Iranin ja Venäjän yhteiset sotaharjoitukset

Iranin laivaston komentaja, kontra-amiraali Hossein Khanzadi, ilmoitti maanantaina, että Iran ja Venäjä pitävät yhteiset sotaharjoitukset Persianlahdella myöhemmin tänä vuonna.

Kontra-amiraali kertoi asiasta lehdistötilaisuudessa Teheranissa palattuaan korkean profiilin vierailulta Kiinasta, jossa hän tapasi kollegoitaan muista maista. "Neuvottelut Venäjän kanssa liikkuivat teknisissä ja operatiivisissa aiheissa, ja aiomme järjestää yhteiset merivoimien harjoitukset", Khanzadi avasi Kiinan matkan antia.

Vaikka iranilaiset ja venäläiset merivoimat ovat saaneet yhteiskoulutusta Kaspianmerellä aiemminkin, tuleva Persianlahden harjoitus vie osapuolten yhteistyön uudelle tasolle. Ilmoitus tulee samaan aikaan, kun Iran on uhannut sulkea strategisesti tärkeän meriliikenteen väylän, Hormuzinsalmen, vastauksena Yhdysvaltojen uhkauksille nollata Teheranin öljynvienti.

Persianlahdesta on myös tullut Iranin ja Yhdysvaltojen välienselvittelyn keskipiste,  presidentti Trumpin määriteltyä Iranin armeijan vaikutusvaltaiset eliittijoukot, Iranin vallankumouskaartin, "terroristijärjestöksi". Iran vastasi Trumpin siirtoon asettamalla Yhdysvaltojen joukot Iranin terroristilistalle, ja vannoi kohtaavansa amerikkalaissotilaat, jos ne tunkeutuvat Iranin aluevesille.

Iranin laivasto on ottanut merkittäviä edistysaskeleita viime vuosina ja laajentanut globaalia toiminta-aluettaan. Kontra-amiraali Khanzadi ilmoitti, että merivoimat saavat pian käyttöönsä Damavand-fregatin, joka on varustettu uusimmalla kotimaisella teknologialla, mahdollista meritaistelua silmällä pitäen.

Merivoimien komentaja paljasti myös allekirjoittaneensa laajan yhteistyösopimuksen kiinalaisten kollegojensa kanssa. "Teknisten valmiuksien ja koulutuskapasiteetin laajentaminen ovat osa asioista, joita meillä on esityslistalla, mitä tulee vuorovaikutukseemme Kiinan laivaston kanssa", hän lisäsi. Khanzadi painotti myös, että Kiinan lisäksi Iran on saanut Intialta, Pakistanilta ja jopa Italialta kutsuja yhteiskoulutukseen. "Tällä hetkellä upseereitamme koulutetaan tietyissä näistä maista, jotka ovat puolestaan lähettäneet upseereita koulutettavaksi Iraniin", Khanzadi sanoi.

Kysyttäessä mielipidettä Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun viimeaikaisista uhkauksista käyttää sotilaallista voimaa Iranin öljykuljetusten estämiseksi, Khanzadi totesi, että Iranin asevoimat ovat valmiudessa suojellakseen Iranin säiliöaluksia. "Islamilaisen tasavallan säiliöalukset ovat osa maamme maaperää ja tulemme taatusti suojelemaan niitä", Khanzadi sanoi.

Iran ja Venäjä allekirjoittivat viime vuonna sopimuksen yhteisestä vapaakauppa-alueesta. Jo tuolloin kävi selväksi, että Venäjä ja Iran tulevat tekemään läheistä yhteistyötä talouden lisäksi myös muilla alueilla. Teheran on Moskovalle tärkeä strateginen kumppani, vaikka Kremlillä on kytköksensä myös Iranin vihollisiin, Israeliin ja Saudi-Arabiaan. Putin haluaa kuitenkin, että Iran liittyy Euraasian nousevaan järjestykseen. Myös Kiinan uudessa silkkitiehankkeessa Iranilla on oma paikkansa.

Hussein al-Taee ja väärien mielipiteiden taakka

Hussein al-Taee

Sdp:n uudesta irakilaistaustaisesta kansanedustajasta, Hussein al-Taeesta, on vaaleista saakka kirjoitettu iltapäivälehdissä, kurdiaktivisti Yasa Anterin tekemien paljastusten myötä.

En ryhdy kertaamaan kaikkien tapahtumien kulkua, mutta taustoitetaan sen verran, että al-Taee on sosiaalisessa mediassa sanonut joskus jotain myönteistä Iranista, haukkunut Israelin pääministeri Netanjahua "sotarikolliseksi", vihjaillut Yhdysvaltojen ja Israelin terroristikytköksistä, sekä herjannut Saudi-Arabiaa. Mielestäni al-Taee on puhunut näihin aiheisiin liittyen pääosin asiaa ja näkemyksille löytyy faktapohjaista tukea, olipa miehen ilmaisutyylistä mitä mieltä hyvänsä. Nyt al-Taee on kuitenkin ryhtynyt anteeksipyytelylinjalle ja katuu aktiivisesti aiempia sanomisiaan. Toki jos on erehtynyt Sdp:n kaltaisen moraaliposeerauspuolueen jäseneksi, voi siellä vaikuttavilta hyviltä ihmisiltä™ tulla sanomista kommenteista, jotka eivät ole valtanarratiivin mukaisia.

