Sivut

torstai 31. lokakuuta 2019

Ajatollah Khamenei: Länsi yrittää yhä epävakauttaa Lähi-idän maita

Ajatollah Khamenei
Iranin korkein hengellinen johtaja, ajatollah Khamenei, väittää "Yhdysvaltojen ja läntisten vakoiluverkostojen" pyrkivän lisäämään epävakautta ja sekasortoa [Lähi-idän] alueen valtioissa.

Ajatollah Khamenei kertoi näkemyksensä keskiviikkona, armeijan kadettien valmistujaisseremoniassa Teheranissa, Khatam al-Anbian ilmavoimien akatemiassa.

Khamenei kuvasi "turvattomuutta" ja "epävarmuutta" [tulevaisuudesta] suurimpina uhkina, mikä maita voi kohdata, varoittaen vihollisen juonista islamilaista tasavaltaa ja sen naapurimaita kohtaan.

Nämä "vihamieliset tahot" ovat ajatollahin mukaan "kaikkien tiedossa, ja ne koostuvat Yhdysvalloista ja länsimaisista tiedustelupalveluista, sekä tietyistä [Lähi-idän] alueen taantumuksellisista valtioista".

"Nämä samat tahot ovat myös viimeaikaisten levottomuuksien takana", arvioi Khamenei, viitaten väkivaltaisiin mielenosoituksiin, jotka ovat pitäneet Irakia ja Libanonia otteessaan jo useiden viikkojen ajan.

Iranin korkeimman hengellisen johtajan mukaan Irakin ja Libanonin on syytä pysyä valppaana ja tiedostaa, että niiden viholliset pyrkivät romahduttamaan paikalliset yhteiskunnat; tavoitteena on luoda sekasortoinen valtatyhjiö noihin maihin.

Khamenei kehottaa irakilaisia ja libanonilaisia käyttämään "legitiimejä kanavia" poliittisille muutosvaatimuksille. Yhdysvaltojen, [Israelin] "sionistiregiimin", ja länsivaltojen yllyttämä kuohunta ei muuta mitään yhteiskuntaa paremmaksi.

Khamenein mukaan myös Iran on aiemmin ollut vastaavanlaisten epävakautusyritysten kohteena, mutta maa on kyennyt estämään sellaiset juonet, kiitos kansalaisten aktiivisuuden ja armeijan valmiuden.

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Putin vierailulla Unkarissa

Venäjän presidentti Vladimir Putin on vierailulla Unkarissa. Budapestissa Putinia isännöi pääministeri Viktor Orbán.

Alustavien tietojen mukaan Putin ja Orbán keskustelevat mm. energia-asioista; Unkari ostaa suurimman osan maakaasustaan Venäjältä. Myös ydinenergian suhteen Unkari luottaa Venäjään.

Kremlin tiedottaja Dmitri Peskov mainitsi aiemmin, että keskusteluissa saatetaan sivuta myös Ukrainan unkarilais- ja venäläisvähemmistöjen asiaa. Orbánin ja Putinin on määrä käsitellä myös Lähi-idän kristittyjen auttamista.

Putin ja Orbán ovat tavanneet usein viime vuosina, mikä on pantu pahoitellen merkille suomalaisissa tiedotusvälineissä. Molempia valtiomiehiä kuvaillaan meillä yleensä vain negatiiviseen sävyyn. Tämänpäiväistä tapaamista on jo uutisoitu mainiten, että "Venäjän ja Unkarin johtajia yhdistää muun muassa nihkeä suhtautuminen länsieurooppalaisiin liberaaleihin arvoihin".

Toimittajat ovat valitelleet myös sitä, että Unkari on "yksi myönteisimmin Venäjään suhtautuvista EU-maista". Pari vuotta sitten Yle uutisoi, kuinka "Orbánin Unkari lipuu kohti Putinia ja itää". EU:n sisällä Unkari on yksi maista, jotka ovat pyrkineet ajamaan Venäjän-vastaisista pakotteista luopumista. Toivottavasti tähän päämäärään vielä päästään, sillä se olisi Suomenkin etujen mukaista.

Orbánille tapaamiset Putinin kanssa auttavat havainnollistamaan Unkarin erityistä roolia siltana EU:n ja Venäjän välillä (Suomelle tämä rooli ei ole enää kelvannut). On myös väitetty, että juuri Orbán ja Putin olisivat vaikuttaneet Trumpiin näkemyksillään Ukrainan hallinnon korruptiosta. Yhdysvaltojen edustajainhuoneen puhemiehenä toimivan demokraattijohtaja Nancy Pelosin mielestä "kaikki jäljet johtavat Putiniin".

Kansallismielisten suomalaisten keskuudessa suhtaudutaan yleensä suopeasti Unkarin nykyhallintoon. Orbán nähdään myös johtajana, joka on maahanmuuttoon ja kansallisen kulttuurin säilyttämiseen liittyvissä asioissa oikeilla linjoilla. Sama suopeus ei useinkaan yllä Putinin Venäjään, vaan osa kansallismielisistä on jämähtänyt sotien aikaisiin synkkiin mielenmaisemiin.

Unkarin ulkoministeri Péter Szijjártón mukaan maan suhteet Venäjään ovat "läpinäkyvät ja perustuvat kansallisten intressien edistämiseen". Valitettavasti virallinen Suomi ei omaa Unkarin kaltaista pragmaattista suhtautumista, vaan meillä toistellaan angloamerikkalaista Venäjän-vastaista propagandaa. Toivottavasti tähän tulee vielä joskus muutos.

tiistai 29. lokakuuta 2019

Al-Baghdadi ja lännen propaganda

Donald Trump ilmoitti sunnuntaina, että terroristijärjestö Isisin johtaja Abu Bakr al-Baghdadi olisi kuollut Yhdysvaltojen joukkojen hyökkäyksessä lauantaina.

Trumpin mukaan al-Baghdadi olisi laukaissut itsemurhavyön paettuaan amerikkalaisjoukkoja umpikujaan. Myöhemmin amerikkalaislähteet ilmoittivat, että al-Baghdadin jäännökset haudattiin mereen. Kuulostaako tutulta?

Kuten Kurt Nimmo kirjoittaa, mitään pitäviä todisteita ei ole, että al-Baghdadi olisi tappanut itsensä Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen jahtaamana. Sama luotettavan todistusaineiston puute koskee myös Osama bin Ladenin kuolemaa (on esitetty, että Osama kuoli Afganistanissa luonnollisesti jo vuoden 2001 lopulla). YK:n edustaja Farhan Haq on sanonut, ettei järjestö voi todentaa Yhdysvaltojen väitteitä al-Baghdadin kuolemasta.

Isisin johtaja "Bagdadin Abu" on kuollut jo monta kertaa aiemminkin. Kesäkuussa 2017, Venäjä ilmoitti, että se on "saattanut surmata" Isis-johtajan Syyriassa. Kuukautta myöhemmin, Isisin väitetään myöntäneen, että al-Baghdadi sai surmansa Irakin Ninevehin provinssissa lähellä Syyrian rajaa suoritetussa ilmaiskussa.

Joidenkin lähteiden mukaan "Abu Bakr al-Baghdadi" ei edes ole oikea henkilö, vaan terroristijohtajaa on saattanut esittää Israelin tiedustelupalvelu Mossadin agentti. Al-Baghdadin "ura" ja elämä on kiistanalainen, ja tietoja värittää se, tulevatko ne Isisin omista lähteistä, Yhdysvalloilta, Israelilta, vaiko Irakin tiedustelupalvelulta.

Professori Michel Chossudovskyn mielestä amerikkalainen "onnistuneen propagandan" käytäntö on ylittänyt jo kaikki sotilaskäsikirjojen viralliset rajat. Propaganda luo "ulkoisia vihollisia" tiettyjä tarpeita varten. Osama bin Laden ja Al-Qaida olivat tällaisia, samoin al-Baghdad ja Isis-järjestö. Toki myös lännessä asuvia sunnimuslimeja houkuteltiin mukaan "islamilaiseen valtioon" hyödyllisten idioottien rooliin.

Missään lännen valta(vale)median uutisessa ei tietenkään mainita, että Isis olisikin CIA:n, Mossadin ja MI6:n kyhäämä luomus, jota on käytetty operaatioissa Lähi-idässä ja muualla. Iranin ulkoministeriön diplomaatin, Abbas Mousavin, mukaan Yhdysvallat saattaa käyttää "Daeshin [Isisin] rippeitä" luodakseen uuden samanlaisen ideologian omaavan terroristijärjestön ajamaan intressejään Lähi-idässä.

Suomen pääministeri Antti Rinnekin kiiruhti kommentoimaan, ettei Isis-johtajan kuolema päätä terroristijärjestön tarinaa, vaan uutiset johtajan kuolemasta voivat  synnyttää kostoiskuja. Näin lännen "terrorismin vastaisen sodan" jatkolle saadaan oikeutus, ja Yhdysvallat vasalleineen voi jatkaa likaisia operaatioitaan Lähi-idässä ja muuallakin.

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Yle, Eurooppa ja maailmanpolitiikan muutokset

Putin-graffiti Berliinissä
Ylen uutisointi on miltei aina Lännen™ narratiivin ja hybridivaikuttamisen värittämää, mutta välillä sieltäkin pääsee läpi jokunen erilainen ajatus.

Tarkoitan tällä Ylen Berliinin kirjeenvaihtaja Suvi Turtiaisen viimeisintä kolumnia, jossa hän kertaa mantereen tapahtumia ja suhteuttaa niitä viime aikaisiin maailmanpoliittisiin mullistuksiin.

