Valko-Venäjän "oppositiojohtaja" Suomessa – Suomi osana naapureilleen vihamielistä rintamaa

Haavisto ja Tikhanovskaja

Valko-Venäjän "oppositiojohtaja" Svetlana Tikhanovskaja vierailee ensi viikolla Suomessa. 

Hienosta tittelistään huolimatta häntä voisi ennemmin kuvailla presidentti Aleksandr Lukašenkon hallintoon vihamielisesti suhtautuvan lännen palkkalistoilla toimivaksi provokaattoriksi.

Vierailun on määrä kestää maanantaista torstaihin ja sitä isännöi Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen kunniapuheenjohtaja, kokoomuslainen kansanedustaja ja tunnettu naistenmies, Ilkka Kanerva.

Tikhanovskajalle on laadittu ohjelmaa aivan kuin hän olisi Valko-Venäjän valtion virallinen edustaja, mitä hän ei tietenkään ole. Hänen uskottavuutensa "moraalisena johtajana" on samaa luokkaa kuin Venezuelan Juan Guaidólla, eli sitä ei todellisuudessa ole, mutta lännen valta(vale)media yrittää pönkittää näitä kotimaidensa värivallankumouksissa mukana olleita henkilöitä.

Tikhanovskaja osallistuu tiistaina Ulkopoliittisen instituutin verkkokeskusteluun Valko-Venäjän tilanteesta. Jos on edes satunnaisesti seurannut kyseisen instituutin työntekijöiden haastatteluja, kirjoituksia ja twiittejä, on voinut huomata, että tästä organisaatiosta ei puutu länttä mielisteleviä, Yhdysvaltojen agendaa ajavia "asiantuntijoita".

Tikhanovskajan on määrä tavata myös valtiovallan edustajia vierailullaan. Kanervan mukaan tapaamisista kerrotaan tarkemmin ensi viikolla, mutta Tikhanovskaja on jo itse hehkuttanut Twitterissä tapaavansa Suomen tasavallan presidentin, pääministerin sekä ulkoministerin.

Tikhanovskaja oli ehdolla Valko-Venäjän presidentinvaaleissa viime elokuussa. "Demokratia-aktivistin" hävittyä vaalit presidentti Lukašenkolle, maassa alkoivat amerikkalaisrahoitteiset mielenosoitukset punavalkoisine lippuineen. Kuten Valko-Venäjän tiedustelupalvelu on paljastanut, Tikhanovskaja ja muut oppositioaktivistit ovat olleet tiiviisti Yhdysvaltojen ohjauksessa.

Pian presidentinvaalien jälkeen, Tikhanovskaja pakeni Valko-Venäjältä Nato-maa Liettuaan. Tässä baltialaisessa traumavaltiossa Tikhanovskaja on esiintynyt länsiglobalistien mannekiinina ja hänet on kuvattu poseeraamassa länsimaisten poliitikkojen ja pahamaineisten värivallankumousten tukijoiden kanssa. Myös ulkoministeri Pekka Haavisto tapasi Tikhanovskajan Vilnassa viime elokuussa.

Valko-Venäjän "oppositiojohtajan" vierailu havainnollistaa Suomen ulkopolitiikan vihamielisen käänteen. Virallinen Suomi on osoittanut äänekkäästi tukeaan lännen laskuun toimivalle venäläiselle Aleksei Navalnyille, joten miksipä ei myös valkovenäläinen protestoija saisi meillä valtiovieraan tasoista kohtelua? 

Suomen poliittinen eliitti pyrkii kaikin keinoin osoittamaan, että kansallista etua ja hyviä naapuruussuhteita tärkeämpää on toimia Yhdysvaltojen ja lännen intressejä ajaen. Tästä tuskin seuraa suomalaisille mitään hyvää, mutta siitä ei valtiojohtomme näytä välittävän.

Yhdysvaltojen sotarikokset jatkuvat Syyriassa

"Amerikka on tullut takaisin", julisti Joe Biden kuukausi sitten virkaanastujaisissaan.

Kuin tätä paluuta alleviivatakseen, Yhdysvallat teki perjantaina ilmaiskun Itä-Syyriassa sijaitsevalle raja-asemalle. Iskussa kuoli Iraniin yhdistettyjen irakilaisten puolisotilaallisten joukkojen taistelijoita.

Yhdysvaltojen ulkoministeriön mukaan tämä sotatoimi oli vastaus Irakissa tehtyihin raketti-iskuihin, joissa on haavoittunut siviilityöntekijöitä. Iskuista epäilty irakilaisryhmä Kata'ib Hezbollah on kiistänyt osallisuutensa viime viikkojen iskuihin. 

Herääkin epäilys, oliko Irakin iskut tehty "väärän lipun alla", amerikkalaisten tai israelilaisten toimesta, tavoitteena oikeuttaa myöhemmät laittomuudet Syyrian maaperällä, tulevista sotatoimista puhumattakaan? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun näin toimitaan.

Irakin hallitus on vaatinut jo pidemmän aikaa Yhdysvaltoja vetämään joukkonsa pois maastaan. Arvostelu amerikkalaismiehitystä vastaan kiihtyi viime vuoden tammikuussa, jolloin Trumpin hallinto salamurhasi Irakissa vierailulla olleen iranilaiskomentaja Qassem Suleimanin avustajineen sekä joukon irakilaisia. 

Bidenin ulkopoliittiset toimet jatkavat amerikkalaisille tyypillisellä, sotaisalla linjalla. Vain päivä sen jälkeen, kun Joe Biden vannoi virkavalansa, parisensataa amerikkalaissotilasta ja neljänkymmenen kuorma-auton kolonna aseita ja muita varusteita saapui taisteluhelikoptereiden saattelemana Irakista Syyrian Kurdistaniin. 

Biden lupasi Yhdysvaltojen sitoutuvan "entistä tiukemmin kansainväliseen diplomatiaan", mutta ilmaisku näyttää lupauksen olleen vain silmänlumetta. Bidenin Persianlahden politiikka jatkaa edeltäjiensä linjalla. Venäjän ulkoministeriö on tuominnut Itä-Syyriaan tehdyn iskun "kansainvälisen oikeuden rikkomuksena, jota ei voida hyväksyä". 

Washington painostaa muita maita olemaan lähettämättä humanitaarista apua syyrialaisille, yrittäen estää maan jälleenrakentamisen. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin mukaan "Yhdysvallat aikoo jäädä Syyriaan iäksi, ollen valmis tuhoamaan vaikka koko maan".

Yhdysvallat on tottunut sotimaan muiden maiden maaperällä ja jättämään jälkeensä savuavia raunioita ja pakolaisuuteen ajettuja natiiveja. Washingtonin valtioterroristit olisikin jo korkea aika saada vastuuseen rikoksistaan.

Kaikesta huolimatta internetin meemeistä tuttu "Assadin kirous" näyttää kuitenkin toimivan: suvereenin Syyrian presidentti Bašar al-Assad on yhä vallassa, kun taas länttä hallitsevan eliitin nukkehallitsijat vaihtuvat yksi toisensa jälkeen.

Bidenin Kiinan vastainen liitto - tuomittu epäonnistumaan?

Kiinan tuntija Martin Jacques suhtautuu kyynisesti Yhdysvaltojen yritykseen eristää Kiina. Hänen kirjoituksiaan kannattaa lukea, mikäli realistiset tulevaisuuden näkymät kiinnostavat.

Vaikka Bidenin presidenttiydestä innostuneet odottavatkin jo "transatlanttisen liittouman" tekevän paluun, lännen uusi nousu ei ole mikään varma asia. Matkassa on vielä monta mutkaa.

Bidenin tiimin ajatuksena on luoda "demokratioiden allianssi" autokratioita vastaan, mutta mistä aloittaa? Jacques uskoo, että liitto kootaan aluksi "viiden silmän", eli Yhdysvaltojen, Britannian, Australian, Kanadan ja Uuden-Seelannin varaan. Siinä olisivat taas kaikki common law -lakijärjestelmään kuuluvat, englantia äidinkielenään puhuvat maat yhdessä.

Jacquesin mielestä tämä ei ole kuitenkaan osoitus voimasta, vaan heikkoudesta. Lännen valtakeskittymä koostui ennen Yhdysvalloista ja Euroopasta. Mutta mitä tekee Eurooppa tänä päivänä? Euroopan unionin ja Kiinan joulukuussa solmima investointisopimus antaa ymmärtää, ettei Eurooppa aio liittyä Kiinan-vastaiseen rintamaan.

