Sivilisaatio vai simulaatio?

Yhdysvaltalaisen Washington Postin mukaan tavatessaan Ranskan presidentti Emmanuel Macronin Valkoisessa talossa huhtikuussa, Trump ehdotti hänelle, että Ranska jättäisi EU:n ja solmisi kahdenväliset, ehdoiltaan paremmat kauppasuhteet Yhdysvaltojen kanssa.

Trumpin väitetään sanoneen Macronille myös, että Euroopan unioni on "pahempi kuin Kiina". Valkoinen talo kieltäytyi kommentoimasta Washington Postin raporttia, mutta ei suoraan kiistänytkään sitä. Jos Trump todellakin on puhunut Macronille tähän sävyyn (mikä ei olisi yllätys kun muistetaan riitaisissa merkeissä päättyneen G7-kokouksen tapahtumat ja muutkin Trumpin lausunnot), on selvää, että "transatlanttinen yhteistyö" EU:n, Naton ja Yhdysvaltojen välillä on pahassa kriisissä. Johtaako Yhdysvaltoja mies, joka uskoo, että maailman asioita voidaan hoitaa samalla tavoin kuin joitain hämäriä kiinteistökauppoja kahden rikollisen liikekumppanin välillä?

Trumpin lausunnot saattavat heijastaa jossakin määrin hänen taustavoimiensa näkemyksiä. Globalistien piireissä saattaa olla erimielisyyksiä eri ryhmittymien välillä. Kuten aiemmin olen jo kirjoittanut, nykyinen globaali talousjärjestelmä ei enää toimi, ja se on tarkoitus resetoida tavalla tai toisella. Dollari saa ehkä mennä, ja tilalle otetaan jokin muu valuutta. Kiinalaisesta vuosisadasta on ollut puhetta. Globaali talouseliitti voi olla asiasta eri mieltä, sekään ei ole mikään alati yksimielinen monoliitti kuten eksentrisimmät salaliittoteoreetikot väittävät. Toki omatkin mietteeni ovat pelkkää spekulointia.

Toisille on tärkeää ylläpitää liberaalidemokratian simulaatiota ja kuvitelmaa, että elämme yhä maailmassa, jossa suuret geopoliittiset tapahtumat määräytyvät suvereenien kansojen ja heidän johtajiensa kautta. Todellisuudessa asioita vievät useimmiten eteenpäin globaalisti toimivat yritykset ja ne omistava, ylikansallinen eliitti eri ryhmittymineen ja lakeijoineen. He ovat ensisijaisesti uskollisia vain globaalille kapitalismille, eivätkä millekään valtiolle, ja vielä vähemmän tavallisille ihmisille. Tässä simulaatiossa parlamentaarisesti valituilla kansanedustajillakin on oma roolinsa. He näyttelevät ja esiintyvät oman roolinsa mukaisesti äänestäjille, kansalaisille, kuluttajille, ihmismassoille.

Kuten poliittinen satiirikko C.J. Hopkins provosoivasti kirjoittaa, globaalikapitalistit tarvitsevat yhä "länsimaita", jotta ihmiset uskoisivat, että he asuvat Amerikan Yhdysvalloissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Saksassa, Ranskassa, ja niin edelleen, eivätkä olisi vain vaihdettavia osia maailmanlaajuisten markkinoiden koneistossa. Suomestakin on tullut "läntiseen arvoyhteisöön" liityttyään alati köyhtyvä, perifeerinen provinssi, joka on osa yhä globaalimpaa markkinapaikkaa ja yhtä suurta globaalia rahoitusjärjestelmää, jossa toisistaan riippuvaiset, mutta ajoittain keskenään kinastelevat kilpakumppanit, pelaavat pelejään.

Maailmanlaajuinen kapitalistinen imperiumi on jaettu "kansallisiin" markkina-alueisiin, jotka toimivat hallinnollisesti eri tavoin imperiumin sisällä. On myös alueita, jotka eivät ole vielä luopuneet itsemääräämisoikeudestaan, eikä niitä ole täysin sisällytetty tähän keskuspankki-imperiumiin. Näitä alueita on enää vähän, ja nekin pyritään sopeuttamaan järjestelmään joko hyvällä tai pahalla, kuten olemme esimerkiksi Syyrian tapauksessa nähneet.

Meidät on ehdollistettu havaitsemaan vielä erilliset (kansallis)valtiot, mutta ne ovat jo hyvin pitkälti mennyttä aikaa. Spengleriläinen talvimaisema on edessämme, oli luonnollinen vuodenaika mikä hyvänsä. Kulttuuriset erityispiirteet ovat vielä olemassa, vaikka globalismin sivutuotteena nekin ovat jo alkaneet murentua. Kuten aiemminkin, sivilisaatioilla on oma elinaikansa, ja uudet järjestykset korvaavat historiaan siirtyneet. Millainen tulee olemaan liberalismin jälkeinen aika? Siirrymmekö viimein todellisuuteen vaiko vain uuteen simulaatioon?

Trump ja Putin tulevat Suomeen

Yle ja iltapäivälehdet ovat jo uutisoineet, että Trump ja Putin mahdollisesti tapaavat Helsingissä heinäkuussa. Ennalta-arvattavasti valtamedia on jo alkanut pelotella kansalaisia tämän "kohtalokkaan" tapaamisen mahdollisilla seurauksilla; oikeastaan se ei saisi edes tapahtua! Ja juuri kun Suomen hallitus on saanut sovittua sotilasyhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa. Luulisi, että sekä presidentti Niinistöä että puolustusministeri Niinistöä ärsyttää, molemmat kun ovat oikeasti Venäjä-vastaisia. Samoin Trumpin suhtautuminen atlantismiin ja Nato-yhteistyöhön on myös Niinistöille lievästi sanottuna ongelmallista.

Ilta-Sanomissa mahdollisesta kohtaamisesta kirjoitetaan jo kahden ääripään, kylmähermoisen ja laskelmoivan Putinin ja arvaamattoman ja impulsiivisen Trumpin, välillä. Toimittaja antaa ymmärtää, että tapaamisessa Putin ja Trump jakavat etupiirit uusiksi, ja muutenkin tuttu ja turvallinen maailmanjärjestys tuntuu olevan romahtamispisteessä. Trumpin ja Putinin välisten keskustelujen aiheet täsmentyvät tulevien viikkojen aikana, mutta presidentti Niinistö on jo maininnut, että agendalla "varmasti on kansainvälinen tilanne kokonaisuudessaan ja toivottavasti myös asevalvonta- ja aseriisuntakysymykset". Trump on sanonut että keskusteluissa käsitellään muiden aiheiden muassa Syyriaa ja myös Ukrainaa.

Trumpin arvostelijat pelkäävät, että presidentti tekee sellaisia myönnytyksiä Venäjälle, jotka eivät ole Yhdysvaltojen etujen mukaisia. Jo nyt Trumpin asemaa neuvotteluissa pidetään heikkona, ja sitä vertaillaan tapaamiseen Kim Jong-unin kanssa. Tapaamisesta pelätään tulevan "valtava voitto Putinille", mutta arvostelijat eivät näytä huomioivan sitä tosiseikkaa, että Yhdysvaltojen poliittinen doktriini ei ole sidoksissa kulloisenkin presidentin persoonaan tai mielipiteisiin. Toki Trump voi möläyttää mitä tahansa yllättävää, mutta nähtäväksi jää, onko sillä todellista merkitystä. Esim. kun hän Kanadan G7-kokouksessa sanoi "Krimin kuuluvan Venäjään, koska siellä puhutaan venäjää", ulkoministeri Pompeo riensi vakuuttelemaan, ettei Yhdysvaltojen asenne Krimin suhteen ole todellisuudessa muuttunut.

Yalen yliopiston historioitsija Timothy Snyder, joka jo kirjassaan On Tyranny: Twenty Lessons from the Twentieth Century pyrki yhdistämään Hitlerin Saksan Trumpin hallintoon (!), on varma siitä, että Trump ihailee Putinia ja haluaisi olla samanlainen "autoritaarinen johtaja".  Snyderiä kismittää, että Trump tulee "selvästi paremmin toimeen Erdoganin, Kimin tai Putinin kaltaisten ihmisten kanssa kuin merkeleiden, macronien ja trudeauiden".

Mitä tästä siis seuraa? Luultavasti ei mitään kovin dramaattista, vaikka iltapäivälehdet ja kaikenlaiset analyytikot niin väittävätkin. Toki olisi mukavaa, jos Trumpin ja Putinin tapaaminen johtaisi konkreettisiin muutoksiin nykyisessä maailmanjärjestyksessä, ja Yhdysvallat muuttaisi kurssiaan tehden suosiolla tilaa myös nousevalle Euraasialle ja itsenäisemmälle Euroopalle. Mutta eihän se ole yhdestä Trumpista kiinni; Yhdysvallat on loppupelissä sekä Euroopan että Venäjän vihollinen. Nativistipopulistien nousu Euroopassa jatkuu joka tapauksessa. Ehkä myös Suomessa vielä hylätään läntinen liberalismi, jonka nykyaikaan sopimaton "arvopohja" selvästi vuotaa jo ja pahasti.

Maahanmuutto muutoksen aseena

Brysselissä on taas kokoustettu maahanmuuttoon liittyen. Päätösluonnos vuodettiin jo julkisuuteen, ja sen mukaan EU-maat haluavat ryhtyä käsittelemään turvapaikanhakijoiden hakemuksia unionin rajojen ulkopuolella, esimerkiksi Pohjois-Afrikassa.

Uusien keskusten tarkoitus olisi erotella jyvät akanoista: suojelun tarpeessa olevat turvapaikanhakijat pääsisivät Eurooppaan ilman merimatkaa Välimeren yli, kun taas talouspakolaisille kerrottaisiin, että he eivät voi saada turvapaikkaa. Ratkaisun pitäisi kuulemma vähentää motivaatiota lähteä liikkeelle.

Tällainen EU:n humanitaarinen narratiivi on varmasti sen kannattajien ja kaikkien "tolkun ihmisten" mieleen. Tarkoitus ei kuitenkaan ole lopettaa maahanmuuttoa, hidastetaan väestönvaihtoprojektia vain sen verran, etteivät massat kapinoi. Koko pakolaiskriisi on keinotekoinen ja tarkoituksella aikaan saatu; pakolaisuudesta on tehty ase, kiristyksen ja vallankäytön väline. Se kuuluu talouseliitin ja globalistikapitalistien suunnitelmiin, joita on edistetty Lähi-idän sodilla ja epävakauttamisoperaatioilla. Libyan jälkeen Eurooppaa lähin esimerkki löytyy Ukrainasta, jonka neutraalin hallinnon Yhdysvallat tarkoituksella epävakautti 2014, ja tuhoisat seuraukset ovat tuttuja kaikille tapahtumia seuranneille.

Eurooppalaiset on vedetty mukaan tähän tragediaan, jotta globalistit saisivat haluamansa.  Mitä he oikein haluavat, ja miten pakolaiset sopivat tähän suunnitelmaan? Viime vuosien "pakolaiskriisi" ei liity islamiin; Afganistanin muslimeilla ei käynyt mielessä lähteä "käännyttämään" eurooppalaisia, tai tekemään itsemurhaiskuja ja muita terroritekoja Eurooppaan. Muslimeista on tehty kätevästi syntipukkeja ja ihmisiä pelotellaan "islamisaatiolla", mutta tämä kaikki on vain osa suurempaa globaalin järjestelmän uudelleenorganisointia. Projekti on vielä kesken, eikä toivon mukaan tule nykymuodossaan koskaan valmiiksi, mutta pahalta näyttää. Kelly M. Greenhill tästä jo kirjoittikin kirjassaan Weapons of Mass Migration, mutta Ylen uutisissa ei tällaista perspektiiviä esille tuoda.

Poliittiset päättäjät ja virkamiehet Angela Merkelin ja muiden johdolla pitivät huolen siitä, että pakolaiset pääsivät Saksaan ja muualle Eurooppaan. Yhdysvaltojen asevoimien entinen psykologisen sodankäynnin asiantuntijaupseeri Scott Bennett on sanonut suoraan, että pakolaiset saatiin "menemään Eurooppaan" ovelia maantieteellisiä pullonkauloja luomalla. Euroopan liittolaiset Lähi-idässä eivät avanneet rajojaan näille sotien ja konfliktien jaloista pakeneville nuorille miehille; Saudi-Arabiaa, Egyptiä tai Persianlahden maita ei velvoitettu "kantamaan taakkaa" yhteisvastuullisesti, vaikka tulijat olisivat sopeutuneet näihin lähimaihin paremmin kuin vaikkapa sekulaariin Skandinaviaan.

Euroopalle viritettiin ansa, kuten Lähi-idän analyytikko Catherine Shakdam on asian ilmaissut. Euroopasta on tehty hänen mielestään jättimäinen petrimalja, astia sosiaaliselle kokeelle. Globalistit rakentavat uutta yhteiskuntaa toivoen, että eri etnisten ryhmien, perinteiden ja uskontojen päällekkäisyys ja ristiriidat oikeuttavat suurempaan valvontaan ja sosiaaliseen ohjelmointiin. Maksetuille poliitikoillemme tämä sopii. Turvapaikanhakijoista ja laittomista talouspakolaisista on tehty kätevä ase, jolla epävakautetut yhteiskunnat muokataan halutun kaltaisiksi. Itse asiassa ihmiset tulevat vielä itse vaatimaan globalistisen poliisivaltion suojaa niin todellisilta kuin kuvitelluiltakin uhilta.

