Trump puhui Amerikan sotilaallisesta läsnäolosta Euroopasta, samoin kuin kaupankäynnistä ja muista asioista. Hän toisti jälleen rasittavaa marinaansa siitä, että eurooppalaiset liittolaiset "käyttävät Yhdysvaltoja hyväkseen", eivätkä "tee osuuttaan" ja kasvata samalla puolustusbudjettejaan (toisin sanoen, tilaa lisää amerikkalaisia hävittäjiä ja muuta sotilaskalustoa?).
Trump on "hyvä" presidentti tässä ajassa siksi, että hän lausunnoillaan murentaa Yhdysvaltojen arvovaltaa ja heikentää liittolaisten luottamusta ja kärsivällisyyttä. Toisaalta hän taas osoittaa käytöksellään amerikkalaisen valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin todellisen luonteen, jossa vaaditaan "suojelurahaa" niin kutsutuilta kumppaneilta ja muultakin maailmalta. Trumpin "Amerikka ensin" jatkaa siis amerikkalaisen poikkeuksellisuuden ja unipolaarisen hetken aiheuttaman harhaisen tilan politiikkaa.
Trumpin suoran vihamielinen ja halveksuntaa huokuva asenne eurooppalaisia Nato-vasallejaan kohtaan on huomattava. Trump möläytti, ettei hän välitä, mitä eurooppalaiset hänestä ajattelevat. Hetkeä myöhemmin, tiedostettuaan ehkä mitä tuli sanottua, hän väitti, että jos hän olisi ehdolla Euroopan vaaleissa, hän olisi hyvin suosittu kansan keskuudessa. Ehkä olisikin: poliitikon pitäisi asettaa oma kotimaansa etusijalle myös Euroopassa.
On toisaalta hyvä, että Yhdysvallat valitsi Trumpin presidentikseen ja että hän on edeltäjiinsä nähden näin suorapuheinen. Washington on aina suhtautunut vanhaan mantereeseen ja sen kansoihin samoin kuin Trumpin hallinto, mutta diilimiehen aikana puhutaan ilman korulauseita ja poliittista korrektiutta. Aikaisemmin amerikkalaiset presidentit ovat puhuneet "transatlanttisten suhteiden tärkeydestä" ja "strategisesta kumppanuudesta". Euroopassa tämä retoriikka on mennyt läpi ja meikäläiset poliitikotkin ovat naivisti ajatelleet, että Yhdysvallat on sen ystävä ja kumppani, jonka kanssa kollektiivinen, "sivistynyt länsi" (pieni angloamerikkalaistettu Suomi mukaan lukien), yhdessä hallitsee maailmaa.
Todellisuudessa Washington ei tietenkään tarvitse eikä hyväksy tasavertaisia suhteita. Eurooppalaiset eivät ole kumppaneita, ainoastaan alistettuja vasalleja. Hallitukset toisensa jälkeen Euroopan eri maissa ovat hyväksyneet amerikkalaisten sotilastukikohtien perustamisen mailleen ja amerikkalaisjoukkojen läsnäolon. Trumpin puheista huolimatta, sotateollisen kompleksin kärkihanke suuntautuu jälleen Venäjän suuntaan. Trumpin hallinto on lisännyt sodankäynnin kohteeksi myös Kiinan. Samalla pyritään pitämään Eurooppa alisteisena amerikkalaiselle pakkovallalle. EU:n hajoaminen voisi olla Trumpin mielestä hyvä asia amerikkalaiselle hegemonialle: yksi kilpailija vähemmän.
Eurooppalaiset ovat hyvillä mielin osallistuneet myös Washingtonin imperialistisiin sotiin ja vallanvaihto-operaatioihin milloin missäkin maailman kolkassa. On koluttu Afganistania ja Irakia, ja annettu Yhdysvaltojen johtaman "länsiliittouman" rikollisille puuhille näennäistä monenkeskistä legitimiteettiä. Sitten voi myös Suomen presidentti ja poliittinen johto omahyväisesti puhua yhteisistä läntisistä arvoista ja oikeudentajusta.
Trumpin kaudella Yhdysvaltojen hallinto näyttää tosin hieman skitsofreeniselta: toisaalta Trump puhuu "vetäytymisestä" ja siitä, että muut hoitaisivat "omat sotansa ja asiansa", mutta toisaalta taas Yhdysvaltojen doktriini ei ole muuttunut, eikä mitään radikaaleja muutoksia ole Trumpinkaan kaudella luvassa. Painopisteet muuttuvat ja Syyriasta saatetaan siirtyä Iraniin tai vaikkapa Venezuelaan. Itsekeskeinen Trump ei tätä isompaa kuvaa ehkä edes huomaa, kun kaikenlaiset neuvonantajat miestä pyörittävät, tai sitten Washingtonin valtakoneiston eri faktiot kiistelevät keskenään yksityiskohdista.
Washingtonin röyhkeys näkyy myös siinä, että Trumpin hallinto on uhkaillut Euroopan maita sanktioilla, jos nämä jatkavat venäläisen Nord Stream 2-maakaasuputken rakentamista. Venäjä on Euroopalle luonnollinen strateginen kumppani mitä tulee kaupankäyntiin sekä maakaasun ja öljyn toimittamiseen, mutta tämä ei sovi Yhdysvaltojen suunnitelmiin. Myös meillä euroatlantistit ja Amerikan vasallit ovat nurisseet kaasuputkesta ja Venäjän "vaikuttamisesta" eurooppalaiseen elämään.
Euroopan, Venäjän ja Yhdysvaltojen suhteita tarkasteltaessa Yhdysvallat paljastuu huijariksi, joka on mukamas strateginen kumppani, mutta joka lähinnä uhkailee ja esittää vaatimuksia Euroopalle omaa etuaan ajatellen, olipa kyse sitten energiapolitiikasta tai sotilaallisista suunnitelmista. Myös Iranin ydinsopimuksen Yhdysvallat repi rikki välittämättä eurooppalaisten "kumppaneidensa" mielipiteistä. Euroopan unioni puolestaan kiltisti jatkaa Venäjän vastaisia talouspakotteita Yhdysvaltojen käskystä, vaikka tästä on suurta haittaa Euroopan taloudelle.
Kuten olen jo aiemmin todennut, Euroopasta ei löydy vielä näennäisesti kansallismielisten populistienkaan aikakaudella tarpeeksi poliittista tahtoa itsenäistyä ja uhmata Washingtonin käskyjä. Trumpista puhutaan hyvää europopulistien keskuudessa, mutta missä viipyy EU-tason "Eurooppa ensin"-politiikka, joka asettaa eurooppalaisten intressit Yhdysvaltojen intressien edelle? EU:sta itsenäisyyttä kaipaavillakaan ei amerikkakriittisyyttä erityisemmin esiinny. Jos esimerkiksi Matteo Salvini ajaisi "Italia ensin"-politiikkaansa määrätietoisemmin, hän kysyisi, "mitä me hyödymme Amerikasta", ja vaatisi amerikkalaisten sotilastukikohtien poistamista maaperältään.
Suomessakin presidenttiä ja ministeritasoa myöten ajatellaan, että Suomen ja koko EU:n politiikan täytyy olla synkassa nimenomaan Yhdysvaltojen (ulko)politiikan kanssa, vaikka oman maan etu siitä kärsisikin, ja Eurooppa ja Suomi taantuisivat edelleen. Viimeistään tulevan talouskriisin aikana prioriteetit on laitettava uuteen uskoon, mutta lieneekö sitten liian myöhäistä? Ehkä on hyvä, jos Kiinasta tulee uusi supervalta ylitse muiden.