Jopa Lähi-idän  roistovaltiossa "ainoassa demokratiassa", Israelissa, media yrittää tehdä al-Taeesta ei-toivotun henkilön ja poliittisen ruumiin. Jerusalem Post-lehdessä Simon Wiesenthal-keskuksen johtaja ja eläkeläisnatsien metsästäjä, tohtori Efraim Zuroff, on pöyristynyt siitä, että al-Taee on ylipäätään voitu valita eduskuntaan ja palkata Soros-rahoitteisen, arkkiglobalisti Martti Ahtisaaren perustaman kriisinhallintajärjestö Crisis Management Initiativen, palvelukseen. Wiesenthal-keskuksen israelilaiset etnonationalistit ihmettelevät tekopyhästi, kuinka al-Taee voi "selvänä antisemiittinä" olla minkään demokraattisen puolueen jäsen. No, nyt al-Taeen profiili on CMI:n sivuilta poistettu ja pyörät pyörivät; vaikka asia on puolueen mukaan "loppuunkäsitelty", en ihmettelisi, jos al-Taee kohta ilmoittaisi eroavansa demareista ja jättävänsä eduskunnan.

Jerusalem Post-lehdessä asiaa kommentoi jostain syystä myös Kenneth Sikorski, joka toimittaa neokonservatiivista ja islamvastaista Tundra Tabloids-blogia. Sikorski on julkaissut vuosien varrella lukuisia muslimivastaisia kirjoituksia blogissaan, mutta Jerusalem Post esittelee miehen "Helsingissä asuvana kirjoittajana, joka on kirjoittanut kattavasti radikaalista islamista ja antisemitismistä Suomessa". Sikorski edustaa amerikanjuutalaista neokonservatismia, joka pyrkii ajamaan Israelin etnopoliittisia intressejä ja tekemään muslimivastaisuudesta valtavirtaa. Sikorskilla on työn alla myös "Suomen Iran-politiikkaa käsittelevä artikkeli" amerikkalaiselle Gatestone Institute-ajatushautomolle. Kyseisen instituutin hallituksessa on istunut mm. Trumpin hallinnon kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Bolton, joka himoitsee vallanvaihtoa Iraniin.

Sikorski ei ole kansanedustaja eikä varsinainen julkisuuden henkilö, joten hän voi suhteellisen rauhassa julkaista muslimivastaisia tekstejä blogissaan; lisäksi hän lienee verkostoitunut hyvin ja tuntee ihmisiä "oikeista piireistä". Hussein al-Taee taas on irakilainen, joka on tullut Suomeen kiintiöpakolaisena. Jostain syystä hän kaiken kokemansa jälkeen päätyi "konfliktinratkaisutyöhön" Martti Ahtisaaren CMI:hin, sosiaalidemokraattien riveihin ja sittemmin politiikkaan. Globalistien verkostoissa al-Taeen Yhdysvaltoja, Israelia ja Saudi-Arabiaa kovasanaisesti kritisoineet somekommentit ovat tietenkin kiusallisia, sillä CMI edustaa loppupelissä lännen angloamerikkalaisjuutalaisen establismentin intressejä. Vaikka al-Taee on julkisissa kannanotoissaan korostanut "terrorismin taustalla olevien juurisyiden kitkemistä", on hän tavallaan siirtynyt vihollisen leipiin.

Al-Taeen sanomisia on verrattu Jussi Halla-ahon blogikirjoitteluun. Joidenkin mielestä Halla-aho on päässyt vähällä (ilmeisesti tuomio uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ei riittänyt kaikille?) ja al-Taee on noitavainon uhri. Myös Halla-aho saa ymmärrystä, siinä missä al-Taee kovaa kritiikkiä. Koiranleuat ovat jo kommentoineet, että al-Taeen olisi kannattanut valita puolueekseen perussuomalaiset, koska "siellä radikaalit mielipiteet sallitaan". Tässä mennään kuitenkin vikaan siinä mielessä, että perussuomalaisissa riittää muslimivastaisia, Israelia ja sionismia sympatisoivia jäseniä, joten irakilaistaustainen al-Taee ei olisi istunut siihenkään joukkoon. Kenneth Sikorski puolestaan olisi luultavasti otettu mielihyvin "islamisaatiosta" varoittelevaan puolueeseen, sillä linja on tietyissä kysymyksissä identtinen.

