Valta jakaantuu kansainvälisessä valtiojärjestelmässä polaarisesti. Tälle järjestelmälle on luonteenomaista esiintyä unipolaarisesti, bipolaarisesti tai multipolaarisesti. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailmasta tuli näennäisesti unipolaarinen Yhdysvaltojen sotilaallisella, taloudellisella ja poliittisella johdolla. Monet uskovat Yhdysvaltojen omaavan yhä ylittämättömän globaalin valta-aseman maailmassa. Näin ei kuitenkaan enää ole, vaan valtatasapaino on alkanut siirtyä multipolaariseen malliin. On vielä aikaista sanoa, kuinka pysyvä tai vakaa malli tämä tulee olemaan, mutta jopa amerikkalaiset asiantuntijat ovat ennustaneet, että viimeistään vuonna 2025 kansainvälinen järjestelmä on multipolaarinen.
Kun valta keskittyy useamman kuin kahden suurvallan kesken mitä tulee sotilaalliseen, taloudelliseen ja poliittiseen vaikutusvaltaan, voidaan hyvällä syyllä puhua multipolaarisuudesta. Maailmansotien jälkeen alkanut Yhdysvaltojen lyhyt unipolaarinen hetki on jo todellisuudessa päättynyt. Venäjä, Kiina ja Intia ovat nousseet haastamaan läntisen järjestelmän, eivätkä ne tyydy päällystämään omaa kulttuuriaan angloamerikkalaisen liberalismin mallilla. Ne käyttävät erilaista, niin sanotun "valtiokapitalismin" mallia, jossa valtio pyrkii ohjaamaan talouden kehitystä.
Jälkikolonialistisessa ajassa geopolitiikka ajaa ideologioiden edelle. Taloudellinen ja sotilaallinen kyvykkyys ovat myös oleellisia tekijöitä. Multipolaarisessa järjestelmässä liittoutuminen ja jaetut intressit ovat monimutkaisempia, mutta kuten olemme nähneet, esimerkiksi entiset kilpailijat, Venäjä ja Kiina, ovat solmineet strategisen kumppanuuden Yhdysvaltojen ja lännen vastapainoksi. Mukana pelissä ovat myös Lähi-idän maat, kuten Iran. Myös Turkki, Intia ja Japani omaksuvat uuden roolin ennen pitkää. On arveltu, että multipolaarinen maailmanjärjestys voi osoittautua unipolaarista Yhdysvaltojen johtamaa järjestystä vakaammaksi.
Maailma voidaan jakaa Avinash Kumarin mukaan ainakin kuuteen valtablokkiin: Yhdysvaltoihin, Kiinaan, Intiaan, Venäjään, Euroopan unioniin, sekä Japanin ja Etelä-Korean niemimaan muodostamaan blokkiin. Tästä lukumäärästä voi toki olla eri mieltä; en myöskään käsittele nyt lainkaan sitä, millainen on muiden valtioiden suhde näihin blokkeihin. Myös erilaisten ei-valtiollisten toimijoiden - ylikansallisten yritysten, uskonnollisten organisaatioiden, heimojen ja jopa järjestäytyneen rikollisuuden - suhteellinen valta voi kasvaa entisestään esimerkiksi Afrikassa ja Etelä-Aasiassa.
Yhdysvalloilla on yhä suuri vaikutusvalta maailmanlaajuisesti. Maailma on niin verkottunut, että jos Yhdysvaltojen talous kärsii, sillä on vaikutuksensa muuallakin maailmassa. Yhdysvallat myös epäsuorasti kontrolloi niin kansainvälistä valuuttarahastoa kuin maailmanpankkiakin. Ei ole sattumaa, että molempien päämajat sijaitsevat Washingtonissa. Aiemmasta hegemonin asemastaan Amerikan on kuitenkin vastentahtoisesti luovuttava.
Kiina on toinen suuri valtablokki, jonka vaikutusvalta talouselämässä ja muussakin maailmanpolitiikassa on vain kasvanut viime vuosina. Yhdysvaltojen jälkeen Kiinan puolustusbudjetti on suurin, ja siitä on tekoälyn kehityksen ja digitalisaation myötä tulossa yhä voimakkaampi globaali toimija. Kiinan silkkitiehanke on esimerkki siitä, kuinka Kiina pyrkii kasvattamaan rooliaan maailmankaupassa logistiikan ja infrastruktuurien kehittämisen kautta. Suurprojektilla on paitsi geotaloudelliset myös geopoliittiset ulottuvuutensa; Kiinan vaikutus tulee kasvamaan myös Afrikassa ja Lähi-idässä. Tähän asti erityisesti "pehmeää valtaa" käyttänyt Kiina on Yhdysvaltojen uusi ykköskilpailija.
