Giorgio Agamben ja korona-ajan biopolitiikka

"Se, mitä tänään tapahtuu planetaarisessa mittakaavassa, on [tietynlaisen] maailman loppu", sanoo italialainen filosofi Giorgio Agamben. 

"Porvarillisten demokratioiden aika oikeuksineen, perustuslakeineen ja parlamentteineen on päättymässä", hän arvioi.

"Maailma, joka alkoi teollisesta vallankumouksesta ja kehittyi maailmansotien ja sitä seuranneiden "tyrannimaisten tai demokraattisten totalitarismien aikana", on loppusuoralla. 

Olemmeko todistamassa "uuden despotismin" syntyä, jossa ihmisten hallinta menee vieläkin pidemmälle kuin aiemmissa totalitarismin muodoissa?

Agamben on foucaultlaisen biopolitiikan merkittävin nykyteoreetikko. Hän on kommentoinut koronakriisiä sen alusta saakka. Agambenin mukaan on vaarana, että poikkeustila muuttuu pysyväksi olotilaksi yhteiskunnissa. Esimerkiksi hän ottaa kotimaansa Italian: paniikki on "halvaannuttanut maan"; hallituksen toimet ovat olleet "ylimitoitettuja ja irrationaalisia". 

"Jos maailmaa hallitsevat voimat katsoivat tarpeelliseksi siirtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin ja mekanismeihin, kuten bioturvallisuuteen ja terveysterroriin - jotka on nyt otettu käyttöön kaikkialla - se ei johtunut pandemian pelosta, vaan siitä, että he huomasivat, että maailma, jossa he olivat eläneet, ei voinut sellaisenaan enää jatkua", Agamben filosofoi.

Agamben epäilee, että hallitukset valmistelevat nyt koronan myötä maailmaa, joka on aiempaa "vieläkin epäinhimillisempi ja epäoikeudenmukaisempi".

Toisaalta oli jotenkin ennustettavissa, että maailma, jonka tunsimme, ei voinut enää jatkua. Mutta mitä tulee tilalle: odottaako globaalia ihmisyhteisöä "kommunistinen kapitalismi"?

Kuten kaikki vaikeatajuiset esitykset, tämäkin sisältää uskonnollisen komponentin, Agamben selittää. "Terveys on korvannut sielun pelastuksen; biologinen elämä on ottanut ikuisen elämän paikan. Katolinen kirkko, joka on pitkään tinkinyt maallisista vaatimuksista, on suostunut tulemaan syrjäytetyksi", italialaisajattelija kuvailee pessimistisesti.

Mutta huoli lienee aiheellinen: millainen on yhteiskunta, jossa ei ole muuta arvoa kuin selviytyminen? Agambenin mukaan meidän tulisi päättäväisesti kieltäytyä "paljaasta elämästä" - toisin sanoen pelkkään biologiseen olemassaoloon alennetusta elämästä - sekä uudesta "terveysuskonnosta", jota hallitukset nyt suosittavat. 

Filosofit voivat spekuloida ja esittää teorioitaan, mutta miten lienee, päättyisikö koronakriisi, jos ihmiset kaikkialla vain sanoisivat, "nyt riittää"? Pitävätkö uutiset "viruksen uudesta muunnoksesta" massat yhä pelokkaina? Millainen tulee maailmasta, jonka yhteiskuntia nyt muokataan uusiksi poikkeustilaan, lääketieteeseen ja teknologiseen kehitykseen vedoten?

Ylen antoa ja patologista Putin-inhoa

Venäjän presidentti Vladimir Putin on pitänyt jälleen vuotuisen kansakunnan tilaa käsittelevän lehdistötilaisuuden, jossa toimittajat ja kansalaiset ovat voineet esittää hänelle kysymyksiä. 

Putin kommentoi torstaina neljän ja puolen tunnin ajan kaikkea aina koronakriisistä kansainvälisiin suhteisiin ja jalkapalloilijan skandaalivideoon.

Maratontilaisuutta käsiteltiin torstai-iltana Ylen TV 1:n klo 18 uutislähetyksessä. Valittuihin otoksiin Putinin vastauksista ei ilmaantunut lainkaan käännöstä. Vaikka tekstityksen puuttumista myöhemmin anteeksi pyydeltiin, se vaikutti tahalliselta; näin on käynyt aikaisemminkin. 

Virallinen Suomi on puolensa valinnut lännen infosodassa Venäjää vastaan, joten mitäpä muutakaan Yleltä voisi odottaa kuin patologista Putin-inhoa. Ylipäänsä suomalaisella mediakentällä on jo vuosia uutisoitu Venäjästä ja maan presidentistä ainoastaan negatiiviseen sävyyn. Esimerkkejä löytyy jokaisesta sanoma- ja iltapäivälehdestä, televisiouutisista ja ajankohtaisohjelmista.

Ylen tympeä uutisointi on tässäkin suhteessa aivan omaa luokkaansa. Putinin kysymys-vastaus-tilaisuutta kommentoinut Ylen Moskovan kirjeenvaihtaja Erkka Mikkonen ilkkui kolumnissaan vuoden 2020 olleen raskas myös Putinille.

"Näköpiirissä siinsi historiallinen vuosi, jonka avulla Putin olisi halunnut palauttaa Venäjän supervallaksi ja varmistaa asemansa sen johdossa aina hamaan tulevaisuuteen", Mikkonen spekuloi mukatietävään sävyyn.

Ylen toimittaja hehkuttaa, kuinka "koronapandemia murskasi [Putinin] haaveet maailman mahtavien huippukokouksesta ja lässäytti toisen maailmansodan 75 vuoden takaisen voiton juhlinnan". Alkuvuodesta oli jo kirjoitettu, että Putin aikoo "sementoida Venäjän kasvaneen kansainvälisen roolin" luomalla "uuden maailmanjärjestyksen" Jaltan konferenssin tyyliin.

Kesäkuussa samainen kirjeenvaihtaja ilmoitti korona-ajan tehneen Putinista "bunkkerissa piileskelevän papan". Tällainen naapurimaan johtajan "analysointi" ei vaikuta järin asialliselta, mutta vastaavanlaisiin journalistisiin pohjanoteerauksiin ovat suomalaiset veronmaksajat saaneet tottua. Tehdäänkö propagandistista pohjatyötä tulevia konflikteja varten?

Ylellä viitataan usein myös "riippumattomaan Levada-tutkimuskeskukseen", joka pyrkii aina osoittamaan Venäjän yhteiskunnan olevan romahduksen partaalla ja Putinin suosion jyrkässä laskusuunnassa. Näin tehtiin myös Putinin "nöyryyttävää" vuotta 2020 kommentoidessa.

Kuten Venäjän oikeusministeriö on jo vuosia sitten muulle maailmalle paljastanut, Levadan jäljet johtavat Yhdysvaltojen puolustusministeriöön, jonka rahoittamana tutkimuskeskus luo raporttejaan Venäjän-vastaisen infosodan tarpeisiin. Näin "riippumattomasta" tahosta on siis kyse.

Kuten Putin sanoi toimittajille, "te olette fiksuja, miksi kuvittelette, että me olemme tyhmiä?". Putin totesi Venäjän olevan tietoinen lännen suunnitelmista ja muistutti, että Nato on rikkonut lupauksensa ja jatkanut laajentumistaan Venäjän rajoille. Silti lännellä on otsaa syyttää Venäjää "aggressiivisuudesta". "Länteen verrattuna me olemme mukavia ja pörröisiä", Putin kommentoi lehdistötilaisuudessa.

Aito journalismi näyttää kadonneen Suomesta. Se on korvattu länsimielisellä poliittisella propagandalla, jota toistetaan joka tuutista päivittäin, vuoden ympäri. Kun taso on tällainen valtio-omisteisella viestintäyhtiöllä, täytyy vain ihmetellä, että Venäjä antaa pelkkiä törkyjuttuja suoltavien suomalaistoimittajien asua ja työskennellä maassa.

