Meidän annetaan ymmärtää, että Yhdysvaltojen "unipolaarinen hetki" olisi antamassa vastentahtoisesti tietä multipolaariselle, moninapaiselle maailmalle.Tämä tarkoittaisi jonkinlaista paluuta 1800-lukulaiseen "suurvaltojen konserttiin" (tai merkittävien "poolien" järjestelmään), arvelee entinen brittidiplomaatti Alastair Crooke.
Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikoihin ajateltiin, että Trumpin "Amerikka ensin"-politiikka merkitsisi irtiottoa "imperiumin" rakentamisesta ja huomion kohdistamista sisäpoliittisiin haasteisiin. Osa äänestäjistä odotti maanläheistä, väliintuloja kaihtavaa konservatismia, jota esimerkiksi Patrick Buchanan edustaa, mutta mitä neokonservatiiviset republikaanit ja clintonilaiset demokraatit inhoavat.
Yhdysvallat ei ole kuitenkaan koskaan ollut erityisen sisäänpäin kääntynyt maa. 1800-luvulla lanseerattiin käsite "manifest destiny", suomeksi "kutsumuskohtalo", ilmentämään pyrkimystä laajentaa amerikkalaista vaikutuspiiriä. Washington on jo pitkään sekaantunut muiden maiden asioihin sekä poliittisesti että sotilaallisesti. Johtajia ja hallituksia on pistetty vaihtoon ja luonnonvarat ovat vaihtaneet omistajaa. Presidentti, Yhdysvaltojen symbolinen johtaja, tuskin näistä pitkän tähtäimen suunnitelmista päättää, jos on kaikista kuvioista edes tietoinen.
On myös arvioitu skeptisesti, että Trump yrittää omalla tavallaan pitkittää amerikkalaisen hegemonian hetkeä. Hänen toimintatapansa ja ulostulonsa ärsyttävät Yhdysvaltojen poliittista establismenttia, mutta siitä huolimatta hänen hallintonsa on täynnä neokonservatiiveja ja Goldman Sachsin pankkiireja. Trump pitää itseään liikemiehenä ja halunnee johtaa Yhdysvaltoja kuin yritystä, mutta ulkopoliittisesti hän on yhtä lailla "syvän valtion" eli Yhdysvaltojen pysyvän valtiokoneiston ohjauksessa kuin edeltäjänsäkin.
Crooke mainitsee venäläisten verranneen Yhdysvaltoja entiseen Neuvostoliittoon. Obama olisi tässä valossa amerikkalainen Mihail Gorbatšov, joka ryhtyi hillitsemään imperiumin laajentamista ja etsimään säästökohteita (itse muistan Rudy Giulianin sanoneen, että Obama poikkesi aiemmista presidenteistä siinä, että hän ei uskonut Amerikan poikkeuksellisuuteen maiden joukossa).
Saman analogian mukaan Trump olisi kuin Boris Jeltsin; presidentti, joka keskittyy kotimaan asioihin ja vähentää kansainvälisiä sitoumuksia. Aivan kuten Trumpia, myös Jeltsiniä yritettiin poistaa vallasta monta kertaa. Kotimaan jälleenrakennustyö on raskas vaihe, eikä sujunut ongelmitta Venäjälläkään, Crooke toteaa. Amerikkalainen imperiumi tuskin hajoaa hallitummin.
Jos tämä ajatus on lähelläkään oikeaa, Trumpin Kiinan vastaisuus pönkittää narratiivia, jossa Yhdysvaltojen suhteellinen alamäki onkin "vihamielisen ulkopuolisen tahon" syytä: Kiina varastaa amerikkalaisilta työt ja älyllisen pääoman. Kiina sopii myös kulttuuriseksi viholliseksi, joka uhkaa amerikkalaista elämäntapaa omalla vapaakaupan ja globalisaation mallillaan. Narratiivi tarjoaa myös ratkaisun ongelmaan: "otamme taloutemme takaisin". Tästä olisi kyse teknologia- ja kauppasodassa.
Mutta onko Trump oikeasti "isolationisti", joka Buchananin tavoin suhtautuu skeptisesti sotilaallisiin väliintuloihin kaukana kotoa? Jos hän ajattelee näin, amerikkalaisen ulkopolitiikan ilmapiirissä sitä ei ehkä sovi sanoa ääneen. Juuri interventionismin kannattajat demokraattipuolueessa sekä republikaanien riveissä arvostelevat Trumpia eniten. Tämän takia Trump joutuu tekemään kompromisseja, "liikkumaan sivuttain kuin rapu", Crooke spekuloi.