Saksassa ymmärretään nykymaailmaa (ja myös Kiinaa) angloamerikkalaisia paremmin. Globaali talous, joka vielä eilen oli "länsikeskeinen", on nyt yhä enemmän Aasia-keskeinen. Angela Merkel ja muut euroeliitin jäsenet tietävät tämän. Sen vuoksi Eurooppa katsoo kasvavassa määrin itään, väittää Jacques. 

Kuten jopa suomalaisen Kauppalehden Saksan-kirjeenvaihtaja myöntää, "reaalipolitiikkaa on ennen muuta se, että useille Saksan suurille pörssiyhtiöille Kiina on ylivoimaisesti suurin yksittäinen markkina". Kiinan poliittinen ja globaali vaikutusvalta on kirjeenvaihtajan mielestä "kasvanut pelottavaksi".

Mitä on Bidenin antikiinalainen allianssi ilman keskeisiä Euroopan maita? Vain varjo siitä, mitä länsi joskus oli. Epätoivoisena Washington ja anglosaksit puhuvat jo Japanin, Etelä-Korean ja Intian värväämisestä mukaan projektiin. Jacques ei tällaiseen usko.

Japani on jo mukana Kiinan Vyö ja tie -kehityshankkeessa sekä osapuolena uudessa Aasian ja Tyynenmeren alueen vapaakauppasopimuksessa, joka allekirjoitettiin viime vuoden marraskuussa viidentoista maan kesken. Peking on tärkeä kauppakumppani näille maille, joten kovin helpolla Washington ei saa niitä taivuteltua.

Jacques hämmästelee sitä, että Yhdysvalloissa Kiinaan suhtaudutaan kuin entiseen Neuvostoliittoon. Kiinaa ei ymmärretä, eikä halutakaan ymmärtää. Länttä hallitseva eliitti haluaa vain jatkaa globaalissa johtoasemassa, mutta onko aika ajanut jo "vanhan liiton" ohi? Toisen maailmansodan jälkeen pystytetty liberaali järjestys ei ole entisensä.

"Länsi on talouden taantumassa ja poliittisesti ja henkisesti luutunut. Kiinan vastainen ristiretki on tuomittu epäonnistumaan. Olisi aika ajatella asiat uusiksi, joskus olimme siinä hyviä", Lontoossa asuva Jacques arvioi. 

Bidenin mukaan kilpailusta Kiinan kanssa tulee kovaa. Aasian talouden ja teknologian suurvalta taitaa kuitenkin lopulta ajaa atlanttisten valtojen ohitse, kuten eräskin suursijoittaja on jo ennustanut. Nyt olisi vain sopeuduttava, omaksuttava maailma sellaisena kuin se on. Muussa tapauksessa länsi vain kiihdyttää omaa taantumistaan.

Onko Joe Biden Amerikan Boris Jeltsin?

Yhdysvaltojen uusi presidentti Joe Biden osallistui Münchenin turvallisuuskokoukseen etäyhteydellä Valkoisesta talosta Washingtonista perjantaina. 

Biden vakuutteli kuulijoilleen, että "Amerikka on palannut" ja haluaa taas asettua "johtamaan" transatlanttisia joukkojaan. 

Biden hyökkäsi puheessaan Venäjää ja Kiinaa vastaan, mutta yritti ristiriitaisen oloisesti pehmentää sanomaansa esittämällä, ettei kyse ole kuitenkaan "idän ja lännen asettamisesta toisiaan vastaan". Myöskään "kylmän sodan jäykkiin blokkeihin" Valkoisen talon uusi isäntä ei haluaisi enää palata. 

Yhdysvalloissa ja muuallakin on jo pohdittu, mitä Bidenin presidenttikausi tulee pitämään sisällään. 78-vuotiaan konkaripoliitikon johdettavana on jakaantunut maa, joka ui syvällä erilaisissa poliittisissa, kulttuurisissa, sosiaalisissa ja taloudellisissa kuohuissa.

Niccolo Soldolle Bidenin presidenttiys tuo mieleen Boris Jeltsinin toisen kauden Venäjän federaation johtajana. Vertailu ei ole täydellinen, mutta tiettyä yhtäläisyyttä on Soldon mukaan havaittavissa.

Bidenin regiimi pyrkii kääntämään kellon takaisin vuoteen 2012; aikaan, jolloin republikaanipuolue oli ideologisesti lopussa ja demokraatit ryhtyivät toteuttamaan kulttuurisia ja taloudellisia muutoksia, jotka sitten johtivat suureen järkytykseen vuonna 2016. 

Biden ei kuitenkaan ole puhujana mikään Barack Obama. Hän on taipuvainen hölmöihin lausuntoihin ja kognitiivisiin kömmähdyksiin, jotka muistuttavat humalaisen Jeltsinin säälittäviä toilailuja. Terveysongelmien takia Jeltsin näyttäytyi loppuvaiheessa vain harvoin julkisuudessa. 

Soldo huomauttaa, että Biden oli jo presidentinvaalikampanjansa aikana enemmän suurelta yleisöltä piilossa kuin esillä parrasvaloissa. Jatkuuko tämä poissaolo läpi koko presidenttikauden, ja jos jatkuu, kuka johtaa Yhdysvaltoja Bidenin asemasta?

Jeltsinin "poissaollessa", hänen perheensä ja sisäpiirinsä ryhtyivät käyttämään presidentin tilaa hyväkseen. Bidenillä on myös epämääräisiä kytköksiä lähipiirinsä kanssa. Joutuuko hän vielä presidenttinä vastaamaan kysymyksiin, jotka liittyvät hänen poikaansa Hunteriin ja ukrainalaiseen Burisma-kaasuyhtiöön? 

Bidenin tiimin henkilövalinnat ovat jo osoittaneet, että hallinto nojaa vahvasti maailman suurimmaksi väitettyyn varainhoitoyhtiö BlackRockiin (aivan kuten Obaman hallinto nojasi Goldman Sachsiin). Soldo ei voi olla ajattelematta, että BlackRockin mukanaolo voi tuoda eteen uusia korruptioepäilyjä tulevaisuudessa. 

Jeltsinin tapauksessa hänen ensimmäisellä toimikaudellaan Venäjälle syntyi uusi oligarkkien luokka, joka otti toisella kaudella maan kokonaan hallintaansa. Jeltsinin avulla he riisuivat Venäjän luonnonrikkauksista ja valtion omaisuudesta. Keski- ja alaluokat köyhtyivät, kun oligarkit kasvattivat omaisuuttaan.

Uskooko kukaan vakavissaan, että Bidenin hallinto tekisi kaikkensa Jeff Bezosin, Mark Zuckerbergin, Tim Cookin tai Jack Dorseyn kaltaisten miljardöörien hillitsemiseksi, Soldo kysyy retorisesti ja vastaa itse: ei tietenkään, koska heillä oli keskeinen rooli Bidenin nostamisessa presidentiksi. 

Samoin oligarkit Boris Berezovski ja Vladimir Gusinski petasivat vuoden 1996 Venäjän presidentinvaalit Jeltsinille. He omistivat hänet ja heidät palkittiin palveluksistaan, aivan kuten amerikkalaisoligarkitkin tullaan palkitsemaan, Soldo arvioi.

Myös tiedotusvälineiden suhtautumisessa Bideniin ja Jeltsiniin löytyy yhtäläisyyksiä. Kiitos median puolueellisen uutisoinnin, amerikkalaisille syötettiin Bideniä tukevaa narratiivia koko vaalikampanjan ajan, samaan aikaan kun Trumpia vastaan hyökättiin vuorokauden ympäri. Venäläiset tiedotusvälineet, jotka oligarkit Berezovski ja Gusinski omistivat, hoitivat samaa tehtävää Jeltsinin vuoden 1996 voitossa.

Bidenin suulla on sanottu, että Yhdysvallat palaa globaaliksi toimijaksi. Amerikkalaissotilaita ei tulla vetämään pois Afganistanista eikä Syyriasta. Aivan kuten Jeltsin johti aikanaan yhä tehottomampaa venäläisarmeijaa, Biden ei ole osoittanut halukkuutta uudistaa sotavoimia: amerikkalaisarmeija on yhä sidottuna konflikteihin, joita se ei kykene voittamaan. 

