Paluu reaalipolitiikkaan liberaalin voitonriemun jälkeen

Trump ja Xi

Amerikkalaista liberaalia internationalismia ajavat tunsivat voitonriemua kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Liberalismista piti tulla ylin ohjenuora koko maailmalle ja amerikkalaisen hegemonin oli määrä johtaa tätä järjestystä hamaan iankaikkisuuteen.

Vain poliittiset realistit ymmärsivät, ettei Reaganin aika ja kylmän sodan loppu merkinnyt amerikkalaistyylisen liberaalidemokratian voittoa, kuten neokonservatiivit ja lännen globalistit toivoivat, vaan kyseessä olikin vain lännen auringonlaskun jälkeinen kirkas valo, ohimenevän unipolaarisen hetken kangastus.

Demokratia ei ole osoittautunut hyväksi vientituotteeksi. Jopa amerikkalainen ajatushautomo Freedom House myöntää tuoreimmassa raportissaan, että Keski- ja Itä-Euroopassa sekä Keski-Aasiassa on tänään "vähemmän demokratioita" kuin missään vaiheessa sitten vuoden 1995, jolloin ajatushautomon raportointi maailman demokratiakehityksestä aloitettiin.

Historia kulkee eteenpäin. Heikot valtiot tulevat kokemaan kovia ja Yhdysvaltojen ja Kiinan kaltaiset suurvallat jatkavat keskinäistä kiistelyään. Mutta tuottaako tämä tahtojen taistelu enää mitään suurta teleologista lopputulosta, jossa yksi sosiaalisen ja poliittisen organisaation muoto päihittäisi toisen?

Tavalla tai toisella Yhdysvallat ja länsimaat joutuvat hyväksymään uudet rajoitteet ja luopumaan vaalimastaan "poikkeuksellisuudesta" ja "länsimaisen sivistyksen" oletetusta paremmuudesta. "Sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys" saa tehdä tilaa maailmanjärjestykselle, jossa reaalipolitiikka korostuu. Washingtonin ja Pekingin on otettava mukaan myös muita valtioita uuden voimatasapainon luomiseksi.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välisten ongelmien ratkaisemiseksi olisi hyväksyttävä, että perusnäkemyksissä suurvallat tulevat olemaan erimielisiä jatkossakin. Tämä on kiinalaisille luultavasti helpompaa kuin amerikkalaisille.

Jos Trumpin hallinto saa jatkokauden, kahdenvälinen sopiminen ja "liikemiespolitiikka" tulevat jatkumaan. Äänestäjille suunnattu öyhötys ehkä tasaantuu ja jonkinlainen "diili" yritetään viedä läpi myös Kiinan kanssa.

Yhdysvallat tulee jatkamaan narratiivinsa ylläpitämistä korostaen "demokratiaa" ja "ihmisoikeuksia" retoriikan tasolla, kuten tähänkin asti. Kiina taas keskittyy yhteiskunnallisen vakauden ylläpitämiseen ja kansallisia ominaispiirteitä korostavan "sosialismin" edistämiseen.

Riittääkö uusien valtakeskusten muodostuminen vanhalta pohjalta? Syntyykö uuden maailmanjärjestyksen myötä liberalismin ja sosialismin ylittävä suuri idea, vai jatkuuko kärhämöinti vanhoilla ismeillä?

Mikä on Moskovan idea? "Eurasianismi" ei ole maan johdon keskeinen aate, vaan liberaaleja löytyy myös Kremlistä. Ideologian puuttuessa keskitytään geostrategiseen päätöksentekoon. Putinin Venäjälle luultavasti sopisi uusi etupiireihin jakautuva maailmanjärjestys, jossa sotilasliitto Nato jäisi suojavyöhykkeiden tuolle puolen.

Eurooppa jatkanee angloamerikkalaisten kollegojensa lailla liberaalidemokratian korostamista, vaikka Bryssel yrittääkin samaan aikaan pystyttää keskusjohtoista liittovaltiota, jossa kansalaismielipiteellä ei ole niin väliä.

Jotta suursodalta vältyttäisiin, edessä on sarja haastavia diplomaattisia kompromisseja. Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän tulisi päästä "käytännönläheiseen rinnakkaiseloon" ja hyväksyä "epävarmuus", joka on joskus "diplomatian elinehto", kuten ulkopolitiikan veteraani Henry Kissinger on sanonut.

Vaihtoehtona epävarmuudelle ja rinnakkaiselolle eri paradigmoja ylläpitäen, on amerikkalaisen ulkopolitiikan jatkuminen samaa tuhoisaa rataa kuin tähänkin asti. Se johti Vietnamin ja Irakin sotiin ja moniin muihin selkkauksiin. Millaiseen hävitykseen sotilaallinen konfrontaatio yltäisi Venäjän ja Kiinan uuden sukupolven yliääniaseiden maailmassa?

Loppujen lopuksi valinta ei ole niin vaikea kuin luulisi. Hegemonia-aseman ylläpitäminen on johtanut järkyttäviin ylilyönteihin. Vaikka Yhdysvaltojen ulkopolitiikka tuskin kokee täydellistä muodonmuutosta, avoin pyrkimys ylivaltaan ei toimi enää nykyaikana. Ulkoministeri Mike Pompeonkin tulisi ymmärtää tämä.

Mikään kansainvälinen järjestys ei voi menestyä, ellei sitä pidetä edes jossakin määrin kohtuullisena; uusitun järjestelmän tulisi perustua ennemminkin monenkeskisiin sopimuksiin kuin vastentahtoiseen suostumukseen uhkailun ja pakotteiden edessä.

Geopoliittisia muutoksia Persianlahdella

Israel ja Arabiemiraatit solmivat aiemmin tässä kuussa diplomaattisuhteet. Arabiemiraateista tuli ensimmäinen Persianlahden maa ja vasta kolmas arabimaa, joka on edes näennäisesti hyvissä väleissä sionistivaltion kanssa.

Länsimailta suhteiden normalisointi on saanut odotetusti vain kiitosta, mutta esimerkiksi Iran ja Turkki ovat tuominneet Arabiemiraattien toimet. Iran kutsui suhteiden solmimista "tikariksi palestiinalaisten selkään" ja Turkki puolestaan luonnehti siirtoa "tekopyhäksi".

Arabiemiraattien toinen dramaattinen siirto tapahtui myös äskettäin: maa lähetti ilmavoimiaan harjoittelemaan yhdessä Kreikan armeijan kanssa. Tämä on herättänyt kiinnostusta ja ihmettelyä.

Asian merkityksen ymmärtää, jos huomioi Turkin ja Kreikan tulehtuneet välit sekä Israelin sotilasjohdon kommentin, jonka mukaan Turkista on tullut jopa Irania vaarallisempi uhka Israelille.

Tässä valossa tarkasteltuna Arabiemiraattien ele liittyy puolen valintaan Persianlahden geopoliittisella pelilaudalla, jossa kaksi toisilleen vihamielistä blokkia alkaa muotoutua. On vain ajan kysymys, milloin blokkien kiistat leimahtavat avoimeksi aseelliseksi konfliktiksi, arvioi Norman A. Bailey.

Epävirallinen koalitio on muodostumassa, sisältäen potentiaalisesti Egyptin, Kreikan, Kyproksen, Israelin, Arabiemiraatit, Bahrainin, Omanin ja Saudi-Arabian, joilla on vastassaan yhtä lailla epävirallinen kokoonpano, joka koostuu Iranista, Turkista, Qatarista ja Iran-mielisistä ryhmistä Irakissa, Syyriassa, Libanonissa, Gazassa ja Jemenissä. Jordania ja Kuwait pysyvät vielä tässä vaiheessa puolueettomina.

Jos blokkien välit kiristyvät entisestään ja tapahtuu yhteenottoja, mikä mahtaa olla Yhdysvaltojen, Venäjän, Kiinan, Pakistanin ja eri euromaiden rooli tässä kaikessa, kysyy tutkija ja kirjailija Bailey.

Presidentti Trumpin hallinnon kanta lienee selvä: se tukee voimakkaasti Iranin ja Turkin vastaista koalitiota. Baileyn mukaan Yhdysvallat voi olla "haavoittunut jättiläinen", mutta se on yhä "jättiläinen" ja hyvin aktiivinen alueella sekä diplomaattisesti että sotilaallisesti. Sillä on Persianlahdella asevoimia, joita se ei epäröi tarvittaessa käyttää.

Vaikka demokraattien ehdokas Joe Biden valittaisiin Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi, myös Bidenin hallinto antaisi tukensa sionistien, saudien ja emiraattien liittoumalle, mutta ottaen huomioon presidentti Barack Obaman liennytysyritykset Iranin suuntaan, demokraattien puolueellisuus ei ehkä olisi aivan yhtä räikeää kuin Trumpin hallinnolla.

Pakistan asettuisi luultavasti Iranin ja Turkin puolelle, mutta Kiinan ja Venäjän kanta tosipaikan tullen on vielä arvoitus. Bailey katsoo, että Kiinalla on selvästi halua lisätä läsnäoloaan Länsi-Aasian¹ ja itäisen Välimeren alueilla silkkitiehankkeensa ja laivastotukikohtiensa vuoksi.

Yhdysvaltojen harmiksi myös Kiinalla on hyvät suhteet niin Israeliin kuin Persianlahden alueen arabimaihin. Peking tekee yhteistyötä myös Iranin ja Turkin kanssa, joten strategiana lienee pysytellä suhteellisen hyvissä väleissä eri blokkien kaikkien osapuolten kanssa. Tämä voi osoittautua pidemmällä aikavälillä hankalaksi.

Venäjän tuleva rooli on vieläkin merkittävämpi, Bailey väittää. Putinin johdolla Venäjä on saavuttanut strategisen hallinnan Mustallamerellä ja onnistunut saamaan asemapaikan myös itäisellä Välimerellä tehtyään sotilaallisen väliintulon Syyrian sodassa.

Yhdessä Ranskan kanssa, Venäjä tukee Kreikan ja Kyproksen kantaa, liittyen Turkin pyrkimykseen luoda Välimeren itäosaan "taloudellinen" valta-alue, joka ulottuisi Bosporista Libyaan, uhaten paitsi Kreikkaa ja Kyprosta, myös Egyptiä.

Venäjällä on hyvät suhteet Israeliin ja Persianlahden valtioihin, mutta sillä on myös kohtuulliset välit Turkkiin ja Iraniin. Baileyn mielestä Putinin tähänastista, onnistunutta sukkulointia alueen eri valtojen välillä tullaan tulevaisuudessa testaamaan ankarasti.

Kun otetaan huomioon kaikki nämä tekijät, on selvää, että vastakkaiset koalitiot jatkavat yhdistymistä (tämä tulee vaikeuttamaan myös länsivaltojen vallanvaihtoyrityksiä Iranissa tai Turkissa). Paljon riippuu nyt myös Yhdysvaltojen presidentinvaalien tuloksesta.

Baileyn mielestä mahdollisen aseellisen konfliktin todennäköisyys koalitioiden välillä pakottaa ulkopuoliset toimijat ennen pitkää valitsemaan puolensa tai menettämään vaikutusvaltansa kamppailun lopputulokseen. Tulevaisuus on joka tapauksessa vielä sekoitus jotain selkeää ja hämärää.

___

¹"Länsi-Aasia" on euraasialainen nimitys alueesta, jota on kolonialistisen Britannian ja Yhdysvaltojen ajoilta totuttu kutsumaan "Lähi-idäksi". Uuden maailmanjärjestyksen muotoutuessa Kiinan johdolla, on aika muuttaa terminologiaa.

Epäpyhä geopoliittinen allianssi

En ole enää vuosiin kyennyt identifioitumaan erityisen "kansallismieliseksi", tai ainakaan "nationalistiksi". Syy tähän löytyy siitä, että kansallismielisyys Suomessa on jo aikaa sitten hapatettu piirteillä, jotka tuntuvat hyvin vierailta. Samalla on pidetty huolta siitä, että liikkeen piirissä sallitaan vain tietyt kapea-alaiset näkemykset.

Kuten olen aiemminkin todennut, kansallismieliset puolueet sekä marginaalisemmat liikkeet Suomessa ja muissakin euromaissa on pitkälti "amerikkalaistettu". Yhteinen sävel valtavirran puolueille, suomensisulaisille ja "äärioikeistolaisille" on löytynyt ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, jossa on luotettu atlantismiin.

