Sata vuotta sitten, ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkien ja Venäjän vallankumouksen kaoottisessa välitilassa, joukko venäläisiä intellektuelleja ilmoitti löytäneensä Euroopan ja Aasian maamassan keskeltä uuden mantereen, jota he kutsuivat "Euraasiaksi".
Tämä sekalainen, emigranteista koostuva ajattelijoiden ryhmä loi aatesuuntauksen, josta he ryhtyivät käyttämään nimitystä "eurasianismi". Liike vastusti länsimaistumista - "globaalia eurooppalaistumista" - ja katsoi, että Venäjä muodosti oman erillisen kulttuuri- ja sivilisaatiopiirinsä.
Koulukunnasta kehittyi lyhyessä ajassa sosiopoliittinen liike, joka siirteli maantieteen ja ideologian rajaviivoja sekä tarkasteli idän ja lännen eroavaisuuksia. Eurasianistit yhdistelivät filosofiassaan kekseliäästi politiikkaa, tiedettä, estetiikkaa ja uskontoa. Eri kulttuureja ja kansoja tarkasteltiin myös ennakkoluulottomasti.
Eurasianismi muotoutui 1920- ja 30-luvuilla, jolloin sen keskeiset ajattelijat avasivat originelleja näkökulmia Venäjän historiaan ja identiteettiin, perehdyttyään ensin maantieteeseen, taloustieteeseen, teologiaan ja filosofiaan sekä lingvistiikkaan ja antropologiaan. Euraasialaiselle visiolle löytyi vastakaikua myös Euroopasta, mutta aate jäi kommunismin ja natsismin jalkoihin.
Huomionarvoinen on varhaisten eurasianistien aavistus siitä, että kommunismin ideologia tulee vielä kokemaan romahduksen ja Venäjän kansat palaavat perinteisempään maailmankuvaan. Vuonna 1936 eurasianistit päättelivät, että Neuvostoliiton tarve sovittaa yhteen vallankumous ja traditio tarjoaa suotuisan maaperän eurasianismin katsantokannoille. Osittain näin on jo tapahtunut, vaikka lännen liberalismi on vaikuttanut negatiivisesti myös Venäjään.
2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kiinnostus sotien välisen ajanjakson eurasianismiin on kasvanut niin akateemisissa kuin poliittisissakin piireissä. Putinin Venäjän ja lännen suhdetta rasittavat jännitteet ovat tuoneet geopolitiikan klassikkoteoksissa mainitun Euraasian käsitteen uudelleen parrasvaloihin.
Vaikka kasvava politiikan tutkijoiden joukko on painottanut eurasianismin ymmärtämisen tärkeyttä nykyajan globaalien trendien tulkinnassa, ei kunnollisia käännöksiä eurasianistien omista kirjoituksista ole ollut saatavilla ennen kuin vasta nyt, kun englannin kielisen
Foundations of Eurasianism-kirjasarjan ensimmäinen osa (Prav Publishing, 2020) on julkaistu.
Kirjasarjassa on tarkoitus edetä kronologisesti ja julkaista keskeisten klassisten eurasianistien sekä uuseurasianistien kirjoituksia. Sarjan ensimmäinen nide sisältää euraasialaisen liikkeen perustajien kirjoituksia, alkaen vuonna 1921 julkaistusta manifestista, sekä liikkeen johtavien teoreetikoiden, prinssi Nikolai Trubetskoin ja Petr Savitskinin, varhaisia ohjelmallisia teoksia. Teos on akateemissävyinen, joten mitään kevyttä kahvipöytäluettavaa se ei ole.
Kirjassa käsitellään hieman myös Aleksandr Duginin "uuseurasianismia", jonka puitteissa hän on 1980-luvulta lähtien pyrkinyt luomaan "ei-länsimaista teoriaa kansainvälisistä suhteista". Lännen mediassa Duginin eurasianismi on tuomittu tylysti "venäläisenä fasismina" ja "imperialismina", joka ajaa Venäjä-johtoista "Euraasian imperiumia". Duginin mielestä Euraasian tulisi muodostaa yksi globaaleista valtakeskuksista.
Dugin sanoo, että maailmassa vallitsee taistelu "atlantistisen" lännen merivaltojen ja "eurasianistisen" idän maavaltojen välillä. Siinä missä atlantin vallat haluavat yhdenmukaistaa kaikki kulttuurit konsumeristisen lännen juurettomiksi nomadeiksi, euraasialainen projekti hyväksyy kulttuurien erilaisuuden ja moniarvoisemman maailman. Ei kuulosta kovin "fasistiselta", mutta kovimmat kriitikot tietysti väittävät Duginin vain valehtelevan.
Näkemykset meri- ja maavaltojen kilpailusta voisi sivuuttaa kuuluvaksi kaukaiseen menneisyyteen, mutta esimerkiksi puolalaissyntyinen amerikkalaisen establismentin sisäpiiriläinen, geostrategi ja neuvonantaja Zbigniew Brzezinski arveli Yhdysvaltojen aseman olevan uhattuna, mikäli Euraasiasta nousee tarpeeksi voimakas valtio tai valtioiden liitto amerikkalaista valtaa haastamaan. Kuten geopoliitikot ennen Brzezinskiä, myös tämä lännen globalistien asiamies oli sitä mieltä, että "se, joka hallitsee Euraasiaa, hallitsee koko maailmaa".