Afganistanissa palvelee tätä nykyä amerikkalaissotilaita, jotka ovat syntyneet vuonna 2001 alkaneen sodan jälkeen. Biden näyttää Jeltsinin tavoin aikovan pysyä kurssilla, joka rikastuttaa aseteollisuutta. Varapresidenttinä Biden twiittasi Yhdysvaltojen vetäytyvän Afganistanista vuonna 2014 - toisin kuitenkin kävi.

Soldo on pannut merkille myös tiedustelupalvelujen roolin Bidenin ja Jeltsinin nousussa. Koko presidenttikautensa ajan Trump joutui vastaamaan eläköityneiden viranomaisten, kuten CIA:n entisen johtajan John Brennanin, syytöksiin "Venäjä-yhteyksistä". Tiedustelupalvelun ja median yhteistyö epäilysten kylvämisessä piti Trumpin hallinnon epävakaana. 

CIA:n rooli Jeltsinin uudelleenvalinnassa on vielä hämärämpi, mutta yksityiskohtia on vuotanut julkisuuteen: Jeltsin voitti vaalit liike-elämän ja median oligarkkien sekä Yhdysvaltojen tiedusteluväen avustuksella. Myös Biden on noussut näennäiseen valta-asemaansa median, tiedustelupalvelun ja oligarkkien yhteispelillä. 

Pysyvä valtiokoneisto, "syvä valtio", voi nyt jatkaa siitä, mihin Obaman katastrofaalisella kaudella jäätiin. Soldo kuitenkin spekuloi, voisiko Amerikassa käydä samoin kuin Venäjällä, jossa Jeltsinin suosion romahdus avasi oven Vladimir Putinille. Länttä hallitseva eliitti taitaa olla eri mieltä.

Viimeiset Neuvostoliiton jäännökset murenivat Boris Jeltsinin aikana. Hänen edeltäjänsä, pääsihteeri Mihail Gorbatšov, yritti pelastaa maan perestroika- ja glasnost-uudistusohjelmilla. Epäonnistuminen johti itäblokin hajoamiseen, kun federaation yksittäiset tasavallat alkoivat kommunismin romahdettua suunnata kohti länttä. 

Soldo kertaa, kuinka Neuvostoliiton järjestelmä oli horjunut jo koko 1980-luvun ajan. Kuilu puolue-eliitin ja kansalaisten välillä oli kasvanut liian suureksi. Lopulta luottamus hallintoon ja talousjärjestelmään romahtivat. Sama kohtalo voi olla edessä Yhdysvalloillakin, joka yrittää väkisin pitää kiinni entisestä asemastaan. 

Soldo on pessimistinen Amerikan tulevaisuuden suhteen: demokraattinen prosessi on rikki ja ihmisten luottamus valtioon on heikko. Koronakriisin keskellä Yhdysvallat ei ole kyennyt suojelemaan kansalaisiaan, saati tarjoamaan edes alkeellisimpia palveluja. Opiaattien ja kannabiksen käyttö on kasvanut ja väestön elinajanodote on lyhentynyt, aivan kuten alkoholihuuruisella 90-luvulla Jeltsinin Venäjällä. Soldon mielessä herää kysymys, hallinnoiko Joe Biden kohta Yhdysvaltojen jäännöksiä?

Sosiaalidarwinismia äärisäässä – kiinalaisperspektiiviä amerikkalaiseen kapitalismiin

Poikkeuksellisen kylmä talvimyrsky on iskenyt Yhdysvalloissa useaan osavaltioon. "Tappavan kylmäksi" luonnehdittu lumimyräkkä jatkuu yhä Texasissa, Louisianassa, Arkansas’ssa ja Mississippissä. 

Miljoonat ihmiset ovat jääneet sähköttä. Tilanne on vaarallinen ja kuolonuhreja on jo useita kymmeniä. Amerikkalaista lumikaaosta on seurattu ja kommentoitu muuallakin päin maailmaa.

Miten tällaista pääsee tapahtumaan "maailman johtavassa maassa" ja eritoten Texasissa, joka on merkittävä energiaosavaltio? "Katastrofiin on monia syitä, mutta ainakin yksi niistä on ihmisen aiheuttama", arvioi kiinalaislehti Global Times. Nyt ihmisoikeuksista vaahtoavalla maan eliitillä olisi peiliin katsomisen paikka.

Colorado Cityn pormestari Tim Boyd kirjoitti Facebookissa, että "kukaan ei ole sinulle tai perheellesi mitään velkaa, eikä ole paikallishallinnon vastuulla tukea sinua näinä vaikeina aikoina. Uppoa tai ui, se on oma valintasi!". Boyd lisäsi, etteivät paikalliset sähköntuottajat tai muutkaan palveluntarjoajat ole kansalaisille tilivelvollisia.

Pormestari kirjoitti myös, että "vain vahvat selviävät ja heikot sortuvat" ja totesi sekavan tilanteen johtuvan "sosialistihallituksesta, joka ruokkii laiskoja uskomaan, että vain harvojen täytyy työskennellä, loppujen ollessa riippuvaisia hallituksen almuista".

Boyd joutui myöhemmin eroamaan virastaan, hänen ulostulonsa herätettyä paikallisten suuttumuksen. Kuitenkin monet amerikkalaispoliitikot luultavasti jakavat Boydin jyrkät näkemykset.

Yhdysvaltojen kapitalistinen järjestelmä on luonut joukon individualistisia normeja, jotka poikkeavat yleisestä edusta. Ne johtavat usein räikeisiin väärinkäytöksiin, mutta ovat hyödyttömiä erityisesti käytännön kriisitilanteissa.

Kiinalaislehti ottaa esimerkiksi ihmisoikeudet. Tämän termin amerikkalainen määritelmä on "yhä kapea-alaisempi ja rajoittuu lähinnä poliittisiin oikeuksiin". Se heijastaa "hyvätuloisten ja seniori-intellektuellien huolenaiheita", mutta on etääntynyt niistä oikeuksista, joihin suuri yleisö nojaa päivittäisessä selviytymisessään.

Kun ihmiset ovat huolissaan terveydestään tai kotiensa lämmityksestä, amerikkalaiseliitti on halukkaampi korostamaan sosiaalidarwinistista olemassaolon kamppailua. Yhdysvaltojen vapauskäsitys kätkee sisäänsä hyvin kylmäverisen ehdotuksen "vapaudesta tulla eliminoiduksi", Global Times väittää.

Yhdysvaltojen käsitys "demokratiasta, ihmisoikeuksista ja vapaudesta" on kombinaatio "vaaleista, poliittisista oikeuksista ja sosiaalidarwinismista". "Amerikassa sinun on kyettävä pelastamaan itsesi onnettomuuden sattuessa, tai maksamaan suuria summia saadaksesi apua. Muussa tapauksessa sinun katsotaan ansainneen surkean tilanteesi ja ainoa toivosi on hyväntekeväisyysjärjestöjen tai Jumalan varassa", kiinalaislehti luonnehtii amerikkalaisasennetta.

Boydin mukaan hallituksen tuen antaminen hyytävän sään uhreille olisi "sosialismia", mikä on Amerikassa melkein kirosana. Monien amerikkalaispoliitikkojen mielestä kansalaisten toimeentulo ei kuulu hallitukselle ollenkaan. On ihmisten oma asia, selviytyvätkö he vaikeuksistaan tai luonnonkatastrofeista. 

Raadollisen kapitalismin eetoksen omaavan Amerikan tulisi lopettaa saarnaaminen ihmisoikeuksista Kiinalle, ehdotetaan Global Timesin kirjoituksessa. Yhdysvalloilla ja Kiinalla on hyvin erilaiset poliittiset fokukset, ihmisoikeusnäkemyksistä puhumattakaan.

Kiina pyrkii väestönsä terveyteen, turvallisuuteen ja onnellisuuteen, kun taas Yhdysvallat haluaa, että poliittiset oikeudet jaetaan sosiaalisen eliitin kesken kapitalistisella tavalla. Kiinan käsitys ihmisoikeuksista on lisännyt kiinalaisten hyvinvointia, kun taas Yhdysvaltojen kerskailevaa ihmisoikeuskäsitystä käytetään lähinnä ideologisena aseena muita vastaan.