Putin vs Putin

Putin vs Putin (Arktos, 2014) on kokoelma Aleksandr Duginin kirjoituksia, joiden tarkastelun kohteena on Venäjän presidentti, Vladimir Putin. Kirjan on julkaissut Arktos, joka on tunnettu uusoikeistolaisen kirjallisuuden kustantamona. Kirjan nimessä onkin alaotsikko "Vladimir Putin oikealta katsottuna", vaikka Dugin ei itse koekaan olevansa oikeistolainen. Kirjan nimeen se on yhdistetty varmaankin kustantajan omien mieltymysten takia, sekä siksi, että Dugin on lännen median luomissa mielikuvissa tietysti patamusta "fasisti".

Todellisuudessa Duginia ei voi kategorisoida vasemmalle tai oikealle. Hän vaikuttaa eksentriseltä ajattelijalta (kuka ajattelija ei olisi eksentrinen?), joka ihannoi Heideggerin filosofiaa ja tuntuu matkustelevan erilaisissa poliittisissa ja filosofisissa konferensseissa eri puolilla maailmaa,  julkaisten myös koko ajan uusia kirjoja ja artikkeleita. Dugin ei edusta valtavirtaa juuri missään mielessä: hän on radikaali traditionalisti ja vanhauskoinen ortodoksikristitty, jolla on kuitenkin kerettiläistä taipumusta esoteeriseen spekulointiin. Maailman moninapaisuus, multipolaarisuus, on Duginin keskeisimpiä ja järkevämpiä teemoja, ja tätä aihetta hän tuo esiin myös Geopolitica-sivustollaan.

Dugin toimi aiemmin sosiologian professorina Moskovan valtionyliopistossa, jossa hän johti "konservatismin tutkimuskeskusta". Hän sai kuitenkin yliopistolta lähtöpassit kovien Ukraina-lausuntojensa vuoksi. Tämän jälkeen Dugin on keskittynyt kirjoittamiseen ja esitelmöintiin; hän on myös aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Duginin teoksia erityisesti "neljännestä poliittisesta teoriasta" on käännetty jo useille kielille, mutta Venäjällä hän kuuluu marginaaliin. Suomeksi Duginilta on julkaistu toistaiseksi vain lyhykäinen suomalais-ugrilaisuutta käsittelevä teos, jonka arvioin aiemmin helmikuussa. Putin vs Putin puolestaan on julkaistu jo 2014, mutta itse luin kirjan vasta nyt. Toisaalta Putin on aloittanut neljännen kautensa presidenttinä, joten teos on taas ajankohtainen. Tänä vuonna ilmestyneen italialaisen painoksen johdosta Dugin on parasta aikaa Italiassa puhumassa aiheesta.

Duginin mukaan Venäjän presidenttinä Putin on yrittänyt tasapainottaa hänen poliittisen luonteensa kahta vastakkaista puolta: toinen on liberaali demokraatti, joka haluaisi ylläpitää hyviä suhteita Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin, ja toinen on isänmaallinen venäläinen, joka arvostaa Venäjän perinteitä ja haluaa vahvistaa Venäjän roolia suurvaltana. Putinin tehtävä ei ole helppo: hänen tulisi säilyttää Venäjän ainutlaatuinen identiteetti ja suvereniteetti kasvavien haasteiden edessä. Duginin mielestä Venäjän kannattaa toimia yhteistyössä muiden liberaalin globalismin vastustajien kanssa.

Dugin tekee selväksi, että hän tukee Putinia paitsi Venäjälle parhaiten sopivana päämiehenä, myös siksi, että tämä on lähimpänä autenttista valtiomiestä maailmassa tällä hetkellä. Lukijan ei kuitenkaan pidä luulla, että Dugin suhtautuu Putiniin ilman kriittisyyttä; hänen mielestään Putin on tällä hetkellä paras johtaja Venäjälle, mutta Putinillakin on puutteensa. Tästä syystä kirjan nimi on "Putin vastaan Putin": se kuvaa kahta eri puolta miehestä, joka pyrkii tasapainoilemaan sisä- ja ulkopolitiikan areenoilla, ja ylläpitämään samalla Venäjän suvereniteettia, mutta ilman täsmällisempää ideologista pohjaa.

Putin on lähtöisin Jeltsinin miljööstä, Pietarista, eikä Moskovasta, joka edustaa ainakin Duginille Venäjän syvintä ideaa  (jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea kirjoitus Moskovan idea). Dugin ei selvästikään pidä Pietarista, sillä se on ollut historiallisesti Venäjän länsimaistamisen kehto: Pietari Suuri rakensi Pietarin "länsimaiseksi" pääkaupungiksi. Tätä Duginin paheksumaa länsisuuntausta jatkettiin Katariina Suuren ja myös kommunistien, etenkin Trotskin, toimesta, sekä  myöhemmin Gorbatšovin ja Jeltsinin valtakausilla. Venäjä on kuitenkin ollut kyllin voimakas vastustamaan länsimaistamista, eikä venäläistä kansansielua ole saatu rikki edes bolševikkien toimesta.  Miten Putinin käy liberalismin ja perinteisemmän venäläisyyden ristipaineessa?

Dugin yltyy välillä hyvin esoteeriseksi: hänen mukaansa Putin ei parhaimmillaan johda Venäjää, vaan Venäjän idea johdattelee häntä. Dugin on selvästi Platoninsa lukenut. Hänen mielestään Putin osoittaa arvonsa vain, jos hän kulkee tämän ikiaikaisen, hengellisen ja kulttuurisen virtauksen mukana, eikä yritä vastustaa sitä, kuten Pietari Suuri, Trotski ja Jeltsin tekivät. Dugin kuvailee, kuinka Putin on näkymättömien voimien johdattama, ja tässä mielessä  pikemminkin seuraa kuin johtaa, mutta häntä vetävät toiseen suuntaan myös Venäjän vastaiset, "Antikristuksen" voimat. Ei ole mikään ihme, että Duginia on ajoittain moitittu gnostilaisesta, manikealaisesta ajattelusta.

Dugin näkee Putinin kuitenkin myös poliittisena realistina. Hänen painopisteenään on Venäjä valtiona, kun taas Dugin itse näkee Venäjän imperiumina. Venäläisissä kirjoituksissa Putinia kuvataankin maltilliseksi keskustalaiseksi, eikä lännen propagandan mukaiseksi vaaralliseksi ekstremistiksi. Tästä huolimatta kovan linjan russofobeille Putinin Venäjä on Neuvostoliiton uhkaava uudelleenilmentymä. Duginin mielestä taas kansallisvaltio ja kansallismielisyys ovat länsimaisesta valistuksesta peräisin olevia käsitteitä, ja siten sidoksissa syövyttävään liberalismiin. Tämän vuoksi Dugin ei koe olevansa nationalisti, vaikka häntä on sellaiseksikin kutsuttu. Putin ei myöskään ole nationalisti länsimaisessa mielessä. Venäjää ei voida pitää tavanomaisena "kansallisvaltiona" jo pinta-alansa ja monikulttuurisen väestönsä vuoksi.

Putin yrittää sovittaa Venäjää vanhaan ja uuteen, perinteisiin sekä moderneihin malleihin. Tuloksena ei ole kuitenkaan toimiva, uusi synteesi, vaan Duginista tämä on aiheuttanut epäjohdonmukaisuutta ja päättämättömyyttä: kyseessä on puute ideologisessa asearsenaalissa, jolla kohdata liberalismi, joka pyrkii tuhoamaan Venäjää sisältä ja ulkoa "vapauden" ja "avoimen yhteiskunnan" nimissä. Duginin ensisijainen ideologinen vihollinen käy erittäin selväksi: hänen liberalismin kritiikkinsä onkin parasta niin tässä kuin muissakin hänen kirjoittamissaan kirjoissa. Liberalismi suosii "vapautta", mutta Dugin kysyy "vapautta mistä ja mihin?". Vapautta identiteetistä, yhteisöstä, kollektiivisen kokonaisuuden osana olemisesta. Vapautta itsekkyyteen, narsismiin, turhanpäiväisyyteen, kuluttamiseen, egoismiin. Naisen vapautta äitiydestä ja perheestä. Vapautta abortoida elämä ja tulevat sukupolvet, vapautta suvun jatkamisesta ja koko sivilisaatiosta. Tämä on lännen tuhoisaa "vapautta", jonka Dugin toivoo Venäjän Putinin johdolla hylkäävän.

Putin on reagoinut lännen liberalismiin tukeutumalla valtion ja ortodoksikirkon symbioottiseen suhteeseen. Taustalla vaikuttaa vanha bysanttilainen ajattelu valtion ja kirkon sinfoniasta: yhteenpelistä, jossa mahtikeskukset tukevat toisiaan. Ylipäänsä konservatiivisia äänenpainoja on korotettu, ja Venäjän tulevaisuutta on pyritty turvaamaan tukemalla lapsiperheiden asemaa. Homoseksuaalisuutta ei ole haluttu korostettavan julkisesti samalla tavalla kuin länsimaissa, joissa siitä on tullut myös poliittinen lyömäase. Ulkomailta masinoitua Venäjä-vastaisuutta on pyritty suitsimaan rajoittamalla länsirahoitteisten järjestöjen toimintaa maassa. Duginin mielestä Venäjän valtio ei kuitenkaan omaa sellaista ideologiaa (kuten Duginille tärkeää eurasianismia), jolla voitaisiin vastata kunnolla liberalismin haasteeseen. Putin etsii Venäjälle ominaista toimintatapaa pragmaattisesti, mutta tekee samalla kompromisseja länsimaisen demokratian kanssa. Hän sallii myös liberaalien, kuten Dmitri Medvedevin, jatkaa johtavissa tehtävissä. Tästä Dugin ei erityisemmin pidä.

Putin toimii kuitenkin pääasiallisesti Venäjän pitkän tähtäimen etujen mukaisesti ja vastustaa läntistä globalisaatiota. Hän on puhdistanut Venäjän oligarkeista, jotka ovat vain pyrkineet hyötymään antamatta mitään takaisin. Toki hänen lähipiiriinsä kuuluu menestyneitä liikemiehiä, ja tämän takia suomalaisessakin mediassa on luotu kuvaa itänaapurista korruptoituneena hyväveli-verkostojen maana (Suomessahan tällaisia verkostoja ei tietenkään ole?). Putin on painottanut myös talouden uudistamisen tärkeyttä. Uudella kaudellaan Putin on luvannut keskittyä sisäpoliittisten ongelmien ratkaisemiseen, terveydenhuollon uudistuksiin, sekä kansallisen puolustuksen valmiuksiin.

Putinin puheenvuorot Yhdysvaltojen ja EU:n suuntaan ovat olleet vuosien varrella aika vaikuttavia. Esimerkiksi Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007 Putin ravisteli konferenssivieraita puheella, jossa hän syytti Yhdysvaltojen pyrkivän yksinapaiseen maailmanjärjestykseen, maailmaan, jossa olisi vain yksi isäntä, vain yksi suvereeni valtio. Putin arvosteli myös Naton jatkuvaa laajenemista ja pyrkimystä sijoittaa Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmä Eurooppaan. Muut puheet ovat sisältäneet samantyyppisiä teemoja; Putin on kyseenalaistanut lännen arvomaailman ja sen suunnitelmat, ja tälle asennoitumiselle on löytynyt ymmärrystä myös Venäjän ulkopuolelta.

Dugin oli myös innoissaan, kun Putin perusti Euraasian talousunionin. Kritiikkiä Putin saa Duginilta siitä, että tämä harjoittaa vain "talouspoliittista eurasianismia", ilman selkeää näkemystä Euraasiasta sivilisaationa. Tuleeko Euraasian unionista pelkkää talousliittoa vahvempi poliittinen ja kulttuurinen voima, kysyy Dugin. Länsimainen liberaali hegemonia varmasti vastustaa tätä projektia ja pyrkii vaikeuttamaan sen kehitystä kaikin tavoin. Duginin mielestä onnistuakseen tämä hanke vaatii taustalle moninapaisen, multipolaarisen maailman teorian. Näin Yhdysvaltojen yksinvaltainen liberaali malli korvataan monenkeskisellä mallilla, jossa kansojen erilaiset kulttuurit, näkökohdat ja kehitysaste otetaan huomioon, eikä kaikesta yritetä tehdä amerikkalaiseen tyyliin "yhtä ja samaa". Euraasia vaatisi myös strategisen liiton ainakin Euroopan, Kiinan ja Iranin kanssa.

Putin vs Putin päättyy Duginin kysymykseen, mitä odottaa Putinilta seuraavaksi? Hän toivoo, että Putin muuttuisi entistä patrioottisemmaksi ja sovittaisi Venäjän geopoliittiset päämäärät Euraasian unionin kehittämiseen vastavoimaksi angloamerikkalaiselle hegemonialle. Dugin kirjoittaa: "Putinin täytyisi ainoastaan tulla sellaiseksi, jollaisena hänen verivihollisensa hänet jo näkevät — sellaisena myös hänen ystävänsä, patriootit ja eurasianistit, haluavat hänet nähdä." Tässä näkyy taas häivähdys Duginin omasta visiosta: hän toivoo, että Putin omaksuisi Spenglerin "caesarismin" ja palauttaisi Venäjän suurvalta-aseman etupiireineen kaikkineen. Eri asia on, missä määrin Putin jakaa Duginin vision. Oliver Stonen haastattelussa Putin vieroksui "Karthago on tuhottava"-ajattelua, ja tuntui toivovan pääsevänsä yhteisymmärrykseen amerikkalaisten ja eurooppalaisten kanssa.