(En oheistanut tarkoituksella yhtään Ylen linkkiä tähän kirjoitukseen. Viitatut tekstit löytyvät kyllä netistä, mutta en aio tuottaa niille itse enempää klikkauksia.)

Globaalikapitaalin vuosi nolla

"2020 oli globaalikapitaalin vuosi nolla", kirjoittaa poliittinen satiirikko C.J. Hopkins. 

Tänä vuonna globalistieliitti päätti muistuttaa kaikkia siitä, kuka todellisuudessa määrää asioista tällä planeetalla. 

Länsimaisen demokratian illuusiokin rikottiin surutta, mutta epäilen, ettei valta(vale)median aivopesemä lammaslauma tainnut ymmärtää edes näin suoraa toimintaa. Terveysfasismiin siirryttiin jouhevasti.

Kuluneen vuoden aikana, yhteiskunnat halki maailman ovat muuttuneet melkein tunnistamattomiksi. Perustuslaillisia oikeuksia ja mielenosoituksia on tukahdutettu ja toisinajattelua, "valheellisen tiedon levittämistä", on kitketty kovalla kädellä sosiaalisen median alustoilta.

Eri maiden hallitukset ovat ilmoittaneet uusista rajoistustoimista koronavirukseen vedoten. Esimerkiksi Saksassa on alkanut laaja yhteiskunnan sulku: koulut, päiväkodit ja valtaosa kaupoista ovat sulkeneet ovensa.

Suomessakin kansanedustajat ovat vaatineet maskipakkoa ja tiukempia rajoituksia. Valmiuslain käyttöönotto on kuulemma lähellä. Toimittajat ovat puolestaan kyselleet THL:n asiantuntijoilta, "miten joulua saa juhlia korona-aikana".

Hopkinsin mielestä meitä kohdellaan kuin vankilassa olevia vankeja: kerrotaan, milloin saa syödä, nukkua, harrastaa, ja niin edelleen. Hyvästä käytöksestä saa etuoikeuksia ja sääntöjen rikkomisesta rangaistaan. Identtisiä univormuja ei sentään ole, mutta kasvomaskit ajavat saman asian. Pelkoporno, ryhmäpaine ja valvonta hoitavat lopun.

Mikään tästä ei ole Hopkinsin mielestä sattumaa. Suuriin ikäluokkiin itsekin kuuluva satiirikko yrittää laimentaa sanomaansa mainitsemalla uskovansa viruksen olemassaoloon. Koronavirus ei ole hänen mielestään kuitenkaan sen tason terveysuhka, joka oikeuttaisi käyttöön otetut rajoitukset ja yhteiskunnan alasajon.

Globaalikapitalistit kuitenkin tietävät mitä he tekevät. Hopkins sivuuttaa erilaiset selitykset "suuresta resetoinnista", Kiinasta, Illuminaatista, transhumanismista, kommunismista, eliitin satanismista ja muista teorioista, joista "osa pitää paikkansa" ja osa kuulostaa "pähkähullulta". Satiirikolle selitys kuluneen vuoden tapahtumiin on yksinkertaisempi: kyseessä on eliitin oppitunti vallankäytöstä.

Hopkins väittää, että oppitunnin nimi on katso, mitä voimme tehdä sinulle milloin tahansa haluamme. Yhdysvallat antoi muulle maailmalle tämän oppitunnin, kun se pudotti pommit Hiroshimaan ja Nagasakiin. Amerikan armeijan välityksellä globalistieliitti näytti valtaansa myös silloin, kun hyökättiin Irakiin ja suuri osa Lähi-itää epävakautettiin. Muitakin hämäriä operaatioita on yhä käynnissä, kun systeemiä järjestellään uusiksi.

Samaa opetetaan säännöllisesti vankeinhoitolaitoksissa, kun vangit tarvitsevat kurinpalautusta. Itse asiassa, Hopkins muistuttaa, sieltä on peräisin koko lockdown -käsite. Se ei ole terveydenhuollon vaan vankeinhoidon terminologiaa. Vankiloissa tai suljetummissa yhteiskunnissa eläneille raaka voimankäyttö on tuttua, mutta liberaalin lännen "vapaissa" yhteiskunnissa kuluneen vuoden tapahtumat ovat olleet jonkinmoinen järkytys. 

Hopkins ei usko, että enemmistö ihmisistä suostuu käsittämään tapahtunutta, sillä se voisi pahimmillaan johtaa hermoromahdukseen. Niinpä virallinen narratiivi vaarallisesta viruksesta, näkymättömästä vihollisesta, joka ylittää valtioiden rajat ja jota vastaan meidän on yhdessä kamppailtava, on turvallisempi tarina. Kaiken koetun jälkeen "tolkun ihminen" voi yhä uskoa viranomaisiin, demokratiaan ja tulevaisuuteen.

Hopkins muistelee, kuinka vuonna 2016 kaikki olivat huolissaan "normaaliudesta". Populismi oli kirosana ja Trump edusti epänormaaliutta. Nyt ollaan päästy "uuteen normaaliin", kuten jokainen media-alusta meitä muistuttaa. Se ei ole kiinalaisten aikaansaannos, vaan globaalikapitalistien oma kulttuurivallankumous, joka läpäisee jokaisen maan, olipa johdossa oikeisto- tai vasemmistohallitus.

Tämä uusi patologinen normaalius ei suvaitse eriäviä mielipiteitä, vaan vaatii täydellistä ideologista yhteensopivuutta. Kaikesta tulee globaalikapitaalin sertifioimaa ja tarkistamaa "faktaa", muu on väärinajattelua, valheellista tietoa ja tuomittavaa radikalismia.

Tämä eliitin ohjelmoima "harmonia" saavutetaan aika helposti, kuten minä otan koronarokotteen -selitteellä varustetuista, sosiaalisessa mediassa leviävistä profiilikuvista voi päätellä. "Ääriainekset", "salaliittoteoreetikot" ja "koronakieltäjät" sensuroidaan, erotetaan, bännätään kaikilta alustoilta ja eristetään "normaalista" kanssakäymisestä. 

Näin se vain menee, kirjoittaa Hopkins mustalla huumorilla. On toki myös toinen vaihtoehto, hän ehdottaa. Ehkä se on hullu ajatus, mutta voisimme lakata uskomasta valta(vale)mediaan, tutkia asioita itse, kasvattaa selkärangan ja liittyä muihin "vaarallisiin ekstremisteihin", jotka vastustavat tätä uutta normaalia. 

Toisinajattelusta voi toki joutua maksamaan kovan hinnan, eikä tätä taistelua globaalikapitaalin tuulimyllyjä vastaan välttämättä voiteta, mutta ainakaan ei tarvitse elää koko ajan valheessa. Hyvää ja totalitaristista joulun aikaa kaikille!

Biden jatkaa Trumpin Iranin-politiikkaa

Yhdysvalloissa osavaltioiden valitsijamiehet ovat vahvistaneet demokraattien Joe Bidenin voiton presidentinvaaleissa. 

Bidenin kausi ei tule tuomaan merkittävää muutosta Yhdysvaltojen Iranin-politiikkaan, arvioi murhatun kenraalin Qassem Suleimanin tytär Zeinab Suleimani.

Median luomasta harhakuvasta huolimatta Biden ja Trump noudattavat hyvin pitkälti samaa politiikkaa. "Trump käski tappaa isäni, mutta Biden tuki tätä päätöstä, joten mitään oleellista eroa [heidän välillään] ei ole", Zeinab Suleimani totesi haastattelussa. 

Presidenttiehdokkaana Biden antoi ymmärtää olevansa valmis palauttamaan Yhdysvallat Iranin kanssa vuonna 2015 solmittuun ydinsopimukseen, josta Trumpin hallinto yksipuolisesti vetäytyi vuonna 2018.

Tästä huolimatta Zeinab Suleimani ei ole järin toiveikas. Hän muistuttaa, että Barack Obaman demokraattihallinto auttoi luomaan "Islamilaisen valtion" eli Isis-terroristijärjestön, jonka myötä Lähi-itä saatettiin taas uuden kaaoksen valtaan. 