Al-Taee on yrittänyt selittää sanoneensa "tunnekuohussa asioita, jotka nyt hävettävät". Hän on kommentoinut aiempia mielipiteitään blogissaan. Nykyään hän on omaksunut lännen liberaalin demokratian narratiivin, ja toistaa tuttua mantraa "jakamattomasta ihmisarvosta", ja siitä, ettei "hyväksy yhdenkään ihmisryhmän syrjintää tai mihinkään ryhmään kohdistuvaa vihaa". Al-Taeen mieli on muuttunut hänen suhtautumisessaan "muun muassa homoseksuaaleihin, juutalaisiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon". Hän kertoo kasvaneensa "hyvin konservatiivisessa ympäristössä", joten jyrkät mielipiteet ovat ilmeisesti sukurasitteita, jotka nyt länsimaistunut ja suomalaistunut al-Taee haluaa jättää taakseen?

Al-Taeen anteeksipyytely tuntuu lähinnä nololta; jatkoa on luvassa vielä tämän illan A-studiossa, jossa al-Taee epäilemättä television välityksellä kertoo, kuinka pahoillaan ja häpeissään hän on. Omasta mielestäni hänen olisi julkisuuden myötä kannattanut puolustaa näkemyksiään, ja kertoa niistä asialliseen sävyyn lisää suomalaisyleisölle. Nyt hänestä on demareissa "harjattu" pois väärät mielipiteet ja vuorossa on nöyryyttävää matelua, ettei poliittinen ura kariutuisi heti alkuunsa. Suomessa on jo tarpeeksi lännen liberaalin demokratian tekopyhää narratiivia ajavia tahoja; heitä ei tarvittaisi tänne enää lisää Irakista saakka. Valtamedian ja eliitin edustamia näkemyksiä sen sijaan tulisi kyseenalaistaa useammin ja rohkeammin, muuten mikään ei muutu.

Kim Jong-unin ja Putinin huippukokous

Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un saapui keskiviikkona panssaroidulla junallaan Venäjän Vladivostokiin. Tänään torstaina odottikin jo varsinainen huippukokous presidentti Vladimir Putinin kanssa.

Kim ja Putin keskustelivat Pohjois-Korean ydinohjelmasta sekä kaupankäynnistä. Kim oli myös pyytänyt Putinia kertomaan Yhdysvalloille tapaamisen tuloksista. Pohjois-Korean osalta huippukokous oli myös näpäytys Trumpin hallinnolle siitä, että Pohjois-Korea ei tarvitse Yhdysvaltojen tukea, vaan kumppaneita löytyy lähempääkin.

Vaikka Kim tapasi Putinin kolmen ja puolen tunnin pituisessa kokouksessa, myös maiden väliset ministeritason delegaatiot kävivät neuvotteluja. Pohjois-Korean johtajan on kerrottu viipyvän Vladivostokissa perjantaihin saakka. Venäläisen uutistoimisto Tassin mukaan Kim Jong-unin ohjelmaan kuuluu erilaisia vierailuja Venäjän Tyynenmeren-laivaston päämajasta elintarvikeyrityksiin ja paikalliseen akvaarioon.

Venäjän-matka on Kimin seitsemäs ulkomaanmatka ja neljäs, jonka hän on tehnyt omalla erikoisvarustetulla junallaan, seuraten näin isänsä Kim Jong-ilin ja isoisänsä Kim Il-Sungin perinteitä. Vuonna 2002 Kim Jong-unin isä, Kim Jong-il, tapasi myös presidentti Putinin Vladivostokissa. Putinin kerrotaan jo pitkään halunneen tutustua Kim Jong-ilin vallanperijään. Nyt hän on tavannut jo kaksi sukupolvea Pohjois-Korean johtajia.

Putin sai sen kuvan, että Kim Jong-un on valmis luopumaan ydinaseista, mutta Pohjois-Korea tarvitsee takuut siitä, ettei sen turvallisuus ja suvereenius vaarannu. Koska "kansainvälistä lakia" ei Trumpin hallinnon taholta ainakaan noudateta, mitään radikaalia muutosta asioiden nykytilaan on tuskin lähiaikoina tulossa. Putinin olisi kannattanut neuvoa Kimiä pitämään kiinni ydinohjelmastaan, sillä Yhdysvaltojen lupauksiin ei voi luottaa.

Pjongjang lienee jo ymmärtänyt, ettei Trumpin hallinto ole kiinnostunut dialogista, vaan monologista, jossa toista osapuolta taivutellaan Washingtonin vaatimuksiin. Lännen asettamat talouspakotteet ovat koetelleet Pohjois-Koreaa, ja tämä on varmasti yksi syy, miksi Kim Jong-un vieraili myös Venäjällä. Jos Pjongjangin ja Moskovan välit lähentyvät entisestään, Putinin kannattaisi ehkä houkutella Pohjois-Korea mukaan Euraasian talousunioniin.

