 |
| Carl Schmitt |
Esimerkiksi hän nostaa Italian sisäministeri Matteo Salvinin, joka viime heinäkuussa, Benito Mussolinin syntymäpäivänä, twiittasi huumorilla Mussolininkin siteeraaman Julius Caesarin sanonnan, tanti nemici, tanto onore, "paljon vihollisia, paljon kunniaa". Earle uskoo, että sama "fasismin aave" kummittelee muuallakin, missä kritisoidaan liberalismia, maahanmuuttoa ja "kulttuurimarxismia".
Toimittajaa ärsyttää myös, että tässä aikamme "kuumeisessa ilmapiirissä", saksalaisen juristin ja poliittisen teoreetikon, Carl Schmittin, ajatukset ovat, Financial Times-lehteä lainaten, "taas muotia". Schmitt oli tutkija, mutta myös varhaisen kansallissosialismin ja fasismin sympatisoija, joka näki politiikan olevan kilpailevien faktioiden välistä taistelua. Vihollisen käsite oli oleellinen osa poliittista identiteettiä, Schmitt ajatteli. Jos vihollista ei olisi, sellainen täytyisi keksiä. "Kerro minulle keitä vihollisesi ovat, ja minä kerron sinulle kuka olet", Schmitt sanoi. Ilman vihollisia ei ole politiikkaa.
Toisen maailmansodan jälkeen Schmittistä tuli epähenkilö akateemisessa maailmassa; hänen ei enää annettu opettaa saksalaisissa yliopistoissa. Sitten Schmittin kuoleman vuonna 1985, hänen arvostuksensa on alkanut taas kasvaa. Princetonin yliopiston politiikan professorin, Jan-Werner Müllerin, mielestä Schmitt oli "1900-luvun lahjakkain liberalismin kriitikko". Earlen mielestä taas Schmittin maineenpalautusta huolestuttavampaa on hänen ajattelunsa merkityksellisyys ajassamme. Myös Xi Jinpingin Kiinassa on perehdytty Schmittin näkemyksiin.
Schmittin merkittävin teos on varmaankin Poliittisen käsite, jota pidetään yleisesti yhtenä modernin poliittisen ajattelun tärkeimmistä kirjoituksista. Schmittin kirjan ensipainos julkaistiin jo vuonna 1932, vain vuotta ennen kun hän liittyi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen. Schmittille ystävän ja vihollisen erottelu oli kaiken politiikan integraalinen, jopa eksistentiaalinen, perusta. Hänen ajatteluaan määrittivät myös radikaali poliittinen pluralismi ja multipolaarisen maailman puolustus. Globalismin kriitikot ovat myös saaneet ideoita Schmittiltä.
Earle näkee häivähdyksen schmittiläisestä ajattelusta Englannin brexit-kamppailun sotaisassa retoriikassa ja nostalgisessa menneisyyden haikailussa. Schmittin teoriat osoittavat, että sota palvelee myös toista tarkoitusta poliittisessa mielikuvituksessa: se tuo ihmisiä yhteen, antaen tunteen tarkoituksesta ja yhteenkuuluvuudesta. Sota ja viholliskuva luovat koossapitävää identiteettiä: jos vihollisesta on selkeä kuva, myös kuva omasta itsestä selkiintyy.
Earlen mielestä tämä "fantasia" on sisäsyntyinen kaikissa kansallismielisissä liikkeissä. Maahanmuuttoon viitataan usein "maahantunkeutumisena" ja sisäpoliittiset vastustajat ovat "maanpettureita". Unkarin Fidesz-puolue on jopa ottanut nimensä latinan kielen sanasta fides, joka tarkoittaa uskoa, luotettavuutta ja lojaaliutta. Tämän päivän vieraantuminen ja eripura vaivasi myös 30-luvulla Schmittin Saksaa. Schmittin liberalismin kritiikki on löytänyt vastaanottajia vasemmistoajattelijoiden keskuudessa, mutta hänen huomionsa "ulkoisista uhkatekijöistä" on varmistanut, että Schmittin luontevimmat perilliset löytyvät oikeistoradikaalien ja nativistipopulistien keskuudesta.