Venäjä oli jo varhaisen eurasianismin keskiössä. Kuten Petr Savitski kirjoittaa, Venäjä ei ole vain "länttä" vaan myös "itää", ei vain "Eurooppaa", vaan myös "Aasiaa". Savitskin ja eurasianistien mielestä Venäjä ei ole "eurooppalainen" ensinkään, vaan täydellisesti "euraasialainen". Onko Venäjän ja Kiinan johtama "euraasialainen vuosisata" syntymässä Amerikka-keskeisen ajan päättyessä? Mitä sanovat johtavat euromaat, Saksa ja Ranska?
Eurasianismin perusteiden historiaa huokuvia, mutta samalla radikaalin tuoreen oloisia ajatuksia lukiessani tulin samaan johtopäätökseen kuin johdannon kirjoittanut Leonid Savin, joka arvelee, että 1900-luvun alku ei ollut vielä valmis eurasianismin samalla kertaa hyvin innovatiiviselle ja konservatiiviselle filosofialle.
Varhaisten eurasianistien näkemykset olivat aikaansa edellä. 2000-luvulla tilanne onkin jo toinen ja voimme hyvinkin vielä nähdä eurasianismin toteutumisen käytännössä, lännen liberaalin järjestyksen heiketessä ja euraasialaisten sivilisaatiovaltioiden noustessa.
(
The following is an English translation of a Finnish review. Free to be published elsewhere, provided the original author and source are credited.)
The Foundations of Eurasianism
One hundred years ago, in the chaotic gap between the aftermath of World War I and the Russian Revolution, a number of Russian intellectuals announced the discovery of a new continent in the middle of the land masses of Europe and Asia, which they called "Eurasia."
This mixed group of thinkers, made up of emigrants, created an ideological trend that they began to call "Eurasianism". The movement opposed Westernisation - "global Europeanisation" - and saw Russia as forming its own separate cultural and civilizational sphere.
In a short time, the school developed into a sociopolitical movement that shifted the boundaries of geography and ideology and looked at the differences between East and West. In their philosophy, Eurasianists ingeniously combined politics, science, aesthetics, and religion. Different cultures and peoples were also looked at without prejudice.
Eurasianism took shape in the 1920s and 1930s, when its central thinkers opened up original perspectives on Russian history and identity, first studying geography, economics, theology and philosophy, and linguistics and anthropology. The Eurasian vision was also echoed in Europe, but on the other hand the idea was eclipsed by Communism and Nazism.
It is noteworthy that early Eurasianists had a hunch that the ideology of Communism would eventually experience a collapse and the Russian peoples would return to a more traditional worldview. In 1936, Eurasianists concluded that the need for the Soviet Union to reconcile revolution and tradition provided a favorable ground for Eurasianism. In part, this has already happened, although Western liberalism has also negatively affected Russia.
In the first decades of the 21st century, interest in interwar Eurasianism has grown in both academic and political circles. Tensions over Putin’s Russia and the West have brought the concept of Eurasia mentioned in classic geopolitical works back into the limelight.
Although a growing body of political scientists has emphasized the importance of understanding Eurasianism in interpreting contemporary global trends, proper translations of Eurasianists' own writings were not available until the first part of the English-language
Foundations of Eurasianism book series (Prav Publishing, 2020) was published.
The book series is intended to proceed chronologically and to publish the writings of key classical Eurasianists as well as neo-Eurasianists. The first volume in the series includes writings by the founders of the Eurasian movement, starting with a manifesto published in 1921, as well as early programmatic works by the movement’s leading theorists, Prince Nikolai Trubetzkoy and Petr Savitsky. The work is academic in tone, so it’s by no means a pleasant coffee table book.
The book also deals in part with Alexander Dugin's "neo-Eurasianism," in which he has sought since the 1980s to create a "non-Western theory of international relations." In the Western media, Dugin's Eurasianism has been blatantly condemned as "Russian fascism" and "imperialism," which seeks to establish a Russian-led "Eurasian Empire." According to Dugin, Eurasia should be one of the global centers of power.
Dugin contends that there is a battle in the world between the maritime powers of the "Atlantic" West and the land powers of the "Eurasianist" East. Where the Atlantic powers want to harmonize all cultures into the rootless nomads of the consumerist West, the Eurasian project accepts cultural diversity and a more pluralistic world. It doesn’t sound very “fascist,” but the toughest critics, of course, claim Dugin is just lying.
Views of competition between sea and land powers could be ignored as belonging to a distant past, but Polish-born American establishment insider, geostrategist and national security adviser Zbigniew Brzezinski, for example, thought the position of the United States would be threatened if Eurasia emerged as a powerful state, or an alliance of states. Like geopoliticians before Brzezinski, this Western globalist advocate was of the opinion that "he who rules Eurasia rules the whole world."
Russia was already at the center of early Eurasianism. As Petr Savitsky writes, Russia is not only "West" but also "East", not only "Europe" but also "Asia". According to Savitsky and Eurasianists, Russia is not "European" in the first place, but completely "Eurasian". Is the “Eurasian Century” led by Russia and China emerging at the end of the America-centric era? What do the leading eurozone countries, Germany and France, say?
The Foundations of Eurasianism exude history, but at the same time offer radically fresh thoughts. I came to the same conclusion as Leonid Savin, who wrote the introduction: he thinks that the beginning of the 20th century was not yet ready for the very innovative and conservative philosophy of Eurasianism.
The views of the early Eurasianists were ahead of their time. In the 21st century, the situation is already different, and we could well still see Eurasianism coming to fruition in practice, with the weakening of the Western liberal order and the rise of Eurasian civilization.
