Allekirjoittajat väittävät, että maailmansodan jälkeinen järjestelmä, joka on suurelta osin länsimaisen sotilaallisen ja poliittisen liittoutuman määrittelemä, tarjoaa yhä merkittäviä etuja Yhdysvalloille ja sen liittolaisille. He varoittavat, että presidentti Trumpin epäkunnioitus tuota järjestelmää kohtaan uhkaa Yhdysvaltojen sekä sen liittolaisten tulevaisuutta ja vakautta.
Lausunnossa mainitaan sentään, että kansainvälinen järjestelmä vaatii uudistamista: "Meidän pitäisi uudistaa, mutta ei tuhota järjestelmää, joka on palvellut Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia hyvin yli seitsemän vuosikymmenen ajan", siinä sanotaan. Alkuperäinen teksti allekirjoittajineen on luettavissa täällä.
Harvardin yliopiston professori ja kirjailija Stephen M. Walt, joka tuli tunnetuksi John J. Mearsheimerin kanssa kirjoittamastaan, kohua ja suuttumustakin herättäneestä kirjastaan The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy (2007), ei allekirjoittanut adressia. Foreign Policy-lehden kirjoituksessaan hän kertoo miksi. Waltin mukaan uusi aika tarvitsee uusia instituutioita, ja ajan kultaamat muistot menneestä järjestyksestä eivät tässä prosessissa auta.
Ensinnäkin adressi kasaa yhteen instituutiot kuten YK:n, Naton, Maailman kauppajärjestön ja Euroopan unionin. Se antaa ymmärtää, että rauhan ja hyvinvoinnin aika länsimaissa on yksinomaan näiden instituutioiden ansiota. Tälle väittämälle on ehkä jotain perää, mutta Waltista on realistisempaa ajatella, että aiempi suurvaltojen vastakkainasettelu ja ydinaseiden olemassaolo vähensi sodan uhkaa merkittävämmin kuin yksikään adressissa mainittu instituutio.
Toisekseen adressi pyrkii vahvistamaan nostalgiaa "liberaalia kansainvälistä järjestystä" kohtaan. Tämä tuntuu Waltin mukaan olevan kyseenalaistamaton uskonkappale monille Trumpin kriitikoille. Tämä niin kutsuttu liberaali järjestys ei ole ollut aivan sellainen nirvana kuin jotkut nykyään esittävät. Se ei koskaan ollut täysin globaali järjestys, ja jopa liberaaleja arvoja edustavien maiden ja johtajien käytös on ollut aika ajoin hyvin illiberaalia. Walt perustelee tätä Yhdysvaltojen tavalla tukea itselleen sopivia autoritäärisiä johtajia kylmän sodan aikana (ja sen jälkeenkin). Washingtonille ei ole tuottanut vaikeuksia rikkoa liberaalin "sääntöpohjaisen järjestyksen" sääntöjä niin halutessaan.
Adressi ei Waltin mukaan myöskään tunnusta sitä tosiasiaa, että monet sen puolustamat instituutiot ovat itseasiassa itse nykyisin kohtaamiemme ongelmien aiheuttajia. Kylmän sodan aikana Nato vahvisti Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa Euroopassa, mutta se on myös kylvänyt tuhoa ympäri maailman ja laajentunut jatkuvasti itään, kiristäen Venäjän ja Nato-maiden välejä. Maailman kauppajärjestö on myös "hyperglobalisaatiollaan" aiheuttanut taloudellista vahinkoa eri puolilla maailmaa, ja tästä on osittain seurauksena myös nykyisin länsimaissa ja muuallakin kasvava populismin vyöry.
Professori Walt kertoo, ettei voinut allekirjoittaa adressia siitäkään syystä, että hän on kirjoittanut useita artikkeleita, joissa hän kehottaa Yhdysvaltoja vähentämään sotilaallista läsnäoloaan Euroopassa. Hän on myös juuri saanut valmiiksi Yhdysvaltojen "liberaalia hegemoniaa" ja "Yhdysvaltojen johtajuuden" fetisisointia kritisoivan kirjan. Waltin mielestä tutkijoiden ja tiedeyhteisön pitäisi käyttää vähemmän aikaa "katsellen taaksepäin ja puolustaen vaikeuksissa olevaa status quota, ja enemmän aikaa sen pohtimiseen, miten nykyistä tilannetta voitaisiin parantaa".
Stephen M. Waltin lokakuussa julkaistava kirja The Hell of Good Intentions: America's Foreign Policy Elite and the Decline of U.S. Primacy, on jälleen yksi loppuselvitys Yhdysvaltojen ja lännen hegemonialle. Waltin realistisen näkökulman huomioiden, hänen kirjansa lukeminen olisi suotavaa varsinkin heille, joille eltaantunut liberaali järjestys on ollut "se ainoa oikea" järjestys, eikä vaihtoehtoja ole edes ajateltu. Kirja pitäisi varmaan lähettää presidentti Niinistöllekin, turpo-asiantuntijoista ja muista atlanttisen yhteyden korostajista puhumattakaan.