Itseään "nationalisteina" tai "tolkun konservatiiveina" pitävät tuntuvat olevan erimielisyyksistään huolimatta samaa mieltä siitä, että Suomen tulee nojata läntiseen järjestykseen ja rukoilla sille jatkuvuutta, muuten jäädään vielä Venäjän, Kiinan ja muiden autoritääristen tahojen armoille.

Viholliskuva on sama kuin monilla toimittajilla ja turvallisuuspolitiikan "asiantuntijoilla", jotka kirjoittavat vain yksipuolista törkytekstiä Venäjästä, mutta suhtautuvat myötäillen lännen sotilaallisiin interventioihin, värivallankumouksiin ja talousliberalismiin. Valko-Venäjänkin olisi pitänyt joutua lännen vasalliuteen, mutta Nato-maista ohjattu "kansallinen renesanssi" ei ole lännen ankarasta hybridisodankäynnistä huolimatta onnistunut.

Hapokkaimmillaan ryhdytään vaatimaan Kiinan-vastaista "antikommunismia". McCarthyn henki leijuu täällä Peräpohjolassakin; ennen olit trolli ja putinisti, nyt myös epäilyttävä Kiina-mielinen kommunisti. Vyö ja tie -infrahankkeen avulla Kiina kytkeytyy yhä tiiviimmin eri maiden talouksiin. Neokonservatiivien kauhuksi myös Suomi kuuluu silkkitiehankkeen piiriin.

Helsingissä sijaitseva hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus tekee ilmeisen onnistunutta työtä, koska tällainen epäpyhä allianssi on saatu aikaiseksi: liki kaikki Suomen poliittiset toimijat ja puolueet oikealta vasemmalle ovat nyt saman atlanttisen sateenkaarivarjon alle.

Erikoisinta on, ettei hybridikeskuksen toimintaa tutkita tai kritisoida meillä lainkaan, vaikka sen hallinto ei ole suomalainen, eikä keskuksen työntekijöitä voi asettaa Suomessa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Airiston Helmen Venäjä-vastainen psykologinen operaatio on tehnyt tehtävänsä. Urkkijat saavat urkkia ja vaikuttajat vaikuttaa, kunhan Länsi™ vain voittaisi.

Trumpin kaudella turpokommentoijat ja perussuomalais-kokoomuslaiset Nato-fanit ovat joutuneet kääntymään enemmän Euroopan unionin puoleen. Heidän mielestään paras turva tässä tilanteessa on toimiva ja vahva EU, joka pitää Suomen poissa Venäjän etupiiristä. Sotilasliitto itse natisee liitoksistaan Kreikan ja Turkin selvittäessä välejään.

Perussuomalaisiin on loikattu viime aikoina kokoomuksesta. Tämä tarkoittanee sitä, että "natotus" tulee lisääntymään persuissakin, joiden puheenjohtaja on kertonut kannattavansa Suomen liittämistä sotilasliittoon. Onko puolueella vielä edessään hajoaminen, koska mukana on sekä EU-vastaisia itsenäisyysmielisiä että EU-myönteisiä Nato-kokoomuslaisia ja neokonservatiiveja?

Loppupelissä sekä liberaaliglobalistit ja nationalistit toivovat, että Yhdysvallat palaisi johtavaan asemaan ja länsikeskeinen järjestys saisi elvyttävän verensiirron. Tylsä puolueettomuus ja impivaaralainen itsenäisyys jäivät Kekkos-Suomeen, nyt pitää tunnustaa väriä. Washingtonin tähti on kuitenkin laskusuunnassa, eikä presidentin vaihdos tule tähän kehitykseen vaikuttamaan. Globaali (arvo)järjestys tulee muuttumaan.

Jos "kansallismielisyys" vaatii Venäjä-vastaisuutta ja sodanaikaisissa henkisissä sfääreissä elämistä, se ei tunnu järin tervehenkiseltä ja realistiselta maailmankuvalta. Tällainen anakronismi, jossa Elias Simojoen ajatuksia nostetaan yhä esiin, vaikuttaa lähinnä nololta larppaukselta. Liberaalit taas voivat tuntea moraalista ylemmyyttä autoritaariseen uhkaan idästä, koska Skripalit, Navalnyi ja "Putler".

Toistan itseäni, mutta arvelen, että tulevaisuuden määrittelevät sivilisaatiovaltiot: uudet valtakeskukset, Kiina etunenässä, astuvat esiin länsimaiden varjosta ja ottavat paikkansa. Tässä järjestyksessä Suomi kuuluu joko "eurooppalaiseen suureen tilaan" - mikäli euroalue ylipäänsä onnistuu pysymään koossa - tai sitten päädymme osaksi uutta venäläistä etupiiriä.

Joka tapauksessa vanha maailmanjärjestys menee uusiksi ja Karl Haushoferin geopoliittinen visio saattaa toteutua. Moskova ja Peking ovat jo strategisia kumppaneita, Berliinin ja Pekingin liitto on työn alla ja nyt odotellaan, onnistuuko Berliinin ja Moskovan normalisoida molempia osapuolia hyödyttävä suhteensa. Yhdysvalloilla on täysi työ yrittää saada oma tonttinsa järjestykseen; tällä välin euraasialainen vuosisata voi alkaa.

Valtioetuun perustuva politiikka pitää huolen siitä, että geopolitiikka korvaa vanhentuneet ideologiat ja realismi - joka rinnastetaan joidenkin mielissä hölmösti "suomettuneisuuteen" - palaa ulkopolitiikkaan myös Suomessa. Kansallismielistenkin olisi aika tiedostaa maailmanpoliittiset realiteetit, eikä elää menneisyyttä uusiksi sinimustissa fantasioissaan.

Karl Haushoferin geopolitiikka

Karl Haushofer

Jos tutustuu geopolitiikan historiaan ja sen keskeisiin ajattelijoihin, ei voi välttyä törmäämästä saksalaiseen Karl Haushoferiin (1869-1946), jonka syntymäpäivä tänään on.

Haushoferin mainetta geopoliitikkona ovat loanneet hänen yhteytensä aikansa johtaviin kansallissosialisteihin, kuten Rudolf Hessiin. Jotkut tutkijat ovat syyttäneet Haushoferia myös natsien elintilateorian kehittämisestä.

Vaikka Haushofer sukkuloi kansallissosialistien sisäpiirissä, ei hänen näkemyksillään ollut suurta painoarvoa natsi-Saksan ulkopolitiikassa. Haushofer ei myöskään hyväksynyt Hitlerin sisä- ja ulkopolitiikkaa. Tämä ei yllätä, kun tutustuu Haushoferin geopoliittisiin kirjoituksiin.

Haushoferin poika Albrecht osallistui Hitleriä vastaan suunnattuun, heinäkuun 20. päivän salaliittoon, joka huipentui attentaattiyritykseen. Albrecht teloitettiin ampumalla 23. huhtikuuta 1945. Myös isä-Karlia epäiltiin osallisuudesta "operaatio Valkyyriaan" ja hän viettikin kuukauden päivät kuulusteltavana Dachaun keskitysleirillä. Sodan jälkeen myös liittoutuneet kuulustelivat Haushoferia, mutta häntä ei asetettu syytteeseen sotarikoksista. Haushofer vaimoineen teki itsemurhan 9. maaliskuuta 1946.

Aristokraattisuvusta lähtöisin oleva Haushofer aloitti sotilasuran vuonna 1887. 1900-luvun alussa hän opetti Baijerin sotilasakatemiassa taktiikkaa ja sotahistoriaa. Alkuvuodesta 1907 hän sai komennuksen divisioonan esikuntaupseeriksi syrjäiseen Landauhun. Tyytymätön Haushofer haki muihin tehtäviin ja vielä samana vuonna hänet valittiin Tokion sotilasasiamieheksi.

Haushofer saapui Japaniin helmikuussa 1909. Hän oli hyvin kiinnostunut maan historiasta, kielestä ja kulttuurista ja komennuksensa aikana hän pääsikin tutustumaan Japanin korkeimpiin piireihin. Haushofer teki matkoja myös Japanin valloittamille alueille Koreaan, Mantšuriaan ja Kiinaan.

Haushoferin Japanin komennus päättyi vuonna 1910 ja hän palasi Saksaan Venäjän halki junalla. Menomatkalla Haushofer tutustui brittien merivoimiin ja sen siirtomaajoukkoihin. Sotilasasiamiehenä hän pani merkille Japanin pyrkimyksen laajentaa vaikutustaan Itä-Aasiassa sekä tunnisti Venäjän alueellisen vallan. Kotona Saksassa Haushofer luennoi ja kirjoitti havainnoistaan artikkeleita.

Armeijauransa jälkeen Haushofer opetti maantiedettä Münchenin yliopistossa ja vuonna 1924 hän perusti geopoliittisen tutkimuslaitoksen, joka alkoi julkaista aikakauskirjaa Zeitschrift für Geopolitik. Samana vuonna hän kirjoitti merkittävimmän kirjansa, Geopolitik des Pazifischen Ozeans. Teoksessaan Haushofer kannusti Saksan poliittista johtoa lähentymään indopasifisen alueen maiden, Intian, Kiinan ja Japanin kanssa. Tällainen geopoliittinen yhteys toimisi hänen mielestään tehokkaana vastavoimana brittien ja amerikkalaisten merivalloille.

Haushofer oli opiskellut Friedrich Ratzelin, Rudolf Kjellénin ja Halford Mackinderin geopoliittisia teorioita. Haushoferin mielestä brittiläisen Mackinderin vuonna 1904 julkaistu The Geographical Pivot of History oli merkkiteos. Kuten Ratzel ja Kjellén, myös Haushofer ajatteli kansallisvaltioiden olevan eläviä organismeja, jotka syntyivät, elivät ja lopulta kuolivat. Jo omana aikanaan Haushofer ennakoi, että tulevaisuudessa Intian ja Itä-Aasian ikivanhat kulttuurit ja valtiot tulisivat nousemaan.

1930-luvulla Haushofer kritisoi Japania Kiinan miehittämisestä, arvellen sen olleen virheliike, joka tulisi vielä kostautumaan. Samasta syystä hän vastusti myös Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Haushofer toivoi sen sijaan mannertenvälisen Euraasian blokin syntyvän vastustamaan angloamerikkalaisia merivaltoja. Japani johtaisi Aasian aluetta ja Saksa Eurooppaa, molempien valtioiden tehdessä yhteistyötä Neuvosto-Venäjän kanssa. Ajatus oli hyvä, mutta Haushofer aliarvioi nationalismin voiman sekä suurvaltojen keskinäisen kilpailun.

Haushofer piti suurimpana saavutuksenaan vuonna 1930 Moskovassa solmittua Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimusta eli ns. Molotov-Ribbentropin sopimusta. Sopimus synnytti myös kaupankäyntiä: Neuvostoliitto sopi viljan raaka-aineiden ja öljyn toimituksesta Saksaan.

Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa suurvallat sopivat Suomen, Baltian maiden, Puolan ja Romanian jakamisesta. Tällainen etupiirijako saattaa kuulostaa pahaenteiseltä, mutta se oli esimerkki aikansa suurvaltapolitiikan ja geopolitiikan kiemuroista. Molempia osapuolia hyödyttävän sopimuksen myötä kaksi Euraasian suurvaltaa olivat löytämässä toisensa.

Jos Hitler ja Stalin olisivat kyenneet luomaan "euraasialaisen akselin" Haushoferin toiveiden mukaisesti, maailmansota olisi voinut päättyä toisin. Saksan ja Neuvostoliiton uusi välirikko johti kuitenkin toisenlaiseen lopputulokseen. Molotov–Ribbentrop-sopimus raukesi Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 ja loppu onkin historiaa.

Haushoferin natsitausta ei ole onneksi estänyt geopolitiikan tutkijoita ja valtiomiehiä tarkastelemasta hänen ajatuksiaan. Aivan kuten tämä saksalainen geopolitiikan pioneeri arvioi jo yli yhdeksänkymmentä vuotta sitten, Kiina on nousemassa suurvalta-asemaan. 2000-luvulla globaalin geopolitiikan painopiste on siirtymässä Aasiaan.

Tarkkanäköinen Haushofer aavisti asioiden kulun jo vuonna 1939. "Jos voisi syntyä imperiumi, jolla olisi Japanin sielu Kiinan ruumiissa, se olisi voima, joka jättäisi varjoonsa jopa Venäjän ja Yhdysvaltojen imperiumit", hän kirjoitti. Epäilemättä Haushoferia saattaisi ilahduttaa Kiinan ja Venäjän nykyinen strateginen kumppanuus. Jos vielä Saksa karistaisi Yhdysvaltojen ikeen ja normalisoisi suhteensa Venäjään, Haushoferin "euraasialainen visio" saattaisi toteutua jossakin muodossa.

