 |
| Peking yöllä. |
Bruno Maçães, The Dawn of Eurasia-kirjan kirjoittanut Portugalin entinen Eurooppa-ministeri, selosti viime vuoden puolella South China Morning Post-lehdessä siitä, kuinka tämä uusi supermanner on syntymässä. Maçães pohti myös, miten Yhdysvaltojen rooli muuttuisi ja osaisiko se sopeutua uuteen järjestykseen. Tarkastellaanpa kertauksen omaisesti tätä geopoliittista maisemaa.
Euraasiaa sitoo osittain yhteen jo infrastruktuuri: uudet maa- ja meriyhteydet, jotka lisääntyvät kaiken aikaa. Tässä on jo mukana EU:n jäsenmaita satamineen ja rautateineen. Siihen liittyy myös ideologia, joka hylkää kylmän sodan aikaisen angloamerikkalaisen maailmankuvan, ja pohjautuu aidommin monenkeskisyyteen. Euraasiaa yhdistää myös kauppa: Euroopan ja Aasian välinen kaupankäynti on jo volyymiltaan kolminkertainen verrattuna transatlanttiseen kauppaan.
Maçãesin mukaan muutos on myös sivilisationaalinen. Vuosisatojen ajan, eurooppalaiset ovat ajatelleet Eurooppaa ja Aasiaa vastakohtaisina maailmoina. Eurooppa oli se moderni, teknologinen, nopeasti kehittyvä ja muuttuva manner. Aasia puolestaan oli kaikkea päinvastaista: se oli staattinen, kehittymätön ja toivottoman takapajuinen. Nyt roolit ovat vaihtuneet. Brysselissä ihmiset käyttävät yhä luottokortteja, kun taas Kiinassa kortit ovat jo reliikkejä menneisyydestä.
Tämän päivän Peking näyttää jo tulevaisuuden kaupungilta Blade Runner-elokuvasta; se on samanaikaisesti pimeä ja hohtava metropoli, jossa hypermoderni kohtaa perinteisen kulttuurin. Euraasiasta on nopeasti tulossa integroitunut kokonaisuus, mutta se tarvitsee yhä poliittista organisointia. Maçãesin mielestä Kiina tarjoutui ensimmäisenä vapaaehtoiseksi. Äärimmäisen kunnianhimoinen Vyö ja tie-hanke (Belt and Road Initiative, BRI), järjestelee supermannerta jo kiinalaisella tehokkuudella. Muitakin kilpailevia projekteja on kehitteillä. Intialla, Venäjällä, Japanilla ja Euroopalla on myös omat ideansa.
Maçães katsoo, ettei mikään ole tällä hetkellä verrattavissa Euraasian nousevaan järjestykseen. Jopa kunnianhimoinen yritys luoda Euroopan-laajuinen poliittinen järjestys 1600-luvun uskonsotien jälkeen kalpenee tähän verrattuna. Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt ajatus "lännestä" ja sen luotsaamasta "sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä", ei myöskään ole mitään verrattuna siihen, että integroitu Euraasia kattaisi kolme neljäsosaa maailman väestöstä ja kaksi kolmasosaa sen taloudellisesta kapasiteetista.
Miten tähän suhtautuu sitten Yhdysvallat, läntisen järjestyksen arrogantti valtakeskus? Voisi kuvitella, että sillä olisi intresseissään jatkaa yrityksiä uudelleen järjestää maailman karttaa, Maçães arvelee. Vyö ja tie-hanke pyrkii avoimesti korvaamaan "lännen" jollakin uudella. Jos kaikki Euraasian latentit voimat liittoutuvat keskenään, uhkana on, että Yhdysvalloista tulisi uudella kartalla vain poliittisesti ja taloudellisesti marginaalinen, periferinen saari. Toisaalta Kiinan silkkitie jatkaa omalla tavallaan globalisaatiota, joten talouseliitin on päätettävä, puolustaako vanhaa järjestystä, vai yrittääkö hyötyä Kiinan noususta.
