sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Euraasian nouseva maailmanjärjestys

Amerikkalainen historioitsija ja atlantismin apologeetikko, Hal Brands, näyttää ymmärtäneen että moninapainen maailmanjärjestys on väistämätön realiteetti. Hän kirjoitti jo vuosi sitten hätkähdyttävästi Bloomberg-verkkolehdessä amerikkalaisen maailmanjärjestyksen olevan jo "virallisesti kuollut".

Noin 25 vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen yksi Yhdysvaltain politiikan hallitsevista teemoista oli pyrkimys maailmanlaajuistaa toisen maailmansodan jälkeen syntynyt liberaali kansainvälinen järjestelmä. Washington toivoi saavansa tämän aikaan integroimalla järjestelmän mahdolliset haastajat - eli ennen kaikkea Venäjän ja Kiinan - niin syvälle siihen, ettei heillä olisi enää mitään halukkuutta horjuttaa tapahtumien kulkua.

Yhdysvallat oletti ylimielisesti, että poliittinen ja taloudellinen liberalisoituminen tekisi entisistä kilpailijoista lopulta nöyriä vasalleja. Vaikka tietyt muurit murtuivat ja vapaakauppa ja demokratia etenivät, kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Integraatio globaaliin talouteen ei tehnyt esimerkiksi Kiinasta amerikkalaisempaa ja läntisessä mielessä vapaampaa. Hallitseva kommunistinen puolue käytti huimaa talouskasvua omaksi edukseen. Itse asiassa "kansallisen kapitalismin" myötä Kiinan järjestelmä muuttui vain entistä autoritäärisemmäksi, eikä suinkaan miksikään itäiseksi versioksi lännen liberaalidemokratiasta.

Yhdysvallat euroalamaisineen huomasivat, etteivät Venäjä ja Kiina olleet valmiita hyväksymään Yhdysvaltojen johtamaa järjestelmää, jossa korostettiin liberaaleja "arvoja", ja jonka oli tarkoitus vain itsekkäästi hyväksikäyttää vasallien resursseja. Myös Naton laajentuminen Venäjän entiseen vaikutuspiiriin ja Yhdysvaltojen armeijan läsnäolo Kiinan reuna-alueilla kertoivat Moskovalle ja Pekingille, että länsiliittouman lupauksiin ei ollut luottamista.

Venäjä on viimeisen vuosikymmenen aikana pyrkinyt korjaamaan kylmän sodan jälkeistä uudelleenjärjestymistä. Esimerkkinä terästäytymisestä omien geopoliittisten intressien suhteen voidaan pitää Georgian tapahtumia vuonna 2008 ja myöhemmin Krimin liittämistä takaisin Venäjään, lännen provosoiman Ukrainan vallanvaihdon jälkeen. Kiina puolestaan on hyötynyt taloudellisesti osallisuudestaan maailmantalouteen, ja on Xi Jinpingin johtajuuden myötä kasvattanut myös omaa poliittista merkitystään. Myös Kiinan silkkitiehanke luo uusia mahdollisuuksia, joihin Euroopan maatkin ovat hiljalleen tulossa mukaan.

Portugalin entinen eurooppaministeri Bruno Maçães uskoo, että Euraasian uudelleensyntyminen yhtenäisenä ja johdonmukaisena maa-alueena on tärkein tekijä nousevassa, uudessa maailmanjärjestyksessä. Kirjassaan The Dawn of Eurasia: On the Trail of the New World Order (2018), hän antaa ymmärtää, että 2000-luvun lopulla syntyvä uusi järjestys ei ole enää amerikkalainen eikä aasialainen, vaan pikemminkin "euraasialainen" - johtuen Kiinan, Venäjän ja EU:n keskinäisestä vuorovaikutuksesta Euraasian sydämessä. Maçãesin mielestä tämä on yksinkertaisesti paluu historialliseen malliin: "Euraasia sattuu olemaan suurin maa-alue, paikka, jossa suurin osa ihmiskunnan historiallisista sivilisaatioista kehittyi". Tämä kuulostaa samalta, kuin geopolitiikan isän, Sir Halford Mackinderin, luoma teesi. Mackinderin mukaan Euraasian sydänalue ja reuna-alue muodostavat maamassan, jolla on maailmanpoliittisesti ratkaiseva rooli. Se joka hallitsee Euraasiaa, hallitsee myös koko maailmaa.

Maçãesin mukaan sekä Kiina että Venäjä ajattelevat jo euraasialaisesti; Kiina tekee niin Vyö ja tie-aloitteensa välityksellä ja Venäjä hiljattain perustetun Euraasian talousunionin kautta. EU kuitenkin vielä kamppailee vanhojen atlantististen impulssiensa kanssa ja miettii, miten suhtautua ajatukseen Euraasiasta. Maçães väittää vakuuttavasti, että tämän täytyy muuttua, koska monet EU:n ulkopuolisista uhista johtuvat epäsuorasti Euroopan ja Aasian välisen rajapinnan hajoamisesta. Pakolaiskriisi, sekä EU:n ja Venäjän välisten suhteiden jakautuminen Ukrainan kysymyksessä, ovat monin tavoin euraasialaisia ongelmia.

Mihin Suomi sitten sijoittuu tässä kuvassa? Suomi on tällä hetkellä EU:n jäsenmaa, "pohjoismaa", mutta se on aina poikennut skandinaavisista naapureistaan johtuen suomalais-ugrilaisuudesta ja suomen kielestä. Suomalaisia ei pidetä oikeastaan indoeurooppalaisina, geneettisesti olemme venäläisten ja ruotsalaisten välimaastossa, ja variaatioita maan sisällä esiintyy runsaasti. En nyt mene siihen enempää, vaan pysyn Euraasian asiassa. Suomi on rajamaa, sijainnillisesti periferia; se on sitä myös Euroopan unionin kannalta. Mutta yhteinen raja ja historia Ruotsin ja Venäjän kanssa tekee meistä mielenkiintoisen naapurin, olemme osa sekä itää että länttä. Suomi voi siis toimia tasapainottavana, neutraalina tekijänä. Kiinaankin Suomella on hyvät suhteet. En pidä tätä ollenkaan ongelmallisena, vaikka maailma muuttuukin ja vanha järjestys lakkaa olemasta.

Jos ja kun atlantistisesti orientoitunut eliitti ymmärtää, että amerikkalaisen imperiumin aika on takanapäin, ja ettei täysin integroituneen maailman saavuttaminen ole liberaalin järjestelmän kautta mahdollista, se voi joko yrittää viimeiseen asti vastustaa kehitystä tai hyväksyä väistämättömän multipolaarisuuden ja ottaa uuden, silti merkittävän rooliin päivitetyssä järjestelmässä. Voi tietenkin olla, että ainakaan Yhdysvaltojen valtiokoneisto ("deep state"), ei kykene tällaiseen uudistumiseen, vaan hajoaa kuten menneisyyden imperiumit, jotka oman korruptionsa keskellä vain degeneroituivat ja toistivat vanhoja virheitään. Tämä ei kuitenkaan pysäytä Euraasian nousevaa maailmanjärjestystä.