Tapaaminen Putinin kanssa vaikutti sujuneen hyvin verrattuna Kim Jong-unin edelliseen tapaamiseen Trumpin kanssa. Tuo toinen kokous Trumpin kanssa pari kuukautta sitten päättyi ilman sopimusta. Sen jälkeen Pohjois-Korea on ilmoittanut, ettei se halua neuvottelupöytään enää ulkoministeri Mike Pompeota, joka on "kommunikoinnissaan huolimaton ja epäkypsä". Trumpin hallinnon harrastama ylimielinen sanelupolitiikka ei näytä tuottavan tuloksia. Putinin kanssa käymäänsä kahdenvälistä keskustelua Kim taas luonnehti "erittäin mielekkääksi".

Kim Jong-unin ja Putinin tapaamisen jälkeen Pohjois-Korean ja Venäjän delegaatiot jatkoivat neuvotteluja. Tässä vaiheessa ei ole tietoa siitä, millaisia konkreettisia päätöksiä keskustelut tuottivat. Putin että Kim kehuivat kuitenkin huippukokouksen ilmapiiriä hyväksi. Kim toivoi dialogin Pohjois-Korean ja Venäjän välillä jatkuvan.

Lännen tukemat "maltilliset keskustalaiset"

Juan Guaidó

Alan MacLeod kirjoittaa siitä, miten lännen valtamedia kuvaa Washingtonin tukemia voimia maissa, joissa Yhdysvallat pyrkii suorittamaan vallanvaihdon.

Latinalainen Amerikka tarjoaa monia esimerkkitapauksia, ja viimeisin on Venezuelan Juan Guaidó, aiemmin meillä tuntematon 35-vuotias, jonka Yhdysvallat ja sen vasallivaltiot noin vain julistivat "virkaa tekeväksi presidentiksi", Venezuelan laillisen hallituksen ohitse.

Guaidóa on länsimaisessa mediassa kuvailtu "keskustalaiseksi sosiaalidemokraatiksi", joka voi "yhdistää murtuneen maan". Guaidóa on ihailevaan sävyyn kutsuttu myös "aktivistiksi" ja rennommin "salsaa rakastavaksi baseball-faniksi". Toiset julkaisut ovat menneet vielä pitemmälle, ja väittäneet Guaidón olevan "keskustavasemmistolainen", jopa "sosialisti", jolla on "maan enemmistön tuki takanaan".

MacLeodin mukaan Guaidón puolue, Voluntad Popular ("Kansan tahto"), on todellisuudessa aina edustanut Venezuelan opposition radikaaleja oikeistovoimia. Guaidó onkin luvannut valtaan päästyään aloittaa Venezuelassa yksityistämisohjelman ja toteuttaa tiukkaa talouskuria liberaalioikeistolaiseen tyyliin. Ehkä juuri tästä syystä Fox-kanavan juontaja Trish Regan kutsui Guaidóa mahtipontisesti "vapaustaistelijaksi, joka johdattaa maansa demokratiaan". Onhan yleisesti tiedossa, mitä amerikkalainen "vapaus" ja "demokratia" pitävät sisällään.

Maltillisuuden sijaan Kansan tahto-puolue on toistuvasti suosinut vastakkainasettelua ja kannattanut väkivaltaa neuvottelujen sijaan: oppositio suunnitteli jopa aseellista vallankaappausta Guaidón palattua Venezuelaan mediakiertueeltaan, mutta uutistoimisto Bloombergin mukaan panikoiva Kolumbian hallitus esti moiset aikeet.

Guaidó on kuitenkin vain yksi viimeisimmistä Washingtonin tukemista Venezuelan vallantavoittelijoista, joiden imagoa läntinen media on yrittänyt pehmentää. Leopoldo López, Harvardissa koulutettu kovan linjan edustaja, johti mielenosoituksia vuonna 2014, tarkoituksenaan suistaa Maduro väkivalloin vallasta. Seurauksena oli 43 kuollutta. Väkivallasta huolimatta myös López oli lännen median lemmikki.

Venezuelan opposition presidenttiehdokas Henrique Capriles esitti vuoden 2012 kampanjassaan laajaa yksityistämisohjelmaa, luvaten valtaan päästyään tehdä yhteistyötä kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja maailmanpankin kanssa. Capriles antoi ymmärtää olevansa "sosiaalidemokraatti", ja media seurasi perässä, kuvaillen häntä "maltilliseksi" ja jopa keskustavasemmistolaiseksi uudistajaksi". Englannissa lehdistö kertoi valheellisesti, että Capriles on Brasilian sosialistipresidentti Lula da Silvan opetuslapsi; Lula itse julisti tällaisen uutisen "absurdiksi", sillä Lula oli Hugo Chávezin puolella ja Capriles Chávezia vastaan. Capriles hävisi vaalit Chávezille: oikeistoliberaali talouspolitiikka ei houkutellut äänestäjiä.