Heikko Eurooppa Yhdysvaltojen etu?

Väitän, että Yhdysvallat ei halua yhtenäistä Eurooppaa, vaan heikon mantereen, jonka valtioita Washington voi käyttää hyväkseen omien intressiensä mukaisesti. Aiemmin tämä epäkiitollinen alamaisen rooli on euroatlantisteille kelvannut, mutta viimeistään Trumpin presidenttikauden turbulenssi on muuttanut asennetta.

Trump määräsi jokin aika sitten osan amerikkalaisjoukoista vedettäväksi pois Saksasta, mikä järkytti jenkkien läsnäoloon tottuneita. Virallinen selitys oli, että Amerikassa ollaan petytty siihen, että Berliini on valmis maksamaan mieluummin venäläisestä kaasusta kuin Washingtonin "suojelusta". Trump on valittanut jo vuosia, että Yhdysvaltoja käytetään hyväksi ja euromaat, Saksa eritoten, eivät maksa tarpeeksi meren takaiselle mafiosolle.

Kuitenkin vain kuutisen tuhatta sotilasta palaa kotiin Yhdysvaltoihin, loput sijoitetaan muihin, Washingtonille yhä uskollisiin euromaihin, kuten Italiaan, Belgiaan sekä Baltian maihin. Aina innokas Amerikan vasalli Puola halusi lisää amerikkalaissotilaiden "suojelua", mutta saakin vain tuhat uutta sotilasta. Heitäkään ei sijoiteta provosoivasti Venäjän rajalle kuten Puolassa varmasti toivottiin, vaan aivan Saksan tuntumaan.

Trumpin hallinto haluaa rahastaa jäljellä olevalla valta-asemallaan ja sotilasmahdillaan, mutta asioiden yksityiskohtaisempi tarkastelu paljastaa, että meneillään on merkittävämpi muutos. Washington on menettämässä otteensa Euroopasta ja tapahtumat Saksassa voivat olla alkua dominoefektille. Berliinille vihoitteleva Washington siirtää myös amerikkalaisjoukkojen Euroopan päämajan Saksan Stuttgartista Belgiaan.

Suomalaisatlantistit pelkäävät joutuvansa valitsemaan Yhdysvaltojen ja EU:n välillä, vaikka tähän asti on saatu amerikkalaistua rauhassa euroilla maksaen. Ranskalais-saksalaisen liittouman myötä Yhdysvalloilla on vastassaan vakavasti otettava geopoliittinen kilpailija Euroopassa. Uudessa tilanteessa niinistöläiset haluavat turvautua edes tähän, kuten presidentin viimeisin puhe paljasti. Unioni on tähän saakka ollut Amerikalle alisteinen; Washington yrittää varmasti viimeiseen asti estää itsenäisemmän eurooppalaisen valtakeskuksen synnyn.

Miten tämä voitaisiin sitten estää? Rauhan ajan on päätyttävä Euroopassa, muuten amerikkalaisten "suojelupalvelut" eivät kiinnosta enää ketään. Lähitulevaisuudessa euromaissa on siis odotettavissa levottomuuksia aivan kuten Lähi-idässä ja muuallakin, missä Yhdysvallat ajaa omia etujaan lumedemokratian ja ihmisoikeuksien nimissä. Voisiko siis olla, että esimerkiksi Ranskan keltaliivien liikehdintä onkin amerikkalaisohjattua värivallankumousta Macronia ja eurofederalisteja vastaan?

Eurooppa ei ole kyennyt normalisoimaan suhteitaan Venäjään, mikä lienee Washingtonille suuri helpotus. Venäjän uhkaa euromaille on pyritty paisuttelemaan määrätietoisella hybridivaikuttamisella ja muilla operaatioilla. Toisin kuin lännen valta(vale)media antaa ymmärtää, Venäjän ja Kiinan intresseissä ei ole heikko Eurooppa, vaan molemmat suurvallat ovat toivoneet euroalueesta itselleen kumppania kaupan ja teknologian saralla. Tämä ei Yhdysvalloille tietenkään sovi.

Myös Euroopassa on varauduttu muutokseen. Pari vuotta sitten Ranskan presidentti Macron sanoi haluavansa Venäjän mukaan eurooppalaiseen puolustusyhteistyöhön, mikä kuulosti jo paremmalta, mutta herätti varmasti huolta Yhdysvalloissa. Ei ihme, että Trump ei ole arvostellut Putinin Venäjää yhtä kovin sanoin kuin aiemmat amerikkalaishallinnot. Vaikka Trump jatkaisi presidenttinä toiselle kaudelle, Venäjä tuskin vaihtaa Kiinan kanssa solmittua strategista kumppanuuttaan epäluotettavaan yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa.

Mutta spekuloidaan lisää. Jos Eurooppa päätyisi kaaoksen valtaan talouskriisin, sodan tai sisäisten levottomuuksien vuoksi, Yhdysvallat voisi esittää taas suojelijan roolia, rahastaa euromaita ja parantaa ennen kaikkea omaa asemaansa nyt, kun ollaan siirtymässä vanhasta tutusta kansainvälisestä järjestyksestä uuteen ja tuntemattomaan.

Yhdysvallat tarvitsisi ainakin osan euromaista apureikseen myös Kiinaa vastaan: löytyykö Washingtonilta tarvittavaa vipuvoimaa kiristää maat mukaan uuden kylmän sodan "antikommunistiseen rintamaan", jota on Suomessakin kuulutettu? Italiassa oikeistopopulistit ovat tähän jo valmiita.

Onnistuuko Euroopan palata geopoliittiseen ajatteluun ja muodostaa eurooppalainen "imperiumi"? Vuonna 2008 globaaleja muutoksia arvioiva amerikkalaisraportti ennusti, että "vuoteen 2025 mennessä EU on saanut päätökseen institutionaaliset uudistuksensa ja vakiinnuttanut itsensä poliittisena kokonaisuutena". Amerikkalaisarvion mukaan unioni tulee kuitenkin olemaan hajanainen, sisäisesti riitaisa "ontuva jättiläinen", euroskeptisten kansalaisten muodostama yhteisö, jolla on vain vähän todellista kansainvälistä valtaa.

Tulevaisuuden skenaarioissa yksi vaihtoehto on, että Eurooppa on oma geopoliittinen poolinsa, oma napansa moninapaisessa maailmassa, joka sekä kilpailee että tekee yhteistyötä Yhdysvaltojen, Venäjän, Kiinan, Intian ja muiden valtakeskusten kanssa.

Euroalueen sisäistä epävakautta lisäävät pakolaisten ja maahanmuuttajien huomattava määrä eri jäsenmaissa. EU:n toimielimet yrittävät etsiä tapoja integroida maahanmuuttajia ja heidän lapsiaan paremmin. Samaan aikaan maahanmuuttokriittiset puolueet hyödyntävät syntyneitä jännitteitä poliittisesti.

Jos taas Yhdysvallat onnistuu iskemään lisää kiilaa euromaiden välille ja unioni hajoaa, voi käydä niin, että osa euromaista jää angloamerikkalaiseen valtapiiriin ja loput osaksi venäläistä maailmaa. Suomi jäisi tuolloin melko varmasti Venäjän etupiiriin, mikä kauhistuttaa sekä euroglobalisteja että angloamerikkalaista hegemoniaa haluavia. Tästäkin syystä Suomen eliitti on päättänyt puolustaa "vahvaa unionia". Yhteistyö Venäjän kanssa saattaa tosin tulla eteen sielläkin.

Joe Biden neokonservatiivien ehdokkaana

Joe Biden

Yhdysvaltojen presidentinvaalien alla on nähty, kuinka jatkuvaa sotimista tukevat George W. Bushin kauden neokonservatiivit ovat siirtyneet tukemaan avoimesti Joe Bideniä Donald Trumpin sijaan. Suomessa kokoomuslainen verkkolehti raportoi asiasta ilmeisen tyytyväisenä.

Bidenin linjapuhe olikin kuin neokonservatiivien käsialaa. Siinä luvattiin tehdä "paluu tulevaisuuteen", jossa Yhdysvallat taas johtaa maailmaa. Jälleen kerran demokratia on uhattuna ja sitä Biden puolustaisi "niin kotona kuin ulkomailla". Retoriikan takaa pilkistelee vanha kehno interventionismi.

Biden olisi monille muutoksista huolestuneille tervetullutta paluuta tuttuun Amerikka-keskeiseen maailmanpolitiikkaan. Retoriikka ei olisi enää Trumpin tyyliin suoraa, vaan teennäisempää ihmisoikeus- ja vapausjargonia veristen vallanvaihto-operaatioiden kera. Hillary Clintonin häviöstä vieläkin järkyttyneet turpokeskustelijat toivovat Bidenin voittoa, jotta Trumpista, tuosta "sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen" romuttajasta, päästäisiin vihdoin eroon.

Biden on arvostellut Trumpin ihailevaa suhtautumista "šakkimestari" Putiniin ja muihin lännen kilpailijoihin ja luvannut, että hänen johdollaan Yhdysvallat antaisi kovan vastuksen sekä Venäjälle että Kiinalle. Myös Iranin uhkaan puututtaisiin, eikä "diktaattorien" kanssa kaveerattaisi, kuten Trump on Bidenin mielestä tehnyt. Koronakriisiin Biden puuttuisi pikatesteillä ja koko maan kattavalla maskipakolla.

Lännen valta(vale)media hehkutti viime vaalien alla jo etukäteen Clintonin varmaa voittoa. Bidenin kohdalla on toimittu miltei samoin ja kommenteissa miehen esiintymisistä ei ole ollut objektiivisuuden häivääkään. Ettei vain ylimielisyys kostautuisi jo toistamiseen? Toisaalta on arvioitu, että äänestyksen jälkeen Biden julistautuu presidentiksi joka tapauksessa. Trump aiotaan kammeta ulos Valkoisesta talosta vaikka väkisin.

Vaikka suhtaudun Trumpiin erittäin kriittisesti, on Bidenin neokonservatiiveilta saama tuki muuttanut mieltäni sen verran, että Trump on nyt virallisesti kahdesta pahasta se pienempi. Neokonservatiiveilta ei hänelle ääniä heru, sillä Trumpin kaudella ei ole aloitettu uusia sotia. Biden taas on aina antanut tukensa Yhdysvaltojen runteluprojekteille, kuten Irakin sodalle.

Yhdysvallat tulee jatkamaan hybridisotaansa euraasialaisia valtoja vastaan, oli symbolisena johtajana marraskuussa kumpi tahansa. Koska Trumpin valinta ärsyttäisi niin monia rasittavia tyyppejä, toivon oranssimiehelle toista kautta ja samalla jatkoa Yhdysvaltojen valta-aseman hiipumiselle. Myös Mike Pompeolle Trump voisi antaa seuraavaksi potkut.

Moskovalaisprofessori: Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina tulevat vielä yhdistymään

Kansojen ystävyyden suihkulähde Moskovassa.

Moskovan Ranepa-yliopiston professori Vladimir Sokolov uskoo, että Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina tulevat "ennemmin tai myöhemmin" yhdistymään yhdeksi valtioksi, sillä ne jakavat yhteisen kulttuurin.

Sokolov uskoo, että näiden kolmen naapurimaan yhdistymistä jouduttaa "länsimaisten arvojen yleinen rappeutuminen". Itse lisäisin, että Vladimir Putinin pitkän aikavälin poliittisena tavoitteena lienee alusta asti ollut entisen Neuvostoliiton russofonisten alueiden uudelleenintegrointi Venäjään.

Antamassaan haastattelussa Moskovski Komsomolets-sanomalehdelle uuden "venäläistä mielenlaatua" käsittelevän kirjansa johdosta, professori Sokolov sanoi, että "itäslaavien sivilisaation" tulee päättää, haluaako se kulkea länsieurooppalaisten maiden suuntaan, vaiko seurata omaa polkuaan.

Sokolovin mielestä on "tragedia, jos moderni Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä päätyvät tekemään kaiken samalla tavalla kuin lännessä". "Kun Amerikka hiipuu pois, kaikki jotka ovat valinneet sen edustaman polun, tulevat myös häviämään. Vain ne valtiot, jotka kulkevat omaa tietään, tulevat selviytymään", Sokolov arvioi.