Soini, Suomi ja Washington

Timo Soinista ei oikeastaan huvittaisi kirjoittaa sanaakaan, mutta ulkoministerin "plokissa" hän kirjoitti jotain, mitä ajattelin lyhyesti kommentoida (Soini esittää muuten yhä kansanomaista, huolimatta kosmopoliittisesta businessluokassa lentämisestä ja yhteyksistä Yhdysvaltain eliittiin).

Soini kirjoittaa olevan "kohtalonkysymys" ja "ratkaiseva asia", että "EU-maita ei pidä ajaa tilanteeseen, jossa ne joutuvat valitsemaan USA:n ja EU:n välillä". Soini sanoo siis oikeastaan suoraan, että EU-maiden (ja ehkä itse EU:n?) olisi oltava aina ensisijaisesti alisteisia Yhdysvalloille.

Plokikirjoitus kertoo, että Venäjäkin kiinnostaa Soinia "vuorokauden ympäri", ilmeisesti huolen aiheena, kun orastava moninapainen maailma alkaa hahmottumaan rapakon takaisesta vastarinnasta huolimatta. Soini oli omien sanojensa mukaan Amerikan ystävä jo silloin kun muut ramppasivat itänaapurissa. Soini puolestaan ramppasi ja ramppaa yhä Yhdysvalloissa saamassa ohjeistusta, ja on mielestään yksi "Suomen harvoja republikaaneja".

Facebook-kaverin seinällä heräsi keskustelua tästä aiheesta, ja esitettiin myös kysymys, suuntautuuko Suomi ensisijaisesti Brysseliin/Berliiniin vai Washingtoniin? Soini suuntautuu aivan selvästi Washingtoniin. Hän varmasti toivoo, että Trumpin kausi ei jättäisi pysyviä vaurioita nykyiseen järjestykseen, vaan kurssia reivattaisiin taas Trumpin presidenttikauden jälkeen perinteisempään "transatlanttiseen" suuntaan. Soinille Yhdysvaltojen hegemonia kelpaa, Suomi ja Eurooppa ilman amerikkalaista ohjausta taas ei. Kremlin kätyreistä kirjoitetaan usein, mutta ilmeisesti on täysin hyväksyttävää edesajaa Yhdysvaltojen intressejä.

Koska Suomessa myös monet kansallismieliset ovat ideologisesti suuntautuneet "länteen", on oikeastaan kumma ettei heille riitä perussuomalaisten, sinisten ja hallituspuolueiden hyvin samansuuntainen politiikka, vaan kirjoitellaan vielä lisäksi "etnonationalismista" (tämäkin on pitkälti amerikkalaisvaikutteista, mutta silti). Jos tämän "etnonationalismin" kannattaja on esimerkiksi muslimivastainen, mutta silti perusarvoiltaan lähellä liberaalia valtavirtaa, mikään oleellinen ei heidänkään aktivismillaan ikinä muutu.

Toki merkittävä osa suomalaisista haluaisi rajoittaa maahanmuuttoa ja muutenkin pitää Suomen vielä hieman suomalaisempana, he eivät vain uskalla sanoa tätä ääneen. Mutta Washingtonin vasallina sellaiseen ei ole mahdollisuutta. Soini tietää tämän, mutta hänhän jakaakin jo Yhdysvaltain republikaanien näkemykset. Amerikkalaistyyppinen kansojen sulatusuuni siis kutsuu, samoin kuin muissakin EU-maissa, ellei Washingtonista tehdä radikaalia irtiottoa ideologisellakin tasolla. Tähän ei Suomessa tai EU:ssa näytä olevan vielä poliittista tahtoa.

Fusaro ja orjien kapina

Diego Fusaro

Diego Fusaro on 35-vuotias filosofian tohtori, joka opettaa Milanon yliopistossa. Hän on Karl Marxin ja Antonio Gramscin asiantuntija, mutta myös omaperäinen ajattelija, joka on toiminut taustaideologina Italian nativistipopulistisille puolueille. Fusaron poliittinen filosofia yhdistää perinteistä vasemmistolaista sekä uutta kansallismielistä ajattelua. Suomessa Diego Fusarosta on aiemmin kirjoitettu Vasemmistonuorten Libero-lehdessä, jossa on myös pohdittu, onko mies vasemmistolainen vaiko fasisti. Fusaro ei tunnusta kumpaakaan väriä, mutta hän on sanonut, että tänä päivänä "fasisminvastaisuus" on (vasemmistolle?) veruke olla vastustamatta kapitalismia.

Fusaron tutkimuskohteita ovat Marxin ja Gramscin ohella myös suuri syntetisoija, Hegel, sekä italialainen 'aktualistisen idealismin' ja fasismin isä, Giovanni Gentile. Näiden filosofien ajattelusta inspiroitunut Fusaro on rakentanut uutta poliittista ajattelua, joka suhtautuu kriittisesti liberalismiin, euroon ja kapitalismiin. Jotta lukija ymmärtäisi paremmin Italian nykyistä poliittista muutosta, on hänen syytä tutustua Fusaron ajatteluun. Fusaro on kirjoittanut kirjoja, jotka käsittelevät mm. Marxia ja filosofiaa, mutta myös Eurooppaa ja kapitalismia (Europe and Capitalism: Regaining the Future, Mimesis International, 2015). Fusaro on myös aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä.

Fusaron filosofiassa kansallinen ja universaali voivat elää yhtä aikaa. Kansallinen on kuitenkin kaiken lähtökohta: jokaisen kansan, jokaisen valtion, tulisi olla ylikansallista kapitalismia vastaan ja etsiä universaalia vapautusta, jossa jokainen kansa, väki, on vapaa. Nykymuotoisessa Euroopan unionissa Fusaro ei näe mitään pluraliteettia, eikä mitään vapaata, vaan EU edustaa vain kapitalismin päällysrakennetta. Tässä Yhdysvaltojen alkujaan luomassa pseudo-Euroopassa ei ole kansallisuuksia, on vain keskuspankki ja byrokraattinen koneisto, "arvopohjanaan" kapitalistinen rahavalta. Fusaron mielestä pitäisi luoda poliittinen taloustiede, jossa valtio säätelee taloutta ja suitsii uusliberalismia. Tässä nativisteilla on oma roolinsa.

Ranskalaisen Le Figaro-sanomalehden haastattelussa Fusaro sanoo Liiton ja Viiden tähden liikkeen edustaman politiikan ylittävän ja korvaavan vanhan oikeisto-vasemmisto-dikotomian.  Finanssikapitalismin aikana vanha jako on korvattu hegeliläisittäin ylä- ja alatason, herrojen ja orjien, välisellä vastakkainasettelulla.  Ylätasolla "herrat" haluavat sääntelemättömät markkinat, lisää globalisaatiota ja liberalisaatiota. Alatasolla gramscilaiset, "kansalliset orjat" taas haluavat vähemmän vapaakauppaa ja enemmän kansallisvaltiota, vähemmän globalisaatiota, vähemmän Euroopan unionia ja enemmän arkielämän vakautta.

Nativistipopulistien vaalivoitto 4. maaliskuuta ei ollut Fusaron mukaan oikeiston eikä vasemmiston voitto, vaan kansallisen alhaison, "orjien" voitto "herroista". Tätä alhaisoa edustavat Viiden tähden liike ja Liitto, osapuolet, joita globaali herravalta älymystöineen  haukkuvat "populisteiksi". He ovat naapureita, kansanmiehiä, eivätkä Marxin kuvailemaa "talouden aristokratiaa". Jos he ovatkin rahvaan valtaan nostamia populisteja, Fusaron mielestä herrapuolueet ovat suorastaan demofobisia, tavallisen kansan vihollisia kaikissa toimissaan.

Fusaron mukaan Italia elää muiden Euroopan maiden tavoin rahoitusmarkkinoiden diktatuurin alaisuudessa. Markkinat vaativat, markkinat hermostuvat: ne ovat kuin jumalolentoja, jotka päättävät asioista ylhäältä käsin; kyseessä on Marxin kuvaileman fetisismin huipentuma. Fusaro selittää myös Italian hallituspuolueiden Venäjä-myönteisyyttä nimenomaan sillä, että Putinin Venäjä on dollari-imperialismia ja maailman amerikkalaistumista, toisin sanoen läntistä globalisaatiota, vastaan. Fusarolle moninapainen maailmanjärjestys on parempi kuin yhden vallan koko maailmaa hallitseva, Kantin pelkäämä "universaali monarkia". Tämän maailmanjärjestyksen syntyä edistääkseen Italian tulisi erota eurosta, EU:sta ja Natosta, palauttaa monetaarinen, kulttuurinen ja taloudellinen suvereniteettinsa ja avautua kohti Venäjää ja muita sopivia, liittoutumattomia maita. 

Fusarolle euro ei ole vain valuutta vaan se edustaa Foucaultin filosofiasta tuttua "hallinnallisuutta", jonka ainoa tarkoitus on hyödyttää globaalia kapitalistieliittiä ja kontrolloida työväenluokkaa ja nativistipopulisteja. Fusaron mukaan sekä vanha porvaristo että proletariaatti kuuluvat nyt samaan sorrettujen ryhmää. Vanha porvarillinen keskiluokka ja vanha työväenluokka muodostavat uuden köyhtyneen, oikeutensa menettäneen rahvaan. Hallitseva luokka on tällä kertaa talouseliitti, kosmopoliittinen pankkiirien, sijoittajien ja suuryritysten johtajien superluokka. Marx toteaa saman Pääoman kolmannessa osassa: kapitalismi ylittää porvarillisen vaiheensa ja etenee finanssimarkkinavaiheeseen, joka perustuu pääoman kasautumiseen ja rahakeinotteluun.

Filosofi Diego Fusaro käyttää mielenkiintoisella tavalla vasemmistoajattelijoiden klassisia teesejä analysoidessaan talouseliittiä ja Euroopan unionia. Punavihreälle uusvasemmistolle Fusaron perinteisen vasemmiston ja uuden kansallismielisen linjan yhdistävä nativistipopulismi näyttäytyy ehkä liian arveluttavana, "punaruskeana" ajatteluna, mutta se edustaakin sellaista realismia, jota tämä aika tarvitsee päästäkseen eroon uusliberalismin tuhoisista vaikutuksista. Suomessa Fusaron ja Italian hallituspuolueiden paradoksaaliselta tuntuvaan yhdistelmään ei ole vielä totuttu, mutta toivottavasti tätä kohti vielä täälläkin mennään.

Kultaranta-keskustelut

Presidentti Sauli Niinistö on isännöinyt kuudetta kertaa Kultaranta-keskustelut-nimeä kantavaa, kaksipäiväistä ulko- ja turvallisuuspoliittista tilaisuutta Naantalin Kultarannassa 17.–18. kesäkuuta. Keskustelun anti oli sitä samaa, mistä EU:lle uskolliset poliitikot yleensäkin puhuvat. Ajattelin ensin olla kirjoittamatta tapahtumasta ollenkaan, koska kriittistä tarkastelua liberaalidemokraattista "arvopohjaa" tai EU-federalismia kohtaan oli keskusteluilta turha odottaa. Mutta kommentoidaan nyt jotain.

Tilaisuuden henkeen sopien, vanhan järjestyksen arkkiedustaja, globalistien kätyri ja "rauhannobelisti" Martti Ahtisaarikin oli paikalla sunnuntaina toistamassa mantraa globaaleista arvoista: "ihmisoikeudet, demokratia ja oikeusvaltioperiaate kuuluvat kaikille". Ahtisaaren edustamien arvojen olisi oltava "kaikkien hallituksien ja ihmisten kunnioittamia".

Maanantaina sama sapluuna jatkui. Miten käy "sääntöpohjaiselle maailmalle", sen murenevalle "arvopohjalle" ja EU:n "suurvalta-asemalle"? Trumpin Amerikka, Venäjä ja Kiina huolestuttivat jälleen. Jyrki Kataiselle ongelmaksi muodostuivat odotetusti myös Puola, Unkari, Tšekki ja Itävalta.
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen mainitsi, että jakautuminen EU:n puolustajiin ja sen vastustajiin myötäilee pitkälti jakautumista laajemmin globalisaation puolustajiin ja vastustajiin. Myös "liberaali demokratia" mainittiin taas useampaan otteeseen, aivan kuin taikasanana. Ilmeisen natokiimainen valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka puolestaan uteli panelisteilta, voisiko EU kokonaisuudessaan liittyä Natoon (että Suomikin pääsisi!).

Veteraanikansanedustaja Pertti Salolaisen tehtäväksi oli annettu nostaa esiin pakolaiskysymys. Salolaisen mukaan turvapaikkakysymykset ovat nyt suurin EU:n sisäinen ongelma, joka "repii unionin jäsenvaltioita erilleen". "Pakolaisongelma on melkein joka maassa ratkaisematon. Se on monen muun ongelman taustasyy EU:ssa", Salolainen sanoi. Myöhemmässä kommentissaan vaikutti siltä, että Salolaisen mielestä pakolaiskysymys on ratkaistava ennen kaikkea siksi, ettei "radikaalioikeisto", ts. nykyistä järjestystä uhmaavat väärinajattelijat pääsisi valtaan. Sipilän mukaan Suomi auttaa ihmisiä kriisialueilla sekä ottaa tulijoita pakolaisleireiltä "tilanteen mukaisen määrän". Eli käytännössä alati kasvavan "taakan jakaminen" tulee jatkumaan.