Yhdysvaltojen ja lännen asenne Irania kohtaan on pysynyt samana vuosikymmenten ajan, eikä Valkoisen talon keulakuvan vaihto ole vaikuttanut asiaan. Neljäkymmentä vuotta perustamisensa jälkeen, islamilainen tasavalta on yhä anglosionistien hegemonian esteenä Persianlahdella.

Trumpin päätös murhauttaa Qassem Suleimani johtui siitä, että Iranin eliittijoukkojen "varjokomentaja" onnistui monet kerrat pilaamaan amerikkalaisten suunnitelmat alueella, mikä herätti närkästystä Washingtonissa. "Elävä marttyyri" uhitteli lännen populaarikulttuuria hyödyntäen myös Trumpille.

Kenraali Suleimani murhattiin raukkamaisesti tämän vuoden tammikuussa Irakissa, Bagdadin kansainvälisen lentokentän ulkopuolella tehdyssä ilmaiskussa. Salamurhaa seurasi maansuru Iranissa. Yhdysvalloille Suleimani oli "terroristi", mutta monille iranilaisille eliittikomentaja oli kansallissankari. 

"Isäni teki työnsä niin hyvin, että se suututti amerikkalaiset", Zeinab-tytär kommentoi Qassem Suleimanin toimintaa. Salamurha ei ole hyödyttänyt Yhdysvaltoja, vaan se on vain kostautunut, Zeinab Suleimani väittää. Taistelu sionisteja ja lännen imperialisteja vastaan jatkuu.

Bidenin hallinnon Iranin-politiikka tuskin poikkeaa radikaalisti edeltäjiensä linjasta. Biden on Trumpin tavoin vannoutunut "Israelin ystävä" ja sionismin tukija, kuten on myös tuleva varapresidentti Kamala Harris. Kova linja jatkuu, vaikka presidentin retoriikka saattaakin alkuun hieman siistiytyä.

Viimeinen valtakunta: Neljäs poliittinen teoria uruguyalaisin silmin

Venäläisiä sukujuuria omaava uruguyalainen antropologi Diego Daniel Garcia on kirjoittanut nimimerkillä Pjotr Volkov kaksiosaisen, neljäsataa sivua käsittävän teoksen The Final Kingdom: Horizons of the Fourth Political Theory and Geopolitics of The Apocalypse.

Kyseinen teos on Volkovin katsaus venäläisen politologi Aleksandr Duginin "neljännen poliittisen teorian" filosofiaan, mutta samalla myös idän ja lännen historialliseen vastakkainasetteluun, viime vuosisatojen keskeisiin poliittisiin teorioihin, talousoppeihin, geopolitiikkaan ja jopa ortodoksikristilliseen teologiaan. 

Vuosia sitten Dugin piti konferensseja Argentiinan pääkaupungissa Buenos Airesissa. Volkovin ystävä oli paikalla ja innosti myös antropologin tutustumaan Duginin kirjalliseen tuotantoon. Volkov inspiroitui Duginin teorioista niin paljon, että kirjoitti oppimastaan oman kirjansa. 

Volkovin teoksen arvo on siinä, että hän selventää Duginin ajatuskuvioita, mutta mikään kevyt kahvipöytäkirja ei hänenkään tuotoksensa ole. Sain luettavakseni omakustanteena julkaistun sähköisen version, mutta ensi vuonna "valtakunnasta" on luvassa italialainen ja englantilainen painos perinteisemmässä formaatissa; kirjailija haaveilee myös venäjän- ja espanjankielisistä käännöksistä.

Uruguyalaisen antropologin kiinnostus Venäjän historiaan, kulttuuriin, politiikkaan ja uskontoon on havaittavissa kirjan sivuilta, samoin poliittisen filosofian, geopolitiikan ja sosiologian lukeneisuus. Myös lännen liberalismin totalitaristista luonnetta Volkov keskittyy esittelemään ja diskreditoimaan.

Kirjassa perehdytään kapitalismin alkuperään, hahmotellaan vaihtoehtoja nykyiselle talousjärjestelmälle ja pohditaan syitä siihen, miksi aiemmat ideologiset vaihtoehdot kommunismista fasismiin ovat epäonnistuneet ja on päädytty nykyiseen liberaaliin järjestykseen.

Volkov ei pyri vain referoimaan Duginin poliittista filosofiaa, vaan avaa kirjassa myös omia näkemyksiään, jotka hän summaa yksinkertaisesti "normatiivisuudeksi"; neljännestä poliittisesta teoriasta kumpuavien uusien normien mukaiseksi ajatteluksi. Volkovin pohjavire on konservatiivinen ja modernin liberalismin vastainen.

Viitaten ranskalaisen Guillaume Fayen ajatuksiin "Euro-Siperiasta", Volkov toivoo Venäjän ja Euroopan muodostavan ennen pitkää federaation, joka korvaa nykyisen Euroopan unionin moninapaisessa maailmassa. Yhdysvallat on Volkovin mielestä tuomittu hajoamaan.

Atlantistisen ja liberaaliglobalistisen EU:n liittovaltiokehitystä hän pitää "keinotekoisena yhdentymisprosessina", joka ei palvele euromaiden intressejä; yhteys itäiseen naapuriin olisi luonnollisempi vaihtoehto.

"Euro-Siperian" läheinen kumppanimaa olisi uruguaylaisen mielestä Intia, eikä Kiina. Volkov uskoo, että Intia on ainoa suurvalta, jonka strategiset intressit eivät ole ristiriidassa Venäjän kansallisten intressien kanssa. Molempia maita yhdistää myös islamistisen terrorismin uhka sekä kommunistisen Kiinan alati voimistuva asema globaalilla tasolla.

Vaikka Peking on tällä hetkellä Moskovan "strateginen kumppani", aivan kuten myös Teheran, uruguyalaisen näkemys Aasian nousevasta suurvallasta on perin nuiva. Valtioateismia kammoksuva Volkov ei näe marxilais-leninistiselle ideologialle uutta tulemista. Volkov katsoo, että Kiina tulee jatkamaan Yhdysvaltojen tiellä Venäjän vihollisena.

Volkov unelmoi, että Venäjästä kehittyisi ortodoksikristillinen teokratia, joka liberalismin hylänneiden Euroopan maiden kanssa muodostaisi "viimeisen valtakunnan". Tämä kuulostaa epärealistiselta, mutta Volkov lienee oikeassa siinä, että hengellisen aspektin häviäminen johtaa ennen pitkää koko sivilisaation romahdukseen, kuten lännelle on käymässä.

(The following is an English translation of a Finnish review. Free to be published elsewhere, provided the original author and source are credited.)

The Final Kingdom: Fourth Political Theory Through the Uruguayan Eyes

Uruguayan anthropologist Diego Daniel Garcia, with Russian roots, has written, under the pen name Pyotr Volkov, a two-volume, four-hundred-page book The Final Kingdom: Horizons of the Fourth Political Theory and Geopolitics of The Apocalypse.

This work is Volkov's review of the philosophy of the Russian politologist Alexander Dugin's "Fourth Political Theory," but also the historical juxtaposition of East and West, key political theories of recent centuries, economics, geopolitics, and even Orthodox Christian theology.

Years ago, Dugin held conferences in the Argentine capital, Buenos Aires. Volkov's friend was present and also inspired the anthropologist to get acquainted with Dugin's literary production. Volkov was so inspired by Dugin’s theories that he wrote his own book from what he learned.

The value of Volkov’s work lies in the fact that he clarifies Dugin’s thought patterns, but his own output is not a light coffee table book, either.  I got to read an independently published e-book of The Final Kingdom, but next year an Italian and English editions will be published in a more traditional format; the author also dreams of Russian and Spanish translations.

The interest of the Uruguayan anthropologist in Russian history, culture, politics and religion can be seen in the pages of the book, as well as his readings of political philosophy, geopolitics, and sociology. Volkov also focuses on presenting and discrediting the totalitarian nature of Western liberalism.