Kysyttäessä mielipidettä Valko-Venäjän tapahtumiin, Sokolov kiistää ajatuksen, jonka mukaan Valko-Venäjän tulisi katsoa länteen. Hän ajattelee, että mitä tulee "mentaliteettiin, historiaan, elämäntapaan ja kulttuuriin", valkovenäläiset kuuluvat ensisijaisesti venäläiseen maailmaan.

"Kaikkien ihmisten näissä entisen Neuvostoliiton tasavalloissa tulisi ymmärtää, että erillämme olemme heikkoja", Sokolov arvioi. Yhdessä Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina ovat voimakkaita, mutta erillään "helpommin tuhottavissa". Tulevaisuus kuuluu sivilisaatiovaltioille.

Venäjä ja Valko-Venäjä ovat olleet valtioliitossa vuodesta 1999 saakka. Kansalaisilla on oikeus liikkua vapaasti maasta toiseen ilman viisumipakkoa. Valtioliittosopimusta allekirjoitettaessa tavoitteena oli lopulta yhdistää maat yhdeksi valtioksi, jolla olisi yhteinen valtionpäämies, parlamentti ja oikeuslaitos. 21 vuotta myöhemmin, nämä suunnitelmat eivät ole vielä toteutuneet.

Valko-Venäjän presidentinvaaleista alkaneen sisäpoliittisen kriisin ja ulkovaltojen sekaantumisen vuoksi, aika voi olla kypsä siirtää valtioliitto konkreettisemmin käytäntöön. Valko-Venäjälle paras vaihtoehto olisi syvempi integroituminen Venäjään eikä länteen.

Trotski, länttä hallitsevan eliitin esikuva

Varakkaaseen juutalaisperheeseen Etelä-Venäjällä (nykyisessä Ukrainassa) 7. marraskuuta 1879 syntynyt Lev Bronstein liittyi jo varhain vallankumouksellisiin poliittisiin piireihin.

Vuonna 1898 Bronstein pidätettiin poliittisen toimintansa vuoksi ja hänet karkotettiin Siperiaan. Vuonna 1902 hän pakeni karkotuspaikastaan ulkomaille, jättäen jälkeensä vaimonsa ja kaksi lastaan. Hän otti tämän episodin jälkeen käyttöön Odessan vankilan päävanginvartijan nimen "Trotski", jolla hänet sittemmin opittiin tuntemaan.

Trotski päätyi Pariisiin, jossa hän toimitti radikaalia sanomalehteä yhdessä Vladimir Leninin kanssa. Jo tässä vaiheessa Trotskiin suhtauduttiin penseästi vasemmistolaisissa piireissä; hän tuntui olevan aina oppositiossa. Trotski meni uusiin naimisiin ja sai jälleen kaksi lasta.

Trotski palasi Venäjälle ja osallistui vuoden 1905 vallankumoukseen. Hänet valittiin Pietarin työläisten neuvoston johtoon, mutta uusi pidätys seurasi kansankiihottajaa pian sekä karkotus Siperiaan tammikuussa 1907. Trotski pakeni vielä samana vuonna Wieniin, jossa hän jatkoi kirjoittamista. Näihin aikoihin Trotski kehitteli myös "jatkuvan vallankumouksen" teoriansa.

Helmikuun vallankumouksen puhjetessa Venäjällä kosmopoliitti Trotski oleili Yhdysvalloissa. On väitetty, että Trotskin taustarahoittajina olisivat toimineet varakkaat amerikkalaispankkiirit kuten Jacob Schiff. Trotskin suosioon New Yorkin juutalaisyhteisössä vaikutti myös hänen mielipiteensä, jonka mukaan tsaari oli antisemitisti.

Vallankumouksen jälkeen Trotski palasi Venäjälle vuonna 1917. Hän liittyi aluksi sosiaalidemokraatteihin ja myöhemmin bolševikkeihin. Trotski nousi lopulta bolševikkipuolueen johtoon ja lokakuun vallankumouksen jälkeen hänestä tuli uuden hallituksen sotilas- ja laivastoasiain kansankomissaari.

"Puolustusministerin" tehtävissä Trotski oli luomassa puna-armeijaa ja vaikuttamassa bolševikkien voittoon Venäjän sisällissodassa. Hän oli omalta osaltaan vastuussa teloituksista, Kronstadtin kapinan kukistamisesta ja bolševikkivastaisen toiminnan väkivaltaisesta tukahduttamisesta.

Leninin kuoltua vuonna 1924 Trotski oli hänen seuraajaehdokkaanaan Neuvostoliiton johtoon. Tätä lännen varhaiset globalistit olivat odottaneet. Stalinin ja keskuskomitean enemmistön onnistui kuitenkin syrjäyttää Trotski puoluejohdosta. Merkittävät ideologiset erimielisyydet olivat yksi syy Trotskin ja Stalinin huonoihin väleihin. Trotski ajoi "proletaarisen internationalismin" oppia Stalinin kansallismielisen geopolitikoinnin sijaan.

Trotskin kehittelemän "jatkuvan vallankumouksen" teorian mukaan kommunistista vallankumousta olisi levitettävä Venäjän rajojen ulkopuolelle. Stalin ja hänen kannattajansa ajoivat puolestaan "sosialismia yhdessä maassa", jonka mukaan olisi keskityttävä Neuvostoliiton valtion rakentamiseen. Trotskista tämä oli kommunismin vääristelyä ja suorastaan "kansallissosialismia".

Helmikuussa 1929 Trotski karkotettiin lopullisesti Neuvostoliitosta. Trotski eli maanpaossa ensin Turkissa, myöhemmin Ranskassa ja Norjassa. Neuvostoliitto puuttui peliin ja Trotski joutui jättämään Norjankin. Trotski päätyi Meksikoon, jossa hän jatkoi kirjoittamista ja Stalinin arvostelemista.

Useiden salamurhayritysten jälkeen espanjalaissyntyinen stalinisti Ramón Mercader iski Trotskia jäähakulla päähän tämän toimistossa Meksikon Coyoacánissa elokuun 20. päivä vuonna 1940. Trotski kuoli saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä sairaalassa. Trotski on haudattu nyt kotimuseona toimivan talonsa puutarhaan.

Trotskin kannattajat pitivät yllä Trotskin vuonna 1938 perustamaa kansainvälistä yhteistyöjärjestöä, "neljättä internationaalia". Erilaiset ryhmittymät hajosivat aina vain pienempiin marginaalisiin toimijoihin. Suomessa toimii yhä Sosialistiliitto (aiemmin "Kommunistinuoret"), joka kuuluu trotskilaiseen "kansainvälisen sosialismin" suuntaukseen.

Kaikki Trotskin ideologiset perilliset eivät ole jääneet marginaalivasemmistoon, vaan ovat siirtyneet valtavirran politiikkaan esimerkiksi Yhdysvalloissa. Moni trotskilainen päätyi niin sanotun "neokonservatismin" kannattajaksi, jolla on ollut merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan.

Neokonservatismissa vanha trotskilainen usko maailmanvallankumoukseen vaihtui yhden supervallan malliin: oppiin Yhdysvaltojen globaalista valta-asemasta ja liberaalidemokratian levittämisestä kaikkialle vaikka sotilaallisin keinoin.

Ohuen ideologisen verhon takana on tavoitteena kuitenkin ollut aina vain pienen ylikansallisen piirin taloudellisen ja geopoliittisen hegemonian ylläpitäminen. Trotskilaistaustaiset talouseliitin edustajat ja poliitikot ovat ajaneet myös ajatusta "globaalihallinnosta" ja "uudesta maailmanjärjestyksestä".

Korona- ja talouskriisin myötä on käynnissä "suuri resetointi", kuten Maailman talousfoorumin puheenjohtaja Klaus Schwab on esittänyt. Siinä missä Trotski tekopyhästi kritisoi Stalinin Neuvostoliittoa "valtiokapitalismista" (hieman kuten lännessä nykyään kritisoidaan Kiinaa ja Venäjää), trotskilaiset globalistit ehdottavat nyt kriisiytyneen kapitalismin nollausta ja uudelleen käynnistämistä.

Kaavaillut uudistukset eivät kuitenkaan poista ongelman alkusyytä eli riistokapitalismia itseään, eikä trotskilaisia globalisteja uhkaa kukaan edes jäähakulla.

Värivallankumousmies Bernard-Henri Lévy Valko-Venäjän opposition tukena

Svetlana Tikhanovskaja ja Bernard-Henri Lévy

Kun Valko-Venäjän opposition Svetlana Tikhanovskaja poseeraa valokuvassa värivallankumouksia tukevan ranskanjuutalaisen "sotareportterin" ja miljonäärin Bernard-Henri Lévyn kanssa, voi päätellä, mille taustavoimille tämäkin "oppositioehdokas" tekee työtään.

Tikhanovskajan tapaaminen Lévyn kanssa voi olla esimakua tulevasta Valko-Venäjän runtelusta. Lévy on ollut mukana monissa kumouksissa ja verisissä vallankaappauksissa, osoittaen aina äänekkään hyväksyntänsä länsiglobalistien vastustajien väkivaltaiselle syrjäyttämiselle.

Vuonna 1999, Lévy tuki serbejä vastaan taistellutta, CIA:n avittamaa "Kosovon vapautusarmeijaa" ja kehotti Nato-maita pommittamaan Jugoslaviaa. Tällä välin vapautusarmeija teki omia iskujaan sekä sieppasi serbiviranomaisia ja siviilejä. Nato hoiti kuitenkin lopulta Serbian joukkoja vastaan suunnatut varsinaiset sotatoimet.

Samana vuonna Lévy suositteli länsimaita tunnustamaan tšetšeeniseparatistien "Itškerian tšetšeenitasavallan" sekä tšetšeenikenraali Aslan Mashadovin, joka oli julistautunut "tasavallan" presidentiksi. Alue vajosi pian anarkiaan ja siellä vahvistui ääri-islamilainen suuntaus.

Vuonna 2003, Lévy osoitti tukensa Mikheil Saakašvilille, joka nousi Georgian johtoon pitkäaikaisen presidentti Eduard Ševardnadzen syrjäyttäneessä niin sanotussa "ruusuvallankumouksessa". Tuolloinkin taustasyyksi kelpasi epäily vaalivilpistä.

Saakašvili aloitti valtaan noustuaan uusliberaalit talousuudistukset, jotka johtivat joukkoirtisanomisiin valtion ennen omistamissa yrityksissä (samaa on luvassa Valko-Venäjälläkin, mikäli värivallankumous onnistuu).

Vuonna 2008, Georgian ja Venäjän välille syttyi sota Etelä-Ossetiassa. Lévy pakkasi matkalaukkunsa ja lensi paikan päälle. Erikoismies kirjoitti sodankäynnistä ja antoi silminnäkijäkuvauksia tapahtumista, joita hän ei ollut edes nähnyt. Lévy vaati kansainvälistä yhteisöä painostamaan Venäjää kaikin sotilaallis-poliittisin keinoin.

Vuonna 2011 Lévy oli avainroolissa neuvoessaan Ranskan presidentti Nicolas Sarkozya, jotta tämä liittyisi Naton koalitioon ja tukisi kapinallisia ilmaiskuin Muammar Gaddafin ja hänelle uskollisten joukkojen kukistamiseksi. Aivan vastikään, tämän vuoden heinäkuussa, Lévy herätti närkästystä vierailemalla Libyan taistelukentillä "Wall Street Journalin lähettämänä".

Vuonna 2012 Lévy vaati "sotilaallista interventiota" myös Syyriaan presidentti Bašar al-Assadin hallituksen kaatamiseksi. Lévyn toiveet ovat sittemmin toteutuneet ja Syyriaa on viime vuodet raunioitettu lännen ja sen rahoittamien jihadistiryhmien avulla. Myös Lévylle rakas Israel, jonka armeijan operaatioita ranskalaissionisti on päässyt seuraamaan, on ruhjonut Syyriaa laittomasti pommikoneillaan.

Vuoden 2014 helmikuussa, Lévy oli Kiovan Maidanin aukiolla tukemassa Ukrainan värivallankumousta ja presidentti Viktor Janukovytšin syrjäyttämistä. Lévy on vieraillut Ukrainassa uudestaan Petro Porošenkon presidenttikaudella ja onpa hänet kuvattu palaverissa myös sittemmin presidentiksi nousseen Volodymyr Zelenskyin kanssa.