YK:n pääsihteeri António Guterres halusi ilmeisesti kesälomailla Suomessa presidentin kestitsemänä, kun oli lupautunut tulemaan paikalle. Toki Niinistö halusi tällä myös viestiä, että Suomen johto on uskollinen YK:n agendalle. Guterres on aiemmin ilmaissut huolensa nativistisen populismin noususta Euroopassa. Hän on myös vaatinut Euroopan huippupoliitikkoja avaamaan rajat massamaahanmuutolle äänestäjien mielipiteistä välittämättä. Nyt Guterres keskittyi puhumaan ilmastonmuutoksesta, merien muovijätteistä ja maailman eri konflikteista.

Keskusteluissa ei tietenkään huomioitu erästä ilmiselvää näkökulmaa. Euroopan unioni olisi varmasti yhtenäisempi ja vähemmän eripurainen, ellei siitä yritettäisi väkisin rakentaa jotain liberaalidemokratialla kehystettyä Neuvostoliittoa. Mutta identitäärinen ja moniulotteinen "kansojen Eurooppa" ei sovi eurokraateille. Jos nyt ensi alkuun kalergilaiset Euroopan väestönvaihtoon tähtäävät toimet ja laiton maahanmuutto saataisiin kuriin, sekin olisi valtava muutos tähänastiseen. Näin ei kuitenkaan tule tapahtumaan, ellei esimerkiksi Saksa pääse Merkelistä eroon ja muuta radikaalisti linjaansa. Realistisiin toimiin ei Euroopan komissiossa olla valmiita, vaan jatketaan vain kohti integroitunutta unelmaa. Kultarannan älymystölle tämä tietenkin sopii.

Politiikkaa ja jalkapalloa

Jalkapallon maailmanmestaruuskisat alkoivat Venäjällä tänään, isäntämaan voittaessa wahhabisti-Saudi-Arabian 5-0. Hyvä alku kisoille, ja onnea myös länsimedian mukaan "Putinille sielunsa myyneelle" laulaja Robbie Williamsille,  jonka esiintyminen kisojen avajaisissa tuomittiin jo etukäteen lännen medioissa. Toisaalta kyseistä esiintyjää on arvosteltu myös Venäjällä, joten se siitä.

Tänä(kin) vuonna massoja kiihdyttäviä pallopelejä on voimakkaasti politisoitu. Kisaisännyydestä taistelivat alun perin Englanti ja Venäjä. Englanti pyrki pääsemään isännäksi Skripal-myrkytyskohulla, mutta tämä mustamaalausprojekti ei ainakaan kisojen osalta onnistunut. Toki länsi sai taas luotua Venäjästä synkän kuvan. Venäjän Pravda-lehden mukaan länsiliittouma on tehnyt useita yrityksiä sabotoida Venäjää, mutta tuloksetta (yhtenä esimerkkinä Ukrainan järjestämä toimittaja Arkadi Babtšenkon murhan lavastus). Voi olla, että Venäjän on kuitenkin liian aikaista rentoutua ja nauttia maailman suurimmista urheilujuhlista.

Iranin jalkapallojoukkue puolestaan sai tuta Yhdysvaltojen äskettäin Iranille määräämien pakotteiden voiman. Urheiluvälinejätti Nike veti pakotteisiin vedoten Iranin joukkueelta pelikengät jalasta. "Urheilijat pelaavat ja harjoittelevat aina tutuilla, samoilla välineillä, eikä ole oikein heitä kohtaan, että ne otetaan pois käytöstä vain viikko ennen huipputärkeitä otteluita", kommentoi Iranin valmentaja Carlos Queiroz asiaa.

Kannattaa myös muistaa, että viiden päivän Venäjä-Georgia sota alkoi vuoden 2008 Pekingin kesäolympialaisten aikoihin. Ukrainan mellakat puolestaan syttyivät pian ennen Sotšissa vuonna 2014 järjestettäviä talviolympialaisia. Vuonna 2016 Rion kesäolympialaisissa ja tämän vuoden talviolympialaisten aikoihin Etelä-Korean Pyeongchangissa järjestettiin massiivinen Venäjän vastainen kampanja liittyen dopingin käyttöön urheilussa.

Valtiotieteilijä Leonid Krutakov totesi Pravdan haastattelussa, että nykyaikainen urheilu on poliittinen ilmiö, siitä ei pääse mihinkään. Ukrainan kriisi alkoi, kun talviolympialaiset pidettiin Venäjällä. Heti kun pelit päättyivät, kriisi huipentui Krimin kansanäänestykseen ja liittymiseen takaisin Venäjään. On siis täysin mahdollista, että jotain vastaavaa voi tapahtua myös tänä kesänä, jalkapallokisojen aikana. Ehkä länsi haluaa kostaa? Ehkä Yhdysvaltojen tukema islamistinen terroristijärjestö ISIS iskee sopivasti?

Putin on toivonut, ettei ainakaan Itä-Ukrainassa nähdä "provokaatioita" jalkapallon MM-kisojen aikana; hän on varoittanut Ukrainaa hyökkäämästä venäjämielisiä separatisteja vastaan Donetskin ja Luhanskin kansantasavalloissa. "Mutta jos Washington antaa Kiovan juntalle etenemiskäskyn, ukrainalaiset tekevät niin kuin heille sanotaan", otaksuu Leonid Krutakov. Asiantuntija uskoo, että Venäjä-vastaisuus ei hiljene edes jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen ajaksi.

Samalla Krutakov lisäsi, että ne lukuisat ulkomaalaiset, jotka tulevat Venäjälle katsomaan jalkapallo-otteluita, ainakin näkevät, että maa eroaa paljon siitä, mitä lännen propaganda on antanut ymmärtää. Putinin Venäjä ei ole mikään päivitetty versio Neuvostoliitosta. Valitettavasti länsimaiden nokittelevaa politikointia tuskin saadaan unohtaa edes kisojen ajaksi, siitä pitää lännen valtamedia "asiantuntijoineen" huolen.

Žižek: Euroopan luotava uusi järjestys

Slavoj Žižek

Slavoj Žižek, slovenialainen vasemmistofilosofi ja kulttuurikriitikko, haluaa EU:n luovan "uuden maailmanjärjestyksen" Donald Trumpin Yhdysvaltojen pysäyttämiseksi.

Vaikka Žižekistä Trump vaikuttaa impulsiiviselta öykkäriltä, ei ole kyse pelkästään hänen luonteenpiirteistään. Žižekin mielestä Trumpin käytös heijastaa sitä, että nykyinen globaali talousjärjestelmä ei enää toimi. Talouskasvu on loppumassa, 1970-luvun alkupuolella alkanut sykli on tulossa tiensä päähän. Suomessakin valtiovarainministeri Petteri Orpo on varoitellut, että talouskasvun elpyminen voi olla pian ohi.

Kreikkalainen taloustieteilijä Yanis Varoufakis on kirjoittanut aiheesta kreikkalaisella mytologialla väritetyn kirjan; siinä hän käyttää finanssimaailman globaalista järjestelmästä nimeä "Maailmantalouden Minotauros" (suomeksi julkaissut Vastapaino, 2014). Varoufakis kertoo, kuinka tämä rahoitusmarkkinoiden pääomavirroista elävä härkähirviö sai alkunsa 1970-luvun alussa ja pysyi hyväkuntoisena Yhdysvaltojen kierrättäessä maailman pääomia, aina vuoden 2008 globaaliin finanssikriisiin asti.

Itse asiassa jo 1960-luvun lopulla Yhdysvaltojen talous ei enää pystynyt jatkamaan ylijäämiensä kierrätystä Eurooppaan ja Aasiaan, koska ne olivat muuttuneet alijäämiksi: kulut ylittivät reippaasti tuotot. Tämän seurauksena vuonna 1971 Yhdysvaltojen hallitus vastasi tähän taantumaan strategisella muutoksella: sen sijaan, että puututtaisiin maan kasvaviin alijäämiin, päätettiinkin päinvastoin lisätä niitä. Ja kuka toimisi maksumiehenä? Muu maailma, tietenkin: niiden ylijäämät imettiin amerikkalaiseen valtiontalouteen.

Sopiva työkalu tähän kaikkeen oli "rahan ja vallan katu", Wall Street, metodinaan finanssoituminen. Tämä johti pankkien ja suuryritysten vallan kasvuun sekä markkinaehtoisten ratkaisujen yleistymiseen. Kysyntää pidettiin yllä, rahavirrat kulkivat Yhdysvaltoihin, mutta lopulta systeemi sekosi, mikä johti vuonna 2008 rahoitussektorin finanssikriisiin ja maailmanlaajuiseen taantumaan. Euroalue rakennettiin myös taloushirviön varaan, joten eurollakin on ongelmansa. Ongelmasta on itse asiassa tullut globaali, eikä Amerikka enää kykene pitämään Minotaurosta kylläisenä. Tuleeko Trumpista presidentti, joka saa syyt niskoilleen kun talous romahtaa?

Monimutkainen talousmekanismi on kapitalismin epävakaudesta huolimatta toiminut, koska Yhdysvaltoihin on "luotettu" turvallisena ja vakaana keskuksena niin, että lukuisat maat ovat sijoittaneet ylijäämätuottonsa Yhdysvaltoihin. Nyt kuitenkin dollari on muuttumassa sijoittajille vähemmän houkuttelevaksi, koska sitä painetaan kattamaan Yhdysvaltojen alati kasvavaa velkaa. Sijoittajalegenda Jim Rogers totesi Pietarin kansainvälisessä talousfoorumissa dollarin menettävän asemansa jo ennen vuotta 2030. Onko globaali talouseliitti itse asiassa jo valmistautunut siihen, että olemme "kiinalaisen vuosisadan" kynnyksellä?

Trumpin hallinto yrittää lähestyä ongelmaa eri tavalla: jättäen huomiotta maailmanlaajuisen järjestelmän herkän tasapainon, hän syyllistää muita ja väittää Yhdysvaltojen kokeneen "vääryyttä" ja "epäoikeudenmukaisuutta": valtava tuonti vähentää kotimaisia työpaikkoja, jne. Trumpin mainitsema "epäoikeudenmukaisuus" on itse asiassa osa järjestelmää, josta Yhdysvallat on itse aiemmin hyötynyt: amerikkalaiset "ryöstivät" tehokkaasti muuta maailmaa maahantuonnilla, ostamalla omia velkojaan ja painattamalla lisää rahaa.

Žižekin mukaan ei ole ihme, että Trump käsitteli Kim Jong-unia paljon ystävällisemmin kuin hänen eurooppalaisia liittolaisiaan. Kun maailmankaupan hallitseva järjestelmä alkoi hajota 1970-luvulta lähtien, Yhdysvallat on toiminut itse yhä enemmän maailmankaupan hajottajana. Toisin kuin 1945, maailma ei enää tarvitse Yhdysvaltoja, vaan Yhdysvallat tarvitsee maailmaa. Singaporessa kohtasivatkin slovenialaisfilosofin mukaan kaksi pakolaista: ulkopuolinen Kim ja järjestelmän sisäpiiristä syrjäytynyt Trump.

Trumpin tavoitteena on tehdä kauppaa yksittäisten kumppaneiden kanssa, jotka voidaan sitten kiristyksellä alistaa Yhdysvaltojen hegemonialle. Tämän vuoksi on Žižekin mielestä äärimmäisen tärkeää, että Eurooppa toimisi yhtenäisenä taloudellisena ja poliittisena voimana. Tämä uusi tilanne on täynnä vaaroja, mutta se avaa myös ainutlaatuisen mahdollisuuden Euroopalle: sitoutua uuden maailmanlaajuisen talousjärjestelmän luomiseen, jota Yhdysvaltojen dollari ei enää hallitsisi.

Euroopan olisi tultava tietoiseksi siitä, että entiseen järjestykseen ei ole enää paluuta. Trumpin Amerikka ei enää kauaa kykene ylläpitämään hegemoniaansa (atlantistit toki pohtivat, että jonkin sodan aloittaminen saattaisi antaa lisäaikaa?). Mutta sen sijaan, että EU omaisi poliittista tahtoa ottaa ohjat omiin käsiinsä, se vain tyytyy valittamaan Yhdysvaltojen rikkoneen "vakiintuneita sääntöjä". Turvapaikanhakijoiden tulvaakaan EU:lla ei ole halua rajoittaa, joten miten Žižek voi naivisti olettaa eurooppalaisten luovan "uuden järjestyksen"?

Kim, Trump ja Pohjois-Korea

Trump ja Kim Jong-un tapasivat sitten Singaporessa. Se, mitä eri mediat ovat kertoneet tapaamisesta ja allekirjoitetun sopimuksen sisällöstä, ei vaikuta kovin ihmeelliseltä, vaikka tapaamista onkin kuvattu historialliseksi. Korean niemimaasta halutaan ydinaseeton vyöhyke, Trump mainitsi turvatakuut, ja osapuolet lupasivat edistää "rauhaa ja hyvinvointia". Keskustelu sujui Trumpiltakin kuulemma "valtiomiesmäisemmin" verrattuna G7-maiden riitaisaan kokoukseen. Ehkä unelma Nobelin rauhanpalkinnosta hiveli miehen mieltä?