Turtiainen muistuttaa, että Berliinin muurin murtumisesta tulee 8. marraskuuta kuluneeksi tasan 30 vuotta. Vuonna 1989 Neuvostoliitto hajosi ja Eurooppa alkoi yhdistyä. Lännen globalistien voitto näytti varmalta: kapitalistinen markkinatalous eteni ja "liberaalin demokratian" puolustamisen varjolla Yhdysvallat otti asemansa maailmanpoliisina. Euromaille jäi rooli merentakaisen hegemonin nöyrinä vasalleina.

Nyt tilanne on kuitenkin "dramaattisesti muuttunut", myöntää myös Berliinin kirjeenvaihtajamme. Presidentti Niinistölle niin rakas "sääntöpohjainen maailmanjärjestys", ei ole enää sama kuin ennen. Ehkä onkin korkea aika, että joku muu kuin dekadentti länsi laatisi säännöt? Geopolitiikkaa pyöritetään "Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan kesken", mutta Syyrian myötä Venäjä on palannut "suureksi maailmanpoliittiseksi kapellimestariksi".

Eurooppa on jäänyt auttamatta sivustakatsojaksi, Turtiainen toteaa. Saksan puolustusministeri Annegret Kramp-Karrenbauer yritti ehdottaa, että Saksakin tulisi mukaan geopoliittiseen peliin ja Pohjois-Syyriaan perustettaisiin "kansainvälisesti valvottu turvavyöhyke", yhdessä Venäjän ja Turkin kanssa. Ministerin ehdotus tuli myöhässä, mutta poiki silti riidan Saksan hallituspuolueiden sisällä. Ulkopoliittisesti heikko Saksa tuskin ryhtyy operoimaan Syyriassa, tai muuallakaan, ilman Washingtonin lupaa.

Saksan ulkoministeri Heiko Maas taas haluaa, että Saksa "vaikuttaa maailmanpolitiikkaan yhdessä muun Euroopan kanssa". Mitään 'Saksa ensin'-politiikkaa ei ole luvassa. EU-maiden johtajien yksimielisyyden tarpeesta ulkopoliittisissa päätöksissä Maas haluaisi silti päästä eroon: Eurooppa-neuvostossa pitäisi hänen mielestään ottaa käyttöön enemmistöpäätös, jotta EU-kriittiset änkyrät, kuten Unkari, saataisiin kuriin.

Saksa aikoo vahvistaa ensi vuonna alkavalla puheenjohtajuuskaudellaan "Euroopan unionin strategista itsemääräämisoikeutta". Turtiainen tuntuu komppaavan ajatusta: Euroopan on saatava kohtalonsa taas omiin käsiinsä. Kyynisempi voisi kysyä, onko Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan roolin korostaminen vain keino pönkittää samalla EU:n liittovaltiokehitystä? On toki totta, että Trumpin hallinnon kanssa EU:n välit eivät ole hyvät.

Trump hyökkää Eurooppaa vastaan tuontitulleilla, joten EU tarvitsee uusia yhteistyökumppaneita; tämän myöntää jopa Ylen toimittaja. "Koska Yhdysvallat ei ole enää samanlainen selkänoja, yhteistyötä on tehtävä tilanteen mukaan entistä useammin Venäjän tai Turkin kaltaisten maiden kanssa", Turtiainen esittää pragmaattisesti ja lännen nykyisen narratiivin vastaisesti. Ettei vain Berliinin kirjeenvaihtajaa syytetä kohta Putinin trolliksi?

EU kansojen vastaisena valtaprojektina

Yksi europarlamentin keskeinen hahmo, Guy Verhofstadt, esitti jokin aika sitten, että EU:n tulisi olla osa nousevaa, "imperiumien muodostamaa maailmanjärjestystä".

Kommentista nousi ennalta arvattavasti pienoinen kohu. EU-eroa ajavat britit ja muut euroepäilijät väittivät Verhofstadtin sanojen todistavan, että EU:n taustalla piilee vaarallisia valtapyrkimyksiä.

Verhofstadt on mielipiteineen varmasti tyypillinen eurofederalisti. Hän uskoo, ettei "huomisen maailma" perustu kansallisvaltioihin tai itsenäisiin maihin, vaan "imperiumeihin". Hän luettelee esimerkkeinä "Kiinan, Intian, Yhdysvallat sekä Venäjän federaation", ja lisää, että Eurooppa voi puolustaa omia etujaan ja elämäntapaansa vain yhtenäisenä, "vahvan eurooppalaisen liittovaltion" puitteissa.

Gideon Rachman kirjoittaa aiheesta Financial Times-lehdessä. Hän jakaa Verhofstadtin mielipiteen siitä, että Kiinan ja Intian nousun, sekä Donald Trumpin 'Amerikka ensin'-politiikan takia, on entistä tärkeämpää, että "Euroopan maat puolustaisivat intressejään kollektiivisesti". Valitettavasti euroliberaalien arvot, ideaalit ja päämäärät ovat täysin hakoteillä. Mitä he todella haluavat puolustaa: kansalaisten etua, vaiko talouseliitin ja omien intressiryhmiensä valtaa? Kukin tehköön omat päätelmänsä.

Rachman kirjoittaa, että EU:ssa unelmoitiin aiemmin koko muun maailman siirtyvän kohti "sääntöpohjaista järjestelmää", jota EU itse edustaa. Mutta Xi Jinpingin Kiinan ja Trumpin Amerikan muodostama maailmanjärjestys, ei pohjaudu niinkään säännöille, vaan voimalle ja vallankäytölle. Globaali kauppasota heijastaa sitä tosiasiaa, etteivät pienet Euroopan maat voi enää luottaa siihen, että "kansainväliset säännöt" suojelevat niitä. Rachmanin mielestä Eurooppa tarvitsee tämän takia yhä unionia.

Verhofstadtin valinta käyttää termiä "imperiumi" oli Rachmanin mielestä valitettava kömmähdys, sillä termi tuo mielikuvia valloitusretkistä ja kansojen alistamisesta. Hänen mielestään EU on suurvalta, jonka jäseneksi pääsee kutsuttuna, ketään ei pakoteta liittymään. Tosin Suomenkin eurojäsenyys junailtiin kierosti, mutta sellainen ei euroelitisti Rachmania haittaa. Pääasia on, että Euroopan unionista tulisi yhtenäinen valtablokki, joka yhtenä neljästä-viidestä suuresta maailmanvallasta, voisi muokata uutta maailmanjärjestystä.

EU on mukavuusalueellaan ja vahvimmillaan silloin, kun on kyse talousasioista, kaupasta ja lainsäädännöstä, mutta se on myös "geopoliittinen voima", väittää Rachman. En tiedä missä "EU:n kollektiivinen voima" todellisuudessa näkyy, mutta Rachman näkee esimerkkeinä tästä "voimasta" yhteisöpalvelu Facebookiin kohdistuvat lainsäädännölliset toimet, Venäjän vastaiset sanktiot, sekä brittieliitin Brexit-kipuilun.

Rachman sentään myöntää, että EU-kriitikoiden väitteissä on myös perää. EU ei voi olla "suurvalta", sillä se "ei omaa sotilaallista voimaa, joka tukisi sen geopoliittisia ambitioita". Tämä ongelma vain kasvaa, jos ja kun Britannia jättää EU:n. Kriitikot ovat toimittajan mielestä oikeassa myös siinä, että EU:n sisällä riittää ongelmia ja erimielisyyksiä maahanmuuttopolitiikasta euroalueen tulevaisuuden näkymiin.

EU on heikko, koska se on sisäisesti hyvin jakautunut. Oma lukunsa on sen riippuvuus Yhdysvalloista: Trump valittaa, etteivät euromaat maksa tarpeeksi turvallisuudestaan, ja Yhdysvallat onkin yhä avoimemmin kääntynyt Eurooppaa vastaan. Kehittyneet teollisuusmaat eivät tapaa enää sentään sotia keskenään, Rachman huokaisee. Niinpä valtakamppailua käydään muilla tavoin, kuten nyt kauppasodan välityksellä. Rachmanin mielestä tällä alueella EU kykenee selviytymään Kiinan ja Yhdysvaltojen, sekä Venäjän tai Intian, aiheuttamista kilpailupaineista.

EU, kuten kaikki "imperiumit", voi joskus hajota. Rachman on vakuuttunut, että euromaiden kohtaama ulkoinen paine saa ne erimielisyyksistään huolimatta pysyttelemään yhdessä. EU:ta kutsuttiin joskus "rauhan projektiksi", mutta modernissa maailmassa se on yhä enemmän valtaprojekti. Rachman tietenkin toivoisi, Verhofstadtin tavoin, että EU säilyisi sodanjälkeisen liberaalin järjestyksen edustajana. Tässä piileekin EU-projektin heikkous: jos sitä johtaisivat liberaalien kosmopoliittien asemasta kansallismieliset järkimiehet, kuten Viktor Orbán, Eurooppa voisi olla toisenlainen ja yhdistyä uudella tavalla.

Valitettavasti euroeliitti tuntuu halveksivan jäsenmaitaan ja niiden alkuperäiskansoja, joista EU:n pitäisi koostua. Kalergilainen väestönvaihtoprojekti pyrkii takaamaan, että tulevaisuuden eurooppalainen on monietninen kuluttaja vailla selkeää identiteettiä. Avoimien rajojen politiikalla tähdätään juuri "Euroopan yhdysvaltoihin", jota johtaisi teknokraattinen eliitti, taustarahoittajanaan finanssi- ja yritysmaailman globalistit.

Jos eurooppalaiset haluavat säilyttää edes jotain elämäntavastaan ja hallita omia kansallisia alueitaan, heidän tulisi, kuten Guillaume Durocher kirjoittaa, "palauttaa tehokas ulkorajojen valvonta, ja katsoa, että niiden ylittäminen palvelee Euroopan kansojen tahtoa ja intressejä". Olen samoilla linjoilla kuin Durocher; olisi mukava, jos Eurooppa olisi "hyvin säännelty, suvereeni, ja eurooppalainen tila: itseriittoinen, avoin hedelmälliselle taloudelliselle ja kulttuuriselle vuorovaikutukselle, mutta säilyttäen silti oman identiteettinsä ja luonteensa".

