Kyseessä on ensimmäinen kerta lähes kahteen vuoteen, kun G7-maiden johtajat kokoontuvat kasvotusten.
Huippukokousta edeltää jo nolo majoituskriisi, kun teollisuusmaiden johtajat ja heidän turvallisuuttaan valvovat poliisit vievät yösijan hotelleihin hätämajoitetuilta kodittomilta perheiltä.
G7-ryhmä, joka koostuu Yhdysvalloista, Britanniasta, Saksasta, Ranskasta, Italiasta, Kanadasta ja Japanista, alkaa olla jo aikansa elänyt kokoonpano, jolla ei ole enää samaa asemaa globaalissa politiikassa ja talouselämässä kuin ennen.
Tänä päivänä G7 on vain kalpea varjo entisestä, mutta kokouksessa tullaan varmasti esiintymään aivan kuin lännen liberaalin järjestyksen valtioilla olisi yhä merkitystä. Sopivasti isäntänä toimii Britannian pääministeri Boris Johnson, joka on "verbaalisen liioittelun ja tyhjien eleiden suurmestari", kommentoi Martin Jacques.
G7-maiden roolia ja merkitystä on huomattavasti heikentänyt kehittyvien maiden nousu. Jälkimmäisten osuus maailman taloudesta on nyt melkein kaksi kolmasosaa verrattuna länsimaiden kolmasosaan. 1970-luvulla tilanne oli täsmälleen päinvastainen, länsimaiden osuuden ollessa kaksi kolmasosaa ja kehittyvien maiden vain kolmasosa.
Dramaattisin esimerkki G7:n heikkenevästä vallasta tuli näkyviin jo finanssikriisin aikoihin vuonna 2008, jolloin maailman valtioita paremmin edustava, G20-maiden yhteistyö- ja neuvontafoorumi, syrjäytti G7:n.
Tänä päivänä G7-ryhmä etsii uutta roolia. Bidenin hallinnon alaisuudessa siitä yritetään muotoilla länsijohtoisen, illusorisen "demokraattisen maailman" puolustajaa taistelussa "autokratioita" - eli Kiinaa ja Venäjää - vastaan.
Tätä varten Etelä-Korea, Intia, Australia ja Etelä-Afrikka on kutsuttu osallistumaan huippukokoukseen. Puhutaan jopa siitä, että G7: stä tulisi "D10" (D-kirjain nimessä viittaa tietysti "demokratiaan", josta on tullut kiertoilmaisu ylikansallisen oligarkian, ts. länttä hallitsevan eliitin vallalle).
Kiinan-tuntija Jacques on skeptinen suunnitelman suhteen. Tällainen muutos korostaisi korkeintaan G7-maiden hiipuvaa auktoriteettia: taantumista globaalista johtajasta ideologiseksi lahkoksi.
Tämä bidenistien ehdotus ei todennäköisesti saa hyväksyntää nykyisten G7-maiden tai edes mahdollisten uusien jäsenten keskuudessa, lukuun ottamatta kenties Washingtonille uskollista vasallia, Australiaa.
Tästä päästäänkin G7-maiden eksistentiaalisen kriisin ytimeen. Kiinan nousu on jo muuttanut maailmantaloutta ja syrjäyttänyt läntiset talousmahdit. Niinpä hyvät suhteet Kiinaan ovat olennaisen tärkeitä Saksan, Ranskan ja Italian taloudellisille näkymille.
Nämä maat tulevat luultavasti vastustamaan sitä, että G7-ryhmästä tulisi Kiinan-vastainen rintama. Jacques uumoilee, että myös Japani sekä uudet rekrytoinnit, Etelä-Korea ja Etelä-Afrikka, saattavat kieltäytyä Kiinan vastaisista sotasuunnitelmista. Kenties hybridisotaan tarvitaan jokin muu kokoonpano?
Länsi on jakautunut ja pirstaloitunut. Yhdysvaltojen auktoriteetti on heikkenemässä, eikä se enää pysty palauttamaan ylivalta-asemaansa.
Paras esimerkki G7:n kasvavasta kyvyttömyydestä koskee sen suhdetta kehittyviin maihin.
Kahdeksan vuoden ajan länsi on yrittänyt löytää keinon vastata Kiinan Vyö ja tie-hankkeeseen. Aihetta on tarkoitus käsitellä myös tämän viikon G7-kokouksessa. Ideat, joita on tarjottu silkkitiehankkeen länsijohtoiseksi vaihtoehdoksi, eivät ole konkretisoituneet.
Kollektiivisen lännen uuskolonialismi ei tunnu kehittyvistä maista houkuttelevalta historiallisten kokemustenkaan valossa. Onko edessä vihoviimeinen G7-kokous ennen siirtymistä uuteen monenkeskiseen järjestykseen?