Nyt Lévy on tukemassa Valko-Venäjän värivallankumousta, jonka tarkoituksena on kaataa Aleksandr Lukašenko ja asettaa nukkepresidentiksi Tikhanovskaja (tai joku muu lännen suunnitelmiin sopiva hahmo). Vallanvaihdon jälkeen maan "demokratiakehitystä" ryhdyttäisiin tukemaan toden teolla läntisellä tuhokapitalismilla. Kaasu, öljy sekä geopolitiikan valtakuviot ovat tässäkin taustalla.

Pahan ilman lintu Lévy tuntuu olevan aina paikalla siellä, missä on odotettavissa vallanvaihto-operaatio, sodankäynti, hävitys ja kuolema. Niin nytkin Valko-Venäjän tapauksessa, jossa on lännen tuella osoitettu mieltä kohta kaksi viikkoa. Toivottavasti Lévyn ja kumppaneiden suunnitelmat eivät tällä kertaa toteudu.

Dugin: Valko-Venäjän tapahtumat häpeäksi Venäjälle

Aleksandr Dugin

Aleksandr Dugin on seurannut Valko-Venäjän tapahtumia ja kommentoi niitä kirjoituksessaan, joka on julkaistu myös konservatiivisen Izborskin klubin sivuilla.

Izborskin klubi on kansallismielisten venäläisupseerien, lehtimiesten, kirjailijoiden ja muiden tahojen "kerho", asiantuntijaorganisaatio, joka ajaa "Venäjän imperiumia".

Duginin mielestä venäläinen maailma, Russki mir, "oli, on ja tulee olemaan olemassa", mutta hän katsoo, ettei Venäjän "nykyinen poliittinen järjestelmä" virkamiehineen ja poliitikkoineen aio eikä voi sitä kunnolla puolustaa.

"Se, mitä Valko-Venäjällä nyt tapahtuu, ei ole niinkään häpeäksi Lukašenkolle, vaan Venäjälle. Se on seurausta epäonnistuneesta Euraasian integraatiopolitiikasta", Dugin arvioi. Nyt länsi yrittää rapauttaa Venäjän ja Valko-Venäjän valtioliiton ja saada uutta jalansijaa alueella.

"Venäjä on sekaannuksen tilassa", politologi väittää. Maa ei ole edes Putinin johdolla täysin palautunut "90-luvun globalistisesta miehityksestä", eikä parantunut "Gorbatšovin ja Jeltsinin aikakauden kansallisten etujen pettämisen epidemiasta". Venäjän alaluisua on "pehmennetty ja hieman hidastettu", mutta nykypolitiikalla sitä ei voida loputtomasti estää.

Putinin hallinto lykkää vääjäämätöntä ja tarjoaa kansalaisille tilaisuuden nauttia olemassa olevista eduista. Ulkopuolelta Venäjää uhkaillaan edelleen, mutta tähän uhkaan ei täysipainoisesti vastata, vaan tilanteita väistellään. Venäläiset patriootit ovat huolissaan.

Jotta saavutetuista eduista voitaisiin pitää kiinni, täytyisi "uhrata unelma venäläisestä maailmasta, sen sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, ihanteista, kulttuurista, ja ihmisyydestä", Dugin kritisoi venäläisen politiikan voimattomuutta. Suurvaltaidentiteetti tuntuu olevan hukassa, vaikka lännen informaatiovaikuttajat yrittävätkin luoda päinvastaisia uhkakuvia.

Kun epätyydyttäviä olosuhteita täytyy vain sietää, ihmisten tyytymättömyys tapahtumien kulkuun ja omaan osaansa lopulta purkautuu tavalla tai toisella. "Jotain samansuuntaista on pienemmässä mittakaavassa tapahtunut Valko-Venäjällä", Dugin olettaa.

Dugin katsoo, että Putin on menettänyt suurelta osin kannattajakuntansa entisen ydinjoukon eli isänmaallisten tuen. Ainoa syy, mikä on estänyt heitä siirtymästä suoraan vastarintaan Putinia vastaan, ovat hallintokoneiston liberaalit. Patriootit pidättäytyvät toimimasta nähdessään, että venäläiseliitin liberaalit vastustavat yhä Putinia.

Mutta jossain vaiheessa raja tulee vastaan, Dugin uskoo. Kukaan ei odota Putinilta enää mitään, siinä mielessä hän on presidenttinä jo "rampa ankka". Venäjän valtapuolueen "Yhtenäisen Venäjän" tunnuslause on kuin entinen punk-rockin motto, "ei tulevaisuutta", Dugin synkistelee.

"Meille vakuutellaan, että Minskissä kaikki on hallinnassa", Dugin sanoo. Hän pelkää, että Kremlin ainoa "ovela suunnitelma" on sopia asiat Valko-Venäjän oppositiovoimien kanssa. Lännessä valta(vale)media yrittää edelleen pelotella, että Venäjä tekee sotilaallisen väliintulon naapuriinsa, mutta näin tuskin tulee käymään.

Pitääkö Venäjän jälleen kerran "kiltisti niellä kaikki" ja antaa lännen toiveiden toteutua? Duginin mielestä Putin ajattelee liikaa sitä, "millainen kuva hänestä jää tulevien sukupolvien muistoihin". "Putin on unohtanut venäläisen maailman ja hänet lähipiireineen tullaan muistamaan vain mitättömistä intresseistään", venäläisfilosofi ennustaa.

Dugin on oikeassa siinä, että Venäjä ei voi jatkaa näin pehmeällä linjalla. Geopoliittisesti olisi tehtävä voimakkaampia siirtoja, eikä luovia vain diplomatian keinoin länttä hallitsevan eliitin hybridisodankäynnin kohteena. Ehkä tuleva talousromahdus luo perustan uudelle ajalle, jolloin Venäjänkään ei enää tarvitse mielistellä lännen finanssijärjestelmää ja olla sen mielivallan armoilla.

Venäjän seuraava siirto Valko-Venäjä-pelissä

Valko-Venäjän värivallankumous jatkuu edelleen. Lukašenkon vaalivoittoa ei ole hyväksytty, vaan hänen eroaan vaaditaan niin kotimaassa kuin länsimaissa. Viimeisimpänä vetonaan Lukašenko on taipunut uusiin vaaleihin perustuslakimuutoksen astuttua voimaan.

Esiin piirtyvä kuvio on perin tuttu: Kuin Juan Guaidó Venezuelassa, myös Valko-Venäjän oppositioehdokas, Liettuaan paennut Svetlana Tihanovskaja, on ilmoittanut olevansa valmis väliaikaiseksi "kansalliseksi johtajaksi" ennen uusia vaaleja. Atlanttiselle vallalle alisteiset naapurimaat Liettua ja Puola ovat asettuneet tukemaan oppositiota ja mielenosoittajia.

Europarlamentissa EPP-, S&D-, Renew Europe- ja ECR-ryhmien sekä vihreän ryhmän johtajat ovat julkaisseet kannanoton, jossa todetaan, etteivät ryhmät tunnusta Lukašenkoa enää Valko-Venäjän presidentiksi. Ryhmät vaativat lisäksi jo ennalta Venäjää pidättäytymään "kaikenlaisesta sekaantumisesta" Valko-Venäjän asioihin.

Myös EU-johto väittää seisovansa "Valko-Venäjän kansan rinnalla", mutta samalla maalle on väläytelty aiempaa laajempia pakotteita, jos tilanne ei muutu länsivalloille mieluisammaksi. Unionista irtautunut pikku-Britanniakin ilmoitti, ettei se tunnusta Valko-Venäjän viikon takaisten presidentinvaalien tulosta. Kaikki samat tahot, jotka vaativat Yhdysvaltojen kera Venezuelan Nicolas Madurón eroa, ovat jälleen asialla.

On huvittavaa, kuinka "vapautta ja demokratiaa" puheissaan mielellään korostavat euroatlantistit vaativat Venäjää olemaan puuttumatta lähialueen tapahtumiin, samalla kun lännen agentit härskisti työstävät Valko-Venäjällä vallanvaihtoa värivallankumouksen välityksellä. Meillä uutisoidaan vain Valko-Venäjän "laajasta ilmapiirin muutoksesta".

"Kansa" saa toki äänensä kuuluviin tässä vaiheessa kaduilla punavalkolippuja heilutellessaan ja haukkuessaan Lukašenkoa lännen kirjeenvaihtajille, mutta sananvalta päättyy, jos lännen vallanvaihtokoneisto saa maan otteeseensa. Milloin joku CIA:n sovittama nykyversio Scorpionsin kappaleesta Wind of Change kajahtaa valkovenäläisistä kaiuttimista?

On selvää, että Valko-Venäjän kärjistynyttä tilannetta organisoimassa on ollut myös ulkopuolisia tahoja. Tilanne on muuttunut niin huolestuttavaksi, että sopii kysyä, antaako Kreml kansanjoukkojen syrjäyttää Lukašenkon? Alue on Venäjälle turvallisuusstrategisesti tärkeä ja sukukansana valkovenäläiset ovat osa venäläistä maailmaa. Mitä tekee Putin?

Iltapäivälehdessä on uutisoitu, että venäläiset kuorma-autokolonnat olisivat matkalla kohti Valko-Venäjän rajaa. Kymmenien kuorma-autojen epäillään kuljettavan Venäjän kansalliskaartin tai erikoisjoukkojen sotilaita. Toteuttaako Venäjä sotilaallisen väliintulon vai onko kyseessä uutisankka? Valko-Venäjä on aloittanut sotaharjoitukset länsirajallaan, ehkä Venäjä osallistuu niihin?

Itse arvioisin, että niin kauan kuin Venäjä suostuu pelaamaan lännen demokratiapelikirjan säännöillä, se tulee häviämään. Kiina on toista maata: maassa ei ole monipuoluejärjestelmää eikä yhtä suurta tarvetta pelätä demokratian Troijan hevosta. Jos haluaa rakentaa omaa sivilisaatiovaltiotaan eikä osallistua lännen liberalismin projektiin, silloin kannattaa edetä tinkimättömästi omalla linjallaan.

Venäjä ei halua Valko-Venäjästä toista Ukrainaa. Valko-Venäjä kuuluu yhä Moskovassa päämajaansa pitävään Kollektiiviseen turvallisuusjärjestöön sekä Euraasian talousunioniin, joten tilanne ei ole aivan sama kuin Kiovan Itsenäisyydenaukiolla vuonna 2014. Oppositioehdokas Tihonovskaja on tosin sanonut, ettei pidä Valko-Venäjän valtioliittoa Venäjän kanssa tärkeänä.

Olisiko Venäjän siis parempi toimia omaa valtioetua ajaen ja olla mieluummin lännen vihaama ja pelkäämä kuin antaa vastapuolen edetä alue alueelta Moskovaa kohti? Pakotteita on jo ennestään ja Venäjää vastaan käydään jatkuvaa hybridisotaa, joten muuttuisiko mikään oleellisesti, jos Venäjä puuttuisi tavalla tai toisella Valko-Venäjän asioihin?

Mitä tulee seurauksiin lähiympäristössä, Euroopan unionille Venäjän väliintulo Valko-Venäjällä olisi diplomaattinen painajainen, josta unioni ei ehkä selviäisi yhtenäisenä. Mutta voihan olla, että Venäjäkin jatkaa mukana demokratiailveilyssä ja asettuu lännen tavoin tukemaan jotain tulevien vaalien ehdokasta.

Valko-Venäjän epävarma tulevaisuus

Oltiinpa Aleksandr Lukašenkosta mitä mieltä tahansa, hän on ainoa henkilö, joka voi taata Valko-Venäjän itsenäisyyden, kirjoittaa Petri Krohn.

Jos Lukašenko syrjäytetään, Valko-Venäjä tullaan integroimaan Venäjän federaatioon tai se päätyy Ukrainan tapaan lännen ja sotilasliitto Naton miehitysjärjestelmän haltuun.

Krohnin mielestä valkovenäläiset ovat jo vuosia sitten päättäneet, että heille sopii Lukašenkon elinikäinen presidenttiys. Niinpä vaaleja ei edes tarvitsisi enää järjestää. Oppositioehdokkaat eivät ole koskaan kyenneet haastamaan Lukašenkoa kansanäänestyksessä, mutta heitä on käytetty hyväksi lännen vallankaappausyrityksissä.

Lännen operaatiot ovat jo niin ennalta arvattavia, että ihmisten luulisi huomaavan, milloin sellainen projekti on käynnissä. Valko-Venäjän varalle laadittu toimintasuunnitelma on hyvin samanlainen kuin Venezuelassa, Boliviassa ja Libyassa. Tämä ei näytä länsimielisiä haittaavan. Mielenkiintoista onkin jälleen huomata, kuinka liberaaliglobalistit ja nationalistit ovat yhteisessä rintamassa Lukašenkoa vastaan.