MacLeodin mukaan ehkä räikein esimerkki tästä ilmiöstä on vuodelta 2002, jolloin tapahtui tähän asti menestyksekkäin Yhdysvaltojen tukema vallankaappausyritys Venezuelassa. Tuolloin bisnesmoguli Pedro Carmona yritti asettaa itsensä diktaattoriksi, uhaten kumota perustuslain ja ampua kaikki maahan valitut virkamiehet. Vaikka satoja ihmisiä kidutettiin, vangittiin ja surmattiin, New York Times esitteli Carmonan "pelastajana". Lehden pääkirjoituksessa viitattiin Hugo Cháveziin toteamalla, että "Venezuelaa ei enää uhkaa wanna be-diktaattori". Toisaalla se kutsui Carmonaa "arvostetuksi yritysjohtajaksi", "tasapainoiseksi", ja "sovittelijaksi", joka "ei ollut kiinnostunut henkilökohtaisesta vallasta". Protestien jälkeen Carmona poistettiin virasta ja Chávez palautettiin valtaan.

Tämä ilmiö, jossa kuka tahansa Washingtonille mieluinen poliittinen hahmo kuvaillaan "keskustalaiseksi", "maltilliseksi" tai "demokraatiksi", ei rajoitu vain Venezuelaan. Itse asiassa näillä lännen liberaalin järjestyksen taikasanoilla kuvataan kaikkia Yhdysvalloille mieluisia tahoja, jotta kansalaiset ymmärtäisivät, ketä heidän pitää tukea ja ketä inhota. 80-luvulla Washingtonin tukemia Nicaraguan oikeistolaisia kontrasissejä verrattiin presidentti Ronald Reaganin suulla jopa "Yhdysvaltojen perustajaisiin"; media tietysti kuvasi kontratkin "maltillisiksi".

Yhdysvaltojen tukema El Salvadorin hallinto pääsi José Napoleón Duarten johdolla Keski-Amerikan historiaan järkyttävillä veriteoillaan, mutta New York Times esitteli Duarten tästä huolimatta "demokraattina", joka "ansaitsee sympatiamme ja arvostuksemme". Lännen media sopivasti ignoroi Duarten yhteydet oikeistolaisiin kuolemanpartioihin, ja väkivallasta huolimatta kutsui häntä salvadorilaista politiikkaa "maltillistavaksi", "keskustalaiseksi" hahmoksi.

Myös indonesialaista diktaattoria, kenraali Suhartoa, amerikkalainen Christian Science Monitor-lehti kuvasi "maltilliseksi", vaikka Suharto toimeenpani Indonesian kiinalaisten joukkomurhan vuosina 1965-66 ja toisti saman Itä-Timorissa vuoden 1975 jälkeen. Suharton murhatöistä ja kommunisteihin kohdistuneista puhdistuksista teki "maltillisia" hänen Washingtonilta ja Iso-Britannialta saamansa tuki. Verijäljet pestiin pois länsimedian omalla valkopesuohjelmalla.

Meille tutumpi ja tuoreempi esimerkki tulee Syyrian taistelujen keskeltä. Yhdysvaltojen tukemia kapinallisia kuvattiin vuosien ajan "maltillisiksi", vaikka päitä putoili ja hirmuteot seurasivat toisiaan. Oikeasti nämä lännen tukemat, Assadia vastaan taistelevat kapinallisjoukot, eivät juurikaan eronneet sellaisista brutaaleista jihadistiryhmistä kuin Al-Qaida, Al-Nusra ja Isis. Washington Post-lehti joutuikin myöntämään vuonna 2016, että maltilliset kapinallisjoukot olivat "sekoittuneet" jihadisteihin, mikä teki hyvisten ja pahisten erottelusta hyvin problemaattista.

MacLeodin mukaan termejä "maltillinen", "keskustalainen" tai "demokraatti", ei käytetä mediassa niinkään kuvaamaan jotain tiettyä poliittista ajattelutapaa, vaan niitä käytetään pikemminkin kehysmekanismina välittämään massoille median hyväksyntä, mikä puolestaan riippuu Yhdysvaltojen ja sen vasallien tuesta kyseessä oleville tahoille. Tiedotusvälineiden ja virallisen hyväksynnän saaneet ryhmät palkitaan aina tällaisilla monikereillä, riippumatta heidän teoistaan tai poliittisista näkemyksistään.

Vastaavasti ne tahot, jotka eivät ole lännen suosiossa, saavat mediassa aivan toisenlaisia kutsumanimiä. Saatetaan puhua vähättelevästi "pölhöpopulisteista", pahimmillaan "äärioikeistosta", "äärivasemmistosta", "Venäjä-mielisistä" ja vaikka mistä, riippumatta siitä, vastaavatko nämä kuvaukset lainkaan todellisuutta. Tällaisessa Washingtonin ja sen vasallien vääristämässä, hybridivaikuttamisen ja informaatiosodankäynnin viidakossa, me joudumme tällä hetkellä elämään myös Suomessa.