Kiinalaislehden pääkirjoituksen viesti on selvä: Washingtonin olisi parempi pitää huolta omista, pakkasessa värjöttelevistä kansalaisistaan, eikä sekaantua muiden maiden sisäisiin asioihin. Sisäpolitiikassa riittäisi haasteita Bidenin hallinnolle, mutta interventionistinen ulkopolitiikka on eliitille kansalaisten hätää tärkeämpää.

Epäyhdysvallat hajaannuksen tilassa

Demokraattien Trumpiin kohdistama stalinistinen näytösoikeudenkäynti heijastaa Yhdysvaltojen meneillään olevaa hajoamista, väittää Paul Craig Roberts. 

Vallalla oleva kaksinaismoralismi ja piittaamattomuus todistusaineistosta ovat Robertsin mukaan vain esimerkkejä amerikkalaisen yhteiskunnan instituutioiden korruptoituneisuudesta.

Roberts viittaa Andrei Martyanovin uuteen kirjaan, joka käsittelee Yhdysvaltojen tulevaa romahdusta. Amerikka on kohtaamassa talouden realiteetit ja yhteiskuntapoliittiset syy- ja seuraussuhteet, joiden rinnalla 20-luvun suuri lamakin tulee kalpenemaan.

Martyanov kirjoittaa, ettei Yhdysvallat edes ole mikään oikea valtio; se on vain kokoelma kansoja vailla omaa maata. Kansakunta vaatii ihmisiä yhdistävän tekijän, eikä Yhdysvalloilla ole sellaista. Ronald Reaganin hallinnossa aikoinaan työskennellyt Roberts vaikuttaa olevan samaa mieltä.

Martyanovin mielestä Iowan valkoisella maanviljelijällä, Manhattanin juutalaisella lakimiehellä ja Bronxin mustalla räppärillä ei ole juuri mitään yhteistä. He tarkastelevat maailmaa, Amerikkaa ja omaa paikkaansa siinä, täysin eri tavoin, eivätkä nuo näkövinkkelit ole yhteen sovitettavissa.

Yhdysvallat "kansojen sulatusuunina" on osoittautunut epäonnistuneeksi ihmiskokeeksi. Amerikan monet etniset ryhmät eivät ole assimiloituneet yhdeksi kansakunnaksi, vaan ne elelevät edelleen etäällä toisistaan ja ajavat vain omia intressejään kokonaisedun kustannuksella.

Jopa Yhdysvaltojen perustajiin ja heidän perustuslaissa esittämiinsä ajatuksiin suhtaudutaan nykyään erittäin kriittisesti. Demokraattipuolue on hyödyntänyt myyttiä "valkoisesta ja rasistisesta Amerikasta" ja vahvistanut narratiivia, joka legitimoi identiteettipolitiikkaan perustuvan käyttäytymisen. 

Kun amerikkalainen valtamedia, opetusjärjestelmä, suuryritykset ja demokraattien puolue-eliitti hyökkäävät kuvitteellista "valkoista Amerikkaa" vastaan, tuomiten Trumpin kannattajat "epäkelvoiksi", "rasisteiksi" ja "demokratian vihollisiksi", yhtenäisyydestä on turha edes puhua. 

Mustien, latinojen ja juutalaisten eturyhmät saavat rutiininomaisesti vaatimuksensa läpi, mutta "euroamerikkalaisille" säännöt ovat toiset. Koska Amerikan epäyhtenäisyys on näin institutionalisoitu politiikassa, maan hajaannus on ollut vain ajan kysymys.

Diversiteettipainotukset ulottavat vaikutuksensa jo kaikille aloille. Eksaktit tieteet fysiikasta biologiaan ovat saaneet taipua poliittisen korrektiuden edessä. Tämän päivän Amerikassa jopa matematiikka on "rodullistettu". Martyanov raportoi kirjassaan, kuinka Seattlen koulupiirin etnisten opintojen neuvoa-antava komitea on julistanut matematiikan "rasistiseksi". 

Komitea julkaisi viime syyskuussa muistiinpanonsa matematiikan sisällyttämisestä etnisten opintojen viitekehykseen. Komitea pyrkii vallalla olevan "woke-kulttuurin" mukaisesti liittämään jopa matematiikan "rotusorron historiaan"; "rasistinen" matematiikka lisää komitean mukaan "eriarvoisuutta".

Martyanov esittää kirjassaan lukuisia esimerkkejä amerikkalaisen yhteiskunnan disintegraatiosta. Lännen warholilainen "viidentoista minuutin kuuluisuus" alkaa olla ohi, eikä Yhdysvallat kykene enää vakuuttavasti esittämään maailman johtajaa.

Lännen johtajista on tullut oman teeskentelynsä uhreja. He kuvittelevat yhä pitävänsä geopolitiikan kortteja käsissään, vaikka Putinin Venäjä ja Xi Jinpingin Kiina ovat jo voittaneet heidät tässä pelissä, Roberts arvioi. 

Lännen itsepetos asettaa koko länsimaisen kulttuurin fyysisen selviytymisen hengenvaaraan. Poliittinen eliitti ei enää hallitse kannibalistisia voimia, jotka se on päästänyt irti. Kuten ranskalainen sanonta kuuluu, vallankumous syö omat lapsensa.

Amerikan eliitti julistaa uskoaan "amerikkalaiseen poikkeuksellisuuteen" eli Washingtonin moraaliseen oikeuteen toimia maailmanhegemonina, mutta samalla se itsetuhoisesti epävakauttaa Yhdysvaltoja hyökkäämällä maan perustajien etnisyyden ja arvojen "systemaattista rasismia" vastaan.

Jos Yhdysvallat on rakennettu rasismille ja orjuudelle, kuten sen omat yliopistot ja julkiset koulut opettavat, mikä on niin korvaamatonta maassa, jonka "poikkeuksellisuus" pohjautuu sortavaan järjestelmään? Eikö myös arrogantti, muihin maihin kohdistuva "demokratia-aktivismi" ole rinnastettavissa kolonialismin ajan rasismiin?

Tämä ilmeinen ristiriita on jäänyt vuosikausia vaille huomiota, mikä lienee osoitus kognitiivisesta dissonanssista. Washington on perustellut pommituksiaan ja miljoonien ihmisten maanpakoon ajamista kahdeksassa eri maassa "demokratian viemisellä", hallitsevan eliitin varastaessa maan omatkin presidentinvaalit.

Robertsin mukaan "Bidenin laiton hallinto" ei salaa vihamielisyyttään Amerikan perustavaa etnistä ryhmää kohtaan. Hallinto onkin täytetty seksuaalivähemmistöjen edustajilla, mustilla ääriaineksilla ja juutalaisilla, jotka inhoavat "Trumpin epäkelpoja", "kotimaisiksi terroristeiksi" leimattuja tavallisia amerikkalaisia. Bidenin hallinto tuntuu julistaneen sodan valkoisia heteromiehiä vastaan.

Lisääntynyt polarisaatio ja kärjistyneet näkemyserot jättävät Yhdysvallat äärimmäisen heikkoon asemaan. Samaan aikaan hajoavan imperiumin hallitsijat kiihdyttävät konflikteja Kiinan, Venäjän ja Iranin kanssa. Provokatiivisen Robertsin mielestä on aiheellista kysyä, hajoaako Yhdysvallat ennen kuin se tuhotaan sotilaallisesti.

Pekka Pietarissa, eli Gayroopan surkea Venäjä-suhde

Haavisto ja Lavrov

Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto vieraili sitten Pietarissa tapaamassa Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovia. 

Meillä on jo uutisoitu "jyrkistä näkemyseroista" ja siitä, kuinka Haavisto edusti Venäjällä erityisesti Euroopan unionia.

Tilaisuus oli kaikin tavoin myötähäpeää aiheuttava: lehdistötilaisuudessa Haavisto luki tekstinsä paperista kuin koulupoika luokan edessä. Konkaridiplomaatti Lavrov ei toisten valmistelemia tekstejä tarvinnut.

Haavisto nosti esiin Navalnyin tapauksen, Krimin ja tyypilliset EU:n ja Venäjän väliset kipupisteet. Hänen piti muistuttaa, että "Suomi on EU:n jäsen ja EU:n kannat ovat myös Suomen kantoja". Jos EU:n kanta Venäjään joskus muuttuisi suopeammaksi, olisiko se sitten enää Amerikan alusmaana toimivan Suomen kanta?