Kumouskaava menee jokseenkin näin. Vaalit julistetaan laittomiksi jo ennen niiden järjestämistä. Aloitetaan koordinoitu valeuutisoperaatio kaikissa läntisissä tiedotusvälineissä ja kuvataan Lukašenko "pahana diktaattorina", joka surmaa omia kansalaisiaan. Tätä vyörytystä jatketaan vaalien alla, niiden aikana sekä niiden jälkeen. Ilman objektiivisen journalismin häivääkään, ryhdytään spekuloimaan vain siitä, milloin "diktaattori" kaatuu.

Värivallankumouksen edetessä, maan hallintoa vastaan hyökätään taloudellisen sodankäynnin keinoin eli omaisuuden takavarikoinnilla ja talouspakotteilla. "Vaalivilppiin" vedoten julistetaan lännen tukema oppositioehdokas lailliseksi presidentiksi (näin tehtiin epäonnistuneesti Venezuelassa, mutta Boliviassa vallanvaihtajilla olikin jo parempi onni).

Maahan lähetetään lännestä soluttautujia ja terroristeja lietsomaan levottomuuksia ja epävakautta. Jos tarpeeksi pitkälle mennään, aloitetaan ilmasodankäynti terroristien tukemiseksi ja julistetaan maahan "lentokieltoalue", kuten Libyassa.

Ukrainalla oli tärkeä rooli Euroopan turvallisuudelle; se toimi puskurina Venäjän ja Naton välillä. Tämä ei sopinut länttä hallitsevalle eliitille ja euroatlanttiselle poliittiselle johdolle. Nyt Yhdysvallat eurovasalleineen haluaa laajentaa käynnissä olevaa Euraasian vastaista hybridisotaansa Valko-Venäjälle.

Lukašenko on virheistään ja poliittisesta uhkapelistään huolimatta tietoinen lännen uhasta. Eilen sunnuntaina hän piti puheen Minskissä kymmenille tuhansille tukimielenosoitukseen osallistuneille. "Me emme tarvitse vieraita hallituksia, me tarvitsemme oman hallituksemme, omat johtajamme, jotka me itse valitsemme", presidentti sanoi saaden suosionosoituksia.

"He tarjoavat meille uutta hallitusta, he tarjoavat Naton sotilaita. He haluavat saattaa meidät köyhyyteen ja piiskata kuuliaisiksi", Lukašenko jatkoi. "En tule koskaan hyväksymään valtiomme alasajoa, enkä suostumaan siihen, että kaikki minkä olemme luoneet, tuhoutuisi", Valko-Venäjän johtaja jyrisi.

Valkovenäläisen politiikan tutkijan Aleksei Dzermantin mielestä maan suurten valtionyritysten työntekijöiden ryhtyminen lakkoon protestien tueksi, on osoitus siitä, että puolisosialistisesta järjestelmästä huolimatta, luokkatietoisuus on hävinnyt. Eri ammattiryhmät eivät ehkä täysin ymmärrä, että Lukašenkon jälkeinen järjestelmä tulisi vain heikentämään paikallisen työväestön asemaa.

Dzermantin mielestä Valko-Venäjän suuntautuminen länteen tapahtuisi työpaikkojen katoamisen kustannuksella: esimerkiksi tehtaat, jotka ovat länsimaisten yritysten kilpailijoita, yksinkertaisesti suljettaisiin. Jos taas Valko-Venäjä onnistuisi orientoitumaan uudelleen kohti Venäjää, maa saisi mahdollisuuden pitää kiinni edes joistakin valtio-omisteisista yhtiöistään.

Lännen interventioissa ja vallanvaihto-operaatioissa ei vaihdu vain maan johto, vaan yleensä myös talouspoliittinen linja, mikä vaikuttaa eniten paikallisten elämään. Länttä hallitseva eliitti suosii kapitalistista yksityistämispolitiikkaa, jolloin varallisuus siirtyy ulkomaisten sijoittajien käsiin. Toki Venäjälläkin oligarkit jo odottavat mahdollisia muutoksia Minskissä.

Jotta Valko-Venäjällä ei olisi edessään Ukrainan ja Georgian tie, tarvitaan tavalla tai toisella Venäjän apua. Lukašenko ja Putin ovatkin keskustelleet Valko-Venäjän tilanteesta kahdesti puhelimessa viikonlopun aikana. Onko apu diplomaattista vai sotilaallista, on vielä epäselvää. Ovatko läntiset tahot valmiita uuteen sotilaalliseen konfliktiin muuttaakseen geopoliittisen pelin asetelmaa?

Värivallankumous Valko-Venäjällä

Valko-Venäjällä on käynnissä värivallankumous. Lännen vasallimaista, kuten Ukrainasta ja Puolasta, on kuljetettu maahan mellakoitsijoita. Mukana on toki myös nuorempaa kantaväestöä, jotka haluavat lyhytnäköisesti "muutosta muutoksen vuoksi".

Valko-Venäjän poliisivoimat reagoivat laittomuuksiin, mutta meillä valta(vale)media näyttää kuvia vain rauhanomaisista, länsimielisistä liberaaleista ja valkoisiin pukeutuneista naisista ja kertoo viranomaisten harjoittamasta väkivallasta.

Lukašenkoa vaaditaan eroamaan vilpillisiksi syytettyjen presidentinvaalien vuoksi. Opposition ehdokas, vaalien jälkeen Liettuaan siirtynyt Svetlana Tikhanovskaja, on yllyttänyt ihmisiä jatkamaan mielenosoituksia, kunnes tavoite saavutetaan ja Valko-Venäjästä tulee lännen uusliberaali vasallivaltio. Ylikansallisten yhtiöiden liikemiehet odottavat jo kuumeisesti maan siirtymistä yksityistämispolitiikkaan.

Lännen eliitti ei voi hyväksyä Aleksandr Lukašenkon vaalivoittoa, koska Valko-Venäjä on kieltäytynyt talousliberalismista, eikä ole suostunut muuttumaan Naton tukikohdaksi Venäjää vastaan. Osittain Lukašenko voi syyttää nyt käynnissä olevasta vallanvaihto-operaatiosta itseään ja länsimielistä lähipiiriään. Lukašenko halusi lähentyä länttä, mutta saada taloudellista tukea myös Venäjältä. Tämä kahteen suuntaan pelaaminen on nyt kostautunut ja länsi haluaa "Euroopan viimeisestä diktaattorista" eroon.

Suomessa toimittajat, politiikan kommentoijat ja kaikkien puolueiden edustajat tuntuvat sosiaalisen median päivitystensä valossa olevan yhtä mieltä siitä, että Valko-Venäjäkin tarvitsee pikaisesti amerikkalaista "vapautta ja demokratiaa". Myös Venäjä-vastaiset etnonationalistit meillä ja Baltian maissa odottavat "diktaattori" Lukašenkon syrjäyttämistä ja maan "lännettämistä", vaikka enemmistö valkovenäläisistä kokee edelleen kuuluvansa venäläiseen maailmaan.

Valko-Venäjän sisäministeriö on varoittanut, että toteutuessaan "vallankumous ja sitä seuraava kaaos" johtaisivat talouden taantumaan ja maan epävakauteen. Tällaisia pitkän aikavälin vaikutuksia eivät mielenosoituksista innostuneet ajattele. Ulkomaisten tahojen lietsoma kapinahenki kostautuu varmasti, jos länttä hallitseva eliitti pääsee päättämään Valko-Venäjän sisäisistä asioista.

"Älkää menkö kaduille tänään. Teitä ja lapsianne käytetään tykinruokana! Ihmisiä Puolasta, Alankomaista, Ukrainasta ja Navalnyin tukijoita Venäjältä on tullut Valko-Venäjälle. Maatamme vastaan hyökätään", presidentti Lukašenko on vedonnut kansaan, pyytäen antamaan mahdollisuuden järjestyksen palauttamiseen.

Mitä tekee Venäjä? Kremlissä tuskin halutaan Ukrainan skenaarion toistuvan; Valko-Venäjä on tärkeä puskurivyöhyke Venäjän ja Naton välillä. Luotetaanko Moskovassa siihen, että mielenosoitukset ja ihmisjoukkojen liikehdintä saadaan kuriin Minskin toimesta? Kremlissä on varmasti punnittu erilaisia vaihtoehtoja. Tällä hetkellä tilanne näyttää pahalta, mutta ehkäpä enemmistö valkovenäläisistä osoittaa vielä haluavansa vakautta maahansa.

Sivilisaatiovaltioiden nousu

Xi Jinping ja Emmanuel Macron

"Kansallisvaltio" oli 1900-luvun keskeinen valtiomuoto. Kuten monet politiikan tutkijat, filosofit ja valtiotieteilijät ovat ennustaneet, 2000-luvusta voi tulla "sivilisaatiovaltioiden" vuosisata.

Sivilisaatiovaltio on maa, joka ei väitä edustavansa vain tiettyä historiallista aluetta, etnistä ryhmää, kieltä ja kulttuuria, vaan myös omaa erillistä sivilisaatiotaan. Tällaiset ajatukset ovat saaneet jalansijaa Kiinassa, Venäjällä, Intiassa, Turkissa ja muuallakin.

Yhdysvaltojen ylivallan heikentyessä ja läntisen arvopohjan ja auktoriteetin horjuessa, euraasialaiset haastajat ovat omaksuneet sivilisaatiovaltion mallin erottuakseen lännen kriisiytyneestä liberaalista järjestyksestä, sanoo Aris Roussinos.

Kuten politiikan tutkija Adrian Pabst on havainnut, "Kiinassa ja Venäjällä valtaa pitävät luokat ovat torjuneet länsimaisen liberalismin ja globaalin markkinayhteiskunnan laajentumisen. Ne määrittelevät maansa erillisinä sivilisaatioina, joilla on omat ainutlaatuiset kulttuuriset arvonsa ja poliittiset instituutionsa".

Nousevat vallat Kiinasta Venäjään ja Intiasta Turkkiin hakevat inspiraatiota liberalismia edeltävän ajan valtakunnista, joista ne katsovat pohjautuvansa, muokaten ei-demokraattisia, valtiokeskeisiä poliittisia järjestelmiään uuteen uskoon. Tällaista kehitystä vasten tarkasteltuna, 1900-luvun lopun liberaalidemokratian aika jää loppujen lopuksi aika lyhyeksi.

Brittiläinen Kiinan tuntija Martin Jacques popularisoi käsitteen sivilisaatiovaltiosta, jollaisena hän näkee Kiinan. Kansallisvaltiona Kiina on vain 120-150 vuotta vanha, kun taas sen sivilisaatiohistoria yltää vuosituhansien päähän, Jacques muistuttaa.

Kiinan marxilaisuutta edelsi kungfutselaisuus, joka on tekemässä paluuta. Kansainvälisten suhteiden professori Christopher Coker on todennut, että Kiinan "käännös kungfutselaisuuteen alkoi jo vuonna 2005, kun presidentti Hu Jintao ylisti kungfutselaista ajatusta sosiaalisesta harmoniasta ja ohjeisti puoluekaadereita rakentamaan harmonista yhteiskuntaa".

Kiina kilpailevana sivilisaatiovaltiona on todella tunkeutunut länsimaiseen tietoisuuteen vasta hänen seuraajansa Xi Jinpingin hallintokaudella. Xi'n nousu Kiinan presidentiksi vuonna 2012 toi sivilisaatiovaltion ajatuksen poliittiseen keskusteluun, koska Xi uskoo, että "sivilisaatio kantaa mukanaan koko maan tai kansakunnan sielua".

Vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan The China Wave: Rise of a Civilizational State, kiinalainen politiikan tutkija Zhang Weiwei totesi ylpeänä, että Kiina on nyt ainoa maa maailmassa, joka on yhdistänyt muinaisen sivilisaationsa modernin ajan valtioon.

Kiina on Zhangin mielestä onnistunut, koska se ei ole omaksunut poliittista mallia lännestä, vaan pohjaa oman mallinsa kungfutselaiseen kulttuuriin ja meritokratiaan. Toki marxilaisuutta voisi sanoa läntiseksi ideologiaksi, mutta Kiina toteuttaa nykyään "sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä".

"Maailman pisimpään jatkunut sivilisaatio on antanut Kiinan perinteille mahdollisuuden kehittyä ja mukautua käytännöllisesti katsoen kaikilla inhimillisen tiedon ja käytäntöjen aloilla, kuten poliittisessa hallinnossa, taloudessa, koulutuksessa, taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, arkkitehtuurissa, puolustusvoimissa, urheilussa, ruokakulttuurissa ja lääketieteessä", Zhang jatkaa.

