Ranskalainen taloustieteilijä Cédric Durand valottaa uudessa teoksessaan Technoféodalisme millaiseksi maailma on muuttumassa teknologisen kehityksen myötä.
Kirjan nimi, "teknofeodalismi", tuo mieleen keskiajan feodaalisen yhteiskunnan yhdistettynä nykyiseen digitaaliseen aikaamme. Pepe Escobar on jo ehtinyt kommentoimaan Durandin näkemyksiä.
Durand asettaa digiajan laajempaan kapitalismin historiallisen kehityksen kontekstiin osoittaen, kuinka "Washingtonin konsensus" mutatoitui "Piilaakson konsensukseksi". Tämä edustaa Durandin mukaan uutta versiota "kalifornialaisesta ideologiasta", jossa yhdistyivät boheemi 60-luvun vastakulttuuri, teknoutopismi ja uusliberalistinen talouspolitiikka.
Digiaika assosioitui alusta lähtien markkinatalousideologiaan. Perustukset tälle laskettiin amerikkalaisen Kehitys ja vapaus-säätiön (Progress and Freedom Foundation) toimesta 90-luvulla. Teknoajatushautomon toiminta lakkasi 2010 ilmeisen tarpeettomana, koska työ oli tehty ja päämäärä miltei saavutettu.
Mukana olivat alusta asti sellaiset yritykset kuten Microsoft, AT&T, Disney, Sony, Oracle, Google ja Yahoo. Vuonna 1993 perustettiin myös tietokonekulttuuria käsittelevä aikakauslehti Wired, josta tuli välittömästi "kalifornialaisen ideologian" pää-äänenkannattaja. Yksi asia johti toiseen pörssihuuman vuosina.
Kyberavaruuden pioneerien guru oli valitettavasti kirjailija Ayn Rand, joka julisti egoismin olevan hyvästä, altruismin pahasta ja empatian irrationaalista. Lienee kuvaavaa, että myös suomalainen pankkiiri Björn Wahlroos on nimennyt Randin itselleen tärkeäksi ajattelijaksi.
Randilainen henki vallitsee yhä Kalifornian Piilaaksossa, jossa innovaatioiden vuoksi ollaan valmiita rikkomaan mitä tahansa sovittuja pelisääntöjä, taloustieteilijä Joseph Schumpeterin "luovan tuhon" oppia suosien: vanha rakenne tuhoutuu aina uuden paremman tieltä.
Tämä on johtanut nykyiseen tilanteeseen, jossa Google, Facebook, Uber ja muut jättiyritykset toimivat kansallisesta tai edes kansainvälisestä lainsäädännöstä piittaamatta. Samalla nämä yritykset edistävät puolueellisesti Yhdysvaltojen valtiokoneiston päämääriä; jopa siinä määrin, että voidaan kysyä, onko esimerkiksi Facebook muuta kuin CIA:n luomus urkintaa varten.
Durand on perillä "digitaalisen dominoinnin" todellisesta luonteesta: Yhdysvaltojen teknojohtajuutta ei koskaan saavutettu spontaanien markkinavoimien myötä, vaan Piilaakson kekseliäät nörtit ovat aina olleet riippuvaisia valtion (ja erityisesti amerikkalaisen sotateollisen kompleksin) tuesta.
Entä sitten Kiina, joka on noussut Yhdysvaltojen kilpailijaksi myös teknologian saralla? Durand tarjoaa tasapainoisen näkemyksen kohuttuun sosiaaliseen luottoluokitusjärjestelmään, joka aloitettiin vuonna 2013 Kiinan kommunistisen puolueen halutessa keskittyä korruption kitkemiseen.
Kiinalainen termi - shehui xinyong - käännetään länsimaissa järkiään väärin. Kyseessä on "sosiaalista pisteytystä" monimutkaisempi käsite, jolla on enemmän tekemistä "luotettavuuden" ja "lahjomattomuuden" kanssa. Kiinalaiset itse suhtautuvat järjestelmään enimmäkseen positiivisesti.
Escobarin mielestä lännen syytökset Kiinan "orwellilaisesta järjestelmästä" estävät näkemästä, että Pekingin prioriteeteissa on taistelu korruptiota sekä esimerkiksi ympäristönormien ja elintarviketurvallisuuden rikkomuksia vastaan kansallisella, alueellisella ja paikallisella tasolla. Oli miten oli, Kiinassa on vakavasti keskusteltu sosiaalisen elämän kyberneettisestä hallinnasta jo 1980-luvulta lähtien.
Durand menee analyysissään samaan suuntaan kuin Soshana Zuboff, jolta julkaistiin viime vuonna "valvontakapitalismia" käsittelevä kirja The Age of Surveillance Capitalism. Valvontakapitalismissa ihmisten elämä, sanat ja teot sekä koko persoonallisuus, ovat vain datajättien hyödyntämää raaka-ainetta ja kauppatavaraa.
Aivan kuten keskiajan feodalistisessa järjestelmässä, jossa maa-alueita sotapalveluksistaan palkaksi saaneet lääninherrat hallitsivat verotettavia alamaisiaan, teknojätit hallitsevat valtavia digitaalisia territorioitaan, "alamaistensa" eli asiakkaidensa elämänkokemuksia ja kulutustottumuksia kaupallisesti hyödyntäen.
Digiaikana Piilaakson sijoittajat eivät enää tyydy kilpailuun, vaan haluavat avoimesti monopoliaseman. Kuten Peter Thiel on sanonut, "kapitalismi ja kilpailu ovat toistensa vastakohtia; kilpailu on häviäjiä varten". Niinpä olemme Durandin mukaan siirtymässä kohti "teknofeodalismia", jossa jättiyritykset omistavat kaiken ja korvaavat valtiot määräävinä tekijöinä.
Onko tästä skenaariosta ulospääsyä? Riippuvuutemme digitaalisista lääninherroista näyttää heijastavan "liberalismin kannibalistista tulevaisuutta algoritmien ajassa". Ei ihme, jos poikkeusihmiset tuntevat kiusausta hypätä pois teknoajan oravanpyörästä. Enemmistö kuitenkin jatkaa mukana. Escobarin mielestä tulevaisuudessa voimme olla joko "hakkereita tai orjia".