Sellaisena Eurooppa voisi olla, Durocheria lainaten, "kaunis puutarha", mutta nähtävästi se on liikaa pyydetty. Eurokraattien päämääränä on luoda Euroopan yhdysvalloista eräänlainen laajennettu versio pohjoismaisesta pahoinvointivaltiosta: kalergilainen Eurafrikka klaanisotineen ja levottomuuksineen, jota johdetaan poliisivaltio-ottein, rahavallan sanelemilla ehdoilla.

tiistai 22. lokakuuta 2019

Tšetšenia ja Syyrian islamistit

Tšetšeenijohtaja Ramzan Kadyrov
Tšetšenia on kouluttanut erikoisjoukkoja vastaamaan "terroristijärjestö Isisin militanttien muodostamaan uhkaan".

Tšetšeenijohtaja Ramzan Kadyrovin mukaan terroristien iskuihin on varauduttu, "mikäli heidän länsimaiset nukkemestarinsa päättävät lähettää heidät Syyriasta Venäjän Pohjois-Kaukasiaan".

Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigun mukaan Turkin operaatio kurdeja vastaan ​​Pohjois-Syyriassa on johtanut siihen, että kurdit ovat jättäneet vartioimatta terroristeja säilyttäviä vankiloita sekä leirejä, joissa on heidän perheenjäseniään. Šoigu ilmaisi huolensa siitä, että tämä voi aiheuttaa "terroristien muuttoliikkeen takaisin kotimaihinsa".

Jotkut näistä lännen luomista Isis-taistelijoista olivat kotoisin Tšetšeniasta ja muista eteläisen Venäjän tasavalloista, mutta Tšetšenian presidentti Kadyrov sanoo, että "heidän kannattaa miettiä kahdesti palaamistaan kotiseuduilleen".

"Tšetšenia kykenee varmistamaan alueemme turvallisuuden. Meillä on koulutettuja erikoisjoukkoja sitä varten", Kadyrov kertoi Venäjän television haastattelussa. "Emme ole sellaisia, kuin 1990-luvulla", Tšetšenian johtaja lisäsi, viitaten sen ajan radikaalien islamistiryhmien kapinayrityksiin.

Tšetšeenien johtaja totesi kuitenkin olevan mahdollista, että Pohjois-Syyrian vankiloista pakenevia terroristeja yritetään käyttää Venäjää vastaan. "Yhdysvaltojen, Euroopan - lännen - tavoitteena on tuhota [Venäjän] suvereeni valtio. He ovat yrittäneet tehdä sen Tšetšenian, Ossetian, Georgian ja Ukrainan välityksellä, mutta he eivät tule koskaan onnistumaan, Kadyrov vakuutti.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Kiinan puolustusministerin puhe

Kiinan puolustusministeri Wei Fenghe
Kiinan puolustusministeri Wei Fenghe on toistanut julkisesti Kiinan näkemyksen siitä, että Taiwan tulee "jälleenyhdistymään" Manner-Kiinaan, eikä "mikään voima" voi tätä prosessia estää. Hän puhui Xiangshan-turvallisuusfoorumin kokoontumisessa tänään Pekingissä.

Itsehallinnollinen Taiwan erosi manner-Kiinasta vuonna 1949 sisällissodan seurauksena. Kiinan näkökulmasta Taiwan on vain "saarimaakunta", "kuriton provinssi", mutta yhä osa Kiinaa. Taiwanilaisten separatistien mielestä Taiwan, "Kiinan tasavalta", on poliittisesti jakautunut, mutta länsimaista demokratiaa jäljittelevä "nuori kansakunta".

"Kiina on ainoa suurmaa maailmassa, joka ei ole vielä saavuttanut täyttä jälleenyhdistymistä", Wei arvioi. Taipein ja Pekingin välit ovat olleet tulehtuneita vuoden 2016 vaaleista saakka, jolloin Taiwanin presidentiksi valittiin demokraattisen edistyspuolue DDP:n Tsai Ing-wen. Tsai kieltäytyy hyväksymästä Taiwania osaksi "yhtä Kiinaa".

Wein mukaan Kiina haluaa saavuttaa rauhanomaiset suhteet osapuolten välille, mutta se ei tule koskaan hyväksymään "Taiwanin separatisteja" tai seuraamaan sivusta "ulkovaltojen sekaantumista asioihin". "Separatismi johtaa vain umpikujaan", puolustusministeri totesi puheessaan.

Wei Fenghe kommentoi aihetta vain pari viikkoa sen jälkeen, kun Peking juhli Kiinan kansantasavallan perustamisen 70-vuotispäiviä juhlavin sotilasparaatein. Paraatissa esiteltiin Kiinan viimeisintä korkean teknologian aseistusta ballistisista ohjuksista hypersonisiin drooneihin ja uuden sukupolven panssarivaunuihin.

Puolustusministeri toisti Pekingin kannan, että Diaoyu-saaret Itä-Kiinan merellä ja muut kiistanalaiset saaret Etelä-Kiinan merellä ovat "oleellinen" osa Kiinan aluetta. "Me emme voi menettää tuumaakaan esi-isiemme meille jättämistä maa-alueista", Wei sanoi.

Pekingin mukaan suurin osa Etelä-Kiinan merestä kuuluu Kiinalle, mutta merialuekiistojen osapuolina ovat Taiwanin lisäksi myös Vietnam, Filippiinit, Malesia ja Brunei. Myös Japani on vaatinut asumattomia Diaoyu-saaria itselleen, ja käyttää niistä japanilaista nimeä Senkakusaaret. Kiistojen osasyynä on pidetty myös sitä, että saarten ympäristössä voi olla arvokkaita luonnonvaraesiintymiä.

Huolimatta Kiinan tinkimättömistä vaatimuksista, Wei sanoi, etteivät Kiinan sotilaalliset ambitiot ole luonteeltaan aggressiivisia. "Kiinan kehitys ei muodosta uhkaa millekään maalle", hän painotti. Kiina solmi juuri myös uuden puolustusyhteistyösopimuksen Singaporen kanssa, mikä enteilee suurta muutosta Aasian turvallisuusarkkitehtuurissa.

Kiinan puolustusministeri totesi myös, että "[Yhdysvaltojen ja lännen] puuttuminen muiden maiden sisäisiin asioihin, värivallankumousten aloittaminen, ja yritykset alistaa muiden maiden lailliset hallitukset, ovat todellisia sotien ja levottomuuksien syitä eri puolilla maailmaa".

perjantai 18. lokakuuta 2019

Venäjä, Syyria ja kaikkien voitto

Venäjän toiminta ja diplomatia Lähi-idässä on ollut huippuluokkaa, kirjoittaa italialainen toimittaja Federico Pieraccini.

Moskova on onnistunut pitämään yllä rakentavia suhteita Syyrian konfliktin eri osapuoliin, vaikka se on alusta asti vastustanut Syyrian hajottamista ja laittomien vierastaistelijoiden läsnäoloa maassa.

Keskustelut Iranin, Turkin ja Venäjän välillä saatiin aikaiseksi Astanassa Moskovan kehotuksesta. Sotšissa Putin sai niin Syyrian hallituksen kuin oppositioryhmien edustajat keskustelemaan tulevaisuudesta saman pöydän ääreen. Genevessä Moskova toimi välittäjänä Damaskoksen ja kansainvälisen yhteisön välillä, suojaten Syyriaa Yhdysvaltojen ja muiden Syyriaan vihamielisesti suhtautuvien tahojen painostukselta.

Turkki on nyt aktiivisessa dialogissa Moskovan ja Teheranin kanssa. Kun Ankaran suhteet Washingtoniin ja Euroopan johtaviin maihin ovat heikentyneet, Moskova näki tilaisuuden lähentää Erdoğanin Turkkia Assadin hallitseman Syyrian kanssa. Tämä oli iso ja monimutkainen askel poispäin aiemmista vihollisuuksista.

Idlibin maakunta poislukien, Damaskoksen suurin ongelma ovat olleet maan koillisosissa olevat amerikkalaisjoukot. Washington on käyttänyt joukkojensa läsnäololle tekosyynä "Isisin vastaista taistelua" sekä kurdien suojelua "Assadin regiimiä vastaan". Tilanne on sittemmin ratkaisevasti muuttunut.

Yhdysvallat lähetti varapresidentti Mike Pencen ja ulkoministeri Mike Pompeon Erdoğanin luokse tulitaukoehdotuksen kera. Torstaina Turkki lupasi keskeyttää sotilasoperaationsa Pohjois-Syyriassa. Vastineeksi tulitauolle Washington on lupautunut olemaan asettamatta lisää pakotteita Turkkia vastaan.

Turkin länsisuhteet ovat kovalla koetuksella ja Erdoğan tarvitsee jonkinlaisen voiton kotijoukkojen edessä. Trump haluaa kääntää huomion pois virkarikossyytteistä, eikä vetäytyminen Syyriasta olisi pahitteeksi tulevia vaalejakaan silmällä pitäen. Trump onkin yrittänyt sodanvastaisilla twiiteillään vahvistaa amerikkalaisten mielikuvaa "Amerikka ensin"-doktriinista, joka toi hänelle aiemman vaalivoiton.

Trumpin mielestä puhjennut konflikti on "Turkin ja Syyrian välinen asia". Hän on todennut, että Yhdysvaltojen läsnäolo Lähi-idässä on ollut taloudellisesti ja poliittisesti kestämätön virhe, josta hän on syyttänyt edeltäjiään. Jos Erdoğanin Turkki ei vaaranna käynnissä olevaa prosessia, Damaskos saanee pian myös öljykenttänsä takaisin hallintaansa.

