Ulkoministeri Mike Pompeo hehkutti alun perin konferenssia suuren luokan tapahtumaksi, jossa keskityttäisiin yhdessä "Iranin muodostamaan uhkaan". Asialistalle oli lisätty näön vuoksi myös "Israelin ja Palestiinan rauha" (!) sekä "Syyrian ja Jemenin konfliktit", mutta Pompeo teki jo aiemmin selväksi, että todellinen aihe on Iran.
Yhdysvallat eivät tietenkään arvostele tilaisuudessa Saudi-Arabian, Iranin alueellisen vihollisen ja Yhdysvaltojen läheisen liittolaisen, tekemisiä, Israelin rikoksista puhumattakaan. Saudien pommituskampanja Jemenissä on luonut maailman pahimman humanitaarisen katastrofin. Israel surmaa palestiinalaisia päivittäin, mutta mitäpä noista, kun Iranin islamilainen tasavalta on seuraavana sotahaukkojen tuhoamislistalla.
Kaksipäiväinen konferenssi on kutsunut edustajia kuudestakymmenestä maasta, mutta se ei ole saanut paikalle suuria eurovaikuttajia. Ranska ja Saksa lähettivät tapahtumaan vain matalan profiilin diplomaatteja (en tätä kirjoittaessani vielä tiedä, onko transatlanttisen yhteistyön uudesta mallimaasta, Suomesta, ollut edustaja paikalla?). Iranin yhteistyökumppani Venäjä ei tietenkään ole ollut läsnä kokoontumisessa.
American Conservative-lehden vanhemman päätoimittajan Daniel Larisonin mukaan konferenssia voidaan ennemminkin määritellä sen perusteella, mitä se ei ole, ja kuka ei ilmestynyt paikalle. Useat keskeiset maat näyttävät osoittavan Trumpin hallinnolle diplomaattisella protestilla, mitä mieltä ne ovat Washingtonin Iranin politiikasta.
Pompeon ja varapresidentti Pencen seurassa ovat toki Israelin pääministeri Netanjahu, Trumpin vävypoika Jared Kushner, sekä Saudi-Arabian edustaja, mutta esimerkiksi EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini ei saapunut paikalle. Iso-Britannia osallistuu, koska britit ovat aina autelleet amerikkalaisia Lähi-idän sodissa ja muissa likaisissa operaatioissa. Ulkoministeri Jeremy Hunt on kuitenkin läsnä kokoontumisessa keskustellakseen lähinnä Jemenin humanitaarisesta kriisistä, joka sekin on asialistalla.
Pompeon masinoima konferenssi oli tuomittu epäonnistumaan, sanoo Larison. Tämä johtui osin Trumpin hallinnon sanelevasta ja ylimielisestä asenteesta, mutta viime kädessä amerikkalainen, pakkomielteisen negatiivinen asenne Irania kohtaan, oli suurin syy, miksi monet maat jo lähtökohtaisesti vierastivat tilaisuutta.
Yhdysvallat sai itse välirikon aikaan liittolaistensa kanssa vetäytymällä Iranin kanssa tehdystä ydinsopimuksesta (varapresidentti Mike Pence vaati Puolassa myös eurooppalaisia vetäytymään sopimuksesta). Väittämällä Iranin olevan syypää kaikkiin Lähi-idän ongelmiin, Washington entisestään vieraannuttaa useimmat hallitukset, joita Trumpin hallinto yrittää saada Lähi-idän agendansa taakse.
Larisonin mukaan Yhdysvaltojen Iranin vastaiselle politiikalle ei löydy kansainvälistä konsensusta, ja Pompeo sekä Trump ovat diplomaattisesti kyvyttömiä muuttamaan tilannetta. Tämän seurauksena Varsovan konferenssi tuskin tuottaa kovin kummoisia tuloksia; itse asiassa se vain alleviivaa sitä tosiasiaa, että monet maat eivät jaa Yhdysvaltojen näkemystä Iranista tai monista muistakaan Lähi-itää koskevista kysymyksistä.
Epäonnistuminen Puolassa tuskin johtaa kuitenkaan siihen, että Yhdysvaltojen suhtautuminen Iraniin muuttuu. Sotasuunnitelmat on jo tehty, ja vaikka EU-maat eivät yhtenä rintamana Yhdysvaltoja tukisikaan, Washington varmasti keksii tekosyyn uudelle sodalle, sekä kokoaa nimellisen "koalition" sen taakse. Aivan kuten Irakin tai Syyrian ollessa kyseessä, myös iranilaiset voi amerikkalaisten sotahaukkojen mielestä aina lähettää pakolaisiksi Eurooppaan.