"Länsi ei voi selviytyä ilman vahvaa Eurooppaa", Maçães kirjoittaa, mutta myöntää, että "nykyään Eurooppa näyttää pikemminkin leikkikentältä kuin toimijalta".
Eurooppa oli joskus tärkeä pooli maailmassa, mutta toisen maailmansodan jälkeen se on ollut Yhdysvaltojen miehittämä manner. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan piireissä puhutaan paljon "transatlanttisesta kumppanuudesta", mutta on selvää, että Yhdysvallat vie ja Eurooppa vikisee.
Kiinassakin on huomattu, ettei Eurooppa "ole pystynyt puhumaan omalla äänellään monista huolenaiheista". Pekingissä Euroopasta haluttaisiin yhteistyökumppani, samoin Moskovassa, mutta atlantistiset, angloamerikkalaiset voimat vastustavat tällaista kehityssuuntaa historiallisista ja poliittisista syistä.
Maçães sanoo, että maanosan tulevaisuus on usein pelkistetty yhteen kahdesta skenaariosta: ensimmäisessä transatlanttinen liittouma pystyy torjumaan Kiinan ja Venäjän uhat ja jatkaa olemassaoloaan. Toisenlaisessa tulevaisuudessa läntinen kumppanuus kuihtuu ja Euroopasta tulee Euraasian niemimaa, joka on jollakin tapaa alisteinen Kiinalle ja Venäjälle.
Tällainen analyysi perustuu näkemykseen Kiinasta ja Venäjästä uhkana, jota Yhdysvallat propagoi omien poliittisten tarpeidensa mukaan. Miten Eurooppa voi tällaisten argumenttien perusteella tehdä johtopäätöksiä, jotka vastaisivat sen omia etuja? Onko mitään yhtenäistä eurooppalaista näkemystä olemassakaan, unionista huolimatta?
Kiistelty saksalais-venäläinen Nord Stream 2 -hanke sentään etenee suunnitellusti, amerikkalaisesta vastustuksesta huolimatta. EU:n välit Venäjään ovat silti huonot ja Kiinaankin suhtaudutaan epäluuloisesti. Länsinostalgikot korostavat "transatlanttista kumppanuutta" ja Yhdysvallat pitää Eurooppaa edelleen tärkeänä sillanpääasemana ja välineenä geopoliittisessa pelissään Kiinaa ja Venäjää vastaan.
Jos eurooppalaiset haluavat nousta jälleen maailman näyttämön keskipisteeseen, Euroopan tulisi olla vahva. Jotta Eurooppa olisi vahva, mantereen olisi väistämättä pyrittävä toteuttamaan joskus tavoitteeksi asetettu "strateginen autonomia" ja noustava yhdeksi valtablokiksi moninapaisessa maailmassa.
Kiinalaisesta perspektiivistä tarkasteltuna, eurooppalaisten tulisi "hylätä Yhdysvaltoja koskevat harhakuvitelmansa, vapautettava mielensä amerikkalaisesta retoriikasta ja valittava se, mikä on Euroopan kannalta parasta". Valitettavasti tällainen "eurosuverenismi" on toiveajattelua.
Totuus on kuitenkin se, että monet eurooppalaiset ovat syvästi amerikkalaistyylisen ajattelun vaikutuksen alaisia ja palvovat yhä Yhdysvaltoja, tiedostaen tai tiedostamattaan. CIA:n infosoturit ovat tehneet onnistunutta työtä amerikkalaisen populaarikulttuurin välityksellä.
Länsimielisten mukaan Euroopan pitäisi vain tyytyä kohtaloonsa amerikkalaisen imperiumin poliittisena ja taloudellisena jatkeena. Myös Maçães myöntää kuuluvansa niihin "arkajalkadiplomaatteihin, jotka valitsisivat amerikkalaisen isännän muiden vaihtoehtojen asemasta".
Olipa tämä sarkasmia tai ei, se kuvastaa eurooppalaisten keskuudessa vallitsevaa defeatismia. Ulkopolitiikassa eurooppalaiset ovat taipuvaisia seisomaan lähellä Yhdysvaltoja, koska he pitävät yhä Washingtonia ja sotilasliitto Natoa jonkinlaisena turvallisuuden tunteen takaajana.
"Mutta kun otetaan huomioon Yhdysvaltojen poliittinen epävarmuus ja sen vaikutusvallan väheneminen, Eurooppa on alkanut epäillä, onko se tehnyt oikean valinnan", väittää Kiinan kansainvälisen tutkimuksen instituutin Euroopan tutkimuksen osaston johtaja Cui Hongjian Global Times-lehdelle.
Tässä yhteydessä Eurooppa tarvitsisi 'lisäyksen', joka on Kiina, Cui esittää. "Vaikka Kiinan nopea kehitys on saanut myös Euroopan tuntemaan itsensä epävarmaksi, varmuus Kiinan ja Euroopan välisestä kauppa- ja talousyhteistyöstä on paljon vankempi. Siksi Eurooppa on kaksijakoinen ja epäröivä Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä", Cui selittää.
Euroopan suurin harha saattaa olla se, että maanosa voisi toistaa kylmän sodan ajan, jolloin se liittoutui Yhdysvaltojen kanssa Neuvostoliittoa vastaan ja jakoi sitten kylmän sodan osingot voittajan puolella. 1990-luvun harhainen hurmos "historian lopusta" ja liberaalidemokratian voitosta ei kuitenkaan tule takaisin, eikä Kiina ole uusi Neuvostoliitto (Joe Biden tosin saattaa olla Amerikan Boris Jeltsin).
Yhdysvallat ei ole osoittanut riittävää poliittista varmuutta vakuuttaakseen Euroopan uuteen kylmään sotaan, joka käytäisiin ensisijaisesti Kiinaa - mutta myös Venäjää - vastaan. Sillä välin Eurooppa ei ole vieläkään keksinyt, miten se voisi korvata lyhyen aikavälin etujensa menetykset, jotka johtuvat siitä, että se seuraa sokeasti Yhdysvaltoja.
Kadottamalla itsensä transatlanttiseen harhakuvitelmaan, Eurooppa ei tule näkemään kollektiivisen lännen uutta tulemista, vaan sen mailleenmenon. Yhdysvallat suuntaa kohti uutta kylmää sotaa omassa eksistentiaalisessa kriisissään. Eurooppa unioneineen saattaa myös olla matkalla kohti geopoliittista auringonlaskua, elleivät mantereen maat kykene uudelleen arvioimaan liittolaisuuksiaan.