Ihmiset pitävät onnistuneesta poliittisesta teatterista, mutta Kimin ja Trumpin tapaamisen anti voi jäädä laihaksi. 1990-luvulla Yhdysvaltojen presidenttinä toiminut Bill Clinton teki myös sopimuksen Pohjois-Korean kanssa. Silloin Pohjois-Koreaa luvattiin tukea rauhanomaisen ydinvoiman rakentamisessa, jos se luopuisi varsinaisten ydinaseiden kehittämisestä. Sopimuksesta ei kuitenkaan seurannut mitään konkreettista, Pohjois-Korea jatkoi ydinaseohjelmaansa ja myös Yhdysvallat luisti tyypilliseen tapaansa omista lupauksistaan.

Yhdysvaltojen presidentin kanssa tehdyt sopimukset eivät yleensä ole kovin luotettavia. Niihin vaikuttavat amerikkalaisen valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin pitkän tähtäimen tavoitteet ja Yhdysvaltojen hegemonisen aseman pönkittäminen, eivät kulloisenkin symbolisen johtajan omat toiveet tai periaatteet. Sopimuskumppanin, toisin sanoen Yhdysvalloille alisteisen vasallin, odotetaan luopuvan omasta ideologiastaan, ja lopputuloksena pitäisi olla Yhdysvalloista riippuvainen, liberaalidemokratiaan ja markkinatalouteen perustuva järjestelmä, maasta ja kulttuurista riippumatta.

Yksi malli ei kuitenkaan sovi kaikille. On helpompi uskoa jopa Koreoiden yhdistymiseen ajan myötä, kuin siihen, että Kim Jong-un, ja varsinkin hänen läheinen kumppaninsa Kiina, suostuisivat Pohjois-Korean siirtymiseen Yhdysvaltojen puolelle Etelä-Korean tyyliin. Läntisissä tiedotusvälineissä on jo väitetty Kim Jong-unin sallivan McDonald'sin tulon maahan hyvän tahdon eleenä, ja maan haluavan amerikkalaisia sijoittajia. Korean demokraattinen kansantasavalta tarvitsee talouskasvua ja parempaa elintasoa kansalaisilleen, mutta talousuudistusten lisäksi liian radikaali yhteiskunnallinen muutos voisi olla pahasta.

Neuvostoliitossa Mihail Gorbatšov teki sen virheen, että kuvitteli taloudellisen ja yhteiskunnallisen uudistumisen kulkevan käsi kädessä. Tuloksena oli, että huonosti harkitut ja vielä huonommin toteutetut talousuudistukset tekivät Neuvostoliiton järjestelmästä epävakaan. Seurauksena oli taloudellinen ja poliittinen romahdus, jonka vaikutukset tuntuivat vielä tulevina vuosikymmeninä. "Sosialismia kiinalaisilla erityispiirteillä" maltillisemmin toteuttanut Deng Xiaoping puolestaan vältti Neuvostoliiton virheet.

Pohjois-Korean tulevaisuutta en ryhdy ennustamaan, mutta asiantuntijoiden mukaan ydinaseriisunta edellyttäisi Etelä-Korean ja Kiinan ottamista mukaan jatkoneuvotteluihin. Kiina ja Venäjä ovat myös luvanneet auttaa Pohjois-Koreaa, ilman vaatimuksia liiallisista sisäisistä muutoksista. Kiina kykeni jatkamaan Deng Xiaopingin aikakauden uudistuksia sillä seurauksella, että maa avautui, menestyi ja vaurastui. Pohjois-Koreakin voi yrittää jäljitellä samanlaista kehitystä omalla tavallaan, ja se voi ehkä onnistuakin, kunhan sisäistä järjestelmää ei yritetä liian radikaalisti muuttaa ulkoa käsin.

Kauppasota on alkanut

Euroopan komissio nostaa tiettyjen amerikkalaistuotteiden tuontitulleja heinäkuussa yli kolmen miljardin dollarin suuruisesti. "Tämä on EU:n ja Yhdysvaltojen välisen kauppasodan alku", RISS-asiantuntija Vjatšeslav Holodkov toteaa.

Päätös on vastaus Yhdysvaltojen kesäkuun alussa asettamille EU:n vastaisille teräs- ja alumiinitulleille. Suomalainen atlantismin puolestapuhuja, nykyinen Euroopan komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen, kiirehti sanomaan, että "jos amerikkalaiset haluavat parantaa kaupan olosuhteita, he löytävät aina ystävän tältä puolen Atlanttia".

RISS-asiantuntija Holodkov puolestaan huomauttaa, että "kolme miljardia dollaria ei ole vielä suuri summa maailmankaupassa, mutta vaarana on, että kauppasota saattaa eskaloitua. Uudet tuoteryhmät saattavat joutua tullien kohteeksi. On myös tärkeää muistaa, että Washingtonia uhkaa kauppasota kahdelta suunnalta. Yksi Yhdysvaltojen suurimmista kauppakumppaneista on Kiina ja Trump on jo luvannut ottaa käyttöön tulleja kiinalaisille korkean teknologian tuotteille yhteensä 50 miljardin dollarin edestä. Tuoteluettelo julkaistaan ​​kesäkuun puolivälissä. On mahdollista, että Kiina määrää vastatulleja."

Julkisen mielipiteen, kongressin ja Yhdysvaltain hallituksen välillä vallitsee ristiriita Kiinan kauppasodan uhan vuoksi. Vaikka Yhdysvallat hyökkää tulleillaan EU:ta vastaan, on sen pääkohde kuitenkin Kiina. Trumpin hallinnossa jakaudutaan asiassa "kyyhkysiin" ja "haukkoihin". "Kyyhkysiin" kuuluvat esimerkiksi valtiovarainministeri Steven Mnuchin ja "haukkoihin" kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Bolton, kauppaedustaja Robert Lighthizer, kauppaministeri Wilbur Ross ja taloudellinen neuvonantaja Peter Navarro. Kaikki "haukat" ovat kovan linjan Kiina-alarmisteja ja tällä hetkellä vahvasti niskan päällä.

Suomessa Trumpin hallinnon Kiina-kommentteja vastaavia nuivia lausuntoja on antanut ainakin Perussuomalaisten Jussi Halla-aho, jonka mukaan "Kiinalla on materiaalisesti kilpailukykyinen vaihtoehto liberaalille länsimaiselle demokratialle, ja juuri tämä tekee Kiinasta paljon vaarallisemman pelurin kuin Venäjä". Kansallismieliseksi lokeroitu Halla-aho antaa siis itse asiassa tukensa länsimaiselle liberaalidemokratialle, joka on jo tuhonnut kansallisvaltioiden suvereniteetin. Halla-aholle ilmeisesti kelpaa amerikkalainen, Eurooppaa kuristava hegemonia, eikä illiberaaleja vaihtoehtoja ja uusia kumppaneita tarvitse edes harkita? Lausunnon ajoitus ainakin menee yksiin atlanttisten isäntien aikataulujen kanssa: Kiinasta on talouskasvunsa takia tullut Yhdysvaltojen poliittinen sylkykuppi ja tänä vuonna Kiinaa on kritisoitu yhä kovemmin.

Jos EU ja Kiina ovatkin Washingtonin kauppasodan varsinaisia kohteita, RISS-asiantuntija Holodkovin mielestä kauppasota ei palvele myöskään Venäjän intressejä. Hänen mukaansa "kauppasodan tärkein kielteinen vaikutus on uhka globaaleille toimitusketjuille. Nyt tuotteiden valmistus toteutetaan useiden maiden komponenttien avulla. Tämä johtaa väistämättä maailmankaupan heikkenemiseen, maailmantalouden hidastumiseen, tai jopa taantumaan. Tällainen skenaario ei ole toivottava myöskään Venäjälle, koska tällä hetkellä öljyn hinta on voimakkaassa laskussa."

Holodkov näkee asioiden tilassa kuitenkin myös joitakin myönteisiä seurauksia: "Euroopan ja Amerikan talouden vastakkainasettelu, Yhdysvaltojen yritys painostaa Eurooppaa ja se, että eurooppalaiset eivät halua enää noudattaa Yhdysvaltojen politiikkaa, osoittaa, että he voivat ottaa itsenäisen kannan eri kysymyksissä, kuten esimerkiksi Venäjän vastaisten pakotteiden suhteen." Tulevaisuudennäkymiä kuvannee myös juuri riitaisissa tunnelmissa päättynyt G7-kokous, jossa omasta mielestään erehtymätön diilien mestari Trump uhkaili muita ja valitti Yhdysvaltoja "kohdellun epäreilusti". Kestääkö länsimainen liberaali järjestys nykyisen eripuran?

Globalismia? No jos kiinalaisittain

Adam Garrie kirjoittaa Eurasia Future-julkaisun artikkelissaan, kuinka "globalismi" käsitetään niin monin eri tavoin. Alunperin se tarkoitti vain "maailmanlaajuista verkottumista". Nykyään siitä on tullut länsimaissa synonyymi kosmopoliittisten kapitalistien kieroilulle, uusliberaalille talouspolitiikalle, rajoittamattomalle yksityistämiselle, kulttuurimarxismille, maailman rikkaimman yhden prosentin elitismille, ja viime kädessä lännen järjestykselle, joka pyrkii kasvattamaan hegemoniaansa koko maapallon kattavaksi.

Tänä päivänä alkaa kuitenkin Garrien mukaan näyttää siltä, että kilpailevia "globalismeja" on ainakin kaksi: länsimainen uusliberalistinen nollasumma-globalismi ja kiinalainen yhteisvoitto-globalismi. Länsimainen globalismi on hyvin määriteltyä, esiteltyä ja siitä on kirjoitettu enemmän kuin kukaan jaksaa lukea. Mutta entä sitten tämä kiinalaistyyppinen globalismi?

Kiinalaisittain se ymmärretään tarkoittavan vapaaehtoisen vapaakaupan edistämistä sekä kahdenvälisten kumppanuuksien sopimista. Kumppanuusmaiden kanssa tehdään investointi- ja kehitysohjelmat, jotka on räätälöity kunkin yksittäisen kumppanin yksilöllisiin tarpeisiin ja pyrkimyksiin. Kiinan silkkitiehanke on esimerkki, kuinka maailmankauppaa pyritään helpottamaan logistiikan ja infrastruktuurien kehittämisen kautta. Investointeja tehdään myös köyhiin ja kehittyviin maihin, joille tarjotaan järkeviä lainoja keinona vaikuttaa tehokkaammin konfliktien ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen.

Kiinalainen globalismi ei pakota mitään valtiota vapaakauppasopimuksiin, jossa vahvempi osapuoli sanelee yksipuolisesti ehdot. Se ei myöskään tyrkytä maailmankuvaansa tai poliittista näkemystään muille maille, kuten Yhdysvallat on tehnyt aggressiivisella liberalismin ja demokratian markkinoillaan. Kiina ottaa huomioon sen, että sen kumppaneilla on erilaiset kulttuuriset ominaispiirteensä, eivätkä nämä ole este kaupankäynnille tai muulle yhteistyölle. Kiina on halukas tekemään sopimuksia, joita toinen osapuoli pitää kohtuullisina, ja joista molemmat osapuolet hyötyvät.

Esimerkiksi voisi nostaa Kiinan toiminnan Etiopiassa. Tässä yhdessä maailman köyhimmistä maista on saavutettu kiinalaisten ansiosta maailman nopeinta talouskasvua. Kyse ei ole mistään hyväntekeväisyydestä, mutta Kiina näkee Etiopiassa strategisen kumppanin. Nuori väestö tarjoaa työvoimaa sekä tulevia kuluttajia. Kiina siirtää maahan myös teknologista osaamista ja kouluttaa paikallisia työntekijöitä. Yksittäinen kiinalaisomisteinen tehdas rakentaa alueelleen kaikki palvelut sairaalasta jätevedenpuhdistamoon. Myös rakennusteollisuus elää kiinalaisen rahoituksen ansiosta voimakasta nousukautta.

Etiopian pääkaupungin, Addis Abeban, kaduilla kauppias Abraham Gabrkrstos sanoo suoraan sen, miten Kiinan ja lännen sijoitukset ja yrityskulttuuri eroavat toisistaan. "Kiinan sijoitukset ovat hyvä asia. Mistään muualta emme saa kunnolla sijoituksia. Jos pyydetään investoimaan Etiopiaan, eurooppalaisilla yrityksillä on paljon ehtoja, mutta kiinalaiset eivät kysele demokratiasta tai vapaudesta. Ne haluavat vain tehdä voittoa, niin että molemmat osapuolet hyötyvät", Gabrkrstos sanoo.

Kiinalainen globalismi on "infrastruktuuriglobalismia" tai "rakennusglobalismia": Kiina rakentaa rautateitä, satamia ja sähköverkkoja, mutta samalla myös sairaaloita, kouluja ja vedenpuhdistamoja. Kiinan kohdalla neuvottelukumppanin ideologinen tausta ei vaikuta asiaan; se ei pommita sosialismiaan muille samalla tavalla kuin länsi valheellista demokratiaansa ja ihmisoikeuksia. Tämä eroaa voimakkaasti länsimaisesta globalismin mallista, jossa vain yksi prosentti hyötyy ja perii voiton.