The book explores the origins of capitalism, outlines alternatives to the current economic system and considers the reasons why previous ideological alternatives from communism to fascism have failed and we have come to the current liberal order. 

 

Volkov not only seeks to refer to Dugin’s political philosophy, but also opens up his own views in the book, which he simply sums up as "normativism"; thinking according to new norms arising from the Fourth Political Theory. Volkov’s undertone is conservative and against modern liberalism.

Referring to the French Guillaume Faye's thoughts on "Euro-Siberia", Volkov hopes that Russia and Europe will form a federation that will replace the current European Union in a multipolar world. According to Volkov, the United States is doomed to disintegrate.

He considers the federal development of an Atlanticist and liberal globalist EU to be an "artificial integration process" that does not serve the interests of the eurozone countries; a connection to the eastern neighbour would be a more natural option.

According to the Uruguayan, a close partner of "Euro-Siberia" would be India, not China. Volkov believes that India is the only great power whose strategic interests do not conflict with Russia's national interests. Both countries are also united by the threat of Islamist terrorism and the ever-increasing position of communist China at the global level.

Although Beijing is currently Moscow’s "strategic partner", just like Tehran, Uruguayan's view of Asia’s emerging superpower is inherently sour. Volkov, abhorring the state atheism, sees no renaissance for the Marxist-Leninist ideology. He sees that China will continue on the path of the United States as an enemy of Russia.

Volkov dreams that Russia develops into an Orthodox Christian theocracy, who together with the European countries that have rejected liberalism, forms the "Final Kingdom". This sounds unrealistic, but Volkov is probably right that the loss of the spiritual aspect will soon lead to the collapse of the entire civilization, as is happening to the West.

Globalistieliittiä palveleva paavi kapitalismia uudistamassa

Maailman edetessä kohti "suurta resetointia" ja "kapitalismin nollausta", on myös skandaalista toiseen ryvettynyt Vatikaanivaltio paavi Franciscuksen johdolla mukana globalistieliitin imagonkohotuksessa.

Vatikaanin nimissä toimiva uusi yhteisö nimeltä The Council for Inclusive Capitalism, "inklusiivisen kapitalismin neuvosto", lupaa tehdä kapitalismista "kestävämpää ja sosiaalisesti reilumpaa".

Vaikka voisi ajatella, että kyseessä on vain kapitalistien julkisuustemppu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta paasaavan paavin kera, hyvesignaloinnin taustalla ovat länttä hallitsevan eliitin historialliset kytkökset sekä pitkän tähtäimen suunnitelma.

Neuvostoa johtaa joukko kansainvälisten suuryritysten ja instituutioiden johtohahmoja; sen on perustanut Rothschildin sukuun kuuluva Lynn Forester de Rothschild. Hän on vuosien varrella tukenut avokätisesti Bill Clintonin, John McCainin ja viimeksi Hillary Clintonin presidentinvaalikampanjaa.

Huvittava yksityiskohta tässä "eettisen kapitalismin" projektissa on se, että konservatiiviseksi mielletyn katolisen kirkon alle yhdistyvät nyt suuryritykset ja säätiöt, jotka ajavat samaan aikaan äärimmäistä liberalismia, tukevat polarisoivaa identiteettipolitiikkaa sekä korruptoituneita, sotakiihkoisia poliitikkoja. 

Neuvoston johtoryhmässä ovat mukana edustajat Rockefellerin ja Fordin säätiöistä, Mastercard ja Visa-luottoyhtiöiden toimitusjohtajat, konsulttiyhtiö Ernst & Youngin ja lääkeyhtiö Johnson & Johnsonin toimitusjohtajat, sekä Yhdysvaltojen suurimpiin kuuluvan Bank of American johtajat.

Inklusiivisen kapitalismin neuvostossa on mukana yhtiöitä, joiden markkina-arvo on yli 2,1 biljoonaa dollaria. Tämä suurpääoman etujärjestö vaatii paavi apurinaan "uuden talousjärjestelmän" luomista, joka pystyisi "käsittelemään perustavanlaatuisia haasteita, joita ihmiskuntamme ja planeettamme kohtaa".

Neuvoston johtoryhmän on määrä tavata vuosittain paavi Franciscuksen johdolla ja Vatikaanin "moraalisen ohjeistuksen" alaisena. Yhteisön jäsenet ovat tehneet omia yrityksiään ja tahojaan koskevia lupauksia. "Meidän täytyy uudistaa pääomamarkkinoita", kertoo Lynn Forester de Rothschild Financial Timesille.

Vaikka kansalaisia kehotetaan yhä pitämään kasvoillaan maskeja koronavirukseen vedoten, länttä hallitsevan eliitin naamiot ovat alkaneet putoilla. Suunnitelmat etenevät, mutta tuovatko ne helpotusta tavallisille kansalaisille, vaiko vain yhden prosentin raharikkaille, jotka pyrkivät keskittämään valtaansa entisestään?

Digitaalinen rautaesirippu?

"Teknologiasota uhkaa laskea Kiinan ja Yhdysvaltojen väliin digitaalisen rautaesiripun", kirjoitti Helsingin Sanomat elokuussa, kun Trumpin hallinto halusi kieltää kiinalaisomisteisen Tiktok-sovelluksen Yhdysvalloissa.

Termiä "digitaalinen rautaesirippu" on käytetty muuallakin. Mitä se oikein tarkoittaa? Professori Michael Rectenwaldin mukaan rautaesirippu on laskeutunut silloin, kun länsimaiden teknogoljateista - Googlesta ja muista yhtiöistä - tulee hallitusten veroisia, joilta "hallitut", eli me kuluttajat, omaksumme teknoeliitin toivoman mentaliteetin.

Mikä tällainen "mentaliteetti" sitten on? Se on liberaalidemokratian sanamagiaan uskomista ja länttä hallitsevan eliitin vaatiman elämäntavan hyväksymistä. Tavoitteena on asenteellinen ja yhteiskunnallinen muutos. Trumpin häviö tekee heidän toivoakseen lopun myös eurooppalaisesta populismista, joka on ainakin näennäisesti hangoitellut globalistien markkinoimaa, liukuvaa uusidentiteettiä vastaan.

"Rautaesirippu" laskeutuu, kun nämä eliitin omistamat jättiyritykset määräävät kaikesta yhteiskuntaelämästä. Yhtiöiden toimitusjohtajat eivät näe itseään enää valtion alihankkijoina tai kumppaneina, vaan korkeamman eliitin edustajina, joiden moraalinen velvollisuus on ohjata ja muokata länsimaiden ja muunkin maailman tulevaisuutta.

 

Yhdysvaltojen presidentinvaalien myötä olemme saaneet konkreettisen näytteen siitä, miten digijätit kuten Twitter ja Facebook sekaantuvat röyhkeästi vaaleihin ja pyrkivät vaikuttamaan lopputulokseen. Yhdysvaltojen istuvan presidentin kommentteja poistetaan mielivaltaisesti tai julkaistaan varoitusten kera. Eliitille uskollinen faktantarkistaja poistaa narratiiviin sopimattoman sisällön.

 

Tällainen digivaikuttaminen ei tule rajoittumaan vain Yhdysvaltoihin, sillä Euroopassakin on "populisteja" ja "paheksuttavia valtioita" (kuten murheenkryynit Unkari ja Puola). Änkyrämaiden eteen Bryssel laskisi mielellään ulossulkevan "esiripun", ellei pelkona olisi dominoefekti, jota Britannian brexit ei vielä saanut aikaan.

Kuten Alastair Crooke toteaa, tällä esiripulla ei ole oikeasti mitään tekemistä "lain" tai "oikeusvaltioperiaatteen" kanssa. Bryssel ei edes salaa tyytymättömyyttään siitä, että monet konservatiivisemmat Keski- ja Itä-Euroopan jäsenvaltiot eivät allekirjoita EU:n kovan ytimen liberaaleja, "edistyksellisiä" arvoja ja visiota monietnisestä, massamaahanmuuton rikastamasta unionista.

