Thiriart syntyi vuonna 1922. Hän tunsi aluksi vetoa vasemmistolaiseen politiikkaan, mutta hyvin varhain hän kuitenkin vaihtoi leiriä, ja liittyi kollaboraattoreihin, jotka tekivät yhteistyötä Saksan kansallissosialistien kanssa. Thiriart palveli myös hetken Waffen SS:ssä, minkä takia hän sodan päätyttyä kärsi vankilatuomion.
Vankilasta vapauduttuaan Thiriart piti matalaa profiilia, meni naimisiin ja perusti perheen. Hän ryhtyi myös työskentelemään optikkona ja loi ennen pitkää tuottoisan optikkoketjun. Tämä mahdollisti myös matkustelun Euroopassa työn toimiessa verukkeena; Thiriart vieraili esimerkiksi Espanjassa tapaamassa entistä Waffen SS-esimiestään Otto Skorzenya. Hän ehti tavata myös vasemmistolaista kansallissosialismia kannattaneen Otto Strasserin, ja julkaista kaksi hänestä tekemäänsä haastattelua.
Thiriart teki paluun politiikkaan 60-luvulla. Tuolloin hän perusti euronationalistisen järjestön, joka kantoi nimeä Jeune Europe, "Nuori Eurooppa". Thiriart oli vakuuttunut, ettei pelkkä belgialainen nationalismi olisi ratkaisu, vaan tarvittiin koko Euroopan kattavaa kansallismielistä verkostoa ja yhteistyötä. Nuori Eurooppa perustikin pian osastoja eri puolille Eurooppaa, Italiaan, Espanjaan ja Ranskaan. Nuori Eurooppa pyrki yhteistyöhön myös Lähi-idän vallankumousliikkeiden kanssa: 60-luvun lopulla Thiriart matkustelikin sekä Egyptissä että Irakissa solmimassa suhteita. Nuoren Euroopan toinen sanomalehti, La Nation Européenne (1966-68), omasi laajan lukijakunnan, ja esimerkiksi Juan Perón ollessaan maanpaossa Espanjassa kertoi lukevansa lehteä ja jakavansa sen edustaman poliittisen linjan.
Thiriartin näkemys oli vielä tässä vaiheessa sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen politiikan vastainen. Hän näki Euroopan todellisen sivistyksen kehtona ja vastusti kommunistista ja kapitalistista imperialismia. Hän puolusti suverenismia, kaikkien Euroopan kansojen itsemääräämisoikeutta. Thiriartin näkemyksiä ei ymmärretty oikealla eikä vasemmalla. Vasemmistolaisille hän oli yhä natsi, oikeistolaisille taas liiaksi vasemmalle kallellaan. Thiriart yritti perustaa aatettaan ajamaan Euroopan laajuisen kansallismielisen puolueen, mutta yritys epäonnistui.
Tämän jälkeen Thiriart ryhtyi kehittelemään vieläkin laaja-alaisempaa ajatusta kansainvälisen talouseliitin vastaisista "poliittisista sotureista". Hän ryhtyi tukemaan latinalaisen Amerikan vallankumouksellisia sekä Yhdysvaltojen afroamerikkalaisia liikkeitä. Hänestä tuli myös romanialaisen kommunistijohtaja Nicolae Ceaușescun ihailija; Thiriart oli alkanut tuntea sympatiaa kansallismielisiä piirteitä omaavaa kommunismia kohtaan. Samoista syistä hän ihaili tässä vaiheessa myös Kiinan kansantasavaltaa, mutta päätyi myöhemmin pitämään Kiinaa sekä Euroopan että Venäjän kilpailijana.
Thiriartin poliittinen radikalismi oli johtanut hänet ulos perinteisestä politiikan spektristä. Hänen mukaansa lineaarinen jako oikeistosta vasemmistoon oli täysin vanhentunut. Hän oli kuitenkin yhä sen verran "ääriainesta", että lähentyi jopa amerikkavastaista, venäläistä kansallisbolševistista aatetta ja vieraili Neuvostoliitossa, mistä hän toivoi euro-venäläisen allianssin leviävän kulovalkean tavoin halki koko Euroopan. Alunperin Thiriartin kannattaman kolmannen position slogan "ei Moskovalle ja Washingtonille", olikin nyt muuttunut muotoon "Moskovan kanssa, Washingtonia vastaan".
Thiriartille rakkaalla Euroopalla ja nykyisellä Euroopan unionilla ei ole kuitenkaan juuri mitään yhteistä. Euroopan unioni on Yhdysvaltojen tiedustelupalvelujen ja vanhan maailmanjärjestyksen globalistien luomus, joka ylistää Richard Coudenhove-Kalergin paneurooppalaista visiota monietnisestä, sisäisiä rajoja vailla olevasta mantereesta, jonka alkuperäisväestö muokataan talouseliitin edesajamalla massamaahanmuutolla afrikkalais-arabialaiseksi. Tätä myyräntyötä tekeville "merkittäville eurooppalaisille vaikuttajille" Coudenhove-Kalergi-säätiö jakaa joka toinen vuosi Eurooppa-palkinnon; sen ovat saaneet aiemmin mm. Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Latvian presidentti Vaira Vike-Freiberg.