Venäjällä ymmärretään, että Suomen on pakko toistaa Brysselin väitteitä, olivatpa ne suomalaisille intresseille kuinka epäedullisia tahansa. Lavrov puolestaan painotti "kahdenkeskisen yhteistyön merkitystä", mutta eurostoliiton kuuliaisena apupoikana Haavisto kiirehti kiistämään tämänkin tulkinnan. Vain EU:n näkemys merkitsee, ei Suomen.

Jos mittarina käytetään valtiollisia intressejä, Haaviston visiitti Venäjällä epäonnistui täysin. Mistään Suomea hyödyttävästä ei sovittu, vaan ulkoministeriön tiedotteessakin mainittiin täysin toisarvoiset asiakohdat.

Haavisto toisti tylsämielistä eurojargonia Navalnyistä, Vuoristo-Karabahin konfliktista sekä Valko-Venäjän ja Ukrainan tilanteista. Mitä nämä asiat Suomelle kuuluvat? Yhteistyöstä puhuttiin ilmeisen pintapuolisesti vain arktiseen alueeseen ja ympäristösuojeluun liittyen.

Koska EU:n koronarokotteen toimitukset tökkivät, Lavrovin olisi kannattanut tarjota Suomelle Sputnik-rokotetta. Tietenkään tähän ei olisi suostuttu, sillä toisin kuin venäläisrokotteen tilanneelta euromaa Unkarilta, Suomelta ei mikään "kahdenvälinen sopiminen" tunnu enää luonnistuvan.

Haaviston Venäjän vierailua ovat jo kehuneet ne tyypilliset tahot, joille on Suomen valtioetua tärkeämpää mielistellä Atlantin takaista, dementoituvaa, mutta yhä johtajuudesta haaveilevaa Amerikkaa. Varmaan löytyy niitäkin kovan linjan Nato-oikeistolaisia, joiden mielestä Haavisto ei ollut Venäjällä riittävän jyrkkä.

Virallinen Suomi ei ole enää vuosikausiin ollut mikään uniikin kansakunnan asuttama suvereeni valtio. Se on masentava ja henkisesti sairas paikka; transatlanttisen vieraseliön saastuttama periferia, jonka valta(vale)mediassa silmitön Venäjä-vastaisuus - vastenmielinen "ryssäviha" - yhdistyy kansallisvastaiseen länsiliberalismiin. 

Haavisto muisti nostaa esiin myös Tšetšenian seksuaalivähemmistöjen ongelmat. Ei mikään ihme, että venäläismediassa Euroopan unionista on joskus käytetty pilkkanimeä "Gayrooppa".

Facebook atlantistien aseena hybridisodassa

Sosiaalisen median jättiyhtiö Facebook ilmoitti vuonna 2018 ryhtyvänsä yhteistyöhön Yhdysvaltojen maailmanherruutta ajavan Atlantic Council-ajatushautomon kanssa. 

Yhteistyötä perusteltiin tuolloin tarpeella puuttua Facebookissa leviäviin valeuutisiin ja väärään tietoon, erityisesti länsivastaiseen "disinformaatioon", jota sosiaalisen median alustalla jakavat jotkut sen käyttäjät, erilaiset julkaisut ja jopa valtiolliset toimijat.

Toiseksi tavoitteeksi asetettiin periamerikkalainen halu "vahvistaa demokratiaa", mikä tietysti tarkoitti vain sitä, että Mark Zuckerbergin nimissä toimiva yhtiö pyrki varmistamaan sosiaalisen median välityksellä Washingtonin poliittisten intressien ensisijaisuuden.

Yhä enemmän länttä hallitsevan eliitin globaaliksi vakoilu- ja vaikuttamisvälineeksi paljastuva alusta on sittemmin rajoittanut liberaalia järjestystä ja sotapolitiikkaa kritisoivia mielipiteitä ja poistanut sille epämieluisia poliittisia ryhmiä mielivaltaisen tuntuisiin "yhteisösääntöihin" vedoten.

Atlantistinen perusvire on säilynyt ja lännen kilpailijoita ymmärtäviä näkemyksiä suitsitaan. Aivan kuin Joe Bidenin presidenttikautta ja Yhdysvaltojen "syvän valtion" ulkopoliittisia tavoitteita silmällä pitäen, Facebook on ilmoittanut palkanneensa uudeksi tiedustelupäällikökseen "disinformaatioverkostojen asiantuntijan", Ben Nimmon, joka on aiemmin työskennellyt sotilasliitto Naton tiedotuspuolella. 

Nimmon johdolla Facebook aikoo keskittyä torjumaan "nousevia uhkia" ja "vaikuttamisoperaatioita". Yhdysvaltojen kansallista turvallisuutta uhkaava kolmikko, Venäjä, Kiina ja Iran, ovat Atlantic Councilin tutkijanakin työskennelleen Nimmon mukaan Facebookille ja länsimaille potentiaalisia vaaratekijöitä. Internet näyttää olevan saamassa oman digitaalisen rautaesirippunsa idän ja lännen välille.

Sotilasliitto Naton puolelta Facebookin asiantuntijanimitystä tervehdittiin ilolla, mutta merkitseekö Nimmon valinta vain lisää poliittista sensuuria suositulla alustalla? Nimmo on tullut tunnetuksi "Venäjä-trollien" jahtaajana, jonka mielestä monen aivan oikean ihmisen sosiaalisen median tilin takana onkin ollut vain tietokoneohjelma, "Kremlin botti".

Nimmon siirtyminen Naton palveluksesta Facebookin infosodan johtoon, on vain yksi esimerkki alati lisääntyvästä hybridisodankäynnistä, jossa Yhdysvallat yrittää päihittää euraasialaiset kilpailijansa. Ehkä syy siihen, miksi Facebook ei yhtä lailla puutu lännen infosotureiden propagandan levitykseen, johtuu siitä, että koko alusta on alun alkaenkin ollut atlantistien digiväline hegemonian säilyttämiseksi. 

Sinimustat ja kommunistit – toisiaan vastaan eliitin hyväksi

Puoluerekisteriin on Suomessa pyrkimässä aika ajoin uusia puolueita. Jos ne eivät saa eduskuntaan omaa kansanedustajaansa kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa, ne poistetaan taas rekisteristä. Mutta jo ennen tätä vaihetta on saatava kerättyä viisituhatta kappaletta äänioikeutettujen allekirjoittamia kannattajakortteja.

Puolueiden tulee täyttää myös tietyt ennalta asetetut tunnusmerkit. Kovin poikkeavia näkemyksiä eduskuntaan pyrkivät puolueet eivät voi edustaa, vaan niiden on noudatettava toiminnassaan "kansanvaltaisia periaatteita". Loppupelissä oikeusministeriö voi estää yhdistyksen rekisteröitymisen puolueeksi.

YK-henkisestä sanamagiasta huolimatta Suomessakin todellista valtaa pitää talouseliitin ja yritysmaailman sidosryhmien muodostama oligarkia, jonka toiveita hallituksen muodostavat eduskuntapuolueet kukin vuorollaan toteuttavat. Mutta aina joku haluaa omista syistään mukaan valtiovaltapeliin, jonka säännöt on jo lähtökohtaisesti peukaloitu aitoa "kansanvaltaisuutta" vastaan.

Puoluerekisteriin on tällä hetkellä pyrkimässä ainakin kahdeksan puoluetta, mutta viime viikkoina huomio on kohdistunut erityisesti entisten perussuomalaisten perustamaan Sinimustaan Liikkeeseen, joka edustaa etnosentristä kansallismielisyyttä. Jo etukäteen on arveltu, että tämä "rasistinen ja uusfasistinen" puolue ei edes lähtökohtaisesti pysy lakien ja asetusten puitteissa.

Sinimustan liikkeen sanotaan asettuvan puoluekentän äärimmäiseen oikeaan laitaan. Aivan kuin vastapainoksi, myös vasemmalle laidalle on rekisteröitymässä jo vuosikymmeniä politiikan marginaalissa toiminut, sosialistista Suomea tavoitteleva Kommunistinen Työväenpuolue, joka ilmoittaa olevansa "rauhan ja sosialismin asialla".

"Äärioikeistolaista" Sinimustaa liikettä ja "äärivasemmmistolaista" kommunistista työväenpuoluetta yhdistää kriittisyys ylikansallista kapitalismia ja Euroopan unionia kohtaan. Molempien linjana on Suomen irtaantuminen unionista. Myöskään Suomen jäsenyyttä sotilasliitto Natossa ei kumpikaan liike halua ajaa. 