Intia on kolmanneksi suurin ja yksi nopeimmin kasvava talous maailmassa. Heikko tuotantosektori ja infrastruktuuri yhdessä massiivisen väestömäärän kanssa kuitenkin hidastavat vielä sen kehittymistä todelliseksi globaaliksi voimaksi. Intia sijaitsee Intian valtameren kulttuurialueella - vyöhykkeellä, jolla on ennennäkemätön kasvumahdollisuus transoseaanisen kaupankäynnin laajuudessa, ja monet euraasialaiset ja afroaasialaiset meriliikennereitit kulkevat Intian aluevesien läpi tai lähellä niitä. Intialla on maailman toiseksi suurin armeija Kiinan jälkeen.
Katastrofaalisen Jeltsinin ajan kaaoksesta noussut Venäjä on yhä suurvalta mitä tulee sotilaalliseen voimaan ja alati kehittyvään aseteknologiaan. Venäjällä on myös valtavat öljy- ja maakaasuvarannot ja sillä on vaikutusvaltaa Euroopan energiasektorilla. Putinin aikana perustettu Euraasian talousunioni, yhteistyö Kiinan kanssa, sekä yhä kasvava osallistuminen Lähi-idän politiikkaan vastavoimana Yhdysvaltojen siirroille, tekevät Venäjästä tärkeän blokin orastavassa multipolaarisessa maailmassa. Yhdysvallat on yrittänyt hidastaa Venäjän nousua talouspakotteilla vedoten Ukrainan kriisiin, jota se itse oli käynnistämässä.
Euroopan unioni on myös keskeinen valtablokki, tosin se on tähän asti ollut alisteinen Yhdysvaltojen hegemonialle, ja nyt Amerikan strateginen kumppani, Iso Britannia, on eroamassa unionista (britit jatkanevat "erityissuhdettaan" angloamerikkalaisessa valtablokissa). Unionia heikentävät kiistat jäsenvaltioiden kanssa, mitä tulee talouteen ja maahanmuuttopolitiikkaan. EU:n heikkous on myös siinä, että sen perustajien mielestä "Euroopan Yhdysvallat" on vain välietappi kohti globaalia maailmanhallitusta oman eurosentrisen valtakeskittymän sijaan. Populismin nousu Euroopassa voi vielä muuttaa aiempaa asetelmaa; valtablokkina Euroopalla olisi potentiaalia nousta suurempaan rooliin, elleivät "Eurafrikkaa" ajavat eurokraatit sitten saa tahtoaan läpi.
Avinash Kumarin valtablokkien listalta löytyvät ehkä hieman yllättäen myös Japani ja Etelä-Korea. Ne omaavat kehittyneet taloudet, toimivan infrastruktuurin ja tehokkaan tuotantosektorin. Sekä Japani että Etelä-Korea omaavat vaikutusvaltaa Aasiassa, mutta molemmat ovat valitettavasti yhä alisteisia Yhdysvalloille. Japani, samoin kuin Intia ja Yhdysvallat, kilpailevat kasvusta Kiinan kanssa. Nähtäväksi jää myös, yhdistyvätkö Etelä- ja Pohjois-Korea vielä joskus yhdeksi Koreaksi, ja mikä vaikutusvalta Yhdysvalloilla, Kiinalla ja Venäjällä olisi niihin yhdistymisen jälkeen. Etelä- ja Pohjois-Korean viime aikaisesta lähentymisestä on kuitenkin vielä matkaa varsinaiseen yhdentymiseen.
Lähi-idässä on omat valtakeskittymänsä. Iranin islamilainen tasavalta ja Saudi-Arabia ovat alueen suurimmat kiistakumppanit, joita molempia tuetaan geopoliittisista ja taloudellisista syistä euraasialaisten ja länsimaisten toimijoiden taholta. Lähi-idän muslimimaat eivät ole yhdistyneet yhdeksi valtablokiksi, johtuen pitkälti lännen ja sionistien masinoimista sodista, mutta myös maiden keskinäisistä kiistoista. Samoin sekulaarin pan-arabinationalismin nousu sabotoitiin lännen toimesta wahhabilaista islamia aseena käyttäen. Ilman länsimaiden tukeman Israelin valtion perustamista, alueen nykytila voisi olla toisenlainen. Israel on paitsi etnosentrinen "juutalaisvaltio", myös lännen globalistien sillanpääasema Lähi-idässä.
Aasian nousu muuttaa nykyistä valtajärjestelmää. Geopolitiikasta kiinnostuneen on mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää. Suuntaa antavaa on myös se, että viime vuoden syyskuussa Iranissa järjestettiin kansallisten turvallisuusneuvonantajien kokous, johon osallistuivat myös Kiina, Venäjä, Intia ja Afganistan. Turvallisuuskysymysten lisäksi tapaamisen taustalla oli myös laajempi agenda. Iran on "kääntymässä itään" Venäjän tavoin, osittain taatakseen oman turvallisuutensa Yhdysvaltojen uhkailun alla, mutta myös tehdäkseen kaupallista yhteistyötä Pekingin, Moskovan ja muiden toimijoiden kanssa. Länsimaisen liberaalin järjestyksen aikainen paletti on siis menossa aika lailla uusiksi.