Entäpä sitten Trumpin oletettu halu lähentyä Venäjää, samalla kun hänen hallintonsa demonisoi Kiinaa? Onko kyseessä Mackinderin geopolitiikan mukainen yritys erottaa Venäjä ja Kiina toisistaan, jotta Trump saisi luotua Yhdysvalloille tilaa tässä vallan uudessa kolmijaossa, vai onko kyse jostain muusta? Presidentit Xi ja Putin ovat niin hyvissä väleissä, ettei tällainen "hajota ja hallitse"-taktiikka tule onnistumaan. Molemmat näkevät myös, että suurvaltojen konsertti on elinehto heidän valtioilleen.
Trump suhtautuu vihamielisesti myös Irania kohtaan. Crooke pohtii, voisiko tässä olla takana tarve tehdä näennäisiä myönnytyksiä syvän valtion neokonservatiiveille ja liberaaleille, jotka tukevat vallanvaihto-operaatioita lännen globalistien tavoitteiden mukaisesti? Onko Irania vastaan suunnattu "maksimaalinen painostus" ja sodan uhka korvike oikealle sodankäynnille? Onko Trumpin taktiikka Iranin suhteen yritys neutraloida edustamansa valtakoneiston sotaisia faktioita? Myös Pohjois-Korean kanssa käytiin sanasotaa, mutta lopulta käteltiin kameroiden räiskyessä. Itse arvioisin, että vastaus löytyy geopolitiikasta.
Trump tietää, että hänen äänestäjäkuntansa haluaa Yhdysvallat eroon turhista kansainvälisistä sitoumuksista ja jatkuvista sodista. Amerikkalaisia ei kiinnosta, mitä Lähi-idässä tai Euroopassa tapahtuu, heitä kiinnostaa enemmän oma taloudellinen hyvinvointinsa. Tätä toivoa muutoksesta Trump hyväksikäytti vaalikampanjassaan, mutta presidenttinä hän ei ole ollut erityisen vakuuttava. Trumpin lähipiirillä ja hallintoon valituilla henkilöillä on osuutensa asiassa.
Trumpin poliittinen "strategia" on sekoitus pyrkimystä säilyttää äänestäjäpohjan tuki, mutta pitää myös vaikutusvaltainen juutalaisjärjestö AIPAC ja evankeliset kristityt tyytyväisinä: molemmille tahoille "Suur-Israelin" luominen on tärkeä projekti. Samalla Trump heikentää välejään vanhanaikaista "transatlantismia" yhä tukeviin euromaihin ja muihin toimijoihin. Tämä voimistaa taas niitä maita, joiden intresseissä on järjestelmä, jossa erilaiset valtakeskukset kilpailisivat keskenään.
Siirtymä unipolaarisesta, yksinapaisesta järjestyksestä suurvaltojen konserttiin ja poolien etupiireihin on haasteellinen projekti. Crooke väittää kuitenkin, että Trumpin politiikka on vain vahvistanut suverenisteja kaikkialla. Se on lujittanut Irania, Venäjää ja Kiinaa. Trump on myös ilmaissut tukensa Euroopan kansallismielisille, maahanmuuttokriittisille puolueille ja johtajille Brysselin eurofederalistien sijaan. Onko Trump siis omalla omituisella tavallaan Euroopan nationalistien sekä Venäjän ja Kiinan liittolainen, joka helpottaa siirtymää monenkeskiseen maailmanjärjestykseen?
Mitä tulee Lähi-itään, Iranissa ajatus Yhdysvaltojen vetäytymisestä saisi varmasti kannatusta, mutta samaa ei voi sanoa Israelista. Huolimatta Trumpin räikeästä puolueellisuudesta Israelin suhteen (Jerusalemista tehdään sionistien pääkaupunkia, Golanin kukkulat on tunnustettu osaksi Israelia, eikä Yhdysvallat enää katso, että palestiinalaisalueille rakennetut juutalaissiirtokunnat olisivat laittomia), Israel tuntee "eksistentiaalista pelkoa ja yksinäisyyttä", väittää Crooke. Lähi-idän tilanne on yhä vaikea, mutta Venäjä tasapainottaa alueen geopolitiikkaa hieman.
