Federico Pieraccini kirjoittaa, kuinka Yhdysvallat on viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana tuonut kaaosta ja tuhoa suureen osaan Eurooppaa, huolimatta myytistä, että vanha manner on toisen maailmansodan jälkeen saanut olla rauhassa Amerikka-johtoisen järjestyksen ansiosta. Tätä myyttiä ovat ylläpitäneet myös EU:lle uskolliset europoliitikot, jotka ovat sen varjolla yrittäneet ylläpitää horjuvaa federalistista projektiaan.
Historia kuitenkin osoittaa, että Yhdysvallat on käynnistänyt ja ohjannut tuhoisia sotia Euroopan maaperällä, kuten Jugoslaviassa 90-luvulla. Samoin se oli vaikuttajana Georgian ja Ossetian konfliktissa, joka sai alkunsa jo 90-luvun alussa, ja kulminoitui provokatiiviseen Georgian sotaan vuonna 2008. Myös Ukrainan vallankaappaus vuonna 2014 on yksi amerikkalaisista projekteista, jolla pyrittiin kasvattamaan lännen valtapiiriä ja kiihdyttämään konfliktia Venäjän kanssa.
Sodankäynti Euroopassa on selkeä osoitus siitä, miten Washington on käyttänyt Eurooppaa hyväkseen omien päämääriensä edistämiseksi. Neokonservatiivien ja Washingtonin valtiokoneiston pysyvä tavoite on ollut myös estää kaikki mahdollisuudet Saksan ja Venäjän lähentymiselle, koska tämä voisi johtaa Washingtonin etujen vastaisen koalition syntyyn Euroopan sydämessä.
Keskeisin ongelma on Pieraccinin mukaan siinä, että Washingtonin eurooppalaiset liittolaiset ovat olleet halukkaita ylläpitämään Yhdysvaltojen imperialismia. Kylmän sodan ajoista saakka, Euroopan maat ovat kiltisti mukautuneet Washingtonin suunnitelmiin, ja siten osoittaneet olevansa enemmän Amerikan merentakaisia siirtomaita kuin itsenäisiä toimijoita. On tärkeää tiedostaa, että europoliitikot ovat aina olleet Washingtonin palveluksessa ja asettaneet Yhdysvaltojen pyrkimykset etusijalle. Heille on ilmeisesti maksettu hyvin.
Trumpin valinta on antanut eurooppalaisille hämmentäviä signaaleja Venäjään liittyen. Aluksi Trump vaikutti haluavan muodostaa hyvät suhteet Putinin Venäjään, euroatlantistien vastustuksesta huolimatta. Yhdysvaltojen ja Venäjän välit ovat kuitenkin tämän jälkeen tulehtuneet, johtuen Trumpin kokemattomuudesta, hänen neuvonantajistaan, sekä pysyvän valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin suhtautumisesta. "Amerikka ensin"-politiikan seurauksena saksalaiset ovat syventäneet talous- ja energiayhteistyötään Moskovan kanssa; synergia on lisääntynyt myös Moskovan ja Pekingin välillä.
Taloudellisesti Kiina on tarjonnut Euroopalle (Kreikka hyvänä esimerkkinä) mahdollisuuden integroitua Vyö ja tie-aloitteeseen, joka voi lisätä kaupankäyntiä kymmenien maiden kesken ja kohentaa talousnäkymiä. Euroopasta voi tulla kiinalaisten tuotteiden keskeinen markkina-alue. Peking ja suuret eurooppalaiset pääkaupungit ovat hyvin tietoisia siitä, että hankkeen taloudellinen kestävyys edellyttää, että kaupankäyntiä tapahtuu molempiin suuntiin, jotta molemmat osapuolet voivat yhtä lailla hyötyä.
Kiinan ja Euroopan välinen teknologinen yhteenliittäminen on jo käynnissä Huawei-laitteiden ansiosta, joita eurooppalaiset yritykset ostavat yhä enemmän. Tämä on todellinen syy siihen, miksi Washington on julistanut sodan kiinalaisyritystä vastaan. Edward Snowden osoitti jo, miten Yhdysvallat itse vakoilee koko maailmaa. Yhdysvaltojen on vaikeampi harjoittaa eurooppalaisten vakoilua Huawein kiinalaisten järjestelmien kautta. Myös euromaiden osallistuminen Kiinan johtamaan Aasian infrastruktuuri-investointipankkiin osoittaa, miten Kiinan pääomasijoitusten suotuisat näkymät herättävät kiinnostusta Euroopan talouksissa.
Sotilaallisella puolella Yhdysvaltojen vetäytyminen INF-sopimuksesta uhkaa Euroopan maiden turvallisuutta, koska Venäjä joutuu toteuttamaan omia vastatoimiaan taatakseen riittävän suojan Yhdysvaltojen Euroopassa sijaitsevia asejärjestelmiä vastaan. Sananlasku sanoo, että kun norsut taistelevat, se on ruoho, joka kärsii. Eurooppa on potentiaalinen taistelukenttä kahden suurvallan vastakkainasettelussa, ja sillä olisi eniten menetettävää uudessa sodassa. Samanaikaisesti amerikkalaiset vaativat, että euromaat ostaisivat enemmän amerikkalaisia aseita ja rajoittaisivat kiinalais-venäläisiä investointeja Euroopassa.
Taloudellisista kytköksistään johtuen Eurooppa ei voi seurata Yhdysvaltoja esiintymällä liian provosoivasti Kiinaa ja Venäjää vastaan. Eurooppa on lisäksi kärsinyt maahanmuuttajien vyörystä, mikä on johtunut osittain Yhdysvaltojen sodista Lähi-idässä. Pieniä strategisia suvereeniuden osoituksia on nähtävissä: Euroopa loi Instex-maksujärjestelmän Iranin vastaisten sanktioiden kiertämiseksi, eikä Ukrainan Venäjä-vastaisuus ole saanut erityistä tukea Euroopasta. Saksa aikoo luottaa Venäjän maakaasutoimituksiin energian monipuolistamisen vuoksi, vaikka tämä on aiheuttanut eripuraa Saksan ja Yhdysvaltojen välillä.
Valitettavasti tiedostusvälineiden vahvistama poliittinen retoriikka ainakin Suomessa on selvästi Euroopan, Venäjän ja Kiinan välistä yhteistyötä vastaan. Meillä ajetaan vain Yhdysvaltojen etua. Muut Euroopan metropolit kääntyvät Moskovan ja Pekingin suuntaan osittain Trump-vastaisuutensa takia, mutta myös talouselämä vaikuttaa prosessiin, ja Kiina on osoittanut olevansa liian tärkeä liikekumppani menetettäväksi. Käynnissä olevat muutokset ovat kuitenkin merkkejä siitä, että olemme siirtymässä amerikkalaisesta yksinvallasta monenkeskiseen valtajärjestelmään; siihen ei Kokoomus-Suomi "Nato-optioineen" onneksi voi vaikuttaa.