Kurdit ja Damaskos pyrkivät sopimukseen, jolle Moskova on luonut puitteet, arvioi Pieraccini. Syyrian armeijan ja Venäjän joukot Turkin rajalla "konfliktin laajenemisen estämiseksi" lienevät vain esimakua siitä, että koko Syyria palautetaan legitiimin hallinnon alaisuuteen. Tämä on ollut Kremlin tavoite alusta saakka, ja nyt näyttää siltä, että Erdoğan ja Trump on saatu taipumaan samalle kannalle.

Jos tilanne Syyriassa etenee Moskovan laatimien suunnitelmien mukaisesti, maailma voi Pieraccinin mukaan todistaa "yhtä suurimmista diplomaattisista mestariteoksista", joka saattaa päätökseen seitsemän vuotta kestäneen Syyrian konfliktin. Tätä mahdollisuutta ei lännen valta(vale)media tunnu haluavan noteerata.

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Puolan media: Hylkääkö Yhdysvallat Puolan kuten kurdit?

Puolan mediassa on reagoitu negatiivisesti Trumpin päätökseen jättää kurdit oman onnensa nojaan Syyriassa. Aihetta on avannut Stalker Zone-julkaisu.

Puola on Euroopan unionin jäsenmaa, mutta sen poliittinen establismentti on jo pitkään ollut enemmän Washingtonin kuin Brysselin ohjauksessa. Tämä siitäkin huolimatta, että Varsova on netonnut hatarasta "integraatiostaan" Euroopan unioniin noin 100 miljardia euroa.

Puola saa talousapua EU:lta, mutta se ei ole Brysselin näkökulmasta järin luotettava jäsenmaa, joka suostuisi EU-johdon sanelemaan politiikkaan. Puolan viranomaiset ovat jo pitkään olleet avoimessa konfliktissa unionin auktoriteettien kanssa. EU syyttää Puolaa "oikeusvaltion murentamisesta", Varsova taas unionia "sekaantumisesta maan sisäisiin asioihin".

Puola on itäeurooppalainen traumavaltio, joka kommunismin kaaduttua riensi kiireesti lännen syliin. Vaikka konservatiivit ovat hallinneet maata jo pitkään, Puola luottaa silti liberaalin järjestyksen hegemoniin, Yhdysvaltoihin. Puola onkin Washingtonin luottovasalleja Euroopassa, ja aina valmis osallistumaan Venäjää provosoiviin sotaharjoituksiin ja muihin amerikkalaisjohtoisiin projekteihin. Aiemmin helmikuussa Varsova isännöi Yhdysvaltojen käskystä myös Iranin vastaista konferenssia.

Viime aikojen tapahtumat Syyriassa ovat kuitenkin saaneet puolalaiset pohtimaan, voiko Yhdysvaltoihin luottaa tosi paikan tullen? Kun Trumpin hallinto hylkäsi kurdit, joita on aina viime päiviin asti kutsuttu Yhdysvaltojen "liittolaisiksi", puolalainen sanomalehti Rzeczpospolita julkaisi kirjoituksen otsikolla "Trump petti kurdit, pettääkö hän myös Puolan?".

Puola allekirjoitti kesäkuussa sopimuksen, jossa sovittiin, että amerikkalaisten sotilaallista läsnäoloa maassa kasvatetaan ainakin kuudella uudella sotilastukikohdalla. Nyt Puolassa kuitenkin kysytään, voiko Yhdysvaltojen tukeen luottaa, riippumatta siitä kuka maassa on presidenttinä? Aihetta on käsitelty Puolassa samalla pelonsekaisella tunteella, kuin syyskuussa 1939, jolloin puolalaislehdistö kirjoitti Iso-Britannian pettäneen Puolan.

Puola on ollut sotilasliitto Naton jäsenmaa vuodesta 1999 lähtien, mutta kun Nato-maa Turkki käy taisteluun amerikkalaisten kurdiliittolaisia vastaan Syyriassa, puolalaisia arveluttaa, voisiko Yhdysvallat hylätä myös Puolan samalla tavalla? Epäilyksiä on yritetty hälventää huomioimalla, etteivät kurdit, toisin kuin puolalaiset, muodosta omaa valtiotaan, eivätkä ole myöskään Naton jäseniä.

Vaikka neuvostojoukot vapauttivat Varsovan Hitlerin Saksan miehityksestä tammikuussa 1945, Puolasta on sittemmin kehittynyt hyvin russofobinen maa. Vaikka Kreml ei suunnittele hyökkäystä Puolaan, kommunismin vastaisuus on sittemmin muuntunut Puolassa yleiseksi Venäjän vastaisuudeksi. Tätä ominaispiirrettä Washington on käyttänyt poliittisesti hyväkseen.

Puolassa suhtaudutaan epäluuloisesti Euroopan unioniin, mutta angloamerikkalainen liberalismi ei myöskään ole erityisen lähellä Puolan konservatiivihallituksen linjaa. Puola on kuitenkin tukeutunut näihin "lännen pilareihin", koska se pelkää Venäjän "uhkaavaa aggressiivisuutta". Varsova yrittää tasapainoilla kansallisen suvereeniuden ja lännen vaatimusten välillä.

Puola voi tuskin olla täysin turvallisin mielin, sillä olipa kyseessä vuoden 1939 Iso-Britannia tai vuoden 2019 Yhdysvallat, lännen vallanpitäjät ovat silmänräpäyksessä valmiit hylkäämään itäeurooppalaiset vasallinsa, jos sellainen petollisuus palvelisi lännen omia intressejä.

tiistai 15. lokakuuta 2019

Geopoliittista peliä Syyriassa

Ulkoministeri Pekka Haavisto on huolissaan siitä, että Turkin hyökkäys Syyriaan panee lännen suunnitelmat alueella uusiksi.

Syyrian armeija on siirtynyt kurdien tueksi Turkkia vastaan, ja tämä vain "vahvistaa Bašar al-Assadin hallintoa Syyriassa". Myös Assadin hallintoa tukenut Venäjä tulee "vahvemmaksi toimijaksi tätä kautta", Haavisto arvioi.

Lännen asema alueella näyttää heikentyvän ja Venäjän vahvistuvan. Haaviston mielestä tähän on syynä Yhdysvaltojen oma "tempoileva politiikka". Syyrian armeijan tuki kurdeille muuttaa tilannetta Turkin, mutta myös lännen kannalta. On jo pidemmän aikaa ollut selvää, ettei Assadin hallintoa onnistuta kaatamaan, ja vaikka Syyria on runneltu maa, tilanne ei ole yhtä hälyttävä kuin esimerkiksi Libyassa.

Huvittavaa on myös seurata muiden valtioiden reaktioita. Esimerkiksi Israelin pääministeri Netanjahu on tuominnut Turkin yritykset suorittaa Syyriassa kurdien "etnisiä puhdistuksia". Aika paksua tekstiä mieheltä, joka on koko uransa ajan pyrkinyt etnisesti puhdistamaan sionistien miehittämän Palestiinan.

EU-maat ovat pahassa välikädessä, sillä nyt niiden on ainakin julkisesti esitettävä, että tuottoisa asemyynti Turkille loppuu. Jäsenmaiden kesken tehdyn päätöksen kierous on siinä, että se ei ole juridisesti sitova, eikä vientikiellon noudattamista valvota yhtenäisesti. EU:n johdon on tarkoitus käsitellä Turkin hyökkäystä Syyriaan myös torstaina alkavassa huippukokouksessa. Presidentti Trump taas on uhannut Turkkia taloudellisilla pakotteilla.

Kuten Pepe Escobar kirjoittaa, kurdit voivat unohtaa "itsenäisen Kurdistanin". He joutuvat tekemään sopimuksen Damaskoksen kanssa ja asuttamaan aluetta yhdessä arabipakolaisten kanssa. Damaskos, Moskova ja Teheran eivät julkisesti hyväksy Turkin "terrorismin vastaista operaatiota" Syyrian maaperällä, mutta jotain on varmasti kulissien takana sovittu maiden kesken.

Turkilla ei ole strategisista ja taloudellisista syistä varaa vieraannuttaa Putinin Venäjää. Yhteistyö Turk Stream-kaasuputken tiimoilta jatkuu ja Ankara on kiinnostunut myös Kiinan silkkitiehankkeesta, Euraasian talousunionista, sekä liittymisestä Shanghain yhteistyöjärjestön täysjäseneksi. Turkin Nato-jäsenyys on enää nimellistä, eikä liittyminen Euroopan unionin liberaaliin "arvoyhteisöön" ole realistinen.

Kurdien paluu Syyrian helmaan sopii Venäjälle sekä Syyrialle, sillä muuttunut tilanne kasvattaa jälleen Assadin hallinnon legitimiteettiä. Putin totesikin haastattelussa sunnuntaina, että "Syyrian on aika palata arabiperheeseensä ja [Arabimaiden yhteistyöjärjestö] Arabiliiton jäseneksi".

Myös Iranin ulkoministeri Javad Zarif tarjosi hallituksensa palveluja välittäjänä Turkin valtiollisen tv-kanavan haastattelussa viikonloppuna. "Me voimme auttaa Syyrian kurdeja, Syyrian hallitusta ja Turkkia niin, että Syyrian armeija voi vartioida rajoja yhdessä Turkin kanssa", Zarif esitti.

maanantai 14. lokakuuta 2019

Sergei Šoigu ja lännen hybridisota Venäjää vastaan

Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigu
Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigu on antanut haastattelun Moskovskij Komsomolets-lehdelle. Siinä hän kertoo avoimesti ongelmista Venäjän ja Yhdysvaltojen johtaman lännen välillä.