Thiriartin näky Euroopasta ei ollut myöskään amerikkalaistyylinen, liberaalidemokratialle rakennettu monietninen kansojen sulatusuuni. Thriart halusi luoda autarkkisen, omavaraisen Euroopan, jossa vallitsisi "eurooppalainen kommunitarismi". Valtio puuttuisi talouselämään sen varmistamiseksi, että ylikansalliset plutokraatit eivät enää pääsisi vallankahvaan, mutta pienyrittäjyys hyväksyttäisiin. Mieleen tulevat Putinin toimet Venäjällä, jossa valtiolle vihamielisten oligarkkien omaisuus takavarikoitiin valtion käyttöön ja luonnonvarat kansallistettiin. Thiriartin talousopilliset käsitykset tuntuvat muutenkin pohjautuvan talousnationalismiin; hänen Eurooppansa olisi protektionistinen varsinkin suhteessaan Yhdysvaltoihin.
Tärkeintä Thiriartille oli kuitenkin eurooppalainen poliittinen eetos, jossa talouselämä ei olisi hallitsevassa asemassa. Rahavallan otteesta olisi päästävä irti, jotta eurooppalaisista tulisi taas jotain muuta kuin pelkkä "kuluttajien armeija". "Euroopan kansallis-kommunitaristisessa valtiossa politiikka sisältää ja määrittää kaiken, mikä muodostaa todella suuren kansakunnan: taiteen, tyylin, moraalin, tahdon kohti parempaa, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, joka vahvistaa yhteisön homogeenisuutta, joka on myös sen vapauden tuova voima", kirjoittaa Thiriart intomielisesti.
80-luvulla Thiriartin geopoliittinen perspektiivi oli jo muotoutunut ajatukseen "Euro-neuvostoimperiumista", jossa Eurooppa ja Venäjä (silloin vielä Neuvostoliitto) yhdessä vastustaisivat sekä Kiinan että Yhdysvaltojen hegemonisia pyrkimyksiä. Tässä oli havaittavissa selviä yhtäläisyyksiä saksalaisen Ernst Niekischin ja amerikkalaisen Francis Parker Yockeyn ajatuksiin. Neuvostoliiton hajoaminen oli kuitenkin Thiriartille kova isku, eikä hän nähnyt Jeltsinin Venäjälle valoisaa tulevaisuutta. Tämä oli Thiriartista Yhdysvaltojen vika. Hän vieraili kuitenkin Venäjällä vielä hieman ennen kuolemaansa, osallistuen konferensseihin, joissa hän tapasi Jeltsinin hallinnon opposition edustajia.
Miinuksena voidaan sanoa, että koska Thiriart itse ei ollut lainkaan uskonnollinen, hän ei kyennyt näkemään uskonnon yhteisöä lujittavaa vaikutusta, eikä näin ollen korostanut sen tärkeyttä yhteiskunnan moraalisena ja hengellisenä poolina. Thiriartilla oli omat sokeat pisteensä sekä materialistis-rationalistisen maailmankuvan tuomat rajoitteet. Sama puute vaivaa nykyistä Euroopan unionia, joka on niin sekulaari ja liberalismin kyllästämä, ettei edes Euroopan unionin perussopimukseen saatu lisättyä mainintaa Euroopan kristillisistä juurista. Venäjä on välttänyt tämän ongelman tuotuaan ortodoksikristillisyyden taas yhteen valtion kanssa. Samanlaista bysanttilaista voimien sinfoniaa kaipaisi koko Eurooppa. Mieluummin kuitenkin kristilliseltä kuin islamilaiselta pohjalta.
Thiriartin ajatukset ovat vaikuttaneet myös venäläisen politologi Aleksandr Duginin ajatteluun. Tämä on ymmärrettävää, sillä myös Thiriart oli hyvin länsikriittinen ja asettui Yhdysvaltojen hegemoniaa vastaan. Myös Thiriartin geopoliittisissa pohdinnoissa oli jo havaittavissa euraasialaisia piirteitä. Thiriartin jonkinlaisia hengenheimolaisia ovat myös ranskalainen Alain de Benoist ja belgialainen Robert Steuckers. Italialainen esseisti Claudio Mutti kertoi minulle taannoin olevansa kääntämässä Thiriartin teosta L'Empire Euro-soviétique de Vladivostok à Dublin. Myös Alexander Jacobilta on tulossa uusi englanninkielinen Thiriart-käännösteos, Europe: An Empire of 400 Million Men.
Jean Thiriart menehtyi sydänkohtaukseen vuonna 1992. Hän oli omanlaisensa uranuurtaja, militantti euro-venäläisen maailman profeetta. Belgialaiselle Thiriartille pienet valtiot eivät olleet oikeasti itsenäisiä, vaan suurempien satelliitteja; ehkä hän tästä syystä kehitteli poliittista teoriaa kansallismielisten yhdistyneestä Euroopasta. Thiriartin visioima Eurooppa ei kuitenkaan kävisi sotia amerikkalaisen globalismin edistämiseksi, vaan toimisi yhteistyössä Venäjän kanssa, kehittäen euro-venäläistä allianssia molempien eduksi.
Jos emme halua jäädä kalergilaisen nyky-EU:n vangeiksi, emmekä palata vanhanaikaiseen nationalismiin, kansakuntien Eurooppa on yhä mahdollinen tie. Italian sisäministeri Matteo Salvini on jo kertonut aikeistaan luoda kansallismielisten verkoston EU:n sisälle; toteutuuko Thiriartin visio siis ainakin osittain?