Epäilijät voivat väittää vastaan sanoen, ettei tällainen jälkiamerikkalainen skenaario toteudu, sillä Euraasia on ja tulee olemaan hyvin hajanainen. Sen keskeiset blokit omaavat hyvin erilaisia näkemyksiä, Euroopan unionin jäykän byrokraattisesta liberalismista Kiinan valtiokapitalismiin ja Venäjän valtapolitiikkaan, mukaan lukien kaikenlaiset variaatiot näiden väliltä.
On totta, että tässä vaiheessa on liikkeellä erilaisia ja kilpailevia käsityksiä siitä, kuinka Euraasia tulisi organisoida. Maçães ei myöskään sulje pois mahdollisuutta, että tämä "suuri peli" päättyy suureen konfliktiin, kuten kävi aiemmin Euroopassa maailmansotien aikaan, kun sen ajan poliittista järjestystä pyrittiin setvimään. Yhdysvallat sabotoi jo parhaansa mukaan meneillään olevaa vallanvaihtoa, ja myös pienessä Suomessa lännen masinoima informaatiosota käy kuumana. Poliitikkomme ovat valitettavasti sitouttaneet Suomen angloamerikkalaiseen järjestykseen.
Olisiko konflikti sitten parempi Yhdysvaltojen kannalta? Mielestäni Yhdysvallat pyrkii jo hybridisodillaan heikentämään Euraasian ja uuden maailmanjärjestyksen syntymistä. Se uhkailee Eurooppaa ja vaatii liittolaisiaan kääntämään selkänsä Kiinalle, samoin kuin se on jo pitemmän aikaa uhkaillut Eurooppaa Venäjä-yhteistyön suhteen. Miten käynee Nord Stream 2-projektille ja Huawein 5G-verkolle Saksassa?
Vaikka Maçães on selvästi innoissaan Euraasian potentiaalista, hän taitaa loppujen lopuksi olla länsimielinen liberaali, joka ei kuitenkaan toivo Yhdysvaltojen roolin maailmassa heikkenevän. Hänen kirjoituksensa loppulauselma onkin suorastaan absurdi: Maçãesin mielestä Yhdysvallat voisi osallistua Euraasian organisointiin kehittämällä itselleen uuden taustavaikuttajan roolin, jotta sen valta-asema maailmassa säilyisi "miltei ennallaan"!
Tällainen on länsiliberaalien toiveajattelua. Yhdysvaltojen "unipolaarinen hetki" on jo käytännössä ohi, eivätkä Kiina, Venäjä ja muut euraasialaiset toimijat tarvitse epäluotettavaa päällepäsmäriä osalliseksi Euraasian projektiin. Washington tietää tämän, ja käy siksi armotonta hybridisotaa sekä Kiinaa että Venäjää vastaan; tämän vuoksi ulkoministeri Mike Pompeo on maanitellut Brysselin diplomaatteja satuillen Trumpin hallinnon pyrkivän luomaan "uuden liberaalin järjestyksen".
EU:lle Kiina aiheuttaa dilemman siksi, että Yhdysvallat painostaa sitä taustalla kaiken aikaa, vaikuttaen päätöksiin kaupankäynnistä ja EU:n Kiinan politiikasta. Saa nähdä, miten käy, kun Kiinan presidentti Xi Jinping matkustaa lähiaikoina ensin Italiaan ja sitten Ranskaan neuvottelemaan. Peking on onnistunut kasvattamaan vaikutusvaltaansa sekä EU:n sisällä, että myös sotilasliitto Naton reviirillä. Yhdysvalloille Kiina projekteineen edustaa "eksistentiaalista uhkaa", mutta Kreikalle, Portugalille, Saksalle ja Italialle, Kiina antaa uusia mahdollisuuksia edistää maiden omia kansallisia intressejä.
Lähitulevaisuuden merkittävin kysymys on, jatkaako Eurooppa Yhdysvaltojen tahdottomana vasallina, toimien amerikkalaisten apuna ylläpitämässä murenevaa läntistä järjestystä, vai uskaltaako se liittyä Kiinan ja Venäjän rinnalle rakentamaan uutta supermannerta uusien pelisääntöjen mukaan, samalla kohentaen tuntuvasti omaa talouttaan? Miten käy itse EU:n? Tulevissa europarlamenttivaaleissa olisi mahdollisuus yrittää muuttaa nykyistä suuntaa; muuten koko europrojekti joutaa historian romukoppaan.