Yhdysvaltojen Iran-politiikka fanaatikkojen käsissä

Trumpin hallinto ei aio myöntää enää erivapauksia iranilaisen öljyn ostajille, kirjoittaa Daniel Larison. 

Washington on kertonut kahdeksalle maalle - Kiinalle, Intialle, Japanille, Etelä-Korealle, Taiwanille, Turkille, Italialle ja Kreikalle - että niitä ei enää vapauteta Yhdysvaltojen pakotteista, jos ne jatkavat öljyn tuontia Iranista. Pakotteita koskevat poikkeusluvat ovat voimassa 2. toukokuuta saakka.

Kun Iranin öljysektoria koskevat sanktiot tulivat voimaan viime marraskuussa, Trumpin hallinto myönsi alun perin poikkeuslupia iranilaisen öljyn tuojille, jotta öljyn hinta ei äkillisesti nousisi; nyt tämä välivaihe on päättymässä. Yhdysvaltojen taloudellinen sodankäynti Irania vastaan vain kiihtyy, ja siitä saavat nyt osansa myös eräät maailman suurimmat taloudet ja Amerikan omat kauppakumppanit.

Pakotepolitiikan kiristäminen aiheuttaa varmasti vaikeuksia Iranin kansalle, ja se vahingoittaa Yhdysvaltojen ja muiden suurten talousmahtien, kuten Kiinan ja Intian, välisiä suhteita. Pakotteilla ei ole kuitenkaan havaittavaa vaikutusta Iranin vallanpitäjiin tai hallituksen käyttäytymiseen. Larison väittää myös, että ainakin Intia, Kiina ja Turkki tulevat ignoroimaan Yhdysvaltojen vaatimuksen luopua iranilaisen öljyn ostamisesta. Iranin hallinto on sanonut varautuneensa "kaikkiin skenaarioihin".

Päätös luopua poikkeusluvista iranilaisen öljyn tuonnissa vaikuttaa maailman öljymarkkinoihin, jotka ovat odottaneet presidentti Trumpin päätöstä poikkeusluvista. Virkamiehet tosin sanovat, että markkinoiden häiriöiden pitäisi olla vähäisiä kahdesta syystä: tarjonta on nyt kysyntää suurempaa, ja Trumpin mukaan muut öljyntoimittajat, kuten Saudi-Arabia ja Yhdistyneet Arabiemiirikunnat, kykenevät korvaamaan pakotteiden aiheuttaman erotuksen.

Venezuelan ja Iranin öljysanktioiden sekä Libyan lisääntyneen epävakauden takia (jota Trumpin hallinto on myös tukenut) öljyn hinta tulee todennäköisesti nousemaan. Trumpin hallinnon pakkomielle Iranista aiheuttaa merkittäviä taloudellisia häiriöitä useille tahoille, ilman että sen tavoittelemat poliittiset muutokset Iranissa kuitenkaan toteutuisivat.

Päätös lopettaa erivapauksien myöntäminen iranilaisen öljyn ostajille on Larisonin mielestä viimeisin esimerkki siitä, että Trump on antanut periksi kaikkein pahimmille Iranin vastaisille fanaatikoille, joita hänen lähipiirissään on. Washington on päättänyt kurittaa Irania yhä tiukemmalla otteella, luottaen siihen, että muut maat kiltisti tottelevat Washingtonin typerimpiäkin käskyjä.

Johtaako tämä Iranin vastaiskuun? Iranin vallankumouskaartin merivoimien kommodori Alireza Tangsiri on jo varoittanut, että Iran on valmis sulkemaan Hormuzinsalmen muidenkin öljymaiden tankkereilta, jos Iranin oma öljynkuljetus estetään. Salmen läpi kulkee viisitoista tankkeria päivässä eli noin 20 prosenttia maailman öljystä.

Yhdysvaltojen yksipuolista päätöstä kieltää muilta mailta öljyn ostaminen Iranilta, on jo herättänyt ärtymystä maailmalla. Trumpin hallinnon sanelupolitiikka menee jo yli jopa Yhdysvaltojen tavanomaisesta, öykkäröivästä ulkopolitiikasta. Nyt Yhdysvallat haluaa yksin määrätä, kuka saa käydä kauppaa kenenkin kanssa globaaleilla markkinoilla.

Yhdysvallat yrittää nyt kertoa esimerkiksi Kiinalle, maailman toiseksi suurimmalle taloudelle, että sillä ei ole itsenäistä päätäntävaltaa, mitä tulee kaupankäyntiin Iranin kanssa. Jos Yhdysvaltojen annetaan yksipuolisesti puuttua muiden maiden kauppapolitiikkaan, kansallista itsemääräämisoikeutta ei käytännössä ole olemassa missään maailman kolkassa, on vain Trumpin johtama amerikkalainen imperiumi.

