Kuten olen aiemminkin todennut, kansallismieliset puolueet sekä marginaalisemmat liikkeet Suomessa ja muissakin euromaissa on pitkälti "amerikkalaistettu". Yhteinen sävel valtavirran puolueille, suomensisulaisille ja "äärioikeistolaisille" on löytynyt ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, jossa on luotettu atlantismiin.
Itseään "nationalisteina" tai "tolkun konservatiiveina" pitävät tuntuvat olevan erimielisyyksistään huolimatta samaa mieltä siitä, että Suomen tulee nojata läntiseen järjestykseen ja rukoilla sille jatkuvuutta, muuten jäädään vielä Venäjän, Kiinan ja muiden autoritääristen tahojen armoille.
Viholliskuva on sama kuin monilla toimittajilla ja turvallisuuspolitiikan "asiantuntijoilla", jotka kirjoittavat vain yksipuolista törkytekstiä Venäjästä, mutta suhtautuvat myötäillen lännen sotilaallisiin interventioihin, värivallankumouksiin ja talousliberalismiin. Valko-Venäjänkin olisi pitänyt joutua lännen vasalliuteen, mutta Nato-maista ohjattu "kansallinen renesanssi" ei ole lännen ankarasta hybridisodankäynnistä huolimatta onnistunut.
Hapokkaimmillaan ryhdytään vaatimaan Kiinan-vastaista "antikommunismia". McCarthyn henki leijuu täällä Peräpohjolassakin; ennen olit trolli ja putinisti, nyt myös epäilyttävä Kiina-mielinen kommunisti. Vyö ja tie -infrahankkeen avulla Kiina kytkeytyy yhä tiiviimmin eri maiden talouksiin. Neokonservatiivien kauhuksi myös Suomi kuuluu silkkitiehankkeen piiriin.
Helsingissä sijaitseva hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus tekee ilmeisen onnistunutta työtä, koska tällainen epäpyhä allianssi on saatu aikaiseksi: liki kaikki Suomen poliittiset toimijat ja puolueet oikealta vasemmalle ovat nyt saman atlanttisen sateenkaarivarjon alle.
Erikoisinta on, ettei hybridikeskuksen toimintaa tutkita tai kritisoida meillä lainkaan, vaikka sen hallinto ei ole suomalainen, eikä keskuksen työntekijöitä voi asettaa Suomessa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Airiston Helmen Venäjä-vastainen psykologinen operaatio on tehnyt tehtävänsä. Urkkijat saavat urkkia ja vaikuttajat vaikuttaa, kunhan Länsi™ vain voittaisi.
Trumpin kaudella turpokommentoijat ja perussuomalais-kokoomuslaiset Nato-fanit ovat joutuneet kääntymään enemmän Euroopan unionin puoleen. Heidän mielestään paras turva tässä tilanteessa on toimiva ja vahva EU, joka pitää Suomen poissa Venäjän etupiiristä. Sotilasliitto itse natisee liitoksistaan Kreikan ja Turkin selvittäessä välejään.
Perussuomalaisiin on loikattu viime aikoina kokoomuksesta. Tämä tarkoittanee sitä, että "natotus" tulee lisääntymään persuissakin, joiden puheenjohtaja on kertonut kannattavansa Suomen liittämistä sotilasliittoon. Onko puolueella vielä edessään hajoaminen, koska mukana on sekä EU-vastaisia itsenäisyysmielisiä että EU-myönteisiä Nato-kokoomuslaisia ja neokonservatiiveja?
Loppupelissä sekä liberaaliglobalistit ja nationalistit toivovat, että Yhdysvallat palaisi johtavaan asemaan ja länsikeskeinen järjestys saisi elvyttävän verensiirron. Tylsä puolueettomuus ja impivaaralainen itsenäisyys jäivät Kekkos-Suomeen, nyt pitää tunnustaa väriä. Washingtonin tähti on kuitenkin laskusuunnassa, eikä presidentin vaihdos tule tähän kehitykseen vaikuttamaan. Globaali (arvo)järjestys tulee muuttumaan.
Jos "kansallismielisyys" vaatii Venäjä-vastaisuutta ja sodanaikaisissa henkisissä sfääreissä elämistä, se ei tunnu järin tervehenkiseltä ja realistiselta maailmankuvalta. Tällainen anakronismi, jossa Elias Simojoen ajatuksia nostetaan yhä esiin, vaikuttaa lähinnä nololta larppaukselta. Liberaalit taas voivat tuntea moraalista ylemmyyttä autoritaariseen uhkaan idästä, koska Skripalit, Navalnyi ja "Putler".
Toistan itseäni, mutta arvelen, että tulevaisuuden määrittelevät sivilisaatiovaltiot: uudet valtakeskukset, Kiina etunenässä, astuvat esiin länsimaiden varjosta ja ottavat paikkansa. Tässä järjestyksessä Suomi kuuluu joko "eurooppalaiseen suureen tilaan" - mikäli euroalue ylipäänsä onnistuu pysymään koossa - tai sitten päädymme osaksi uutta venäläistä etupiiriä.
Joka tapauksessa vanha maailmanjärjestys menee uusiksi ja Karl Haushoferin geopoliittinen visio saattaa toteutua. Moskova ja Peking ovat jo strategisia kumppaneita, Berliinin ja Pekingin liitto on työn alla ja nyt odotellaan, onnistuuko Berliinin ja Moskovan normalisoida molempia osapuolia hyödyttävä suhteensa. Yhdysvalloilla on täysi työ yrittää saada oma tonttinsa järjestykseen; tällä välin euraasialainen vuosisata voi alkaa.
Valtioetuun perustuva politiikka pitää huolen siitä, että geopolitiikka korvaa vanhentuneet ideologiat ja realismi - joka rinnastetaan joidenkin mielissä hölmösti "suomettuneisuuteen" - palaa ulkopolitiikkaan myös Suomessa. Kansallismielistenkin olisi aika tiedostaa maailmanpoliittiset realiteetit, eikä elää menneisyyttä uusiksi sinimustissa fantasioissaan.