 

Digiyhtiöt ovat länttä hallitsevan kalergilaisen eliitin apuna rankaisemassa toisinajattelijoita, jotka eivät suostu mukautumaan. Niillä on kyky vaientaa, julistaa pannaan ja muilla tavoin hankaloittaa päivittäistä elämää ja kanssakäymistä ihmisten välillä. Samalla ne mainostavat omaa filosofiaansa ja puolustavat kärjistävää "woke-kulttuuria".

 

Valtiotasolla Venäjän, Valko-Venäjän, Iranin ja muiden vastaavien lisäksi Kiina on erityisesti esillä, sillä sen katsotaan uhmaavan lännen "demokratian ja vapauden" voimia. Lännen jättifirmat haluaisivat monopoliaseman myös idän suunnalla. Kiinaan ei Facebookilla ole vielä asiaa ja Venäjäkin on kokeillut maan sisäisen verkkoinfrastruktuurin eristämistä globaalista internetistä.

 

Todellisuudessa ylikansallinen finanssieliitti, suuryritykset, ja niiden mukana kaikki maat, ovat tavalla tai toisella mukana kvanttikilvassa, joka johtaa kohti teknofeodaalista maailmankylää. Kuka on lopulta "liian suuri kaatuakseen"? Mitä merkitystä tällä on tavalliselle kansalaiselle, joka joutuu enemmän tai vähemmän nuristen sopeutumaan kulloinkin vallitsevaan tilanteeseen?

 

Juuri nyt on meneillään (korona)rokotekriittisten vastarinnan murtaminen. Lännen valtamedia yrittää osoittaa, miten ajatella ja toimia oikein. "Tolkun ihminen" luottaa asiantuntijoihin ja ottaa rokotteen heti kun mahdollista. Tässä projektissa erimieliset yritetään vaientaa, tai ainakin varjobännätä internetin pimeisiin syövereihin. Onnistumisprosentti saattaa olla korkea, vaikka kaikkia ei saataisikaan vaihtamaan puolta.

 

Onko tällainen "yhtenäisyyden ylläpitäminen" mahdollista? Ylimielisyys saattaa vielä kostautua niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Mitä jos puoli Amerikkaa hyljeksii tulevaa presidenttiä? Entä mitä tapahtuu, jos Bryssel jatkaa oman progressiivisen näkemyksensä junttaamista läpi väkisin? Sovittamattomat erimielisyydet ja polarisaatio saattaa johtaa uusiin konflikteihin. Geopolitiikkaankin tällä on vaikutuksensa.

Kohti teknofeodaalista yhteiskuntaa

Ranskalainen taloustieteilijä Cédric Durand valottaa uudessa teoksessaan Technoféodalisme millaiseksi maailma on muuttumassa teknologisen kehityksen myötä. 

Kirjan nimi, "teknofeodalismi", tuo mieleen keskiajan feodaalisen yhteiskunnan yhdistettynä nykyiseen digitaaliseen aikaamme. Pepe Escobar on jo ehtinyt kommentoimaan Durandin näkemyksiä.

Durand asettaa digiajan laajempaan kapitalismin historiallisen kehityksen kontekstiin osoittaen, kuinka "Washingtonin konsensus" mutatoitui "Piilaakson konsensukseksi". Tämä edustaa Durandin mukaan uutta versiota "kalifornialaisesta ideologiasta", jossa yhdistyivät boheemi 60-luvun vastakulttuuri, teknoutopismi ja uusliberalistinen talouspolitiikka.

Digiaika assosioitui alusta lähtien markkinatalousideologiaan. Perustukset tälle laskettiin amerikkalaisen Kehitys ja vapaus-säätiön (Progress and Freedom Foundation) toimesta 90-luvulla. Teknoajatushautomon toiminta lakkasi 2010 ilmeisen tarpeettomana, koska työ oli tehty ja päämäärä miltei saavutettu.

Mukana olivat alusta asti sellaiset yritykset kuten Microsoft, AT&T, Disney, Sony, Oracle, Google ja Yahoo. Vuonna 1993 perustettiin myös tietokonekulttuuria käsittelevä aikakauslehti Wired, josta tuli välittömästi "kalifornialaisen ideologian" pää-äänenkannattaja. Yksi asia johti toiseen pörssihuuman vuosina.

Kyberavaruuden pioneerien guru oli valitettavasti kirjailija Ayn Rand, joka julisti egoismin olevan hyvästä, altruismin pahasta ja empatian irrationaalista. Lienee kuvaavaa, että myös suomalainen pankkiiri Björn Wahlroos on nimennyt Randin itselleen tärkeäksi ajattelijaksi.

Randilainen henki vallitsee yhä Kalifornian Piilaaksossa, jossa innovaatioiden vuoksi ollaan valmiita rikkomaan mitä tahansa sovittuja pelisääntöjä, taloustieteilijä Joseph Schumpeterin "luovan tuhon" oppia suosien: vanha rakenne tuhoutuu aina uuden paremman tieltä.

Tämä on johtanut nykyiseen tilanteeseen, jossa Google, Facebook, Uber ja muut jättiyritykset toimivat kansallisesta tai edes kansainvälisestä lainsäädännöstä piittaamatta. Samalla nämä yritykset edistävät puolueellisesti Yhdysvaltojen valtiokoneiston päämääriä; jopa siinä määrin, että voidaan kysyä, onko esimerkiksi Facebook muuta kuin CIA:n luomus urkintaa varten.

Durand on perillä "digitaalisen dominoinnin" todellisesta luonteesta: Yhdysvaltojen teknojohtajuutta ei koskaan saavutettu spontaanien markkinavoimien myötä, vaan Piilaakson kekseliäät nörtit ovat aina olleet riippuvaisia valtion (ja erityisesti amerikkalaisen sotateollisen kompleksin) tuesta.

Entä sitten Kiina, joka on noussut Yhdysvaltojen kilpailijaksi myös teknologian saralla? Durand tarjoaa tasapainoisen näkemyksen kohuttuun sosiaaliseen luottoluokitusjärjestelmään, joka aloitettiin vuonna 2013 Kiinan kommunistisen puolueen halutessa keskittyä korruption kitkemiseen.

Kiinalainen termi - shehui xinyong - käännetään länsimaissa järkiään väärin. Kyseessä on "sosiaalista pisteytystä" monimutkaisempi käsite, jolla on enemmän tekemistä "luotettavuuden" ja "lahjomattomuuden" kanssa. Kiinalaiset itse suhtautuvat järjestelmään enimmäkseen positiivisesti.

Escobarin mielestä lännen syytökset Kiinan "orwellilaisesta järjestelmästä" estävät näkemästä, että Pekingin prioriteeteissa on taistelu korruptiota sekä esimerkiksi ympäristönormien ja elintarviketurvallisuuden rikkomuksia vastaan kansallisella, alueellisella ja paikallisella tasolla. Oli miten oli, Kiinassa on vakavasti keskusteltu sosiaalisen elämän kyberneettisestä hallinnasta jo 1980-luvulta lähtien.

Durand menee analyysissään samaan suuntaan kuin Soshana Zuboff, jolta julkaistiin viime vuonna "valvontakapitalismia" käsittelevä kirja The Age of Surveillance Capitalism. Valvontakapitalismissa ihmisten elämä, sanat ja teot sekä koko persoonallisuus, ovat vain datajättien hyödyntämää raaka-ainetta ja kauppatavaraa.

Aivan kuten keskiajan feodalistisessa järjestelmässä, jossa maa-alueita sotapalveluksistaan palkaksi saaneet lääninherrat hallitsivat verotettavia alamaisiaan, teknojätit hallitsevat valtavia digitaalisia territorioitaan, "alamaistensa" eli asiakkaidensa elämänkokemuksia ja kulutustottumuksia kaupallisesti hyödyntäen.

Digiaikana Piilaakson sijoittajat eivät enää tyydy kilpailuun, vaan haluavat avoimesti monopoliaseman. Kuten Peter Thiel on sanonut, "kapitalismi ja kilpailu ovat toistensa vastakohtia; kilpailu on häviäjiä varten". Niinpä olemme Durandin mukaan siirtymässä kohti "teknofeodalismia", jossa jättiyritykset omistavat kaiken ja korvaavat valtiot määräävinä tekijöinä. 