Yhdysvaltojen komentelu ei vain mene enää läpi. Kun häikäilemättömät valehtelijat, kuten ulkoministeri Mike Pompeo ja kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Bolton, väittävät Iranin olevan "maailman suurin terrorismin tukija", kukaan muu ei usko tällaiseen väitteeseen, paitsi kaikkein fanaattisimmat Trump-fanit ja sotahullut neokonservatiivit. Amerikkalaisetkin ovat kyllästyneet sotiin Lähi-idässä, ja juuri sodanvastaiset vaalilupaukset olivat Trumpin tie valtaan.

Iran on otettu Washingtonin kohteeksi, Kiinan ja Venäjän ohella, jotta Yhdysvallat saisi palautettua dominoivan asemansa maailmanpolitiikassa. Toki myös sionisteilla on ollut osuutensa asiassa. Geopoliittinen peli jatkuu, mutta en usko, että Yhdysvallat tulee sitä enää voittamaan. Todellisuudessa pakotepolitiikassakin on kyse vain angloamerikkalaisen, liberaalin maailmanjärjestyksen kuolinkouristuksista. Toivottavasti Iran kestää, ja saa tukea Yhdysvaltojen kilpailijoilta.

Ukrainan vaaleista ja oligarkeista

Volodymyr Zelenskyi

Ukrainan presidentinvaalit on käyty. Uudeksi presidentiksi nousee näyttelijä ja tv-koomikko Volodymyr Zelenskyi.

Lehdet ovat jo kirjoittanneet meillä "protestivaaleista": Petro Porošenko haluttiin suistaa pois vallasta, ja jopa näyttelijä kelpasi hänen paikalleen.

Maailmalla on kirjoitettu myös siitä, kuinka Israelin lisäksi, Ukraina on nyt ainoa maa maailmassa, jossa on sekä juutalainen pääministeri että presidentti. Ukrainan valtakuvioita seuranneille tämä asiantila ei liene mikään yllätys.

Porošenko nousi aikoinaan valtaan, paitsi lännen tuella, myös lupauksella korruption kitkennästä ja rauhasta itä-Ukrainassa. Edistystä ei ole juuri tapahtunut: korruptio rehottaa ja Ukraina on itärajallaan edelleen sodassa Donetskin ja Luganskin itsenäisiksi julistautuneiden kansantasavaltojen separatisteja vastaan.

Zelenskyi oli presidenttiehdokkaana erikoinen, sillä hänellä ei ole poliittista kokemusta, eikä kukaan ole päässyt selvyyteen siitä, mikä tämä tv:stä tuttu julkimo on miehiään. Zelenskyi ei ole esittänyt sen kummemmin mitään kampanjalupauksia tai tarkempaa poliittista ohjelmaa. Zelenskyi on kuitenkin innoissaan voitostaan. "Me teimme sen yhdessä", hän puhui ukrainalaisille vaalituloksen selvittyä, "lupaan, etten tuota teille pettymystä". Näinköhän?

Ukrainan nykyinen presidentti Porošenko on sanonut, ettei hän aio jättää politiikkaa (eri asia on, jättääkö politiikka hänet?). Parlamentin enemmistö on tosin yhä Porošenkon liittolaisten hallussa. He haluavat Kiovan jatkavan lähentymistä Euroopan unioniin ja sotilasliitto Natoon, mutta kukaan ei vielä tiedä, mikä on Zelenskyin ja hänen taustavoimiensa mielipide näiden suunnitelmien suhteen. Yhdysvalloilla lienee myös oma sanansa sanottavana.

Zelenskyin taustalla vaikuttaa voimakkaasti yksi Ukrainan rikkaimmista oligarkeista, Ihor Kolomoiskyi, joka omistaa myös televisiokanavat, jotka promotoivat Zelenskyiä vaalikampanjan aikana. Osa Ukrainan oligarkeista ei ole ollut tyytyväinen kehityksen suuntaan, eivätkä he ole onnistuneet hyötymään Euroopan unionista taloudellisesti. EU on ollut avoimen haluton integroimaan Ukrainaa unioniin, eikä myöskään Yhdysvallat ole yrittänyt tehdä Ukrainasta Naton jäsenmaata.

Zelenskyiä kannatti myös oligarkki Rinat Ah’metov, joka on välillä tukenut itä-Ukrainan itsenäisiksi julistautuneita kansantasavaltoja. Donbassin konfliktin alkuaikoina mies pelasi molemmilla puolilla; aluksi hän oli Nato-mielisten oligarkkien joukossa, mutta omaksui myöhemmin neutraalimman roolin, pyrkien ohjailemaan Donbassin separatistien sosialistisia ja kommunistisia elementtejä. Monet taistelijat ja kansalaiset uskovat Ah'metovin pettäneen Donbassin separatistit.

Paul Antonopoulos kirjoittaa, että Ah'metov ja Kolomoiskyi ovat kansan silmissä epäkarismaattisia hahmoja, toisin kuin Porošenko, joka osasi siirtyä roolista toiseen. Zelenskyi on nyt näiden oligarkkien nukkehallitsija, jonka halutaan tekevän työtä käskettyä. Jää nähtäväksi, mihin tämä Ukrainan oligarkkien nyt vallan kahvassa oleva siipi pyrkii suhteessaan Venäjään, Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin.