"Näiden perinteiden alkuperäinen, jatkuva ja endogeeninen luonne on todella harvinainen ja ainutlaatuinen maailmassa", Zhang teroittaa. Toisin kuin länsi, joka on järjestellyt yhteiskuntiaan uusiksi kulloistenkin älyllisten muotivirtausten mukaan, Zhang huomauttaa, että paluu maailman keskiöön on vain luonnollista seurausta siitä, että "Kiina hyödyntää muinaisia ​​perinteitään ja viisauksiaan".

Kiinan sivilisaatiovaltio on länsimaisesta perspektiivistä tarkasteltuna "autoritaarinen", sillä se hylkää ajatukset universaaleista ihmisoikeuksista tai kaikkia maita koskevista demokraattisista standardeista. Jokainen sivilisaatio tarvitsee sellaiset poliittiset instituutiot, jotka heijastavat sen omaa uniikkia kulttuuria.

Tarkasteltuaan länsimaiden rappeutumista ja Lähi-idän suistumista veriseen kaaokseen, Zhang jossittelee, että "jos muinaisen Rooman imperiumi ei olisi hajonnut, vaan kyennyt muuntumaan moderniksi valtioksi, silloin tämän päivän Eurooppa voisi olla keskisuuri sivilisaatiovaltio".

Samoin "jos islamilainen maailma, joka koostuu tänään tusinasta eri maasta, olisi onnistunut yhdistymään yhden hallitsevan vallan alle, sekin voisi olla yli miljardin ihmisen sivilisaatiovaltio". Nämä tilaisuudet ovat kuitenkin nyt mennyttä ja tämän päivän maailmassa Kiina lienee ainoa maa, joka on onnistuneesti yhdistänyt historiallisen sivilisaation modernin ajan valtioon.

Sivilisaatiovaltion viehätys tunnetaan toki muuallakin, kuten esimerkiksi Venäjällä. Putinin johdolla Venäjä on hylännyt 1990-luvun eurosentrisen liberalismin projektin ja pyrkinyt sen asemasta kehittämään omaa sivilisaatiotaan. Putinin neuvonantajana toiminut Vladislav Surkov on todennut, että Venäjän "toistuvat hedelmättömiksi jääneet yritykset tulla osaksi länsimaista sivilisaatiota ovat lopullisesti ohi".

Vuoden 2013 Valdai-klubin puheessaan Putin huomautti, filosofi Konstantin Leontievia siteeraten, että "Venäjä on aina kehittynyt sivilisaatiovaltiona, jota ovat vahvistaneet venäläiset ihmiset, venäjän kieli, venäläinen kulttuuri, Venäjän ortodoksinen kirkko sekä maan muut perinteiset uskonnot". Venäjän valtiopolitiikka on Putinin mielestä perustunut juuri sivilisaatiomalliin, joka varmistaa "monimuotoisuuden yhtenäisyydessä".

Surkovin mielestä Venäjän tulee hyväksyä "puoliverisyytensä", "hybridiytensä", Venäjää määrittävänä identiteettinä. Venäjä on "kaksipäisen kotkan valtio", jonka kohtalo on olla kuin muinaisen Bysantin valtakunta: sivilisaatio, joka on "sulattanut itseensä idän ja lännen", ollen samanaikaisesti eurooppalainen ja aasialainen ja tästä syystä ei aivan aasialainen, eikä täysin eurooppalainen.

Euroopassakin tämä on huomattu, ainakin joissakin piireissä. Ranskan presidentti Macron mainitsi eräässä suurlähettiläille pitämässään puheessa, että "Kiina, Venäjä ja Intia" eivät ole vain taloudellisia kilpailijoita, vaan "aitoja sivilisaatiovaltioita".

Macron katsoo, etteivät nousevat euraasialaiset vallat ole "ainoastaan panneet sekaisin kansainvälistä järjestelmää tai ottaneet avainroolia taloudessa, vaan myös voimakkaasti uudelleen muotoilleet poliittista järjestystä ja ajattelua". Hänen mielestään Euraasian mailla on "enemmän poliittista innoitusta kuin eurooppalaisilla nykyään", "looginen suhtautuminen maailmaan" sekä "aito filosofia ja kekseliäisyyttä", jonka eurooppalaiset ovat  "jossakin määrin menettäneet".

Macron haluaisi myös Euroopan saavan uutta elinvoimaisuutta, mutta valitettavasti hän kuvittelee sen löytyvän "ranskalaisesta humanismista" ja "Valistuksen ajan hengestä". "Ranskan missio, sen historiallinen kohtalo", on "ohjata eurooppalainen sivilisaatio uuteen kukoistukseen", muokata uusiksi Euroopan "kollektiivinen narratiivi". Mitä tämä todellisuudessa pitäisi sisällään, jää hämäräksi, mutta liittovaltio siintää Macronin visiossa.

Ranskan presidentin mielestä kansallismieliset ovat väärillä jäljillä ajaessaan eroa EU:sta, koska juuri "eurooppalainen sivilisaatio yhdistää, vapauttaa ja suojelee meitä". Koko euromanner on Macronin mielestä "ratkaisevassa vaiheessa", ja eurooppalaista sivilisaatiota olisi pönkitettävä poliittisesti ja kulttuurisesti. Macron haluaisi Euroopan olevan "suvereeni ja yhdistynyt", mutta myös "tasapainottava tekijä" Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä.

Siinä missä Euraasian nousevat sivilisaatiovaltiot määrittelevät itseään lännen liberalismin vastaisesti, angloamerikkalainen länsi ja Eurooppa kamppailevat löytääkseen taas itsensä. 1900-luvulla eurooppalaiset samastuivat kansallisvaltioihinsa, jotka kaiverrettiin esiin menneiden valtakuntien ja sotien jäljiltä. Eurofederalisti Guy Verhostadt on tosin arvellut, ettei "huomisen maailmanjärjestys" perustu enää kansallisvaltioihin vaan "imperiumeihin".

En tiedä, voiko Yhdysvaltoja kutsua "sivilisaatioksi", mutta me olemme eläneet jo vuosikymmenien ajan amerikkalaisessa vaikutuspiirissä. Itse asiassa Amerikka on epäsivilisaatio, joka on sulattanut itseensä eurooppalaisia ja muita kulttuureita, mutta vain globaalin pääoman käyttöaineeksi. Voiko "lännen" edes sanoa olevan olemassa koherenttina, rajallisena entiteettinä? Entisajan eurooppalaiset tai kreikkalaiset eivät pitäneet itseään "länsimaisina"; tuo termi on syntynyt vasta 1700-luvulla.

Juuri globalistiset pyrkimykset ovat erottaneet Euroopan kulttuurisista juuristaan, väittää Bruno Maçães. "Länsimaiset yhteiskunnat" ovat uhranneet spesifit kulttuurinsa universalismin takia. On naiivisti ajateltu, että lännen liberalismi valloittaa vielä koko maailman. Nyt tämä uskomus on murskana ja Euraasian illiberaalit sivilisaatiovaltiot nousevat. Mitä tapahtuu Euroopalle, kun se on uhrannut omat kulttuuriperinteensä luodakseen universaalin mallin, jota kukaan muu ei enää halua omaksua?

Politiikan tutkija Samuel P. Huntington on sanonut, että ajatus länsimaisen kulttuurin universaaliudesta on "väärä, moraaliton ja vaarallinen". Läntiset kulttuuriarvot eivät ole globaalisti yleispäteviä. Imperialismi on väkinäisen universalismin välttämätön looginen seuraus, josta amerikkalainen vallanvaihtopolitiikka ja sotilaalliset interventiot ovat varoittavia esimerkkejä. Kiina tuskin haluaa toistaa Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian virheitä ja leikkiä maailmanpoliisia.

Lännen tulisi jo hyväksyä, että sen oma sivilisaatio on ollut vain yksi muiden joukossa. Tänään länsi on heikko ja rappiolla. Sen "mailleen menon" juurisyyt ovat löydettävissä liberaalin universalismin harhasta, jonka mukaisesti euromaat ovat uudelleen muotoilleet itsensä, historialliset ja kulttuuriset linkkinsä hyläten. Hedonismi ja materialismi eivät riitä sivilisaation polttoaineeksi.

Yhdysvaltojen poliittinen ja taloudellinen alamäki ja Euroopan heikkous ja hajanaisuus eivät lupaa hyvää euroatlanttisen yhteisön selviytymiselle. Liberalismiin pohjautunut järjestys olisi korvattava jollakin toisella; se ei omaa enää vastauksia tämän päivän kysymyksiin, vaan edustaa jo mennyttä aikaa. Silti tähän kaatuvaan järjestykseen yhä tarraudutaan ja kuvitellaan, että Valkoisen talon johtajaa vaihtamalla tai nykyisen EU:n liittovaltiokehityksellä saadaan menetetty asema takaisin.

Erdoğanin Turkki haaste Euroopalle

Turkin presidentti Erdoğan

Turkki on presidentti Recep Tayyip Erdoğanin hallinnon aikana alkanut haaveilla ottomaanien manttelin perijän roolista.

Erdoğanin Turkki on myös kääntynyt länttä vastaan, vaikka se on riippuvainen yhtä lailla Trumpin Amerikasta kuin Merkelin Saksasta selviytyäkseen, arvioi Aris Roussinos.

Kun imaami moskeijaksi muutetussa Hagia Sofian katedraalissa nousi puhumaan miekka kädessään, Turkin jälleensyntymää julistaen ja eurooppamielisen Atatürkin muistoa kiroten, tällä esityksellä alleviivattiin sitä, että Turkin tulevaisuus on riippuvainen ottomaanien menneisyyden elvyttämisestä.

Moskeijan seremonia ajoittui tarkoituksella Lausannen sopimuksen vuosipäivälle, jolloin määriteltiin Turkin ja Kreikan nykyiset rajat. Aivan kuten keisari Justinianus astuessaan uuteen katedraaliinsa huudahti voittaneensa Salomon, niin myös Erdoğan uskoo ylittäneensä Atatürkin. Aika, jolloin Turkissa anottiin liittymistä Eurooppaan, on selvästi ohi.

"Liberalismin posthistoriallisiin unelmiin jumittuneilta läntisiltä tarkkailijoilta on jäänyt huomaamatta nämä Erdoğanin kasvavan aggressiivisuuden symboliset vihjeet tai ne on sivuutettu tyhjänä retoriikkana. Turkin entisillä alamaiskansoilla Balkanilla ja Lähi-idässä ei ole varaa tehdä samaa virhettä", Roussinos varoittaa.

Maaliskuussa, kun Turkki yritti väkisin avata Kreikan rajat tuhansilla Istanbulin slummeista kerätyillä pakolaisilla, aseistettu Bayraktar-lennokki hoippui kiistellyn rajapyykin yllä kutsumerkkinään 1453, Konstantinopolin kaatumisen vuosiluku. Samoin porausalukset, jotka toistuvasti uhkaavat Kreikan ja Kyproksen suvereniteettia, on nimetty Kreikan ja Euroopan rantoja runnelleiden ottomaaniamiraalien ja kaapparikapteenien mukaan.

Turkin tavoitteena on tuhota Euroopan unioni, maan sisäministeri Süleyman Soylu uhosi rajakriisin aikoihin. "Eurooppa ei kestä tätä, se ei osaa käsitellä tätä...Euroopan hallitukset muuttuvat, niiden talous heikkenee ja osakemarkkinat romahtavat", Soylu propagoi.

Aiemmin tässä kuussa, samaan aikaan kun Turkin merivoimat uhkasivat Kreikkaa sodalla, Soylu esitteli turkkilaisen vision uudesta maailmanjärjestyksestä sotilashenkilöistä koostuneelle yleisölle. Turkki sisällyttäisi koko muun maailman omaan sivilisaatiovaltioonsa: "Pidämme otteessamme yhdellä kädellä länttä ja itää, toisella pohjoista ja etelää, yhdellä Lähi-itää ja Balkania, toisella Kaukasusta ja Eurooppaa", Soylu esitelmöi.

"Pohjois-Syyrian valloitetuilla alueilla, Turkin tukemat kapinallismilitiat ovat etnisten turkkilaisten johtamia. Heillä on ottomaanien sinetti tunnuksissaan ja he antavat haastatteluja rekvisiittanaan ottomaanien valtakunnan suuruuden aikojen kartat", Roussinos selittää.