Scmittin hyökkäys liberalismia vastaan on säilyttänyt relevanttiutensa; itse asiassa nykyinen poliittinen korrektius, individualismi ja angloamerikkalaisen "liberaalin demokratian" heikentyminen tekevät Schmittin ajatuksista yhä ajankohtaisempia. Francis Fukuyaman epäonnistunut teesi "historian lopusta" kummittelee vielä transatlantistien mielissä, mutta vaikka ismit ja periaatteet on sivuutettu talouden ja geopolitiikan tieltä, hekin ovat löytäneet vihollisensa tässä ajassa: Venäjän ja Kiinan.
Myös Euroopan unioni on Britannian euroeroa vaativille hyvä vihollishahmo. Earlen mielestä brexit on osittain vihollisen etsimistä. Ajatellaan, että brittiläinen yhteiskunta on muuttunut steriiliksi ja heikoksi. Brexit on osoittautunut tilaisuudeksi palauttaa vallan ja kontrollin tunne. EU on täydellinen vihollinen tätä silmällä pitäen, Earle esittää. Oikein muotoiltuna, se edustaa perusbritille kolmea vihollista yhdessä paketissa: vanhoja mannermaisia kilpailijoita eli Saksaa ja Ranskaa, maahanmuuttajia ja euroeliitin tukahduttavaa byrokratiaa.
Kansanäänestyksen aikoihin nämä "viholliset", pakattuna yhteen instituuttiin, edustivat suoranaista eksistentiaalista uhkaa Brittein saarille. EU:ta verrattiin uuteen natsi-Saksaan, itäeurooppalaiset ja maahanmuuttajat olivat potentiaalisia Isis-terroristeja, ja Bryssel uhkasi tuhota loputkin kansallisista traditioista. Earlen mielestä brexit edustaa myös jälki-imperialistista melankoliaa, maailmansodan nostalgiaa ja menneisyyden Britanniaa, joka ei ollut mikään naurettava "pikku-Britannia", vaan oman aikansa suurvalta, imperiumi. Vaikka se ei hajonnutkaan äkillisesti kuin Neuvostoliitto, brittiläisen maailmanvallan aika on kuitenkin peruuttamattomasti ohi.
Schmittin politiikka on tehnyt paluun Euroopassa, mutta toimittaja Earle ei taida täysin ymmärtää miksi. Hänen pilkkaamansa "nostalgia", "menneisyyteen katsominen" ja "kansallismielisyys", eivät ole syntyneet mistään pahansuovasta, fasistisesta ajattelusta, vaan kansan syvien rivien aidosta huolesta oman tulevaisuutensa suhteen. Poliittinen eliitti on tehnyt vuosien ajan vääriä valintoja, eikä sen liberaali ja kosmopoliittinen "arvopohja" puhuttele enää juuri ketään. Myös Euroopan unionin jäsenmaiden suvereeniutta rapauttava pyrkimys federalismiin on johtanut kansallismielisten puolueiden ja poliitikkojen suosion kasvuun EU:n jäsenmaissa.
Italian Matteo Salvinia ei arvosteta kotimaassaan siksi, että hän "flirttailisi fasismin kanssa", vaan koska hän ottaa kansan huolenaiheet tosissaan ja yrittää tehdä jotain muuttaakseen asioiden masentavaa nykytilaa. Viktor Orbánia ei myöskään arvosteta siksi, että hän on "konservatiivi", vaan koska hän pysäytti hallitsemattoman maahanmuuton virran Unkariin heti alkuunsa, eurokraattien vastustuksesta huolimatta. Suvereenius, turvallisuus ja identiteetti ovat ihmisille tärkeitä: Carl Schmitt olisi voinut kertoa tämän kansasta vieraantuneelle eliitille, sekä toimittaja Earlelle.