Onko tästä skenaariosta ulospääsyä? Riippuvuutemme digitaalisista lääninherroista näyttää heijastavan "liberalismin kannibalistista tulevaisuutta algoritmien ajassa". Ei ihme, jos poikkeusihmiset tuntevat kiusausta hypätä pois teknoajan oravanpyörästä. Enemmistö kuitenkin jatkaa mukana. Escobarin mielestä tulevaisuudessa voimme olla joko "hakkereita tai orjia".

Liberaalin nykyvasemmiston epäsosialismi

Nykyvasemmisto ei ole marxilainen, sanoo amerikanjuutalainen paleokonservatiivi ja kirjailija Paul Gottfried. 

Tänä päivänä vasemmistolaisiksi identifioituvat omaavat alkuperän ja orientaation, joka poikkeaa radikaalisti historiallisesta marxilaisuudesta tai marxismi-leninismistä. Näiden termien käyttäminen nykyvasemmistosta on parhaimmillaankin ongelmallista.  

Marxilaiset tai marxilais-leninistiset hallinnot eivät jakaisi nykyvasemmiston radikalismia, mitä tulee perusbiologiaan ja kulttuuriin. Yleisesti ottaen perinteiset kommunistit suhtautuivat nykyisin likvidiksi oletettuun seksuaali-identiteettiin hyvin konservatiivisesti, Gottfried muistuttaa.

Perinteiselle vasemmistolle nykyisten seksuaalivähemmistöjen pride-aktivismi rinnastuisi "porvarilliseen dekadenssiin". Kommunistivaltiot lähettivät homoseksuaalit työleireille ja vallankumoukselliset kuten Fidel Castro ja Che Guevara inhosivat homoseksuaalisuutta, Guevara jopa mustia.

On vaikea nähdä näitä marxilaisia vallankumouksellisia nykyajan intersektionaalisen vasemmiston edelläkävijöinä. Itse asiassa finanssikapitalistit ovat lähempänä uutta valevasemmistoa kuin perinteiset marxilaiset koskaan.

Suuryritykset ovatkin yhtenä rintamana ilmaisseet tukevansa sateenkaari-ideologiaa ja esimerkiksi Black Lives Matter-liikettä, mutta ne tuskin haluavat rakentaa sosialistista yhteiskuntaa. Kyse on vain siitä, että tällaisen "tiedostavan aktivismin" avulla globalistien luomaa vinksahtanutta narratiivia vain vahvistetaan.

Alkuperäinen marxilaisuus käsitteli sosioekonomisia ristiriitaisuuksia ja yhteiskunnallisia mullistuksia; se ei ollut kiinnostunut sukupuolineutraaleista vessoista tai sukupuolten välisten erojen häivyttämisestä. 

Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopan kommunistipuolueet vastustivat myös maahanmuuttoa ja ulkomaista halpatyövoimaa, pitäen tätä kapitalistiluokan hyökkäyksenä kantaväestön työläisiä vastaan. Tämän kaiken on porvarillinen nykyvasemmisto unohtanut, tai lakaissut häpeillen maton alle.

Vastakohtana perinteiselle vasemmistolle, intersektionaalinen nykyvasemmisto ajaa avoimia rajoja ja on valmis täyttämään länsimaat kolmannen maailman tummaihoisilla massoilla, jotta "valkoisen ja implisiittisesti rasistisen" alkuperäisväestön laimeaa kulttuuria saataisiin rikastettua.

Voi vain kuvitella, mitä vanhan liiton kommunistit ajattelisivat kaikesta siitä, mitä nykyään kutsutaan "kulttuurimarxismiksi" (termi on hieman harhaanjohtava, sillä intersektonaalinen valevasemmisto tuntuu olevan kiinnostuneempi muokkaamaan ihmisen biologiaa, aivan kuten rahoittajansa, transhumanistinen globalistieliitti).

Sotien välisen ajan Saksassa Frankfurtin koulukunta tarjosi perustan liikkeelle, joka yritti yhdistää freudilaiset seksuaaliteoriat sosialistiseen talousoppiin. Lopputulos, "kriittinen teoria", näytti enemmänkin sodanjulistukselta "taantumuksellisia" sosiaalisia arvoja vastaan, kuin vakavalta yritykseltä luoda sosialistinen talousjärjestelmä. 

Neuvostoliitto ja kommunistipuolueet muuallakin tuomitsivat Frankfurtin koulukunnan opit marxismin vääristämisenä. Kun kriittinen teoria tuli Yhdysvaltoihin 1930-luvulla, se muistutti entistä vähemmän marxismia ja yhä enemmän nykyisen liberaalin kulttuurivallankumouksen esiastetta. Sosialismin kanssa sillä ei ollut juuri mitään tekemistä, vaan ennemminkin se pyrki horjuttamaan vallitsevaa yhteiskuntaa. 

Tänä päivänä kulttuuriradikalismi on jo valtavirtaa ja kuka tahansa voi identifioitua melkein miksi tahansa (tosin aika ajoin puhutaan syyllistäen "kulttuurisesta omimisesta"). Gottfried ei halua kutsua tämän päivän "kulttuurimarxilaisia" marxilaisiksi, sillä heillä ei ole juuri mitään yhteyttä vasemmistofilosofian syviin juuriin.

Nykyvasemmisto edustaa kapitalistista globalismia ja Stalinin vierastamaa "juuretonta kosmopoliittisuutta". Amerikan ja Euroopan vasemmistolaiset inhoavat länsimaista kristillistä perintöä ja vaikka he omaa etnistä taustaansa ylenkatsoen eivät tunnusta "ihmisrotujen" olemassaoloa, he samaan aikaan sympatisoivat etnisiä "vähemmistöjä" ja heidän omaleimaisia kulttuurejaan.

Muita nykyvasemmiston keskeisiä periaatteita ovat tasa-arvo, ihmisoikeudet ja ihmisluonnon liukuvuus ja muunnettavuus. Kuka tahansa voi muuttaa sukupuoltaan. Tämä on täysin päinvastainen näkemys konservatiiviseen käsitykseen, jonka mukaan ihmisen identiteetti pohjautuu omaan kulttuuriin ja luontoon.

Huvittava ja samalla pelottava esimerkki tällaisesta mielenlaadusta ilmentyi BLM-mielenosoitusten aikana Yhdysvaltojen Portlandissa, jossa miltei täysin valkoisista mielenosoittajista koostuva joukko huusi "transblack lives matter" (transmustien elämillä on väliä), heidän polttaessaan Amerikan lippua. Tämä kapinointi tapahtui siis sukupuolijoustavuuden nimissä ja sitä johtivat valkoisuutta vastustavat valkoiset amerikkalaiset, Gottfried hämmästelee.

Ajatus siitä, että ihmiset eivät ole vielä löytäneet kätkettyä identiteettiään, löytyy Marxin varhaisista kirjoituksista, joissa väitetään, että hallitseva tuotantomuoto on vieraantunut "laji-ihmisestä". Vain siirtyminen kohti sosialistista yhteiskuntaa antaa ihmisille mahdollisuuden tiedostaa, keitä he todella ovat.

Vaihtoehtoinen konservatiivinen näkemys, jota Russell Kirk painottaa teoksessaan The Conservative Mind (1953) on, että ihmisillä on konteksti, johon he kuuluvat. Meidän ei pitäisi pyrkiä keksimään itseämme uudelleen. Vielä vähemmän meidän pitäisi vaatia, että valtio pakottaa kaikki kansalaiset yhteisesti omaksumaan viimeisimmän mielikuvituksellisen käsityksemme siitä, keitä me oikein olemme.

Neuvostoliiton ja sen satelliittivaltioiden kaatuminen avasi oven nykyvasemmistolle, jolla on monia yhtäläisyyksiä liberalismin ja kapitalismin kanssa. Neuvostoliiton yhteys eurooppalaisiin kommunistipuolueisiin piti feminismin ja intersektionaalisuuden apostolit kurissa, eivätkä he päässeet dominoivaan asemaan eurovasemmistossa kuin vasta kylmän sodan päätyttyä.