"Syyriassa, kuten Libyassa ja Irakissa, Erdoğanin ekspansionistinen visio mainitsee nimenomaan ottomaanien valtakunnan legitimiteettinä valloituspolulleen, jäljittääkseen Turkin 'sydämen rajat', lännessä aina Thessalonikiin ja idässä Mosuliin asti. Hyödyntämällä havaitsemiaan heikkouksia, jopa liberaalin Euroopan sydän on Turkin voimamiehen kiikarissa", Roussinos väittää.

Kun Turkin ministereitä estettiin puhumasta turkkilaistaustaisille kansanjoukoille Alankomaissa, Erdoğanin kannattajat osoittivat mieltään Haagissa ja Erdoğan haukkui hollantilaishallituksen "natseiksi". Hän kannusti Euroopassa asuvia turkkilaisia tekemään "ei vain kolme, vaan viisi lasta". "Te olette Euroopan tulevaisuus. Se tulee olemaan paras vastaus kokemiinne vääryyksiin", Erdoğan paatosteli.

Voitonriemua uhkuvan voimapolitiikan ohella Erdoğan on syyttänyt Eurooppaa rasismista ja islaminvastaisuudesta silloin kun hän ei ole saanut tahtoaan läpi. "Turkkia on vuosikymmeniä haukuttu Euroopan sairaaksi mieheksi, nyt romahduspisteessä oleva Eurooppa on itse sairas", Erdoğan on riemuinnut.

Erdoğanin Oikeus ja kehitys-puolue hyödyntää vastakkainasettelun retoriikkaa ja puhuu "sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä". Erdoğan lietsoo pelkoa ja epäluottamusta Euroopan muslimivähemmistössä ja hyödyntää sotaisan diskurssinsa aikaansaannoksia poliittisesti. "Sulttaani" työntää puheillaan myös Euroopan keskustalaisia poliitikkoja yhä oikeistolaisempaan suuntaan.

Myös kotimaassa toteutetaan muutoksia. Turkissa on tulossa voimaan laki sosiaalisen median säätelystä. Erdoğanin hallituksen mukaan uusi lainsäädäntö torjuu kyberrikollisuutta ja suojelee turkkilaisia käyttäjiä. Vastustajat ovat arvelleet, että uudistus kaventaa sananvapautta, lisää sensuuria ja auttaa Erdoğanin hallintoa vaientamaan kritiikkiä. Lakimuutos voi rajoittaa myös läntisiä suoratoistopalveluita, jos niiden liberalismia tuputtava sisältö koetaan Turkin arvojen vastaiseksi.

Erdoğanin lyhyen tähtäimen saavutuksilla voi olla arvaamattomia seurauksia sekä Turkille että Euroopalle ja ne yltävät pitkälle tulevaisuuteen. Hajottaako Turkin ja Kreikan - ja laajemmin Turkin ja Euroopan unionin kiista - sotilasliitto Naton? Erdoğan epäilee, että juuri Nato ja lännen tiedustelupalvelut ovat olleet hänen hallintoonsa kohdistuneiden vallanvaihtoyritysten takana.

Sivilisaatio, kuten etninen ryhmä, määritellään yhtä lailla vastakkainasettelussa muiden kanssa. Schmittiläinen erottelu ystäviin ja vihollisiin nostaa jälleen päätään. Lännen ulko- ja turvallispoliittisissa julkaisuissa Erdoğanin Turkkia on jo vuosien ajan luonnehdittu "diktatuuriksi, joka naamioituu Nato-demokratiaksi".

Entäpä jos Erdoğanin politiikka saa aikaan vastareaktion ja nostaa Euroopan puolustuskannalle? "Linnake-Eurooppa" herättää yhä intohimoja niin marginaalin äärioikeistossa kuin valtavirran maahanmuuttokriittisten puolueiden kannattajissa. Erdoğan ja muut autokraatit saattavat esimerkillään viedä myös euromaita autoritaarisempaan suuntaan.

Libanon länttä hallitsevan eliitin suunnitelmissa

Libanonissa on käynnissä värivallankumous. Mielenosoitukset muuttuvat väkivaltaisiksi, valtion rakennuksia yritetään vallata, dokumentteja ja omaisuutta tuhota. Tavoitteena on vallanvaihto tai sisällissota, toisin sanoen koko Libanonin epävakauttaminen, väittää Länsi-Aasian asiantuntija Feroze Mithiborwala.

Lienee kuvaavaa, että Yhdysvaltojen suurlähettiläs Shea Dorothy on antanut tukensa mielenosoittajille. "Libanonin kansa ansaitsee johtajat, jotka kuuntelevat heidän vaatimuksiaan läpinäkyvyydestä ja vastuunkannosta", Dorothy on julistanut.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron on myös mukana juonessa. Kuin vanha siirtomaaherra konsanaan, hän lensi Beirutiin kaksi päivää räjähdyksen jälkeen vaatimaan "uudistuksia", tai muuten "koko Libanonin tulevaisuus on vaakalaudalla". Macron toisteli, että maa tarvitsee "poliittista muutosta". Beirutin räjähdys oli entisestä Rothschild-pankkiirista "uuden aikakauden alku".

Mithiborwalan mielestä on tekopyhää, kuinka kotimaassaan äärimmäisen epäsuosittu Macron - joka on itse tukahduttanut keltaliivien mielenosoituksia poliisiväkivallalla - tulee neuvomaan libanonilaisia maan sisäisissä asioissa. Jotkut ranskalaiset irvailivatkin, että Macron voisi jäädä Beirutiin, sillä Ranskalle hän on ollut onnettomuus.

"Mikä valtio, mikä hallitus ja mikä armeija, antaa ulkomaiden suurlähettiläiden ja presidenttien julkituoda näin provokatiivisia lausuntoja maansa kamaralla heti massiivisen terrori-iskun jälkeen", Mithiborwala kysyy.

Koko Beirutin satama on tuhottu, yli kaksisataa ihmistä on jo kuollut, kuusituhatta loukkaantunut ja kolmesataa tuhatta on menettänyt kotinsa. Beirutissa on noin miljoona asukasta ja koko Libanonissa neljä miljoonaa. Pääkaupungin jälleenrakentamisen arvioidaan maksavan miljardeja euroja. Taloudellista tukeaan tarjonneilla länsimailla on omat ehtonsa ja intressinsä.

Mielenosoittajat ovat tappaneet yhden poliisin, ja monet heistä ovat loukkaantuneet yhteenotoissa poliisin kanssa. Ryhmä armeijan veteraaniupseereita valtasi ulkoministeriön ja julisti sen "vallankumouksen" päämajaksi. He myös yllyttivät mielenosoittajia valtaamaan muita valtion rakennuksia. Kolme tuntia myöhemmin Libanonin armeija puuttui peliin.

Mielenosoittajat tuhosivat ja polttivat valtion avainministeriöiden asiakirjoja. Mithiborwala epäilee tätä yritykseksi tuhota todistusaineistoa ja vaikeuttaa Beirutin satamaräjähdyksen tutkintaa. Mielenosoittajien joukossa voi liikkua kuka tahansa millä tahansa asialla.

Libanonin hallitus on sittemmin ilmoittanut eroavansa. Pääministeri Hassan Diab on ehdottanut ennenaikaisten parlamenttivaalien järjestämistä poliittisen kriisin ratkaisemiseksi. Pääministerin paikkaa kärkkyy taas entinen pääministeri, Saad al-Hariri, jolla on "hyvät suhteet Yhdysvaltoihin ja Ranskaan".

Mithiborwalalla ei ole epäilystäkään, etteikö Beirutin iskun tavoitteena olisi ollut maan suistaminen kaaokseen ja Hizbollah-liikkeen syyllistäminen, vaikka juuri he ovat urheasti puolustaneet Libanonia Israelin ja lännen sionistikoneiston hyökkäyksiltä. Tavoitteena on saada maa länttä hallitsevan eliitin komentoon ja tuntuvasti heikentää vastarintaliikettä.

Hizbollah-johtaja Hassan Nasrallah on vaatinut avointa ja läpinäkyvää tutkintaa Beirutin räjähdyksen johdosta. Kuka vastasi sataman turvallisuudesta? Kuka on vastuussa ammoniumnitraatin varastoinnista ja miksi sitä säilytettiin satamassa? Aiheuttiko jonkin vieraan vallan uudenlainen ase tuhoisan räjähdyksen?

Syyrialaisen toimittajan Steven Sahiounien mukaan Beirutin sataman turvallisuudesta vastaa satamapäällikkö Hassan Koraytem, joka on aikaisemman pääministeri Saad al-Haririn tulevaisuuspuolueen jäsen. Itse asiassa juuri tulevaisuuspuolue hallitsee koko satama-aluetta. "Al-Hariri on amerikkalaisten ja saudien kätyri, joten tämä viittaisi sekä sisäiseen sabotaasiin että ulkoiseen hyökkäykseen", Mithiborwala puolestaan arvioi.

Valkoinen sienipilvi, joka tulee näkyviin Beirutin räjähdyksessä, viittaa Mithiborwalan mielestä uuteen aseeseen, ehkä kehittyneeseen ohjustyyppiin. Libanonin presidentti Michel Aoun ei myöskään poissulje "vieraan vallan sekaantumista" eikä "ohjuksen, pommin tai muun aseen" roolia Beirutin sataman ja kaupungin tuhossa.

Jotkut mielenosoittajat ovat näkyvästi polttaneet presidentti Aounia sekä Hizbollah-johtaja Nasrallahia esittäviä kuvia, vaikka tiedetään, että satama-alue on ollut tulevaisuuspuolueen hallinnassa. Mithiborwala epäilee, että iskun takana on Israel, mutta Yhdysvaltojen, Ranskan ja Saudi-Arabian roolia ei voida myöskään sulkea pois. Kaikilla näillä tahoilla on synkkä historiansa vastaavanlaisten veristen iskujen järjestämisessä. Libanon on myös yksi seitsemästä maasta, jotka Yhdysvaltojen sotateollinen kompleksi on aikonut kaataa.

Libanon on jotenkin selviytynyt Yhdysvaltojen, Ranskan ja Saudi-Arabian asettamista talouspakotteista huolimatta. Pakotteilla on kuitenkin luotu vakava talouskriisi, joka on johtanut hyperinflaatioon ja suurtyöttömyyteen. Tämän lisäksi libanonilaiset oligarkit ovat tehneet pankkihuijauksia ja kuormittaneet maata jättimäisellä velkasummalla. Myös Syyrian sota pakolaisineen on lisännyt poliittista, taloudellista ja sosiaalista epävakautta Libanonissa.

Kuten syyrialais-palestiinalainen toimittaja Laith Marouf on huomauttanut, Libanonin eri ryhmittymistä koostuva parlamentaarinen järjestelmä on itse asiassa kyseenalainen lahja kolonialistiselta Ranskalta. Tämä järjestelmä on varmistanut sen, että Libanon pysyy sisäisesti jakaantuneena ja heikkona. Nurkkakuntaisia ryhmäsidonnaisuuksia tukeva poliittinen järjestelmä on kuin luotu estämään laajemman libanonilaisen kansallisen identiteetin kehittyminen.

Tästä huolimatta libanonilainen yhteiskunta on synnyttänyt yhden aikamme huomattavimmista kansallisista vastarintaliikkeistä. Hizbollah-liike on uhmannut Yhdysvaltojen ja Israelin sionistikoneistoa jo neljän vuosikymmenen ajan. Tämä itsessään on aikamoinen ihme, Mithiborwala toteaa.

Libanon maksaa nyt hintaa siitä, että se on osa alueen vastarinta-akselia yhdessä Palestiinan, Syyrian, Irakin, Iranin ja Jemenin kanssa. Kaikki nämä valtiot kieltäytyvät luopumasta suvereeniudestaan ja itsenäisyydestään laajentumishaluisen sionistientiteetin edessä. Sen takia niitä vastaan hyökätään sekä sotilaallisesti että taloudellisesti. Saako länttä hallitseva eliitti vasallinsa johtamaan Libanonia ja mitä silloin tekee Hizbollah? Onko vaihtoehtona sisällissota?

Mithiborwala vetoaa kansainvälisten imperialismin, sionismin ja sodanvastaisten liikkeiden solidaarisuuteen. Hänen mielestään on tärkeää pitää esillä Libanonin kansallisen vastarinnan asiaa ja paljastaa Beirutin terrori-iskun taustat kaikille. Libanonia vastaan suunnattu operaatio ei ole vielä ohi.