Lopuksi Crooke spekuloi vielä, uhkaileeko Trump Kiinaa uudella kylmällä sodalla, korvikkeena oikealle sotilaalliselle väliintulolle, jota syvän valtion edustajat toivoisivat, mutta johon Trumpilla ei ole aikomusta suostua? Vallitseeko Kiinan ja Trumpin välillä yhteisymmärrys, jossa Kiina esittää osansa Trumpin markkinamanipulaatiossa, kauppasodan ollessa aina "miltei ohi". Tilannetta mutkistaa se, että Trump allekirjoitti juuri (ehkä vastahakoisesti, mutta kuitenkin) Hongkongin Kiinan vastaista "demokratialiikettä" tukevan lain. Kiina on ymmärrettävästi uhannut vastatoimilla.
Crooken arvelut ovat kiinnostavia, mutta hän ei silti oikein vakuuta. Trump ei ole aloittanut uusia sotia, mikä luettakoon hänen edukseen, mutta entäpä Latinalaisen Amerikan epävakauttaminen ja öljyvarkaudet Syyriassa? Irakissa mellakoidaan amerikkalaisten yllyttäminä. Voiko kaikesta syyttää vain kieroa valtiokoneistoa ja CIA:ta, vulgaarin grynderi Trumpin edustaessa "hyviä voimia"? Enpä usko. Trump ei ole niin valtaeliitin "ulkopuolinen" kuin joskus on annettu ymmärtää; sen vuoksi mitään radikaalia muutosta parempaan ei ole tulossa.
Sotilaallisiin väliintuloihin ja Yhdysvaltojen ylivalta-asemaan tottuneet republikaanit ja demokraatit luottavat yhä "jatkuvan sodan" strategiaan, joka uudelleen nimettiin myöhemmin "terrorismin vastaiseksi sodaksi". Samoin "värivallankumoukset" ovat yhä käytössä. Tällaiset strategiat eivät välttämättä miellytä liikemies Trumpia, joka luottaa enemmän "dollari-imperialismin" voimaan ja taloudelliseen kilpailuun, mutta asiat tapahtuvat ja amerikkamielisiä nukkepresidenttejä nostetaan esiin jo ainakin Yhdysvaltojen "takapihalla", Latinalaisessa Amerikassa. Onnistuuko paluu Monroen oppiin?
Trump suhtautuu nuivasti Nato-kuluihin, mutta tässäkin taitaa olla kyse liiketoimista: diilimies haluaa vasallimaiden ostavan lisää amerikkalaista rautaa kovaan hintaan. Suomikin on hankkimassa kiltisti Nato-yhteensopivia jenkkihävittäjiä. Ulkoministeri Mike Pompeon mukaan Trumpin hallinto rakentaa vain "uutta liberaalia järjestystä" maailmansotien jälkeisen, vanhentuneen systeemin tilalle. Miten käy Sauli Niinistön ihannoimalle "sääntöpohjaiselle järjestykselle"?
Trump ei pidä Euroopan unionista, koska federalistinen Eurooppa voisi olla kova kilpailija Yhdysvalloille. Euroepäilijöille hänen asenteensa sopii, mutta korvaako unionin jäsenyyden vain päivitetty, yhä alisteinen sidonnaisuus Yhdysvaltoihin? Jotta Washingtonin ote säilyisi edes angloamerikkalaisesta etupiiristä, Trump haluaisi myös "erityiskumppani" Englannin eroavan EU:sta. Talousmahdiksi noussut Kiina on Trumpin Amerikalle uusi keskeinen uhka, jota varten laaditaan jo kuumeisesti sotasuunnitelmia.
Aiheeseen on vielä eräs näkökulma. Kansainvälisen finanssieliitin suunnitelmissa on maailmantalouden resetointi. Tässä projektissa Trump on ajallemme sopiva "kaaosagentti". Uusi kriisi häämöttää, miten käynee dollarille ankkurivaluuttana? Liberaali kapitalismi on menettänyt suosiotaan ja rahavallan tuotetta yritetään brändätä uusiksi.
Alkaako ekonomistien ennustama globaali taantuma sopivasti, kun talousnationalistia näyttelevä Trump on valittu toistamiseen Yhdysvaltojen presidentiksi? Entä saako Suomi talouden alamäen aikana perussuomalaisten hallituksen, jolle myös käy huonosti vallankahvassa? Onko lännen globalisteilla vielä jokin merkitty ässä hihassa, vai tuleeko Kiina hallitsemaan maailmaa?