Haastattelussa Šoigu arvioi myös jäätävästi, että "jos länsi olisi jatkanut Gorbatšovin aikaista käyttäytymistään, eikä olisi siirtänyt Natoa yhä lähemmäksi, se olisi ehkä lopulta onnistunut tavoitteessaan, ja tuhonnut tai orjuuttanut Venäjän, kuten kävi entisille neuvostotasavalloille".

Puolustusministeri Šoigun mukaan Venäjä alkoi järkiintyä vuonna 1999. Kremlissä ymmärrettiin, ettei lännen suhtautuminen ollut oleellisesti muuttunut kylmän sodan ajoista. Siitä alkaen Venäjä ryhtyi taistelemaan vaikeuksiaan vastaan, kohentamaan talouttaan ja uudistamaan armeijaansa. Poliittisen orientaation pohjaksi nousi ideologian sijaan geopolitiikka. Niin päästiin lopulta nykyiseen tilanteeseen, jossa länsi ei olekaan enää maailman kiistaton yksinvaltias.

Länsi ei tietenkään ole tyytyväinen asioiden tilaan. Kun huomattiin, ettei Putin ollutkaan mikään uusi Gorbatšov tai Jeltsin, vaan halusi luoda suvereenin Venäjän, Yhdysvallat ja lännen sotakoneisto laativat uusia strategioita, ryhtyen entisestään koventamaan otteitaan. Tämä näkyy lännettyneessä Suomessa myös tasaisena valta(vale)median propagandavirtana, jossa alleviivataan "Venäjän uhkaa".

Šoigun mielestä on virheellistä ajatella, että lännen Venäjän vastaisuus alkoi vasta Ukrainan kriisin ja Krimin Venäjään liittämisen myötä. Hän kehottaa tarkastelemaan, mitä todella tapahtui 90-luvulla, sekä vuosina 2008 ja 2013. Sotšin olympialaisten aikaan Venäjää vastaan hyökättiin törkyjournalismilla. Šoigu vihjaa myös, ettei Venäjän häirintä ole rajoittunut vain informaatiosodankäyntiin.

Šoigu on vakuuttunut siitä, että länsi on jo kauan sitten luonut mallit ja algoritmit minkä tahansa suvereenin valtion syrjäyttämiseksi. Tällainen toiminta tapahtuu yhä "demokratian viemisen" varjolla. Yhdysvallat ei helpolla hyväksy siirtymää angloamerikkalaisen liberalismin jälkeiseen, multipolaariseen maailmanjärjestykseen, vaan yrittää pitää kiinni monopoliasemastaan.

Šoigu kyseenalaistaa lännen keinot ja kysyy, missä maassa tällainen väkinäinen "tuontidemokratia" on onnistuneesti muuttanut maata paremmaksi. Onko näin käynyt Irakissa, Afganistanissa, tai kenties Libyassa? Tai ehkä entisessä Jugoslaviassa, jota pommitettiin demokratiaan vuonna 1999, kunnes se lopulta pilkottiin kuudeksi eri valtioksi.

Amerikkalaisten sotilaallisen väliintulon jälkeen voi kaikki puheet itsenäisyydestä ja suvereeniudesta unohtaa, Šoigu sanoo suoraan. Onko mikään yllätys, että esimerkiksi Libyan öljykentät kuuluvat nyt Yhdysvaltojen (tai oikeammin lännen globalistien) kontrolloimille yhtiöille?

Šoigun mielestä hänen läntiset kollegansa syyttävät mielellään Venäjää "hybridisodankäynnistä", vaikka merkittävin hybridivaikuttaminen tulee lännen suunnalta. Tällä hetkellä, kun amerikkalaisjoukkojen pitäisi vetäytyä tuhoamastaan Afganistanista, Washington pyrkii vallanvaihtoon Venezuelassa. Ja tämä kaikki tapahtuu tietenkin liberaalin arvopohjan ja "demokratian" nimissä.

Haastattelun lopussa Šoigu myöntää tuntevansa nostalgiaa Neuvostoliittoa kohtaan. Hän ei niinkään välitä sen aikaisista iskulauseista, vaan kertoo kaipaavansa tiettyä tunnelmaa ja yhteishenkeä, joka vallitsi hänen kotikaupungissaan Bratskissa, Irkutskin alueella Siperiassa.

On spekuloitu, että Šoigu olisi Venäjän armeijan ja asejärjestelmien uudistustyön jälkeen valmis jättämään puolustusministerin tehtävät ja palaamaan kotiseuduilleen.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Tulossa: Yhdysvaltojen suurin sotaharjoitus Euroopassa

Sillä välin, kun presidentti Trump yrittää osoittaa olevansa edeltäjistään poikkeava johtaja, Washingtonin syvän valtion pitkän tähtäimen suunnitelmia siirretään CIA:n, Pentagonin ja Naton työpöydiltä käytäntöön.

Yksi ikävä esimerkki tästä on, että Yhdysvallat järjestää ensi vuonna historiallisen suuren sotaharjoituksen Euroopassa. Defender-Europe 20-harjoituksessa Yhdysvallat tuo Eurooppaan niin paljon joukkoja ja kalustoa, ettei vastaavaa ole nähty 25 vuoteen. Kyseessä on poikkeuksellisen suuren mittaluokan harjoituskokonaisuus.

Vaikka harjoituksen julkisessa tiedotuksessa ei mainita erikseen Venäjää, Defender-Europe on selvästi lännelle Venäjän vastaisen sodan harjoittelua. Harjoituksessa amerikkalaisjoukot Nato-kumppaneineen käyttävät kahdeksan maan satamia ja lentokenttiä. Mukana ovat mm. sellaiset Yhdysvaltojen merentakaiset alusmaat, kuin Viro, Latvia, Liettua, Puola ja Georgia. Kaikkiaan harjoitukseen odotetaan 37 000 osallistujaa 18 maasta.

Ensi vuoden harjoituksen tarkoituksena on testata ja parantaa Yhdysvaltojen kykyä "koota nopeasti vahva ja taistelukykyinen voima" Washingtonin Euroopan vasallimaiden kanssa. Harjoitus ulottuu ajallisesti helmikuusta elokuuhun, mutta tärkein painopiste on huhti- ja toukokuulla.

Yhdysvallat on harjoitusta koskevassa tiedotuksessaan listannut myös Suomen yhdeksi osallistujamaaksi seitsemäntoista muun rinnalle.  Puolustusministeriöstä kiirehdittiin korjaamaan, että Suomi "ei ole suoraan osallistumassa Defender-Europe -harjoitukseen". Olisi kannattanut ehkä kertoa asiasta Suomen poliittiselle johdolle? Isäntämaasopimus on tosin tehty, joten tällaisia yllätyskomennuksia on luvassa varmasti jatkossakin.

"Yhdysvallat ei ole tehnyt tämmöistä sitten kylmän sodan aikojen", puolustusministeriön vanhempi osastoesiupseeri Jyri Saanio hehkuttaa. Massiivista sotaharjoitusta perustellaan jälleen "Euroopan muuttuneella turvallisuusympäristöllä". Harjoitus liittyy Saanion mukaan alueellisen puolustukseen.

Miten tämä sopii yhteen EU:n ja Ranskan presidentti Macronin ajatukseen saada Venäjä mukaan rakentamaan eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria? Näyttää siltä, että aivan toisenlaisia suunnitelmia on tehty ainakin Yhdysvaltojen sotateollisen kompleksin toimesta.

Suursotaharjoitus herättää kysymyksiä. Haluaako Yhdysvallat jälleen sotia Euroopan maaperällä, kun se on menettämässä hegemonia-asemansa? Onko Suomen kohtalona toimia uuden suursodan taistelutantereena? Kuten päivittäisestä uutisten ja iltapäivälehtien propaganda-annoksesta voi päätellä, Suomi on jo valjastettu angloamerikkalaiseen hybridisodankäyntiin Venäjää vastaan.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Sauli Niinistö ja amerikkalaisen maailmanpoliisin kaipuu

Kuten olemme saaneet kuulla, Turkki on hyökännyt Syyriaan kurdialueille. Suomen hallitus on tuominnut Turkin sotatoimet muiden EU-maiden tavoin.

Presidentti Sauli Niinistöä tuntuu kuitenkin huolettavan erityisesti se, että "Syyria, Iran ja jopa Venäjä", saattavat hyötyä jotenkin nykyisestä tilanteesta. "Tällainen tämä geopolitiikan palapeli on", Niinistö nurisee Ylen haastattelussa. Syyrian oikeudesta huolehtia oman maansa asioista Niinistö ei tietenkään mainitse mitään.

Turkin sulttaani presidentti Erdoğan puolestaan uhkaa lähettää pakolaiset Turkista Eurooppaan, jos hänen kaavailemansa "turvavyöhyke" Syyriaan ei toteudu. EU on maksanut Turkille sievoisia summia, jotta Turkki huolehtisi miljoonista pakolaisista. Erdoğanin Euroopan kiristäminen varmasti jatkuu, mutta tulijavirrat tuskin pysähtyvät ilman EU:n maahanmuuttopolitiikan radikaalia muutosta.

Euroopan maihin jo päässeistä pakolaisista ja turvapaikkaturisteista tuskin päästään eroon nykyisen poliittisen järjestelmän puitteissa. Tähän päämäärään EU:n kalergilaiset taustapirut ovat toki pyrkineetkin: monietninen "Euroopan Yhdysvallat" on yhä heidän unelmansa, natiivikansalaisten eriävistä mielipiteistä huolimatta.

