Hänen mielestään tämä muutos alkoi kesällä 2016, kun terrori-iskujen sarja ravisteli Orlandoa, Nizzaa, Münchenia, Reutlingenia, Ansbachia ja Saint-Étienne-du-Rouvrayn kaupunkia. Kaikissa iskun tekijöiksi mainittiin "yksinäiset sudet", jotka olivat "radikalisoituneet" internetin välityksellä ilman kytköksiä varsinaisiin terroristiryhmiin. Tuolloin näytti siltä, että olimme astuneet uuteen kauhistuttavaan vaiheeseen globalisoituneessa terrorismin vastaisessa sodassa, jolloin kuka tahansa saattoi olla "terroristi" ja "terrorismi" saattoi tarkoittaa mitä tahansa, Hopkins kirjoittaa.
Tämä hyvin laaja "terrorismin" määritelmä sai alkunsa juuri kun Obaman piti luovuttaa Yhdysvaltojen presidenttiys Hillary Clintonille, josta kaikki povasivat seuraavaa vapaan maailman johtajaa, joka pommittaisi Syyrian maan tasalle jatkaen edeltäjiensä ulkopoliittista perintöä. Terrorismin vastaisen sodan oli määrä jatkua aina vain, päättymättömiin. Mutta sitten tulikin Iso-Britannian brexit-kansanäänestys ja Trump nimitettiin Yhdysvaltojen presidentiksi.
Sota terrorismia vastaan keskeytettiin ja korvattiin sodalla populismia vastaan, väittää satiirikko Hopkins. Eihän se aivan noin yksinkertaista ollut, mutta "islamististen terroritekojen uhka" vaihtui kuitenkin "eksistentiaaliseen uhkaan", jota edustivatkin nyt "äärioikeisto", "kansallismielisyys", "illiberalismi" ja negatiiviseksi mielletty, mutta kansan syvien rivien arvostama "populismi". Länsimainen liberaali demokratia oli uhattuna, samoin oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet ja vapaa liikkuvuus. Koko sodanjälkeinen läntinen järjestys arvopohjineen alkoi rakoilla.
Syinä tähän olivat Putinin Venäjä, Englannin työväenpuolueen Jeremy Corbyn, Italian populistit oikealta vasemmalle, Unkarin itsevaltainen Orbán, Itävallan konservatiivit, venäläis-kuubalaiset sirkat, sekä selvästi myös Donald Trump, joka oli paitsi Venäjän kavala agentti, myös Hitlerin reinkarnaatio. Demokratian vihollisia olivat myös kaikki, jotka uskaltautuivat kritisoimaan Israelia, tai epäilemään, ettei Syyrian Assad ollutkaan kemiallisten iskujen takana, vaan länsiliittouma ja sen kouluttamat "oppositiovoimat". Ja tietysti kaikenlainen populismi oli myös selkeästi abstraktin "kansainvälisen yhteisön" vastaista toimintaa.
Emmanuel Macron, globalistipankkiirien kultapoika, johti eliitin hyökkäystä kansan tahtoa vastaan. Hänen hallintoaan vastustavat ranskalaiset ovat vain mellakoiva joukkio keltaliiveihin sonnustautuneita anarkisteja, rasisteja sekä fasistisia antisemitistejä, jotka pitäisi voida kaikki ampua yhteiskuntarauhan palauttamiseksi. "Tolkun ihmisten" muuallakin pitäisi ymmärtää tämä, ja muistaa tukea vanhoja konsensuspuolueita, sillä muuten Putler kasakoineen vie kaiken, mikä ei ole pultattu kiinni, kuten Suomen CIA-ohjeistettu presidentti Niinistö on monta kertaa sopivassa yhteydessä muistuttanut.
Mutta vakavasti puhuen, Hopkinsin mukaan kesällä 2016 globaali kapitalistiluokka tiedosti, että heillä oli ongelma. Tuo ongelma oli se, ettei kukaan enää nauttinut globaalista kapitalismista, paitsi yhden prosentin eliitti itse. Tämä hymyilevä, ylikansallinen, uusfeodaalinen korporaatioimperiumi ei enää nauttinutkaan massojen suosiota. Ihmiset alkoivat suosia kaikenkarvaisia oikeistopopulisteja, brexit-äänestys toteutui, ja muutenkin eliitin ja heidän media-alaistensa, vastuullisten journalistien, inhoama "totuudenjälkeinen maailma" alkoi hahmottua.