Tämän päivän vasemmisto on edeltäjäänsä radikaalimpi ja länsimaissa siitä on Gottfriedin mielestä tullut paljon tuhoisampi voima kuin marxismi tai kommunismi ikinä olivat. Uusvasemmiston ideologiaa levitetään joka paikassa: kouluista ja yliopistoista on tehty aivopesukeskuksia. On huomionarvioista, että kapitalistieliitille tämä fanaattinen intersektionalismi näyttää sopivan.

Tämä uusi voittoisa vasemmisto pelaa iloisesti rodun, sukupuolen ja ihmisvihan korteilla, riippuen siitä, mikä on milloinkin hyödyllisin väline tuhon aikaansaamiseksi tai oman valta-aseman lisäämiseksi. Toisinajattelijat pyritään mustamaalaamaan ja savustamaan ulos opiskelu- ja työpaikoista.

Kuinka sitten estää tätä kaiken läpäisevää voimaa korruptoimasta instituutioitamme vielä lisää, varsinkin kun ihmisten vastarinta on niin vähäistä? Gottfried arvelee, että yksi ennakkoedellytys voisi olla modernin vasemmistolaisuuden ainutlaatuisuuden tunnustaminen: yhtäläisyyttä "sosialismiin" tai "kommunismiin" ei kerta kaikkiaan enää ole. Sosialistien (sikäli kuin heitä enää länsimaissa on) olisi syytä tehdä pesäero liberaalin kapitalismin luomaan valevasemmistoon.

Amerikkalaislehden natsikortti: Carl Schmitt suosittu Kiinassa

Koska lännen infosota käy kuumana, Kiinaa pyritään demonisoimaan jopa "uutena natsi-Saksana". Nyt Atlantin takana on havaittu, että Kiinassa on viime vuosina kasvanut kiinnostus saksalaista lainoppinutta ja poliittista teoreetikkoa, Carl Schmittia, kohtaan. 

Schmitt on amerikkalaisen The Atlantic-lehden näkökulmasta ensisijaisesti natsi, vaikka hän kuuluikin kansallissosialistiseen puolueeseen vain kolmen vuoden ajan 30-luvun alkupuolella. Taustastaan huolimatta Schmitt oli yksi 1900-luvun vaikuttavimmista valtiosääntöoikeuden, kansainvälisen oikeuden ja politiikan teoreetikoista.

Kiinan mielenkiinto kaukonäköistä saksalaisajattelijaa kohtaan alkoi toden teolla 2000-luvun alussa, kun filosofi Liu Xiaofeng käänsi Schmittin keskeiset teokset kiinaksi. "Schmitt-kuume" levisi akateemikkojen keskuudessa ja hänen ideansa energisoivat Kiinan yliopistojen politiikan tutkimuksen, filosofian ja oikeustieteen tiedekuntia.

Pekingin yliopiston oikeustieteen professori Chen Duanhong on kutsunut Schmittiä "kaikkein menestyneimmäksi teoreetikoksi", jonka lainopillisia käsityksiä arvostetaan myös Kiinassa. The Atlantic-lehden toimittaja Chang Che vihjaa ilkeämielisesti, ettei professoria lainkaan haitannut Schmittin natsitausta, joka sivuutettiin saksalaisfilosofin "omana asiana". 

Schmittin vaikutus näkyy toimittajan mielestä erityisesti Pekingin suhtautumisessa Hongkongia kohtaan. Siitä asti, kun erityishallintoalue luovutettiin Britannialta takaisin Kiinalle vuonna 1997, kaupunkia on hallittu "yksi maa, kaksi järjestelmää"-periaatteen nimissä. Näin Hongkong, vaikkakin osa Manner-Kiinaa, on säilyttänyt kolonialistisen ajan länsimaiset piirteensä. 

The Atlantic-toimittajan mielestä Hongkongin autonominen asema on heikentynyt vuosi vuodelta kommunistisen puolueen otettua alueen tiukemmin hallintaansa. Länsirahoitteisten "demokratia-aktivistien" väkivaltaisten mielenosoitusten jälkeen voimaan saatettu uusi turvallisuuslaki olikin lopullinen kuolinisku "brittiläiselle" Hongkongille.

Oikeustieteen professori Chen Duanhong, joka on aiemmin toiminut valtion neuvonantajana Hongkongin asioissa, siteerasi Schmittiä jo vuonna 2018 puolustaessaan turvallisuuslain konseptia. "Kun valtio on vaarassa", Chen kirjoitti Schmittiin viitaten, "valtionjohdolla on oikeus kumota perustuslailliset normit, erityisesti kansalaisoikeuksiin liittyen". 

Jiang Shigong, toinen oikeustieteen professori Pekingin yliopistosta, on sanonut samaa. Jiang, joka on työskennellyt valtion tutkijana Hongkongissa vuosina 2004-2008, lainaa Schmittin näkemyksiä vuonna 2019 julkaistussa, myös englanniksi käännetyssä "Kiinan Hongkong"-kirjassaan, pyrkien lievittämään suvereeniuden ja oikeusvaltioperiaatteen välisiä jännitteitä kommunistisen puolueen eduksi.

Toimittaja Changin mukaan Jiang oli mukana laatimassa vuonna 2014 Kiinan hallituksen "valkoista kirjaa", jossa Pekingille annetaan määräysvalta Hongkongin suhteen. Kuin päännyökkäyksenä Schmittille dokumentissa todetaan, että "yhden maan" suvereeniuden säilyttäminen on tärkeämpää kuin brittien kanssa sovitun "kahden järjestelmän" kompromissiratkaisuun perustuvat kansalaisoikeudet. 

Hongkongin yliopiston professorina toimivan Ryan Mitchellin mielestä juuri Chen ja Jiang ovat konkreettisimmat esimerkit siitä, että 90-luvun jälkeen Kiinassa on käännytty schmittiläiseen suuntaan laintulkinnassa. Kiinalaisakateemikot edustavat Mitchellin mukaan "valtiokeskeisen liikkeen etujoukkoa", joka pyrkii hakemaan oikeutuksen Kiinan johtajien "autoritäärisille impulsseille".

"Miksi natsiajattelija on saanut tällaisen vastaanoton Kiinassa", kysyy asenteellinen amerikkalaistoimittaja. "Schmitt palvelee tiettyjä tarkoituksia, joita marxilaisuus ei voi enää tehdä", kommentoi Haig Patapan, Australian Griffithin yliopiston politiikan professori. 

Patapan arvioi, että Schmitt antaa Kiinan suvereeniutta kannattaville tutkijoille mahdollisuuden ankkuroida kommunistisen puolueen legitiimiys alkuperäisempiin voimiin - kansallismielisyyteen ja ulkoisiin vihollisiin - vanhentuneen luokkataisteluopin sijaan.

Ideologia on kuitenkin vain osa tarinaa, The Atlanticissa esitetään. Toinen selitys Schmittin suosiolle löytyy kuulemma Kiinan historiasta. 1930-luvulla maan silloinen johtaja Tšiang Kai-šek oli omaksunut syvän arvostuksen natsi-Saksaa kohtaan. Harvardin yliopiston Kiinan-tutkija William Kirbyn mukaan Kiina oli kiinnostunut tuolloin Saksan mallin mukaisesta maan modernisoinnista.

Jotta Kiinallekin saataisiin pahaenteiseltä kuulostava natsimenneisyys, Atlantic muistuttaa, että johtaja Tšiang palkkasi vuonna 1927 saksalaisen upseerin ja tykistöasiantuntijan Max Bauerin sotilaalliseksi neuvonantajakseen. Kiinalaisjohtajan poika, Tšiang Wei-Kuo, puolestaan palveli vuonna 1938 Wehrmachtin riveissä Itävallan miehityksessä.