Niinistö valittaa tuttuun tapaansa, että "Yhdysvaltojen rooli maailmanpolitiikassa on muuttunut Trumpin kaudella". Niinistö on vanhan liiton atlantisti ja Washingtonin syvän valtion lakeija, joten hän tietenkin jää kaipaamaan Yhdysvaltojen roolia maailmanpoliisina. Tämän hän sentään avoimesti myöntää. Onneksi maailman geopoliittisiin ja arvopohjaisiin muutoksiin ei kysytä Niinistöltä lupaa.

Niinistöä huolettaa myös Naton kohtalo. Turkin hyökkäys Syyrian kurdialueille asettaa sotilasliiton erikoiseen tilanteeseen. Turkki on Naton jäsenmaa, samoin Yhdysvallat, joka vetämällä joukkonsa Turkin rajan läheltä on tehnyt tilaa Turkin operaatiolle. Nato ei ole järjestönä tuominnut Turkin sotilasoperaatiota, mutta EU on Turkin iskut tuominnut, vaikka sen jäsenmaista valtaosa on Naton jäseniä. Ranska taas vaatii "kansainvälisen liittouman" kokoontumista.

Yhdysvallat säntää sotimaan liian ajattelemattomasti ja ryhtyy helposti tukemaan joitain paikallisia ryhmiä, tehden lupauksia, joita se ei halua, tai kykene pitämään. Yrittäessään pönkittää "globaalia johtajuuttaan", Yhdysvallat joutuu pitämään joukkojaan eri maissa päättymättömiin, vaikka alunperinkin ainoa järkevä teko olisi jättää joukot lähettämättä. Kuten American Conservative-lehden toimittaja Daniel Larison toteaa, Yhdysvalloilla on liikaakin epämääräisiä liittolaisuuksia. Washingtonin vastuuttomat toimet eivät ole myöskään tehneet maailmasta turvallisempaa.

Trumpin sodanvastaiset puheet alkavat muistuttaa hänen aiemman vaalikampanjansa puheita. Vaikka niihin kannattaa suhtautua varauksella, on mukava huomata, kuinka nämä kommentit saavat atlantistit ja Nato-vouhottajat kiemurtelemaan myös meillä Suomessa. Putinin Venäjä on infosodankäynnin rintamalla edelleen suurin mörkö, vaikka Turkki onkin saanut viime päivinä palstatilaa. Paradigman muutos ei tapahdu hetkessä, mutta se on vääjäämättä toteutumassa.

torstai 10. lokakuuta 2019

Trump ja pelin politiikka Lähi-idässä

Valkoisen talon ahkera twiittaaja, presidentti Donald Trump, kommentoi keskiviikkona Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa tavalla, joka on jälleen ärsyttänyt lännen interventionisteja.

Trumpin mielestä "Yhdysvaltojen ei olisi koskaan pitänyt olla sotilaallisesti läsnä Lähi-idässä". "Lähi-idässä sotiminen ja poliisina toimiminen" on maksanut Yhdysvalloille "jo kahdeksan biljoonaa dollaria sekä tuhansien amerikkalaissotilaiden ja miljoonien muiden hengen", Trump perustelee näkemystään.

"Lähi-itään lähteminen oli huonoin päätös maamme historiassa", sanoo Trump. "Lähdimme sotaan väärällä ja nyt vääräksi todistetulla perusteella, joukkotuhoaseiden takia. Niitä ei ollut", Trump jatkaa, viitaten Bushin perheen aikaiseen ulkopolitiikkaan ja Irakin sotaan. "Nyt tuomme hitaasti ja harkitusti hienot sotilaamme ja armeijamme kotiin", Trump jatkaa. Hän kuvailee kärjistäen Lähi-idän tilannetta "eri ryhmien välillä käytäviksi taisteluiksi, jotka ovat jatkuneet satoja vuosia".

Trumpin mietteistä huolimatta, Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat operoineet Lähi-idässä jo kauan ennen George Bush vanhemman ja nuoremman hallintoja. Juutalaispankkiiri Walter Rothschildin himoitsema Balfourin julistus annettiin 2. marraskuuta 1917. Sen myötä Britannian hallitus tuki sionistien aikeita perustaa juutalaisille oma valtio Palestiinaan. Julistukseen sisältyi ehto, ettei paikallisen väestön elinoloja loukkaaviin toimenpiteisiin saisi ryhtyä, mutta toisin kävi. Sionistit ovat sittemmin tuhonneet palestiinalaisyhteisöt etnosentrisen juutalaisvaltion tieltä. Sionistisen rahavallan intressien vuoksi koko Lähi-itää on tuhottu ja epävakautettu.

Myös Trumpin taustavoimina vaikuttavat tämän päivän ökyrikkaat sionistit, kuten republikaanipuolueen käytännössä omistava kasinomoguli, Sheldon Adelson. Trumpia fanitetaan "antiglobalistina", jota valta(vale)media kaikkialla kritisoi, mutta todellisuudessa hänkin on tämän median omistavan, angloamerikkalaisjuutalaisen establismentin, tukema ja rahoittama. Trumpin konkurssissakin 90-luvulla apuun riensi Rothschildin pankkiiriperhe, jonka työntekijöitä Trump on sittemmin palkannut hallintoonsa: esimerkkinä Wilbur Ross, joka toimii Trumpin hallituksessa kauppaministerinä.

Tällaista on "pelin politiikka" Lähi-idässä. Kokonaiset kansat ovat siirreltäviä ja helposti uhrattavia pelinappuloita. Syyria on raunioitettu, eikä Assadin hallinnosta ole enää sionistieliitille haittaa. Esimerkiksi Golanin kukkulat ovat Genie Energyn hallussa; israelilaissotilaat ja yksityiset turvayhtiöt ovat jo vuosia turvanneet rahavallan ryöstöretkiä alueella.

Tässä vaiheessa voi muutaman amerikkalaissotilaan kotiuttaa alueelta, jota on tähänkin asti pommitettu enimmäkseen ilmasta käsin. Uusissa sotilasoperaatioissa voidaan tarvittaessa turvautua myös yksityissektorin ammattilaisiin, niin on tehty ennenkin. Jäämme odottamaan, löytääkö anglosionistien establismentti myös vankileirien sunnijihadisteille vielä jotain käyttöä, vaikkapa Euroopan epävakauttamisessa?

tiistai 8. lokakuuta 2019

Trumpin Syyria-päätöksestä

Presidentti Trumpin päätös vetää amerikkalaisjoukot pois koillis-Syyriasta on herättänyt laajaa vastustusta sekä republikaanien että demokraattien riveissä.

Valkoinen talo ilmoitti maanantain vastaisena yönä, että amerikkalaisjoukot väistyvät "Turkin operaation tieltä". Interventionistista ulkopolitiikkaa tukevat poliitikot ovat pöyristyneitä siitä, että Trump on nähtävästi valmis jättämään Syyrian runteluprojektin, sekä pettämään samalla amerikkalaisjoukkojen puolella taistelleet kurdit.

Aina välillä Trump osaa yllättää hieman positiivisemmin; toivoa sopii, että päätös vetäytymisestä vain pitäisi. Trump perusteli päätöstään sillä, että Yhdysvaltojen olisi jo "aika vetäytyä loputtomista sodista ja taistella vain siellä, missä se hyödyttää Yhdysvaltoja". Vuosia kestäneen Syyrian tuhoamisen jälkeen Valkoinen talo antaa ymmärtää, että "Turkin, Euroopan, Syyrian, Iranin, Irakin, Venäjän ja kurdien" pitää nyt selvittää sekava tilanne, jota Yhdysvallat on ikävä kyllä ollut itse luomassa.

Virallisesti Turkin päämääränä on luoda "turvavyöhyke" rajalle, ja asuttaa sinne rakennettaviin kaupunkeihin Turkissa tällä hetkellä oleilevat 3,6 miljoonaa syyrialaispakolaista. Samalla Turkin hallinto haluaa tyhjentää alueen kurditaistelijoista, joita Turkki pitää terroristeina, sekä estää kurdiseparatistien aikeet luoda alueelle itsehallinto.

Ennen sotaa kurdivähemmistöt elivät rauhassa muiden syyrialaisten kanssa. Vasta kun Yhdysvallat ryhtyi tukemaan ja tarjoamaan rahoitusta, koulutusta ja aseistusta kurdiseparatisteille, kurdit ryhtyivät taistelemaan Assadin hallintoa vastaan, kirjoittaa toimittaja Sarah Abed. Hän muistuttaa, että kurdiseparatistit ovat myös liittoutuneet Israelin kanssa ja tehneet yhteistyötä useiden terroristiryhmien kanssa Syyrian sodan aikana.

Vaikka Erdoğan ei varmaankaan uskalla uhmata Syyrian armeijaa ja sen tukena taistelevia venäläissotilaita, on Ankara valmis iskemään alueen kurditaistelijoita vastaan Yhdysvaltojen ja lännen uhkauksista huolimatta. Niinpä kurdit yrittävät nyt saada kiireesti sopimuksen aikaan Damaskoksen kanssa. Tarjoaako Assad kurdeille turvaa, jota Yhdysvallat ei ole halunnut tai kyennyt tarjoamaan?

Syyrian hallintoa Erdoğanin projekti ei kuitenkaan hämää. Turkki haluaa "turvavyöhykkeen" avulla tehdä tilaa uudisasutukselle, jonne sijoittuisivat Turkille uskolliset syyrialaispakolaiset. Näin muokattaisiin uusiksi alueen demografiaa. Vyöhykehankkeen on arvioitu tulevan maksamaan noin 24 miljardia euroa. Presidentti Erdoğan onkin jo kampanjoinut YK:ssa ja muualla kerätäkseen rahoja kokoon. Toki olisi hyvä, jos pakolaisten tulo sota-alueilta Euroopan unionin jäsenmaihin tyrehtyisi.