Sinimustan liikkeen korostaessa "etnisten suomalaisten" ensisijaisuutta, marxismi-leninismin aatteeseen perustuva työväenpuolue keskittyy (suomalaisten?) "työläisten" oikeuksien puolustamiseen. Vaikka kumpikaan ei pidä massamaahanmuuttoa toivottavana ilmiönä, ei sinimustien etnisyyteen perustuva ideologia ja historialliseen oikeistoradikalismiin pohjautuva estetiikka saa ymmärrystä vasemmistopiireissä.

Kommunistisen työväenpuolueen julkaisemissa Työkansan Sanomissa vaaditaankin jo ennalta Marinin hallitusta "estämään fasistien järjestäytyminen". Perusteluissa viitataan mm. vuonna 1947 allekirjoitettuun Pariisin rauhansopimukseen, jonka nojalla "fascisminluontoisten" poliittisten järjestöjen toiminta kiellettiin Suomessa.

Mielestäni kommunistien vaatimus lännen globalistien intressejä ajavalle Marinin hallitukselle sinimustien kieltämiseksi on jokseenkin lyhytnäköistä: enemmänhän vallassa olevat Marinin sosialidemokraatit, vihreät, keskusta ja ruotsalainen kansanpuolue, ajavat tuhokapitalismin asiaa kuin kansallisradikaalit.

Sinimustien lapualaishenkinen larppi ja työväenpuolueen tunkkainen punalippuanakronismi tuskin kiinnostavat suomalaisten enemmistöä. Onnistuakseen paremmin, nationalistien ja kommunistien tulisi paitsi päivittää  julkisuuskuvaansa ja sanastoaan, myös tuoreella tavalla keskittää huomionsa länttä hallitsevan eliitin suomalaisten(kin) elinoloja kurjistaviin toimiin tässä ajassa.

On sinänsä vahinko, etteivät kansallismieliset ja suomalaista työväestöä puolustavat sosialistit kykene yhteistyöhön. Sen sijaan, että keskitytään eroavaisuuksiin ja vanhentuneiden ismien korostamiseen, anti-imperialistinen ja antiglobalistinen rintama kaipaisi yhdistymistä ja uutta ilmettä.

Lännen Kiinan vastainen kampanja näkyy myös Suomessa

Suomen politisoituneessa valtamediassa on ryhdytty viime vuosina kritisoimaan Venäjän lisäksi yhä kärkevämmin myös Kiinaa. 

Syynä tähän on tietysti se, että Suomessa totellaan kiltisti länttä hallitsevan eliitin määräyksiä ja Yhdysvallat vasalleineen käy jo täysillä hybridisotaa talousmahdiksi noussutta Kiinaa vastaan.

Oman panoksensa lännen infosotaan Kiinaa vastaan antoi pääministerimme Sanna Marin, joka reagoi ilmeisesti brittiläisen BBC:n kauhukertomuksiin uiguurinaisten kokemuksista Länsi-Kiinan Xinjiangissa. Olen jo muutama vuosi sitten kirjoittanut uiguurien käytöstä lännen propagandassa, enkä edelleenkään luota Kiinan-vastaisten medioiden väitteisiin.

Marinin twiitattua Kiinan ihmisoikeustilanteesta, Kiina kehotti pääministeriä ja muita Suomen hallituksen jäseniä vierailemaan uiguurien asuttamassa Xinjiangissa. Kuten kaikki lännen globalistien käskyläiset, myös Marin viittasi "kansainväliseen yhteisöön", joka "ei voi sulkea silmiään Kiinan politiikalta". Kiinan ulkoministeriössä toivotaan, että suomalaistahot "erottavat oikean väärästä eivätkä usko valheisiin".

Suomessa on aiemmin jahdattu "Venäjä-trolleja". Oletettuja sellaisia on median toimesta maalitettu ja heitä on myös haastettu oikeuteen nettikirjoittelun takia. Arvelen, että vaino laajenee ja Bidenin demokratiarintamaan kuulumattomiin maihin ei saa enää suhtautua edes neutraalisti. Lännen kilpailijat on yksiselitteisesti tuomittava, ellei halua joutua länsimielisten someraivon, kiusanteon, tai jopa väkivallan kohteeksi.

Tuorein esimerkki tällaisesta maalituksesta lienee vantaalaisen Jenni Chen-Yen kokema syrjintä. Kunnallispolitiikasta kiinnostuneen naisen synti oli se, että toimiessaan Kokoomuksen kaupunginvaltuutettuna, hän oli osallistunut myös "Kiinan rauhanomaisen jälleenyhdistymisen edistämisyhdistyksen" toimintaan. Chen-Ye erosi yhdistyksestä, mutta tällaisen anteeksiantamattoman "Kiina-mielisyyden" vuoksi hänet erotettiin Kokoomuksen valtuustoryhmästä.

Valtuutettu yritti jatkaa vielä vihreiden ryhmässä. Kun Chen-Ye erehtyi twiittaamaan viime perjantaina, että Kiinan ihmisoikeusasioista voisi puhua rauhallisesti, vihaa lietsomatta, eikä Suomen tarvitse asettua Yhdysvaltojen ja Kiinan välisessä kylmässä sodassa kummankaan valtion puolelle, jo sunnuntaina Vantaan vihreät kertoivat, ettei ryhmä aio hyväksyä Chen-Yetä kunnallisvaaliehdokkaakseen.

Chen-Ye jatkanee sitoutumattomana valtuutettuna, mutta sosiaalisessa mediassa häntä on jo vaadittu luopumaan paikastaan, syytetty kommunistiksi ja kehotettu jopa häipymään Kiinaan (mainittakoon, että kiinalaissyntyinen Chen-Ye muutti Suomeen viisivuotiaana vanhempiensa kanssa). Lännen ihmisoikeus- ja demokratiamantran sisäistäneiden "hyvien ihmisten" aggressiiviset somekommentit ovat olleet vastenmielistä luettavaa.

Globalisaatio on tehnyt maailmasta pienemmän. Entäpä jos Yhdysvalloissa tai Britanniassa syntynyt ja sittemmin Suomeen muuttanut toimisi täällä politiikassa? Jos kansalainen kuuluu vaikkapa Suomi-Amerikka-yhdistykseen tai muuhun läntiseen vaikuttamisverkostoon, onko se yhtä lailla peruste savustaa hänet pois politiikasta? Ei tietenkään, sillä länsimielisyys on Suomessa hyväksyttävää, jopa välttämätöntä, ellet halua muuttua epähenkilöksi.

Osana lännen syvenevää hybridisotaa, Kiina- ja Venäjä-yhteyksiä omaavia tullaan varmasti vastaisuudessakin maalittamaan julkisuudessa. Neutraalius ei ole enää hyväksyttävää ja vähäinenkin Kiinan ymmärtäminen johtaa syytöksiin ja leimaamiseen. Siirtyykö Suomikin mccarthylaisten uusvainojen aikaan? Onko poliittinen toisinajattelu kohta rikoslaissa rangaistava teko?

Ideologisen imperialismin umpikuja

Amerikkalainen establismentti väitti vuonna 2016 Venäjän hakkeroineen John Podestan ja demokraattipuolueen sähköposteja ja lähettäneensä ne tietovuotosivusto WikiLeaksille auttaakseen Trumpin vaalikampanjaa. 

Hakkeroinnin lisäksi sanottiin, että trollitehdas Pietarissa loi twiittejä ja uutisia vaikuttaakseen amerikkalaispolitiikkaan. Tämä oli "sodanjulistus", joka synnytti viittauksia jopa Pearl Harboriin. Amerikkalaiseliitti syytti Venäjää hyökkäyksestä "demokratiaa vastaan" ja sekaantumisesta presidentinvaaleihin.

Amerikkalaiset liittolaisineen olivat yhtä mieltä siitä, että tällainen puuttuminen Yhdysvaltojen sisäisiin asioihin oli tuomittavaa ja vaatisi vastatoimia. Mutta entäpä sitten Yhdysvaltojen oma sekaantuminen muiden maiden asioihin? "Kuinka synnittömiä ja syyttömiä me amerikkalaiset itse olemme", kysyy Patrick Buchanan.