Länsimainen talousjärjestelmä sopii huonosti kehittyvien maiden tarpeisiin. Lisäksi länsi pyrkii muuttamaan kauppakumppanin sisäistä hallintotapaa ja turvallisuuspolitiikkaa. Yhdysvaltojen ollessa kyseessä, kumppanuusmaa ei saa olla kanssakäymisessä sellaisen maan kanssa, jota Washington pitää kilpailijanaan. Tämä merkitsee myös sitä, että kumppaneita joko velvoitetaan tai pakotetaan ostamaan kalliita amerikkalaisia ja Nato-yhteensopivia aseita ja hävittäjiä, vaikka taloudellisesti kannattavampia ja parempia vaihtoehtoja on helposti saatavilla. Yhdysvallat, sekä EU, käyttävät sanktioita keinona tällaisten sopimusten pakottamiseen. Geopoliittinen kiristys verhotaan kaupankäynnillä.

Länsimainen uusliberalistinen globalismi pakottaa kehittyviä maita avaamaan ovensa sen talousjärjestelmälle, takaamatta kuitenkaan työturvallisuutta, kehitysrahastoja tai oikeudenmukaisia ​​luottolimiittejä sopimuksen vähävaraisemmalle osapuolelle. Lännen sopimukset haluavat vain myytävät tuotteet nopeasti ulkomaisille hyllyille, ja samalla kumppanimaiden kansalliset resurssit ulkomaiseen hyväksikäyttöön.

Kiinalaisella menetelmällä pyritään lisäämään kumppanimaiden työllisyyttä ja työntekijöiden tuottavuutta investoimalla alueille, joilla kumppanilla on hyödyntämätöntä potentiaalia. Yhdysvallat haluaa ainoastaan hyödyntää olemassa olevia valmiuksia, eikä se solmi pitkäaikaista kestävää suhdetta, jossa luodaan työpaikkoja kaikille osapuolille. Tästä syystä kiinalainen malli on länsimaista suositumpi kehittyvissä maissa.

Trumpin hallinnon lyhytnäköinen protektionismi ei myöskään ole vastaus uusliberalistisen talousjärjestelmän ongelmiin. Raha katoaa silti kotimaasta ylikansallisten yhtiöiden tileille. Uusliberalistinen järjestelmä on myös luonut työttömyyttä, sillä tuotanto on siirretty halpatyömaihin. Niissä ei myöskään panosteta paikallisten tulevaisuuteen, vaan pyritään ottamaan vain voitot irti. Jos itse ylläpitää tällaista mallia, eikä ole valmis radikaalisti muuttamaan sitä, ovat tuontitullit ja muut paniikkireaktiot turhia.

Kiinalainen globalismin malli voi auttaa rikkaita ja köyhiä maita luomaan enemmän vaurautta kestävällä tavalla säilyttäen kuitenkin riippumattomuuden, kansallisen arvokkuuden ja poliittisen suvereniteetin. Kiinalainen malli tarjoaa kaikki edut, mitä länsimaalaiset vain sanovat globalismilla olevan, ja samalla se tarjoaa sen, mitä länsimaissa ajatellaan saavutettavan vain protektionismilla ja nationalismilla. Yhteisvoitto kiinalaisittain on toivon mukaan tulevaisuuden markkinataloutta ja globalismia lännen liberalismin sijaan.

Euroatlanttinen Suomi vai jotain muuta?

Ajatuspaja Toivo (aiemmin Suomen Toivo) perustettiin kun Matti Vanhasen ykkös- ja kakkoshallituksen toimesta käynnistettiin think tank-toiminnan kehittäminen Suomessa. Tarkoituksena oli "terävöittää yhteiskunnallista keskustelua" ja tehdä "yhteiskunnallista päätöksentekoa avustavaa tutkimus- ja koulutustoimintaa". Toivo edustaa aihevalinnoiltaan "kokoomuslaista maailmankatsomusta".

Hyvä asia tässä on mielestäni se, ettei Kokoomus enää edes yritä esiintyä "konservatiivisena" puolueena (puoluetta yhä kannattavat konservatiivisemmat suomalaiset eivät vain tunnu tätä ymmärtävän). Toivon verkkosivuilla kerrotaankin, että "ajatuspajan tavoitteeksi asetettiin liberaaliin arvopohjaan nojaavan yhteiskuntapolitiikan ja vastuullisen markkinatalouden edistäminen".  Ajatuspaja saa rahoitusta kulttuuriministeriön yleisavustuksen lisäksi Kokoomus-puolueelta ja kokoomuksen eduskuntaryhmältä. Hankerahoitusta haetaan vuosittain myös Brysselistä käsin toimivalta Wilfried Martens Centre of European Studies -järjestöltä.

Viimeisin projekti ajatuspajalla on 6. kesäkuuta julkaistu 100-sivuinen kokoelmateos Ulkopolitiikka nyt! Euroatlanttinen Suomi, jossa "toistakymmentä asiantuntijaa ja vaikuttajaa käsittelevät ulko- ja turvallisuuspolitiikan tematiikkaa eri näkökulmista". Tutustuttuani teokseen, näennäiset "eri näkökulmat" paljastuvat yhden ja saman näkökulman puolustuspuheiksi. Julkaisun alaotsikko "Euroatlanttinen Suomi" antaa suuntaa siihen, mitä tuleman pitää. Esittelen joitakin keskeisiä puheenvuoroja.

Ajatuspajan rahoittajana toimivan Marten Centren edustaja, tutkija Niklas Nováky, aloittaa aiheella "Kansainvälisen politiikan muuttuvat voimasuhteet: Heijastukset Eurooppaan ja Suomeen". Siinä hän toteaa liberaalin maailmanjärjestyksen "haurastuneen". Esiin nousevat myös Kiina ja Venäjä, Ukrainan sota, informaatiovaikuttaminen ja Skripal-myrkytysjupakka. Novákyn mukaan Suomi on "Venäjän voimapolitiikan seurauksena sitoutunut yhä tiiviimmin läntiseen turvallisuusyhteisöön perinteisen liittoutumattomuusajattelun jäädessä yhä enemmän taka-alalle".

Petteri Orpo antaa panoksensa kirjoituksella "Suomi voi olla kokoaan suurempi tekijä maailmanpolitiikassa", missä hän haluaa "maailman onnellisimman maan" ottavan yhä enemmän "globaalia vastuuta", olipa kyse sitten maahanmuutosta tai kansainvälisestä politiikasta. EU:sta hän ei halua Naton kilpailijaa tai "kiilaa transatlanttiselle suhteelle", vaan Orpo suosii edelleen alisteista suhdetta Yhdysvaltoihin. Orpolle "turvallisuusuhista salakavalin liittyy länsimaisten yhteiskuntien sisäiseen yhtenäisyyteen, jota populistiset ääriliikkeet ja hybridivaikuttaminen nakertavat".

Ulkopolitiikan instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola kirjoittaa otsikolla "Yhdysvaltain korvaamattomuus uuden suurvaltapolitiikan oloissa". Trumpin politiikka ei Aaltolaa miellytä, vaan hän toivoo tämän olevan ohimenevä vaihe, ja Yhdysvaltojen jatkavan nykyisen maailmanjärjestyksen ylläpitäjänä. Aaltola pelkää suurvaltapoliittisten muutosten johtavan Suomen takaisin Venäjän vaikutuspiiriin tavalla, "jolla olisi vakavia seurauksia maamme demokratialle ja turvallisuuspoliittiselle asemalle".

Ulkoministeriön erikoistutkija, Sinikukka Saari, kysyy "Mitä odottaa Putinin neljänneltä kaudelta?". Mitään oleellista uutta ei Saaren kirjoitus tarjoa. Venäjä on "arvaamaton", ja Saarta harmittaa, että Venäjä ei halua palata "vanhaan normaaliin" (Jeltsinin aikaanko?), vaan se edistää omia ulkopoliittisia tavoitteitaan yhdistellen taitavasti diplomatiaa, sotilaallista toimintaa, sekä talouden ja muiden hallintoalojen keinoja. Saari painottaa, että vaikka Venäjä on naapurimaa, on Suomi onneksi "ankkuroitunut Eurooppaan ja länteen".

"Jihadisti-tutkija" ja sotatieteiden maisteri Atte Kalevan aihe on "Jihadistinen terrorismi ja Suomi". Siinä hän kirjoittaa paitsi islamilaisesta terrorismista, myös ulkomaalaispolitiikasta, humanitaarisesta maahanmuutosta ja väestömme ikääntymisestä. Kokoomuslaisen tyypillisesti Kalevan mielessä on loppupelissä kansantalous, jonka kannalta katsottuna sillä ei ole merkitystä, onko maahantulija turvapaikanhakija vai työperäinen siirtolainen; väliä ei ole myöskään maahanmuuttajan etnisyydellä, ihonvärillä tai uskonnolla, vaan vain sillä tuleeko uussuomalaisesta "yhteiskunnallinen nettomaksaja".

Kansanedustaja Ilkka Kanervan kirjoitus "Ilman rajoja, kohti tiiviimpää yhteistyötä - Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö", hehkuttaa Ruotsia sekä puolustusyhteistyötämme Naton piirissä. Myös "Suomi-Ruotsi-Yhdysvallat kolmikantayhteistyön" tahti on kiihtynyt vuodesta 2014 lähtien. Kirjoituksesta käy selväksi, että Kanerva haluaa sekä Suomen että Ruotsin liittyvän Natoon ja mahdollisimman pian (valitettavasti kansa vain on eri mieltä). Kansainvälisiin kriiseihinkin Suomen on edelleen mentävä mukaan, "rauhanturvaajana ja rauhanvälittäjänä" tietenkin.

Toivo-ajatuspajan "Euroatlanttinen Suomi" paljastaa kokoomuslaisen innon toimia lännen vasallina kansallisista intresseistä välittämättä. Toki kokoelmassa myönnetään, että "läntiseen liberaalidemokratiaan perustuva maailmanjärjestys on ajautunut puolustuskannalle eikä nykymuotoisen globalismin hyväksyntä ole enää itsestäänselvyys". Ajatuspajan kirjoituksissa ei kuitenkaan käsitellä ollenkaan sitä, että Euroopan Unionin sisällä on jo kaksi erilaista ryhmittymää: larppaajat (atlantistit) ja realistit (populisti-nativistit). Kokoomus ja Toivo kuuluvat tietenkin larppaajien ryhmään. Realistisen, populistis-nativistisen, ryhmän edustajia ei Suomessa taida ollakaan, ellei atlantismia tukevia perussuomalaisia sitten hyvällä tahdolla lasketa tähän joukkoon?

Siinä missä larppaajat vaativat EU-maita jatkamaan Yhdysvaltain uskollisina alamaisina ja vaalimaan atlantismin perintöä,  populistinen ryhmä tarkastelee Euroopan unionin strategista tilannetta realistisemmin uuden tietämyksen ja tapahtumien valossa. Realistit haluaisivat palauttaa hyvät suhteet Venäjään; he myös suhtautuvat kielteisemmin maahanmuuttoon, ja ovat muutenkin identitäärisemmän Euroopan kannalla. Venäjää eivät Euroopan populistis-nativistiset voimat haittaa, eikä se identitäärisemmän EU:n kumppanina hurskastelisi kuten Yhdysvallat, mikäli maahanmuuttopolitiikkaa tiukennettaisiin ja arvopohjaa uudelleenarvioitaisiin. Yhteistyö tällaisten pragmaattisten ja konservatiivisempien tahojen kanssa olisi kansojen Euroopan etu, mutta larppaajat eläytyvät vielä euroatlanttiseen roolileikkiinsä, kuten ajatuspaja Toivon hengentuotekin osoittaa.

Lähitulevaisuuden tärkein kysymys on, kykeneekö Eurooppa irtautumaan yksinapaisesta, Yhdysvaltojen hegemoniaan pohjautuvasta järjestyksestä itsenäisemmäksi toimijaksi, vai kituutetaanko talutusnuorassa vielä pitempäänkin. Kiina on jo haastamassa Yhdysvaltojen kansainvälisen johtoaseman ja siitä on ennustettu tulevan maailman suurin talous vuonna 2029. Venäjä haluaisi läheisempää yhteistyötä Euroopan kanssa. Jopa pörssiyhtiö Goldman Sachsin ennusteen mukaan Yhdysvaltojen ja "lännen" valta-aika maailmanpolitiikassa on päättymässä. Suomen kannattaisikin miettiä asemansa uusiksi pikimmiten, mutta nykyisestä johdosta ei näytä siihen olevan.

Le Pen, Putin ja Euroopan vapautus

Marine Le Pen

Ranskan Kansallisen liittouman (Rassemblement National) johtaja, Marine Le Pen, sanoo näkevänsä merkkejä siitä, että nyt eletään "Euroopan vapautuksen alkuaikoja". Esimerkkinä hän mainitsee populististen nativistipuolueiden kasvavan kansansuosion useissa Euroopan maissa, sekä Venäjän presidentin, Vladimir Putinin, tapaamisen Itävallan liittokansleri Sebastian Kurzin kanssa Wienissä.

Le Pen teki tänään aiheesta optimismia pursuavan päivityksen Twitteriin: "Rencontre Kurz/Strache/Poutine, rapprochement Salvini/Orban : la libération de l’Europe, ça commence maintenant!". Suomeksi: "Kurzin, (varakansleri) Strachen ja Putinin tapaaminen sekä (Italian uuden sisäministeri) Salvinin ja (Unkarin pääministeri) Orbánin lähentyminen: Euroopan vapauttaminen alkaa nyt!"