Skenaario kohti rauhaa on epävarma ja monia mutkia tulee varmasti vielä vastaan. Hanke kuitenkin ärsyttää suunnattomasti Washingtonin sotahaukkoja, jotka ovat joutuneet seuraamaan Syyrian vallanvaihto-operaation täydellistä epäonnistumista. Syyrian presidentti Assad on yhä tukevasti vallassa, Venäjän ja Iranin joukkoja on yhä Syyriassa, ja nyt Erdoğanin Turkki voi myös saada osittain tahtonsa läpi, koska Trump on haluton jatkamaan kallista sodankäyntiä alueella.

Yhdysvalloissa kongressi on jo uhannut Turkkia pakotteilla ja jopa Nato-jäsenyyden jäädyttämisellä, jos Erdoğan käy käsiksi kurditaistelijoihin. Meillä media on myös pelotellut, siteeraten amerikkalaisia, että kurdien vankeina olevat Isis-taistelijat saattavat saada uutta jalansijaa kaaoksen keskellä. Tällainen hölynpöly uppoaa ehkä ainoastaan Ylen uutisten varassa oleviin kansalaisiin, mutta itse en Isisin uutta nousua henkeäni pidätellen odottelisi.

Tosiasiassahan koko Isis-järjestö feikkijihadisteineen on ollut Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten luomus, jolla pyrittiin epävakauttamaan Syyriaa ja muutakin Lähi-itää lännen ja Israelin intressien mukaisesti. Kurkunleikkausvideot ja mustiin pukeutuneet Isis-jihadistit olivat yhdistelmä lännen tiedustelupalvelujen luomaa propagandaa ja likaisia operaatioita. Syyrian armeija on jo Venäjän avustuksella eliminoinut tai vanginnut oikeat taistelijat. Meillä tietysti kirjoitetaan lähinnä Al-Holin leirin naisista ja lapsista.

Syyriaan olisi jo aika saada rauha, jotta maan jälleenrakennus voisi toden teolla alkaa. Niinpä ei-toivotut vieraat, kuten alueella partioivat amerikkalais- ja turkkilaisjoukot, olisi syytä saada pois maasta. Venäjän ja Iranin joukkoja Syyriassa on yhä presidentti Assadin kutsumana. Katsotaan nyt, muuttuuko Yhdysvaltojen perinteinen, vieraiden valtioiden asioihin sekaantuva ulkopolitiikka, edes Syyrian osalta.

perjantai 4. lokakuuta 2019

Varjokomentajan salamurhayritys

Qassem Suleimani (keskellä)
Iran on estänyt "Israelin ja eräiden arabiregiimien" yrityksen salamurhata vallankumouskaartin erikoisjoukkojen komentaja, Qassem Suleimani. Kolme epäiltyä salamurhasolun jäsentä on pidätetty.

Iranin viholliset aikoivat toteuttaa Suleimanin salamurhan aikana, jolloin šiiamuslimit surevat profeetta Muhammedin tyttären, Fatima Zahran, marttyyrikuolemaa, sekä viettävät Muharram-kuukautta, islamilaista uutta vuotta, jolloin kunnioitetaan profeetan tyttärenpojan, imaami Husseinin, muistoa.

Tarkoitus oli surmata Suleimani tämän vieraillessa kotimaakunnassaan Kermanissa, jossa on merkittävä sunnivähemmistö. Tällä pyrittiin epävakauttamaan Irania: tekemään paikallisista sunnimuslimeista syntipukkeja salamurhaan ja sytyttämään uusi šiiojen ja sunnien välinen uskonsota.

Iranin vallankumouskaarti oli tarkkaillut terroristisolua, jonka oli ulkomaisten tiedustelupalvelujen avulla määrä hankkia käyttöönsä talo läheltä komentaja Suleimanin isälle kuuluvaa rukoushuonetta.

Rukoushuoneen alle oli tarkoitus kaivaa tunneli ja asettaa sinne räjähteitä, joilla Suleimani olisi muiden uskovien mukana räjäytetty kuoliaaksi, hänen osallistuessaan vuosittaiseen uskonnolliseen juhlaan. Iranin tiedustelun mukaan Israel oli vakuuttunut, että salamurha onnistuu, mutta toisin kävi.

Iranin "varjokomentaja" Qassem Suleimani on tätä nykyä tunnettu hahmo myös länsimaissa. Lännen valta(vale)median mukaan juuri komentaja Suleimani "vetelee naruista koko Lähi-itää". Suleimani on Yhdys­valtojen mielestä tällä hetkellä "maailman vaarallisin mies".

Suleimanilla on ollut keskeinen rooli terroristijärjestö Isisin tuhoamisessa Irakissa ja Syyriassa. Hän on pilannut myös monta lännen ja Israelin organisoimaa epävakauttamisoperaatiota, sekä paljastanut vakoilusoluja Iranissa ja muualla Lähi-idässä.

Iranin vallankumouskaartin eliittiin kuuluva komentaja Suleimani on kotimaassaan ja koko Lähi-idässä jo legendaarinen hahmo, jolla on Iranin korkeimman hengellisen johtajan, ajatollah Khamenein, vankkumaton tuki takanaan.

Suomen televisiossa on esitetty Ulkolinja-sarjan brittidokumentti, Mies Lähi-idän varjoista, joka pyrki esittelemään tämän salamyhkäisen kenraalin ja Iranin vallankumouksen kasvatin toimintaa ja taustoja.

torstai 3. lokakuuta 2019

Niinistö Trumplandiassa

Presidentti Niinistön Amerikan vierailua on jälleen käsitelty runsaasti valta(vale)median tiedotusvälineissä. Yhdysvalloissa huomio keskittyi enemmän sisäpolitiikkaan ja Trumpiin itseensä.

Niinistö toimi lähinnä sivustaseuraajana toimittajien esittäessä kysymyksensä Trumpille. Joe Biden ja Ukraina olivat taas tapetilla. Niinistö sai Trump-vastaisessa mediassa ymmärrystä ja kiitosta, mutta edes niinistöläinen atlantismi ei kaikille riittänyt. Toimittaja Mika Hentunen esimerkiksi analysoi, että Niinistön olisi pitänyt esiintyä Washingtonissa "terävämmin". Esitän muutaman oman huomioni.

Niinistö oli ollut Yhdysvalloissa jo pidemmän aikaa. Hän saapui Washingtoniin New Yorkista, missä hän osallistui viime viikolla YK:n yleiskokoukseen. Suomen Ylekin tiesi kertoa, että Niinistöllä on ollut Yhdysvalloissa "aikaa epävirallisiin tapaamisiin", sekä hieman vapaa-aikaakin. Tiedotustilaisuuden puheenvuorossaan Niinistö mainitsi vierailleensa Washingtonin museoissa, mutta epävirallisista tapaamisista hän piti suunsa kiinni. Tulisiko suomalaisten tietää jotain näistä tapaamisista?

Kuten olen jo aiemmin esittänyt, Niinistö on mielestäni täysin Washingtonin presidenteistä riippumattoman, pysyvän valtiokoneiston, ts. "syvän valtion", palveluksessa. Minkälaisia tapaamisia Niinistöllä on ollut, se jää arvailujen varaan, mutta eiköhän hänelläkin omat "händlerinsä" jenkeissä ole. Siinä missä Timo Soini, suomalainen republikaani ja Amerikan ystävä, ravasi rukousaamiaisilla ja omien neokonservatiivi-isäntiensä luona, myös Niinistöllä lienee yhteyshenkilönsä, joiden poliittista ohjeistusta hän noudattaa. Kuitenkaan tätä epäisänmaallista toimintaa ei erityisemmin kyseenalaisteta. Uppoavaan Länteen™ on poliittisesti korrektia olla rähmällään.

Niinistö kehui jälleen amerikkalaista lumedemokratiaa ja muistutti, että "Eurooppa tarvitsee Yhdysvaltoja, mutta myös Yhdysvallat tarvitsee Eurooppaa". Hänen mielestään Yhdysvallat ja Eurooppa "jakavat samat arvot". Myös "transatlanttisten suhteiden" tärkeydestä Niinistö jankutti jälleen kerran, vaikka Trump on useasti sanonut, ettei hän välitä Euroopasta. Myös osuva Nato-sammakko pääsi Trumpin suusta hänen todetessaan, että Suomi on säästänyt paljon rahaa jäämällä Naton ulkopuolelle!

Lännen pitkän tähtäimen suunnitelmat Suomen varalle kuulostavat arveluttavilta. Esimerkiksi atlantismin edistäjän, "ajatushautomo" Atlantic Councilin vanhempi tutkija Hans Binnendijk, mainitsee Suomen kiinnostavan Yhdysvaltoja Itämeren, Venäjän ja turvallisuuspolitiikan vuoksi. Suomi on Binnendijkin mukaan "hybridisodankäynnin asiantuntijamaa", mutta Suomen pitäisi vielä lisätä "puolustusyhteistyötä" Nato-balttien ja etenkin Viron kanssa. Suomella on Binnendijkin mielestä vielä "opittavaa Yhdysvalloista", esimerkkinä hän mainitsi "strategisten puolustusjärjestelmien rakentamisen".

Surkuhupaisinta tässä farssissa oli, kun iltapäivälehdessä arvailtiin Niinistön ja Trumpin välisiä suhteita kehonkielen perusteella. Epäilen, että Trump ei erityisemmin Niinistöä arvosta, mutta tekee toki bisnesmiehenä Suomelle kalliiksi käyviä hävittäjäkauppoja. Jos Suomi oikein tarjoutuu tukikohdaksi sotaan Venäjää vastaan, se sopii myös syvän valtion sotahaukkojen suunnitelmiin. Suomi kiinnostaa rapakon takana siis ainoastaan välinearvonsa ja maantieteellisen sijaintinsa vuoksi, mutta meillä yhä idioottimaisesti fanitetaan tätä horjuvaa hegemonia.