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat kaatoi säännöllisesti hallintoja, joista se ei pitänyt: Iranin poliittiseen elämään sekaannuttiin vuonna 1953, Guatemalan vuonna 1954 ja Kongon 1960-luvulla. Kylmän sodan jälkeen Yhdysvallat oli merkittävä alullepanija "värivallankumouksissa", jotka muuttivat Ukrainan ja Georgian regiimejä, Buchanan luettelee.

Yhdysvaltojen ulkoministeriössä tuolloinkin työskennelleen Victoria Nulandin mukaan Washington käytti viisi miljardia dollaria kaataakseen demokraattisilla vaaleilla valitun Venäjä-mielisen Kiovan hallituksen ja asettaakseen tilalle oman länsimielisen hallintonsa.  

Tämä oli Buchananin mukaan laukaiseva tapahtuma, joka sai Vladimir Putinin liittämään Krimin niemimaan takaisin Venäjään, turvatakseen näin Mustanmeren laivaston tukikohdan Sevastopolissa. 

Entäpä sitten amerikkalaisreaktiot Aleksei Navalnyin väitettyyn myrkyttämiseen ja vangitsemiseen hänen palattuaan Saksasta Venäjälle? Washington Post haukkuu Putinia "myrkyttäjäksi" ja ehdottaa avoimesti, että läntisten hallitusten tulisi tehdä kaikkensa syöstäkseen hänet vallasta. 

Amerikkalaistoimittajien suulla on sanottu, että Yhdysvaltojen ja Nato-maiden tulisi asettua Navalnya tukevien mielenosoittajien puolelle Venäjän nykyisen hallinnon kaatamiseksi. "Miten amerikkalaiset olisivat reagoineet, jos Putin olisi osoittanut tukensa kongressin vallanneille, Trumpia kannattaneille mielenosoittajille", Buchanan heittää vastapallon.

Vaikka amerikkalaiset ovat usein hyvinkin erimielisiä, mitä tulee kulttuurisiin, sosiaalisiin ja moraalisiin kysymyksiin, liberaalin interventionismin edustajat puhuvat silti amerikkalaisista "universaaleista arvoista", joita kohti kaikkien kansojen tulisi pyrkiä. Tämä on se kyseenalainen "arvopohja", johon suomalaispoliitikotkin usein viittaavat.

 

Muita kansakuntia arvioidaan Amerikka-johtoisen lännen standardien perusteella. Kansat, jotka eivät jaa samoja "arvoja", joutuvat Yhdysvaltojen silmätikuksi ja vallanvaihtoyritysten kohteeksi. Buchananin mielestä amerikkalainen "ideologinen imperialismi" on harvinaisuus nykymaailmassa.

"Mistä me amerikkalaiset saimme oikeuden puuttua muiden maiden sisäisiin asioihin", Buchanan ihmettelee. Mitä väliä sillä on, ovatko muut maat autokratioita, monarkioita tai tasavaltoja, jos ne eivät hyökkää Yhdysvaltoja vastaan?

 

Konservatiivi Buchanan ei kuulu Washingtonin sotaintoilijoiden ymmärtäjiin. Hän katsoo, että Yhdysvaltojen sotilaallisen väliintulon seuraukset ovat usein olleet katastrofaaliset. Libyan, Syyrian ja Jemenin sisäisiin asioihin puuttuminen on tuottanut miljoonia kuolleita ja johtanut pakolaisvirtoihin.

 

Kun niin kutsuttu "arabikevät" alkoi, länsidemokratian vienninedistäjät olivat innoissaan. Demokraattinen vallankumous oli saapunut arabimaihin! Egyptissä kolmekymmentä vuotta Yhdysvaltojen liittolaisena toiminut presidentti Hosni Mubarak syrjäytettiin. Tilalle tuli ensin terroristijärjestöksi luokiteltu Muslimiveljeskunta ja myöhemmin kenraali Abdel Fattah al-Sisi, Mubarakia armottomampi mies. 

 

Viime aikoina on uutisoitu päivittäin Myanmarista, jossa sotilasjuntta on syrjäyttänyt maan demokraattisen johdon. Yhdysvalloissa presidentti Joe Biden on jo reagoinut refleksiivisesti kutsumalla sotilasvallankaappausta "hyökkäykseksi demokratiaa vastaan". 

 

"Demokratiassa voiman ei pitäisi koskaan pyrkiä syrjäyttämään kansan tahtoa tai yrittää poistaa uskottavien vaalien lopputulosta", Yhdysvaltojen monet sotilaalliset interventiot siunannut Biden on sanonut epäuskottavan kuuloisesti.

 

Demokraattipuoluetta lähellä olevan National Democratic Instituten Derek Mitchell on selittänyt Bidenin puheita toteamalla, että "demokratia on yksi Bidenin hallinnon ulkopoliittisen toimintaohjelman pilareista. Mitchellin mukaan hallinnossa tiedostetaan, että Myanmarin asiaan on "puututtava vakavasti".

 

Buchanan on eri mieltä. Hänen mielestään oleellisempi kysymys on, miksi kaukana Yhdysvalloista sijaitsevan Myanmarin sisäisten asioiden pitäisi kuulua laisinkaan Washingtonille. Tällaisia selväjärkisiä näkemyksiä ei amerikkalaisen poliittisen eliitin keskuudessa tietenkään hyväksytä saati ymmärretä.

Buchanan katsoo, että kylmän sodan jälkeinen maailmanaika, jossa Amerikka sai demokratiaan vedoten tuomita muita maita ja puuttua niiden asioihin, on päättymässä. "Jos me emme luovu tästä ideologisesta imperialismista - erityisesti Venäjän ja Kiinan suhteen - oma loppumme voi koittaa äkillisesti", Buchanan arvioi viileästi.

Niinistön Suomi Bidenin Amerikan asialla

Virallinen Suomi huokaisi helpotuksesta, kun Trumpin jatkokausi Yhdysvaltojen johdossa ei toteutunutkaan. Bidenin kaudella ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ajetaan taas uskaliaammin amerikanraudalla: lännettynyt rajamaamme on asemoinut itsensä Venäjän-vastaiseksi sillanpääasemaksi.

Arvelen, että tätä tullaan vielä katumaan, jos ja kun Euroopan unionin suuret jäsenmaat eivät jatkossa tottelekaan Washingtonia yhtä orjallisesti kuin Suomi ja muutamat Itä-Euroopan pienet traumavaltiot. Julkinen räksytys ja moraaliposeeraus vain heikentävät Suomen asemaa tulevassa, lännen jälkeisessä maailmanjärjestyksessä.

Suomi on viime aikoina osallistunut entistä vimmaisemmin angloamerikkalaiseen hybridisodankäyntiin Venäjää vastaan. Jokainen tyypillisin painotuksin esitetty uutislähetys, ajankohtaisohjelma ja sapekas lehtikirjoitus kertoo maamme synkästä suunnasta. Kuten ulkoministeri Sergei Lavrov on todennut, länsimaiden suhtautuminen Venäjän tilanteeseen on ollut täysin hysteeristä.

Samaa linjaa edustavat avoimesti myös Suomen johtavat poliitikot, pääministeri ja presidentti mukaan lukien. Sanna Marinin on ollut "mahdotonta hyväksyä" venäläisen oikeuden päätöstä Navalnyin tapauksessa, mutta tekopyhänä hän ei ota yhtä räväkästi kantaa lännen ihmisoikeusrikkomuksiin. Navalnyi olisi vapautettava välittömästi, mutta entäpä brittiläisessä tyrmässä viruva Julian Assange?

Myös pöllämystyneen oloinen, usein omituisia lausuntoja antava presidenttimme Sauli Niinistö, muistaa joka käänteessä esittää huolestuneisuutensa Venäjästä. Koronavirustakin vastaan hän ottaa mieluummin arveluttavan - mutta taatusti länsivalmisteisen - geenirokotteen, eikä halua tehokkaaksi todettua venäläistä sputnikia muidenkaan suomalaisten saataville.

Yhdysvalloissa vielä seniilimmän oloinen uusi presidentti Joe Biden on pitänyt ensimmäisen ulkopoliittisen linjapuheensa. Bidenille kirjoitettu wilsonilainen teksti sisälsi tuttua huttua "Yhdysvaltojen johtajuuden palauttamisesta" ja "maailman yhdistämisestä taisteluun demokratian puolustamiseksi". Suomalaisatlantistit hykertelevät varmasti tyytyväisinä.