Hopkinsin mielestä tämä ei tapahtunut siksi, että ihmisistä olisi yhtäkkiä tullut natseja, vaan siksi, että oikeistopopulistit tiedostivat ongelmat ja osasivat kanavoida ihmisten ärtymystä globaalia uusliberalismia vastaan, kun taas liberaalit ja identiteettipolitiikkaa harjoittava näennäisvasemmisto höpöttivät vain sukupuolineutraaleista vessoista ja muista vastaavanlaisista "ongelmista".
Globaalin kapitalistiluokan piti Hopkinsin mukaan panna tälle hommalle piste (populistiselle kansannousulle siis, ei sukupuolineutraaliudesta jankkaamiselle). Sota populismia vastaan piti saada päätökseen jo ennen kuin Hillary olisi kruunattu Amerikan uudeksi kuningattareksi, tai viimeistään kun toinen, EU-menolle myönteinen brexit-äänestys olisi saatu hoidettua. Kuitenkin toisin kävi ja tässä nyt ollaan, kaikkien kummallisten käänteiden jälkeen.
Pessimistinen Hopkins ei kuitenkaan näe valoa tunnelin päässä: sota terrorismia vastaan jatkuu, kunhan populistit on hoidettu pois tieltä. Loppujen lopuksi, kyse on järjestelmän sisäisistä ongelmista. Kun systeemi on globaalisti hegemoninen, kuten nykymallin mukainen kapitalismi on, jokainen sota käydään vain sisäistä, näennäistä vihollista vastaan; todellisia systeemin ulkopuolisia vihollisia ei Hopkinsin mielestä enää ole.
Mistä sitten on kyse? On vain järjestelmän sisäisiä, ohimeneviä "erimielisyyksiä" ja "uhkakuvia", joita esiin nostamalla ihmisiä, pörssikursseja ja koko maailmaa manipuloidaan ja liikutellaan. "Islamistinen terrorismi", "ääriajattelu", "fasismi", "populismi", "Putinin trollit", "valeuutiset", "vaalivaikuttaminen" ja "kyberhyökkäykset" ovat Hopkinsin satiirisesta näkövinkkelistä kaikki saman koneiston luomaa omaa ohjelmaa. Jos tämä pitäisi prikulleen paikkaansa, länsimainen sivilisaatio olisi kuin Matrix-elokuvista tuttua simuloitua lumetodellisuutta.
Hopkinsin mukaan globaalilla kapitalistiluokalla on alle kaksi vuotta aikaa saada nykyinen "populismin aalto" taltutettua. Hän arvelee, että ensin on tarkoitus hankkiutua Trumpista eroon. Vaikka Trump ei olekaan mahtipontisesta retoriikastaan huolimatta mikään autenttinen "kansan sankari", tai todellinen uhka globaalille kapitalismille, on hänestä tullut antiestablismentin symboli, eräänlainen elävä keskisormi, joka osoittaa koko ajan amerikkalaisen ja globaalin liberaalieliitin suuntaan.
Trumpin jälkeen heidän on hoideltava Eurooppa, mikä ei olekaan mikään helppo juttu. Euroopan unionin jäsenmaissa tyytymättömyys vain kasvaa. Maahanmuuttajien tekemät seksuaalirikokset eivät ainakaan edistä globalistien asiaa. Edes Euroopan komission puheenjohtaja Juncker ei kestä unionin menoa selvinpäin. Hopkins arvelee, että Ranskan seuraavat tapahtumat määräävät missä mennään, samoin se, tuleeko Englannin EU-erosta mitään. Hopkins on skeptinen ja uskoo, ettei brexit toteudu kuin nimellisesti.
Ja sitten on vielä se arkisempi, jokaisen oman elämän taistelutanner, johon yritetään vaikuttaa psykologisten operaatioiden, disinformaation, törkeiden valheiden ja mustamaalauskampanjoiden kautta. Jos globaali kapitalistiluokka onnistuu resetoimaan oman "sääntöpohjaisen järjestyksensä", keskustelu sukupuolineutraaliudesta voi jatkua. Samoin Niinistöä äänestäneet "tolkun ihmiset" voivat unohtaa populistit, joista valtaosa on joka tapauksessa systeemin puolella.
Vaikka C.J. Hopkinsin sarkastisia huomioita on kiinnostavaa lukea, toivoisin hänen olevan edes jossain määrin väärässä. Vaikkei kaikista populistipuolueista olekaan vallitsevan järjestelmän haastajiksi, ehkä esimerkiksi keltaliivit onnistuvat paremmin. Joka tapauksessa EU:n kohtalo voi olla sama kuin Neuvostoliiton.
