin tarkoitus kuvata jotenkin ennalta määrättävästi keskeisten globaalien toimijoiden verkostoa ja käyttäytymistä? Onko havaitsijan itsensä päätettävissä, mitkä pelurit ovat voimakkaimpia ja millaisella toiminnalla on eniten merkitystä? Onko koko käsite vain asiantuntijoiden keksimä laiska nimitys minkä tahansa ajanjakson erityiselle kansainväliselle järjestelmälle?
Walt kehottaa unohtamaan toistaiseksi maailmanjärjestyksen määritelmän. Hänen mielestään on kiinnostavampaa ja oleellisempaa yrittää ennakoida, millaista on globaali politiikka ja keitä ovat sen keskeiset toimijat lähivuosien päästä. Millaisia ovat maailmanpolitiikan pääpiirteet vuonna 2025?
Waltin mukaan maailma vuonna 2025 tulee olemaan "vinon multipolarismin" aikaa. Edes nykyinen järjestys ei ole hänestä "liberaali" (johtuen siitä, että avaintoimijat eivät oikeasti noudata liberaaleja ihanteita), eikä myöskään 2025-luku tule olemaan sellainen. Amerikkalaisena Walt vetää kuitenkin kotiin päin ja väittää heti perään, että Yhdysvallat tulee edelleen olemaan merkittävin toimija planeetalla, "koska mikään muu maa ei omista samaa taloudellista painoarvoa, teknologista kehittyneisyyttä, sotilaallista voimaa, alueellista turvallisuutta ja suotuisaa väestöennustetta".
Waltin mukaan Yhdysvaltojen etulyöntiasema tulee kuitenkin olemaan pienempi kuin aiemmin, ja sillä on edessään pitkän aikavälin talouspoliittiset ongelmat sekä syvä poliittinen jakautuminen kotona. Walt toteaa, että Kiina tulee olemaan maailman toiseksi suurin valta (ja joissakin asioissa se tulee menemään Yhdysvaltojen edelle). Näitä kahta seuraavat Saksa (jostakin syystä Walt ei edes mainitse Euroopan unionia?), Japani, Intia, Venäjä, ja muut maat, mutta ne ovat kaikki Yhdysvaltoja ja Kiinaa "heikompia".
Tässä uudessa järjestelmässä Yhdysvaltojen olisi Waltin mielestä oltava valikoivampi sitoumustensa ja voimankäytön suhteen. Sen ei tarvitse eristäytyä, mutta hybristinen halu muokata muusta maailmasta Amerikan peilikuva, luonnehti unipolaarista aikakautta, joka oli alkanut heikentyä jo kauan ennen kuin Donald Trumpista tuli Yhdysvaltojen presidentti. Vanha ylivalta-asema ei tule takaisin, "huolimatta siitä, kuinka moni nostalginen neokonservatiivi sitä haluaisi".
Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspoliittinen fokus siirtyy yhä enemmän Kiinan torjumiseen. Yhdysvallat yrittää hidastaa Kiinan nousua ja estää sitä saavuttamasta hallitsevaa asemaa erityisesti Aasiassa. Yhdysvaltojen oman aseman säilyttäminen Aasiassa ei ole helppoa, koska etäisyydet ovat valtavat. Yhdysvaltojen aasialaiset liittolaiset haluavat myös säilyttää nykyiset taloudelliset suhteensa Kiinaan, eivätkä ne kaikki edes pidä toisistaan. Mutta "kuten realistit ovat varoittaneet jo yli 15 vuotta, kehittyvä kilpailu Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä on maailmanpolitiikan määräävin tekijä ainakin seuraavan vuosikymmenen ajan ja todennäköisesti myös siitä eteenpäin", ennakoi Walt.
Sitä vastoin mikään maa ei nykyään uhkaa hallita Eurooppaa. Tästä syystä Walt arvelee, että Yhdysvaltojen rooli Euroopassa tulee vähenemään edelleen (kuten kylmän sodan päättymisen jälkeen). Huolimatta pelon lietsojien puheista, Walt ei usko, että Venäjä tulee koskaan olemaan samanlainen uhka Euroopalle kuin "paha vanha Neuvostoliitto". Tämän enempää hän ei Euroopan ja Venäjän suhteista sano, eikä myöskään Euroopan tulevaisuudesta, Naton sotaharjoituksista puhumattakaan.
Walt kuitenkin muistuttaa, että Euroopan todellisia ongelmia ovat sääntelemätön maahanmuutto ja avoimien rajojen politiikka. Tästä olen samaa mieltä: mikäli Euroopan kansallismieliset eivät onnistu pysäyttämään eurokraattien ja YK:n maahanmuuttoagendaa, sekä länsiliittouman Lähi-idän sotimisen seurauksia, Eurooppa on menetty.
Ehkä tästä ei ole enää paluuta ja eurafrikkalainen todellisuus häämöttää lähitulevaisuudessa, massiivisten ympäristöongelmien kera? Ja mikäli Alexander Stubb pääsee unionin johtoon, se joutaakin historian romukoppaan, eikä osaksi uutta maailmanjärjestystä.