Venäjään ja Kiinaan kohdistuvan tiukan linjan ohella Bidenin edustama lännen eliitin syvä suovaltio aikoo keskittyä ilmastopolitiikkaan, seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin, pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden suojeluun sekä koronaviruksen päihittämiseen. Samaan aikaan John McCainin nimeä kantava amerikkalaislaivaston sota-alus on seilannut Kiinaa härnäten Taiwaninsalmen läpi.

Näennäisenä rauhan eleenä ennen tulevia koitoksia, Biden aikoo vetää Yhdysvallat viimein pois Jemenin sodasta, jota hän oli Obaman hallinnossa käynnistämässä. YK on kutsunut Jemenin runtelua "maailman pahimmaksi ihmisen aiheuttamaksi humanitaariseksi katastrofiksi", joten eiköhän sotateollisen kompleksin likainen työ maassa ole jo tehty. Saudit ja Israel varmasti jatkavat huthikapinallisten kurittamista, mutta amerikkalaisresurssit täytyy keskittää Venäjän lähettyville ja Aasiaan.

Kremlin tiedottajan Dmitri Peskovin mukaan Bidenin linjapuhe oli aggressiivinen, eikä Venäjä aio sietää minkäänlaisia uhkavaatimuksia. Bidenin hallinnolle voikin olla luvassa vielä geopoliittisia nöyryytyksiä ylimielisyytensä vuoksi. Mitä tekee Suomi tällä välin? Jatkuuko tuomitseva moralisointi, jos muu EU ei valitsekaan bideniläistä linjaa?

Oppositiojohtaja Gennadi Zjuganov kommentoi Navalnyin tapausta

Gennadi Zjuganov, venäläinen oppositiojohtaja

Suomalaismediassa venäläistä Aleksei Navalnya kutsutaan harhaanjohtavasti "oppositiojohtajaksi". 

Samaa titteliä venäläisagitaattorista ovat tyhmyyksissään käyttäneet myös monet suomalaispoliitikot.

Todellisuudessa Navalnyi ei ole mikään poliitikko, vaan edustaa ennemminkin "amerikkalaista rahaa Venäjällä", sanoo maan suurimman oppositiopuolueen, Venäjän federaation kommunistisen puolueen pääsihteeri Gennadi Zjuganov.

Kommunistijohtaja on aiemminkin syyttänyt Navalnya siitä, ettei tämä "ole oma pomonsa". Hän on rinnastanut aktivistin myös 90-luvun länsimieliseen liikehdintään sekä tuon surullisen ajan presidenttiin Boris Jeltsiniin. Epävakauttava demokratia-aktivismi ei Zjuganovia miellytä.

Veteraanikansanedustaja Zjuganov tuntee hyvin maansa poliittisen historian. Hän on ollut Venäjän parlamentin jäsen jo vuodesta 1993 lähtien ja tämän lisäksi neljä kertaa presidenttiehdokkaana. Vuonna 1996 Zjuganov haastoi Jeltsinin, jolle hän kuitenkin hävisi äänestyksessä.

"En pidä Navalnya opposition edustajana, hän edustaa amerikkalaista finanssipääomaa", Zjuganov totesi haastattelussa. Zjuganovin mukaan lännessä Navalnyi esitetään suurena tekijänä ja vaihtoehtona, vaikka tällainen tulkinta ei vastaa todellisuutta Venäjällä. 

Zjuganov väittää, että Navalnyi on koulutettu tehtäväänsä ulkomaisten tiedustelupalvelujen toimesta. Venäjän värivallankumousyrityksiä hän vertaa vuoden 2014 tapahtumiin Ukrainassa. Navalnyi on tehnyt jo vuosia tiivistä yhteistyötä läntisten tahojen kanssa Venäjän nykyisen hallinnon kaatamiseksi. Tästä on tihkunut julkisuuteen jo todisteita.

Moskovalainen oikeusistuin tuomitsi Navalnyin tiistai-iltana kolmeksi vuodeksi ja kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen. Tuomiosta vähennettiin jo istuttu kymmenen kuukauden aresti, joten Navalnyin vankeus kestää näillä näkymin kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta. Lännen tukema provokaattori voi toki saada vielä uusiakin syytteitä ja lisätuomioita. 

Jos länsi haluaa niin kovasti muutosta Venäjän politiikassa, miksi se ei tue maan aitoa oppositiota? Lännen finanssieliitille kommunistinen puolue ei tietenkään kelpaa, sillä heidän suunnitelmissaan on Venäjän omaisuuden ja luonnonvarojen ryöstö sekä federaation hajottaminen. Tällaiseen epäisänmaalliseen toimintaan ei patriootti Zjuganov oppositiopuolueineen suostuisi.

Uusi ulkoministeri: Yhdysvallat valmiudessa Venäjää vastaan

Antony Blinken

Yhdysvaltojen uusi ulkoministeri Antony Blinken on sanonut Yhdysvaltojen olevan valmis "uhmaamaan Venäjää".

Blinken käsitteli amerikkalaista ulkopolitiikkaa haastattelussaan NBC-uutiskanavalle. Vaikka hän mainitsi Bidenin hallinnon tavoitteena olevan jatkaa Start-ydinasesopimusta Moskovan kanssa, hän myös väitti Venäjän olevan turvallisuusuhka Yhdysvalloille.

Blinken listasi tutut syytökset Venäjän hakkeroinneista, maksetuista hyökkäyksistä Afganistanissa olevia amerikkalaissotilaita vastaan, presidentinvaaleihin sekaantumisesta sekä "oppositiohahmo" Aleksei Navalnyin myrkyttämisestä Venäjän turvallisuuspalvelun toimesta.

"Tarkastelemme kaikkia näitä asioita ja tulemme vastaamaan Venäjän aggressiivisiin toimiin", Blinken hahmotteli Bidenin hallinnon Venäjä-politiikkaa. Blinken mainitsi, että viime viikolla myös presidentti Biden käsitteli näitä asioita Vladimir Putinin kanssa puhelimessa.

Uuden ulkoministerin mielestä Moskova "tekee virheen" syyttäessään Venäjän korruptionvastaisista mielenosoituksista Yhdysvaltoja. Eiväthän nämä "rauhanomaiset mielenosoittajat" voi mitenkään olla Yhdysvaltojen asialla. Protestiaalto alkoi kuitenkin sopivasti epäsuositun Navalnyin palattua Venäjälle.

Bidenin hallinnon tukena seisoo myös Suomen valtionmedia Yle, joka odotti viikonloppuna Venäjän mielenosoitusten syöksevän Putinin vallasta. Vaikka lännen tukemat mielenosoitukset eivät onnistuneet tavoitteessaan, värivallankumoushenkeä on yhä ilmassa. Haluaako joku taho toistaa 90-luvun tapahtumia myös Venäjän federaation suhteen?

Iranin osalta sionistijuutalainen Blinken pyysi islamilaista tasavaltaa palaamaan vuoden 2015 ydinsopimuksen ehtojen noudattamiseen ja varoitti, että "jatkuva sopimuksen rikkominen", Iranin uraanin rikastaminen ja pyrkimys hankkia oma ydinase, vaikeuttaa Yhdysvaltojen paluuta sopimukseen, josta Trumpin hallinto vetäytyi.

Blinkenin näkemys Kiinasta ei juurikaan poikkea edeltäjänsä Mike Pompeon ulostuloista. Blinkenin mukaan Peking on "merkittävin haaste" Yhdysvalloille ja Bidenin hallinto tulee keskittymään "liittolaisuussuhteiden rakentamiseen", jotta "Kiinan nousu globaalilla tasolla saadaan estettyä". 

Euroopan maissa ei tosin gallupin mukaan ilmene suurta halua sekaantua Yhdysvaltojen ja Kiinan välienselvittelyyn. "Neutraali Eurooppa" ei tietenkään ole Bidenin hallinnolle mieleen, joten tästä dilemmasta syntyvä näkemyserojen yhteentörmäys tulee olemaan mielenkiintoista seurattavaa. 

Yhdysvalloilla on kova työ pyrkiä pitämään Kiina aisoissa, hyökätä "geopoliittista ykkösvihollistaan" Venäjää vastaan, sekä estää Iranin islamilaista tasavaltaa toimimasta suvereenin valtion tavoin. Myös Turkki, Unkari ja muutama muu maa tulevat varmasti tuottamaan Blinkenin ministeriölle päänvaivaa, sillä ne eivät ole säyseitä, "Biden-yhteensopivia" vasalleja.