Tšiang Kai-šekin nationalistihallinnosta on jo aikaa, mutta myös kommunistit ymmärsivät schmittiläisen "vihollisen" käsitteen päälle. "Ketkä ovat ystäviämme, ketkä vihollisiamme", kysyi myös Mao Zedong. Invaasion uhka ja epäluulo ulkopuolisia kohtaan ovat läsnä myös kiinalaisessa nykypolitiikassa, väitetään The Atlanticissa. Tällaisessa mielialailmastossa Schmittin liberalismin vastaisille teorioille on tilausta.

Koronaepidemia on vain vahvistanut valtiokeskeisyyttä. Kiinassa on ylpeilty sillä, että maa on onnistunut pääsemään viruksesta eroon tehokkaalla kollektiivisella toiminnalla. Donald Trumpin "näkymättömäksi viholliseksi" kutsuma tartuntatauti kuitenkin jyllää yhä Yhdysvalloissa, mikä on kansallismielisten kiinalaisten mukaan osoitus Kiinan paremmuudesta.

"Siitä lähtien, kun Xi Jinpingistä tuli Kiinan ykkösjohtaja, Carl Schmittin filosofiaa on sovellettu niin puolueen teorioissa kuin akateemisissa piireissä", väittää Napolin yliopiston sinologi Flora Sapio. Tämä siirtymä on The Atlanticin mielestä merkittävä: sen myötä Pekingin jo aiemmin illiberaali hallinto on muuttunut täysin antiliberaaliksi. Kiina on siis länsimaisen liberalismin vastainen voima jo periaatetasolla.

Ei enää niin tuntematon tulevaisuus

Jos kykenee kyseenalaistamaan valta(vale)median propagandistisen uutisvirran, löytyy vaihtoehtoisista lähteistä lukuisia todisteita siitä, että enemmän kuin mikään muu tekijä, eri maiden hallituksiin vaikuttaa globaalisti toimiva oligarkkien verkosto.

Miljardöörit ohjaavat politiikkaa sekä talous-, elinkeino- ja yhteiskuntaelämää kansainvälisten pankkien, suuryritysten, etujärjestöjen, ajatushautomoiden, valtamediakoneiston, sekä muiden instituutioiden kautta.

Järjestelmä on ollut korruptoitunut jo niin kauan, että ainoa tie henkilökohtaiseen vaurauteen ja rajalliseen valtaan onnistuu vain, kun mukisematta palvelee tätä läpimätää järjestelmää ja suostuu ajamaan sen vaikutusvaltaisten edustajien asioita.

Tämän pitäisi olla ilmeistä kenelle tahansa, joka on tarkemmin seurannut politiikkaa viime vuosikymmenien aikana. Ideologisesti puolueelliset tahot joko kieltävät tosiasiat, tai toteavat vain kyynisesti, "mitä sitten" ja "näin tämä systeemi toimii".

Ei ole liioiteltua väittää, että esimerkiksi Suomessa kaikki eduskuntapuolueet ajavat hyvin pitkälti samoja intressejä, hieman eri painotuksin ja retorisin tehokeinoin. Kun kansan huomio käännetään muualle, esimerkiksi väittelyihin triviaaleista aiheista, tai kuten nyt, maailmanlaajuiseen pandemiaan, samaan aikaan eliitin projektit etenevät ja rikkaat rikastuvat entisestään. 

Vaikka länsimaat, Yhdysvallat etunenässä, ovat hyvää vauhtia matkalla kohti vararikkoa, kansainvälinen yhteisö ei ole saattanut keinottelevia suursijoittajia ja politiikassa vaikuttavia sotarikollisia vastuuseen teoistaan. Tämä johtuu tietysti siitä, että länsimaiset poliitikot ja koko establismentti mediataloineen kaikkineen, ovat samojen ryöväriparonien kuuliaisia käskyläisiä.

Globaali kapitaali-imperiumi ulottuu kaikkialle, joten siinä mielessä on turhaa spekuloida enää siitä, tulevatko kansallisvaltiot takaisin ja onko eurofederalistien unelma liittovaltiosta vain varikkopysähdys kohti maailmanhallitusta. Globaalihallinto on kaiken aikaa toiminnassa, sillä välin kun omaa (mutta viime kädessä talouseliitin) etua ajavat poliitikot jalkautuvat vaalien alla jakamaan keittoa äänestäjilleen.

 

Kuten poliittinen satiirikko C.J. Hopkins on esittänyt, mitään "Yhdysvaltoja" tai muitakaan valtioita ei ole enää olemassa: ne on korvannut jo aikaa sitten koko maailman kattava talousjärjestelmä markkina-alueineen, jota "juurettomat kosmopoliitit", trotskilaiset globalistit, hallinnoivat. Mitäpä pienistä talouskriiseistä, sodista, vallankaappauksista ja pakolaisvirroista, kun ne kuuluvat ohjelmaan.

 

Luksuselämää viettävä veroton eliitti ei välitä oikeasti edes julkisesti korostamastaan liberalismista, sillä spektaakkelin yhteiskunnasta panoptiseksi maailmanvankilaksi kehittyvällä planeetallamme tavalliselle kansalaiselle on varattu vain orjan tai vangin rooli. Olisi mukava olla väärässä, mutta optimismi saattaa tässä asiassa olla vain pelkuruutta, tosiasioiden kieltämistä.

 

Nyt "suuren resetoinnin", kapitalismin nollauksen aikana, sama eliitti pyrkii vain "uudelleen järjestelemään" rakentamaansa systeemiä. Lännen toksisesta liberalismista siirrytään entistä tehokkaampaan teknokraattiseen totalitarismiin. Jos kuvittelit, että esimerkiksi Kiina on uhka "vapaalle lännelle", et olisi voinut olla enemmän väärässä. Länsi "viiden silmän" tiedustelupalveluineen on Aasian maita pahempi.

Välillä täytyy toki yhä käyttää sanamagiaa ja hokea latteuksia "demokratiasta", "vapaudesta", "tasa-arvosta" ja "ihmisoikeuksista", mutta kuten koronaepidemia on osoittanut, ihmiset saadaan peloteltua mukaan mihin tahansa. Nyt painotetaan yksilöiden ja yhteisöjen "vastuullisuutta" terveyskriisin varjolla. Toisinajattelijat ja skeptikot leimataan psykopaateiksi, itsekkäiksi "koronapinnareiksi".

Historianfilosofi Oswald Spengler ajatteli, että sivilisaatioilla on oma elinkaarensa. Olen itsekin jo pitkään ajatellut, että "länsimainen sivilisaatio" on tullut tiensä päähän ja sen korvaa pian uusi sivilisaatio, tai kyynisemmin sanottuna simulaatio. Voisi jopa väittää, että tuntemamme "länsi" ei ole ollut loppujen lopuksi muuta kuin hallitsevan eliitin ylläpitämä Ponzi-huijaus, jota on peitelty kulttuurisidonnaisuuksia manipuloivalla sosiaalisella ohjelmoinnilla.

Siirryttäessä Aldous Huxleyn dystopisen parodian kaltaiseen "uuteen uljaaseen maailmaan", täysin automatisoidun avaruusluksuskommunismin pitäisi kai olla jokaisen ulottuvilla? Jos rikkaat saavat tahtonsa taas kerran läpi, saisimmeko edes hieman hengähtää karanteenien ja poikkeusolojen jälkeen? Parasiittiselle eliitille tämäkään ei riitä, vaan ihmiset täytyy totuttaa lumetodellisuuden uuteen vaiheeseen vaikka täsmälääkityksellä. 

Kuten aiemminkin, teollinen vallankumous - jo vuorossaan neljäs - tulee mullistamaan ihmisten elämän. Aikanaan taas uusi systeemitason kriisi käynnistyy jossakin hyperglobaalin maailman syövereissä ja tarvitaan uutta resetointia. Kukapa tietää, ehkä tulevaisuudessa jokin tietoisuuden saavuttanut, huippuvoimakas tekoäly tulee lopulta siihen johtopäätökseen, ettei edes hallitsevaa eliittiä enää tarvita?