Aikaisemmin hän esiintyi France Culture-radioasemalla ilmaisten saman mielipiteen mainitsematta kuitenkaan nimiä. "Maailma valitsee tänään eri tavalla kuin miten se on tehnyt jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tämä tulee olemaan aidosti rauhanomainen ja demokraattinen vallankumous, jossa käännytään pois julmasta globalisaatiosta, vanhasta talousjärjestelmästä ja maahanmuutosta. Käännymme (itse)suojelun suuntaan", Le Pen sanoi. "Italia, Unkari, Itävalta - olemme todistamassa Euroopan vapautuksen alkuvaihetta!" Le Penin mielestä Euroopassa ei pitäisi olla sijaa sellaisille ylikansallisille yhteisöille, joiden päätökset ylittävät kansallisten hallitusten tekemät päätökset.

Putin teki yhden päivän vierailun Itävaltaan eilen, 5. kesäkuuta. Kyseessä oli hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa presidentin virkaanastujaisten jälkeen. Vierailu ajoitettiin Neuvostoliiton Itävallan kaasunviennin 50-vuotispäivien aikoihin. Vuonna 1968 Itävalta oli Länsi-Euroopan ensimmäinen maa, joka teki sopimuksen kaasun toimittamisesta silloisen Neuvostoliiton kanssa. Tällä kertaa Venäjän Gazprom ja Itävallan OMV solmivat uuden kaasusopimuksen vuoteen 2040 asti. Itävallan mielestä kaasun ostaminen Yhdysvalloista ei olisi taloudellisesta järkevää, kun Venäjä on halvempi ja lähellä oleva vaihtoehto.

Vierailunsa yhteydessä Putin mainitsi haastateltaessa myös miljardööri-keinottelija George Sorosin, joka Yhdysvaltojen tukemana aikoo vaikuttaa euroon. "Liikkuu huhuja, että herra Soros aikoo tehdä eurosta erittäin epävakaan", Putin sanoi. "Asiantuntijat keskustelevat jo tästä. Pyydä Yhdysvaltain ulkoministeriötä kertomaan miksi hän tekee tämän. Ulkoministeriö tulee sanomaan, että ei se heille kuulu, vaan kyseessä on Sorosin henkilökohtainen asia."

Nähtäväksi jää, onko Marine Le Penin optimismille vielä aihetta, ts. miten Eurooppa onnistuu pääsemään Yhdysvaltojen ikeestä. Kuten Suomen Perusta-ajatushautomon julkaisussa Venäjä: uhka vai mahdollisuus? (2014) jo todetaan,  Euroopan kannattaisi oman etunsa vuoksi "lähentyä Venäjää". Geopoliittisen potentiaalin valjastamiseksi "nykyinen euroatlanttinen järjestelmä on korvattava, sillä se luo suuren jännitteen Euroopan ja Euraasian välille", ja "osana euroatlanttista järjestelmää Suomen vaarana on jäädä sivilisaatioiden rajamaana tuhoisan konfliktin tantereeksi". Euroopan ja Venäjän yhteistyö olisikin molempien "maailmanlaajuisen vaikutusvallan" kasvulle eduksi.

Niinistö

Sauli Niinistö

Presidentti Sauli Niinistö on antanut haastattelun Financial Times-lehdelle. Artikkeli löytyy maksumuurin takaa, mutta Yle on halunnut tuoda esiin Niinistön haastattelun pääkohdat.

Haastattelusta paljastuva kuva ei tuo esiin mitään olennaista uutta, mutta saa jälleen kerran ihmettelemään, kuinka suomalaiset äänestivät jo toistamiseen presidentikseen miehen, jonka suurin huoli on, etteivät hänen atlantisti-isäntiensä suunnitelmat olekaan toteutuneet niin jouhevasti ja ilman vastoinkäymisiä kuin Niinistö oli olettanut.

Niinistöä ärsyttää, että EU:n ja globalistipiirien sijaan maailmanpolitiikka alkaa kääntyä henkilöityneeksi voimapolitiikaksi; "elämme huippuhenkilöiden aikaa", hän murehtii. Vielä suuremmin häntä huolettaa, että henkilöt eivät ole hänelle mieluisia, vaan politiikan keskiössä ovat tavalla tai toisella Venäjän Vladimir Putin, Kiinan Xi Jinping ja Yhdysvaltain Donald Trump, joka on toimillaan romuttamassa Niinistölle tärkeät "transatlanttiset suhteet".

Jostakin syystä Niinistö haluaisi Suomelle (tai itselleen?) isomman roolin maailmanpolitiikassa. Miksi pienen Suomen pitäisi sekaantua geopoliittisiin mittelöihin? Niinistö ja Paavo Lipponen olivat ne eurojäsenyyden masinoineet poliitikot, joiden mielestä Suomi tarvitsi jäsenyyttä saadakseen "istua niissä pöydissä missä Euroopan päätökset tehdään". Financial Times-lehden haastattelussa Niinistö valittaa nyt, että "pöydästä on vaikea saada paikkaa, koska se on varattu suurille ja vahvoille". Eli ei taaskaan onnistanut.

Venäjä on myös Niinistölle "suuri huoli". Suomi ehti sentään "ensimmäisten joukossa" tuomita Krimin liittämisen takaisin Venäjään, sanoo tämä suklaatehtailija Porošenkon ystävä. Sitten Niinistö irvailee, että "kasakka vie kaiken, mikä on irrallaan, joten sinulla on oltava selvä mielipide ja sanottava se selkeästi". Kasakalle tuskin olisikaan enää vietävää, sillä Niinistön oma emäpuolue, Kokoomus, yhdessä hallituskumppaneidensa kanssa, on jo jakanut pois miltei "kaiken" yksityistämisen huumassaan. Liikenneministeri Anne Berner purkaa vielä VR:n nykyrakenteen, ja vanha valtionyhtiö pilkotaan osiin. Raideliikenteen henkilöliikenteen kilpailutuskin toteutetaan jo ensi vuonna, "huomattavasti nopeammin kuin alunperin oli tarkoitus".

Haastattelussa Niinistöltä udellaan jälleen myös Nato-jäsenyydestä, mikä on tosiasiassa varmaankin yksi hänen lempiaiheitaan, mieshän on osoittautunut atlantistien uskolliseksi kätyriksi. Niinistö kertoo haluavansa pitää "Nato-kortin kädessään". "Suomalaiset eivät [Nato-jäsenyyttä] kannata, ja minä olen suomalainen", hän toteaa viitaten negatiivisiin mielipidetiedusteluihin. Oikeasti Niinistö luultavasti ajattelee vihoissaan, "suomalaiset eivät tue Nato-jäsenyyttä enkä minä tue suomalaisia".

Niinistö pelkää, että Yhdysvaltojen politiikka antaa "Venäjälle paikan päästä lähemmäksi Eurooppaa".  Belgialaisen poliitikon, Jean Thiriartin, visioima Euraasialainen Eurooppa olisi Niinistölle varmasti kauhistus. Nykytilanne on Niinistön mielestä "selvä takaisku lännelle". Niinistö ei tietenkään käsitä, että "länsi" on terminä jo harhaanjohtava. Kun hän puhuu "lännestä", hän tosiasiassa tarkoittaa plutokraattisen kontrollin alla olevaa globaalikapitalistien murenevaa imperiumia ja markkinapaikkaa, sillä varsinaisesta länsimaisesta kulttuurista on jäljellä enää rippeet.

Khomeinin kirje

Suurajatollah Sayyid Ruhollah Khomeini

Tänään, kesäkuun 4. päivänä, tulee kuluneeksi 29 vuotta Iranin hengellisen johtajan ja islamilaisen vallankumouksen isän, ajatollah Khomeinin, kuolemasta.

Hänen historiallinen vallankumouksensa johti ennennäkemättömiin muutoksiin 1900-luvun loppupuolella, puhumattakaan vaikutuksesta Iranin uskonnollisiin, poliittisiin, taloudellisiin ja kulttuurisiin normeihin. Khomeini oli ensimmäisiä suuria johtajia nykyajassa, jotka kävivät myös Yhdysvaltojen hegemoniaa ja poliittista sionismia vastaan.

Khomeini oli erikoinen tapaus siinäkin mielessä, että hän politiikan lisäksi kirjoitti runoja, suosi dogmaattisten imaamien ylenkatsomaa mystistä Islamin tulkintaa, ja tuntui näkevän tulevaisuuteen, mitä tulee mullistaviin maailmanhistoriallisiin tapahtumiin. Tässä kuvaus eräästä tärkeästä tapahtumasta.

Tammikuun 7. päivä, 1989, Khomeini lähetti kirjeen Neuvostoliiton silloiselle päämiehelle, Mihail Gorbatšoville. Tämä kirje oli Khomeinin ainoa kirjallinen viesti vieraan maan johtajalle. Khomeinin kirjeen antoivat Gorbatšoville iranilaiset poliitikot, jotka vierailivat Moskovassa. Kirjeessään Khomeini sanoi kommunismin romahtavan Neuvostoblokin sisällä. Hän jopa kehotti Gorbatšovia harkitsemaan islamia vaihtoehtona kommunistiselle ideologialle.

Kirjeessään Khomeini onnitteli Gorbatšovia tämän rohkeudesta kohdata moderni maailma, ja uudistaa Neuvostoliiton periaatteita. Hän suositteli Neuvostoliiton johtajaa tutustumaan sellaisiin muslimifilosofeihin kuten Ibn Arabi, Avicenna ja Al-Farabi. Kommunismin kohtalosta Khomeini kirjoitti kuin ennustaja ikään:

"On kaikille selvää, että tästä lähtien kommunismilla on paikkansa ainoastaan maailman poliittisen historian museoissa, sillä marxilaisuus ei voi täyttää ihmiskunnan todellisia tarpeita. Marxismi on materialistinen ideologia, eikä materialismi voi tuoda ihmiskuntaa ulos siitä kriisistä, jonka uskonpuute on luonut ihmisyhteisöissä sekä idässä että lännessä".

Khomeini myös varoitti Gorbatšovia luottamasta lännen kapitalismiin: "Jos toivotte tässä vaiheessa leikkaavanne sosialismin ja kommunismin Gordionin solmuja miellyttämällä lännen kapitalismin keskusta, te ette saa parannettua yhteiskuntanne epäkohtia, vaan tulette tekemään virheen, jota muut joutuvat korjaamaan teidän jälkeenne. Sillä jos marxismi on tullut umpikujaan yhteiskunta- ja talouspolitiikassa, samoin on myös kapitalismin laita."

Vuonna 1999, kymmenen vuotta kirjeen lähettämisen jälkeen, Gorbatšov sanoi pahoittelevansa, että hän ignoroi Khomeinin kirjeen, joka lähetettiin hänelle kolme vuotta ennen Neuvostoliiton romahtamista. Khomeini oli oikeassa siinä, että Gorbatšovin virheitä on jouduttu korjaamaan hänen jälkeensä, Putinin aikakaudella.

Haastaako Italia vanhan järjestyksen?

Matteo Salvini

Italian vaalivoittajat saavatkin muodostettua hallituksen. "Italian uusi hallitus edustaa radikaaleinta haastetta, jonka toisen maailmansodan jälkeen rakennettu, Eurooppaa hallitseva järjestys on kohdannut", kirjoittaa Alessandra Bocchi yhdysvaltalaisessa, neokonservatiiveja lähellä olevassa First Things-lehdessä.

Vasemmistopopulistinen Viiden tähden liike ja oikeistopopulistinen Liitto, muodostavat koalition, jota amerikkalainen neokonservatiivi tai uusliberaali eurokraatti eivät voi käsittää tai sietää monestakin syystä. Länsimainen valtamedia, Financial Times etunenässä on sanonut "Rooman avanneen ovensa barbaareille", ja brittiläinen Telegraph on kutsunut Italian nativisteja "kapinallisiksi". Nähtäväksi jää, kuinka paljon puolueet joutuvat tekemään kompromisseja valtaan päästyään.

Perinteisen oikeisto-vasemmisto-jaon ylittävän populismin nousu Euroopassa on kuitenkin osoitus siitä, ettei tähänastinen EU-politiikka toimi, vaikka johtava eliitti ei itsepäisesti suostukaan muuttamaan kurssiaan. Euroopan komissio pyrkii syventämään talousliittoa, vaikka euro on vain heikentänyt monien jäsenmaiden taloutta.  Suomikin maksaa kiltisti jäsenmaksunsa ja hoitaa velvoitteensa, vaikka rahoille ei saada kylliksi vastinetta. Olisikin mielenkiintoista seurata tapahtumien kulkua, mikäli V4-maat ja Italia ryhtyisivät pistämään kunnolla kampoihin, Suomen ja eurokraateille uskollisten maiden maksaessa laskun muiden niskuroinnista.

Italian hallituspuolueiden ohjelmassa eniten EU:n johtajia ja talouseliittiä ärsyttävät sen talouslinjaukset ja suhtautuminen maahanmuuttoon. Alberto Bagnai, johtava vasemmistolainen euroskeptinen ekonomisti, joka edustaa Liittoa Italian senaatissa, on kirjassaan Il tramonto dell'euro ("Euron auringonlasku"), lytännyt yhtenäisvaluutan Saksan keinona kurottaa vaikutusvaltaansa yli koko euroalueen. Bagnai on myös kovin sanoin tuominnut massamaahanmuuton, väittäen sen olevan keino saada palkat alas, ja lisätä työväestön hyväksikäyttöä. Hän kritisoi myös vasemmiston maahanmuuttomyönteisiä "intellektuelleja", jotka eivät enää osaa asettua natiivityöväestön asemaan.