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Venäjän ja Kiinan strateginen kärsivällisyys

Paul Craig Roberts kommentoi Macronin ja EU-johdon viimeaikaista suunnanmuutosta, jossa eurokraatit ovat vakuutelleet "Venäjän kuuluvan Eurooppaan".

EU:ssa on todettu, että "Venäjän eristäminen olisi kohtalokas virhe", ja Venäjän kanssa tulisi luoda "uutta turvallisuusarkkitehtuuria Eurooppaan". Kaiken kaikkiaan on annettu ymmärtää, että nyt halutaan vähentää kitkaa EU:n ja Venäjän välisissä suhteissa.

Mitä tämä oikein tarkoittaa, kysyy Roberts epäilevänä. Yhdysvaltojen presidentti Trumpia on syytetty "Putinin agentiksi" ja pitkän Venäjä-tutkinnan tarkoitus oli panna Trumpin presidenttiydelle piste. Nyt sitten Eurooppa, Washingtonin syvän valtion vasalli, yrittääkin mielistellä Putinia. Onko tarkoituksena pehmentää Putinia tekemään myönnytyksiä lännen ulkopolitiikalle, tai edistää ehkä tulevaa hyökkäystä Irania vastaan? Robertsin mukaan Ranskan presidentti Macron on loppupelissä Yhdysvaltojen kätyri, jonka tehtäväksi on annettu hämätä Putinia.

Roberts pitää Putinia ainoana varteenotettava johtajana maailmassa, mutta hän myöntää hämmästelevänsä joskus tämän käytöstä. Israel, Yhdysvallat ja Saudi-Arabia valmistelevat hyökkäystä Iraniin, mutta Putin tarjoaa Saudi-Arabialle venäläistä ohjuspuolustusjärjestelmää. Jos Venäjä möisi järjestelmänsä saudeille, tiedot kulkeutuisivat välittömästi amerikkalaisille, jotka pyrkivät keksimään, miten venäläisen järjestelmän voi päihittää. Roberts on joko tosikko, joka ei ymmärrä Putinin huumoria, tai sitten hän haluaa vain provosoida.

Roberts ihmettelee myös Kiinan ja Venäjän kärsivällisyyttä. Kiina antaa amerikkalaisten "kansalaisjärjestöjen" ja tiedustelupalvelun iskeä kiilaa Manner-Kiinan ja Hongkongin välille. Venäjän hallitus puolestaan salli amerikkalaisten ja saksalaisten järjestöjen organisoida mielenosoituksia Moskovassa paikallisvaalien aikoihin. Robertsin mukaan Yhdysvallat ei koskaan suvaitsisi vastaavanlaista toimintaa omalla maaperällään. Miksi Kiina ja Venäjä sitten antavat lännen jatkaa epävakauttamisyrityksiään?

Roberts aprikoi, pyrkivätkö Kiinan ja Venäjän hallitukset osoittamaan, että ne ovat suvaitsevampia sananvapauden ja mielenilmaisujen suhteen kuin länsimaat? Tämä on Robertsin mielestä turhaa, sillä lännen media kontrolloi kansalaisille suunnattuja, koottuja selityksiä: Putinin suosio on lännen valta(vale)median mukaan laskussa. Kiina taas kohtelee julmasti viattomia mielenosoittajia, jotka haluaisivat vain vähän "vapautta" länsimaiseen tyyliin. Itse näkisin, että suurvaltojen geopoliittisessa pelissä on syytäkin omata "strategista kärsivällisyyttä".

Robertsin mielestä tilanne on kuitenkin vakava. Irania vastaan pyritään iskemään tavalla tai toisella. Amerikkalaisille ja eurooppalaisille on jo kerrottu, että Iran on Saudi-Arabian öljykenttäiskujen takana. Washingtonille tämä tekee Iranista sopivan syntipukin Jemenin huthikapinallisten sijaan, samaan tapaan kuin Afganistania aikoinaan syyllistettiin ja moukaroitiin Osama bin Ladenin läsnäolon vuoksi.

Roberts arvelee, että todellisuudessa Saudi-Arabian iskun takana oli Israel tai Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA. Niiden molempien intresseissä on luoda lisää Iranin vastaista propagandaa, jotta lännen suuri yleisö ryhtyisi tukemaan sotilaallista interventiota islamilaista tasavaltaa vastaan. Robertsin mielestä ihmiset länsimaissa eivät ole tarpeeksi älykkäitä ja tarkkanäköisiä ymmärtääkseen, mistä on kysymys. He eivät riittävästi kyseenalaista vallitsevaa narratiivia, tai vastusta vallanpitäjien agendoja.

Entäpä Venäjä ja Kiina sitten, kysyy Roberts. Haluaako Kiina menettää sijoituksensa ja energiasopimuksensa Iranin kanssa? Onko Venäjä tyytyväinen, jos lännen tukemat jihadistit lähestyvät sen rajoja? Roberts valittaa, että molemmat maat kykenisivät estämään lännen iskun Iraniin ilmoittamalla, ettei sellaista tulla hyväksymään. Itse arvelisin, että tällainen ilmoitus lienee jo annettu. Korkea-arvoinen venäläisdiplomaatti Zamir Kabulov on sanonut, ettei Iran jää yksin, jos Yhdysvallat yrittää hyökätä sitä vastaan.

Roberts katsoo, että länsi on moraalisesti, henkisesti, taloudellisesti ja poliittisesti kaatumassa, joten hän kysyy, ehkä ihan oikeutetustikin, minkä ihmeen takia Venäjä haluaisi "liittyä länteen"? Roberts pelännee turhaan: Venäjä tuskin on halukas liittoutumaan Yhdysvaltojen eurovasallien kanssa, varsinkaan nyt, kun sotilasliitto Nato tuo aina vain lisää sotakalustoaan Venäjän rajojen läheisyyteen. Euroopan ja Venäjän liitto olisi toki Suomellekin parempi vaihtoehto kuin euromaiden alisteisuus Washingtonille, mutta minkäs teet. Maailman hitaiden muutosten seuraaminen vaatii myös oman kärsivällisyytensä.

tiistai 1. lokakuuta 2019

Kiinan kansantasavalta 70 vuotta

Kiinassa juhlitaan parhaillaan kansantasavallan ja kommunistisen puolueen 70-vuotista historiaa.

Juhlallisuudet alkoivat vaikuttavalla sotilasparaatilla, johon osallistui 15 000 sotilasta ja 100 000 siviilikansalaista. Presidentti Xi Jinping myös puhui kansalle. "Ei ole voimaa, joka voisi ravistella tämän hienon maan perustuksia. Ei ole voimaa, joka voi estää Kiinan kansakuntaa ja maata menemästä eteenpäin", Xi kertoi kansalaisille.

Paraati puheineen kesti lähemmäs kolme tuntia. Juhlallisuuksissa esiteltiin myös kiinalaisen aseteollisuuden uutuuksia. Tavanomaisten tankkien ja ohjusten lisäksi paraatissa esiteltiin myös uusi, hypersoonisella liitolaitteella varustettu DF-17-ohjus, joka on suunniteltu läpäisemään Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten nykyiset ohjustorjuntajärjestelmät. Kaiken kaikkiaan paraati toi esille 580 erilaista asetta ja taivasta halkoivat sadat lentokoneet. Kiinan sotilaallinen voima ei ole välttämättä huono asia, sillä se tasapainottaa Yhdysvaltojen tähänastista ylivaltaa.

70 vuotta täyttävä kommunistinen Kiina ohittaa iässään edesmenneen Neuvostoliiton. Kiina on muuttunut köyhästä kehitysmaasta suurvallaksi ja maailmanmahdiksi, joka on onnistunut myös talouspolitiikassaan. Tämä ei ole jäänyt Yhdysvalloilta huomaamatta, ja presidentti Trump muistutti asiasta uusimmassa twiitissään. Vaikka lännen valta(vale)media kertoo, että Kiinankin talouskasvu on laskussa ja inflaatio maassa kiihtyy, taitaa Kiinan talous olla kuitenkin paremmalla tolalla kuin lännessä.

Kiinan kansallismieliset katsovat, että kiinalaisten nöyryyttäminen päättyi kansantasavallan perustamiseen, joka yhdisti Kiinan vahvaksi valtioksi. Läntiset siirtomaavallat eivät enää kykene alistamaan Kiinaa, vaikka yritys epävakauttaa Britannian hallinnassa ennen ollut Hongkong, on ollut kovaa viime kuukausina. Epäilemättä Kiinan vastainen hybridisodankäynti tulee jatkumaan. Meillä media väittää, että Kiina on Xi Jinpingin johdolla alkanut taas "sulkeutua", vaikka maailmanlaajuinen silkkitiehanke kertoo jotain aivan päinvastaista.

Kiina ei ole halukas toistamaan lännen virheitä, mitä tulee kapitalistiseen järjestelmään kuuluvaan yksityistämiseen. Suuri osa yrityssektorista on Kiinassa valtion omistuksessa, ja valtio kykenee myös tarvittaessa paremmin puuttumaan yritysten ylilyönteihin. Lännen media antaa ymmärtää, että tämä olisi huono asia, samaan aikaan kun Suomenkin valtionomaisuutta myydään pilkkahintaan ulkomaiseen omistukseen.

Olipa kommunismista aatteena mitä mieltä hyvänsä, Kiinan menestys tarjoaa vaihtoehtoisen mallin länsimaiselle liberaalille järjestykselle. Kiinalta olisi meilläkin syytä ottaa edes hieman vaikutteita, ainakin mitä tulee valtion prioriteetteihin ja oman kansan intressien ajamiseen.