Viiden tähden liikkeen nuori johtaja, Luigi Di Maio, on vielä radikaalimpi haastaessaan talouden mittareiden tyrannian. Eräässä puheessaan hän sanoi, että BKT, bruttokansantuote, "ei voi enää olla talouskasvun indikaattori". Tällaisen ajattelun on sanottu haastavan sodanjälkeisen vapaakauppajärjestelmän, joka on kulminoitunut monikansallisten korporaatioiden valtaan. Globaalikapitalistien hallitseva luokka tuskin päästää Italian päättäjiä helpolla, jos kielenkäyttö konkretisoituu käytännön tasolla. Tosin poliitikot lupailevat vaaleissa kaikenlaista, ja muuttavat mielensä myöhemmin.

Eurafrikan kalergilaisia projektipäälliköitä närästää myös Matteo Salvinin ja hänen edustamansa Liiton aikomus karkottaa Italiasta 500 000 turvapaikanhakijaa, ja muutenkin tiukentaa Italian maahanmuuttopolitiikkaa. Ihmisoikeusjärjestöt ja turvapaikanhakijoiden edustajat ovatkin jo älähtäneet ja tuominneet tavoitteen epärealistiseksi väittäen, ettei Italialla ole rahaa eikä muita resursseja kalliisiin joukkokarkotuksiin. Hallituspuolueet ovat vastanneet, että rahaa löytyy, kun se otetaan pois turvapaikanhakijoille tarkoitetuista tuista. Myös ihmissalakuljetukseen halutaan puuttua tehokkaammin. Kunhan hallitus pääsee työhönsä, onkin mielenkiintoista nähdä, miten tämä tavoite etenee.

Italialaisten populistien ohjelmasta löytyy jokaiselle jotakin. Siinä korostetaan Yhdysvaltojen olevan yhä "tärkein kumppani", halutaan lisätä Euroopan parlamentin valtaa, mutta myös normalisoida suhteet Venäjään pakotteiden purkamisen kautta. Yllättäen myös pakotteiden puolestapuhuja, Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker, itse sanoi viime viikolla, että "Venäjän mustamaalaamisen on loputtava". Juncker sanoi myös, että "on aika lähentyä Venäjän kanssa. En ole erityisen onnellinen suhteidemme nykytolasta". Erimielisyyksiä kuitenkin riittää, joten suhteiden normalisointi vie oman aikansa. Italia on kuitenkin uuden hallituksen myötä samoilla linjoilla Itävallan ja muiden eurokriittisten maiden kanssa Venäjän suhteen.

Toteutuessaan Italian uuden hallituksen ohjelma talouslinjausten ja turvapaikkapolitiikan suhteen olisi EU:n kovimpia. EU:n Juncker onkin jo sanonut, että se aikoo "tarkkailla afrikkalaisten siirtolaisten oikeuksien toteutumista Italiassa". "Pakolainen" ja "maahanmuuttaja" onkin usein korvattu mediassa jo "siirtolaisella"; näin kielellisellä kikkailullakin pyritään vaikuttamaan ihmisten mielikuviin. Joka tapauksessa yhteentörmäys EU:n virallisen pakolaispolitiikan ja jäsenmaiden populistipuolueiden omien ohjelmien kanssa on väistämätön. Puola, Unkari, Tšekki, Slovakia, Itävalta, ja nyt Italia. EU:n itsensä takia olisi parempi luopua Coudenhove-Kalergin luomista suunnitelmista, niin 'kansojen Euroopalla' olisi edes minimaalinen mahdollisuus selviytyä nykyisistä haasteista. 

Italian hallituspuolueiden ohjelma on yhdistelmä euroskeptisyyttä, ympäristönsuojelua, "rajat kiinni"-politiikkaa, perhekeskeisyyttä, pienyritysten tukemista globalisaation vaikutuksilta, ja kristillisyyden korostamista. Koalitio yhdistää vasemmiston ja oikeiston elementtejä tavoilla, joka haastaa vanhat poliittiset eliitit. Onnistuessaan se olisi jälleen uusi signaali siitä, että me olemme siirtymässä sodanjälkeisen järjestyksen ajasta jälkiliberaaliin, moninapaiseen maailmanaikaan. Toimittajat, talouseliitti ja poliittiset broilerit sanovat, että "populismi" on vain ohimenevä juttu, mutta entäpä jos käykin toisin? Suomenkin tulisi hakea uutta suuntaa siinä tilanteessa. EVAn raportti viime vuodelta antaa ymmärtää, että maahanmuuttoa jyrkästi vastustava ja eroa eurosta ajava puolue voisi nousta Suomessakin suurten puolueiden joukkoon.

Kansallismielinen Suomi

Taistelevat metsot, Ferdinand von Wright (1886)

Rami Leskinen on kirjoittanut perusteellisen kirja-arvion Tommi Kotosen tämän vuoden alussa ilmestyneestä teoksesta Politiikan juoksuhaudat – Äärioikeistolaiset liikkeet Suomessa kylmän sodan aikana (Atena, 2018).

On hyvä, että joku jaksaa "tutkia tutkijoita", ja kommentoida myös kansallismielisen liikkeen historiaa Suomessa, vaikka siitä ei olisikaan juuri hyvää sanottavaa, kun tarkastellaan sen aatehistoriaa ja toimintaa. Esimerkiksi kansallismielisistä ympyröistä lähtöisin olevan puolustusministeri Jussi Niinistön järjestämä  "puolustusyhteistyösopimus" Yhdysvaltojen kanssa ei vaikuta kovin isänmaalliselta teolta. Mutta sillekin löytyy alla selitys.

Kotosen kirjan ja Leskisen huomioiden pohjalta avautuu näkövinkkeli aikakauteen, jolloin isänmaallisiksi ja kansallismielisiksi itsensä mieltävät henkilöt määrittivät omaa aatettaan lähinnä Neuvosto-Venäjän ja kommunismin vastaisena voimana. Kun kommunismi Neuvostoliiton romahduksen myötä menetti merkityksensä, ei kansallismielisillä ollut enää tuttua vihollista. Tosin itse kommunismi ei täysin hävinnyt, vaan muutti hieman muuntuneena ja salonkikelpoisena versiona länteen, trotskilaisten neokonservatiivien ja uusliberaalien globalistiseksi ideologiaksi, sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Tämä jäi monelta huomaamatta, eikä schmittiläistä viholliskuvaa päivitetty.

90-luvulla suomalaiset kansallisradikaalit hakivat inspiraationsa lähinnä Yhdysvalloista, "roturealisteilta", joita valtamedia tietysti kutsui "valkoisen ylivallan kannattajiksi". William Piercen, David Duken ja kumppaneiden ajatukset ovat syntyneet Amerikan natsipuolueen ja Ku Klux Klanin kautta, sekä amerikkalaisessa, monikulttuurisessa "sulatusuunissa" elämisen kokemuksista. Suomalaisradikaalit katsoivat maailmaa siis amerikkalaisesti värittyneen ideologian läpi. Lyhytikäisen Kansallisen radikaalipuolueen Uusi Suunta-lehdessä julkaistiin myös juutalaisia kritisoivia tekstejä, jotka saattoivat julkaisijan oikeuteen, aivan kuten kävi joku vuosi sitten Magneettimedia-julkaisun kanssa.

Myöhemmin tehtiin myös yritys saada Suomeen eurooppalaistyyppistä uusoikeistolaista metapolitiikkaa Näköpiiri-lehden kautta, mutta tämäkin kokeilu jäi lyhytikäiseksi, eikä lehdessä esitellyn ranskalaisen kirjailija Alain de Benoistin edustama "oikeistogramscilaisuus", kommunitarismi ja hänen länsimaisen liberalismin kritiikkinsä saanut vielä tuolloin moniakaan kiinnostumaan tästä kansallismielisyyden intellektuellimmasta versiosta.

Kansallismieliset ovat sittemmin löytäneet maahanmuuton ja islamin vastustamisen kantaviksi teemoiksi. Suomen Sisu, "puoluepoliittisesti sitoutumaton kansallismielinen yhteistyöjärjestö", perustettiin vuonna 1998. 2000-luvun alussa perussuomalaisten Jussi Halla-ahokin kuului näkemyksineen niin kutsuttuihin "vastajihadisteihin", jotka olivat muslimivastaisia, puolustivat Israelin valtiota, ja tukivat enemmän tai vähemmän Yhdysvaltojen neokonservatiivien (ulko)politiikkaa. Norjalaisen Anders Breivikin inspiroiduttua heidän blogikirjoituksistaan terroritekoihin Oslossa ja Utøyan saarella, vastajihadismi sai huonoa mainosta, ja sen suosio jäi joidenkin bloggareiden keskuuteen.

Etnonationalismia, radikaalia traditionalismia ja uusoikeistolaisuutta on esitelty viime vuosina erityisesti verkkolehti Sarastuksen kautta. Vaihtoehto-oikeiston ongelma on kuitenkin ollut Suomessa outo tasapainoilu venäjävastaisen neokonservatismin ja radikaalimman kansallismielisyyden välillä. Natojäsenyys ja Ukraina ovat jakaneet mielipiteitä. Jälleen vaikutteita on haettu Yhdysvalloista ja amerikkalaisen uusoikeiston edustajia on vieraillut Suomessakin puhumassa Awakening-konferenssissa. Mukaan linkittyvät mutkan kautta myös perussuomalaiset, vaikkakin ilmeisen vastentahtoisesti. Etnonationalismi on ollut liikaa sekä Soinille että Halla-aholle.

Jotkut kansalaisaktivistit taas ovat halunneet suorempaa toimintaa ja osallistuneet maahanmuuttoa vastustaviin "Rajat kiinni"-mielenosoituksiin. Erilaisia "Suomi ensin"-kansanliikkeitä on yritetty saada pystyyn, mikäli sosiaalisen median keskustelufoorumeihin on uskomista. Odinin soturit alkoivat järjestää katupartioita alunperin Kemistä käsin, ja tiedotusvälineiden huomion ansiosta partiointi levisi myös muualle Suomeen ja ulkomaille. Kansallissosialismiin uskova Pohjoismainen vastarintaliike operoi kaikissa pohjoismaissa, myös Suomessa. Suomen itsenäisyyspäivänä jo neljänä vuonna järjestetty 612.fi-yhdistyksen poliittisesti sitoutumaton soihtukulkue on myös kerännyt kävijöitä. Suomeen on perustettu myös kansallismielinen luonnonsuojelujärjestö, Kelsu.

Aiemmin mainittu venäjävastaisuus on nostanut päätään itä-Ukrainan sodan ja Krimin Venäjään liittämisen jälkeen myös joidenkin kansallismielisten keskuudessa. Historiallinen muisti on tosin jo tätä aiemmin tehnyt tietynikäisistä suomalaisista Venäjän ja "idän" vastaisia, koska "kommunismi", "toinen maailmansota", "Kekkoslovakia", "suomettuminen", "kylmä sota", jne. Mikään vasta-argumentti ei tätä käsitystä enää tunnu muuttavan. Tämän vuoksi he omituisen ajatussilmukan kautta vannovat mieluummin uskollisuutta Amerikan ylivallalle, EU:n byrokratialle, tai mille tahansa, "koska Venäjä", ja kunhan he vain saavat kokea olevansa "länsimaisia", jopa "indoeurooppalaisia" tai "germaanisia", ja kunhan, Uuno Kailaan runon sanoin, "Aasia, itä", on takana eikä edessä.

Suomen ei kannattaisi aatteellisesti tai reaalipoliittisesti nöyristellä mihinkään ilmansuuntaan, mutta on tunnustettava, että Suomi on geopoliittisesti kaksijakoinen rajamaa. Suomalaisuutta ei voi määritellä vain idän, mutta ei myöskään kulttuurimädätystä edistävän lännen kautta, kuten nykyään väen vängällä yritetään, jopa presidentin johdolla. Suomalaiset ovat oma uniikki ryhmänsä; toki kielessämme vilisee indoeurooppalaisia, germaanisia ja slaavilaisia lainasanoja, mutta me poikkeamme perimältämme muista eurooppalaisista. Tätä tulisi korostaa voimavarana, ja hyödyntää omaleimaisuutemme, sekä ylläpitää pragmaattisia suhteita sekä Eurooppaan että laajempaan Euraasiaan.

Suomalaisten tarpeeton alemmuuskompleksi suomalais-ugrilaisuudestaan, sekä historian traumaattiset tapahtumat, tekevät meistä helposti sellaisten kansainvälisten voimien liittolaisia, jotka ovat loppupelissä suomalaisuuden vastaisia. Kansallismielisten historiaa ja mieltymyksiä tarkastelemalla tämä käy hyvin ilmi. Kysymys kuuluu, tuleeko tähän asiantilaan mitään konkreettista muutosta, ennen kuin pieni kansa häviää kokonaan EU:n ja Yhdysvaltojen politiikan synnyttämän "Eurafrikan" historiaan? Eikö suverenismille olisi luonnollista kannatuspohjaa Suomessa?