Kuuba valmistautuu sotaan

Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, Kuuba valmistautuu sotaan. Syynä tähän on Yhdysvaltojen lisääntynyt uhkailu, sanoo Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin RISS:n asiantuntija Igor Pshenichnikov. Lisäksi Kuuba on ryhtynyt valmistautumaan Washingtonin kauppasaarron varalta. Raúl Castro puhui asiasta Kuuban parlamentin hätäistunnossa.

Kuuban johto ei ole kuullut näin uhkaavaa retoriikkaa Yhdysvaltojen taholta sitten Sikojenlahden maihinnousun huhtikuussa 1961, jolloin Fidel Castro yritettiin syöstä vallasta CIA:n kouluttamien palkkasoturien avulla. Raúl Castro korosti puheessaan, että "Yhdysvaltojen nykyinen hallitus ja sen hegemoniset tavoitteet alueella ovat vakavin uhka Latinalaisen Amerikan ja Karibian rauhalle, turvallisuudelle ja hyvinvoinnille viiteen vuosikymmeneen".

Kuuban johto huolestui alueen tilanteesta Yhdysvaltojen ryhdyttyä vallankaappausoperaatioon Venezuelan laillisen presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttämiseksi. Havanna katsoo Washingtonin uhkaavan Venezuelan lisäksi koko Latinalaista Amerikkaa. Washington puolestaan on syyttänyt Kuubaa Venezuelan ja Maduron hallinnon tukemisesta. Yhdysvaltojen aiheuttaman paineen vuoksi Havanna on jälleen lähentynyt entisiä ideologisia kumppaneitaan, Moskovaa ja Pekingiä.

Toukokuun 1. päivä, Trumpin hallinto uhkaa saattaa voimaan vuonna 1996 säädetyn, tähän asti lykätyn, Helms-Burtonin lain, joka tyrehdyttäisi ulkomaiset investoinnit Kuuban saarivaltioon. Laki antaisi amerikkalaisille oikeusistuimille mahdollisuuden rangaista Kuubaan sijoittavia ulkomaisia yrityksiä. Helms-Burtonin laki ei vahingoittaisi vain Kuubaa, vaan myös saarivaltiossa jo toimivia eurooppalaisia yrityksiä. Euroopan komissio onkin uhannut Yhdysvaltoja kaikilla mahdollisilla vastatoimilla, jos Kuuballe ja Euroopalle vahingollinen laki astuu voimaan.

Mitä Kuuba aikoo tehdä tässä myrskyisässä skenaariossa? Ensinnäkin se toteuttaa diplomaattisia toimia. Kuuban johto on ilmoittanut Yhdysvaltojen hallinnolle, että Kuuba ei pelkää uhkailua. Viime kuukausina Kuuban puolustusvoimien taisteluvalmiutta on vahvistettu kansallisen sotastrategian mukaisesti. Venäläisasiantuntijan mukaan ilmeisistä syistä Kuuban johtaja ei täsmentänyt, mitä toimenpiteitä on toteutettu. On kuitenkin tiedossa, että Fidel Castron hallinnon aikana kehitetty doktriini "koko kansan sodasta" sisältää maan kaikkien resurssien valjastamisen ulkoista aggressiota vastaan.

Myös taloudellisia toimenpiteitä toteutetaan. Raúl Castro sanoo tehneensä jo "joitakin päätöksiä, joilla pyritään parantamaan taloutta ja voittamaan uudet esteet, jotka syntyvät mahdollisen kauppasaarron vuoksi, ilman, että käynnissä olevista kehitysohjelmista tarvitsisi luopua". Castro varoitti kuubalaisia ​​kuitenkin siitä, että taloudellinen tilanne maassa voi heikentyä tulevina kuukausina. Kotimainen tuotanto, erityisesti elintarviketuotanto, aiotaan kaksinkertaistaa, kaikkia menoja uudelleen arvioidaan, ja energiankäytön tehokkuutta lisätään.

Raúl Castron mukaan Kuuba on jo 60 vuoden ajan osoittanut pystyvänsä "vastustamaan vihollista"; tuona aikana Yhdysvallat on yrittänyt epävakauttaa Kuubaa monin tavoin, Fidel Castroon kohdistuneista salamurhayrityksistä puhumattakaan. Nyt Trumpin hallinto harkitsee Kuuban asettamista uudelleen "terroristivaltioiden" listalle, josta maa Obaman kaudella poistettiin. Washingtonin nykyisen johdon myötä Yhdysvaltojen ja Kuuban välisissä suhteissa on palattu taaksepäin. Geopoliittinen tilanne Latinalaisessa Amerikassa on taas kiristynyt.

Kansallismielisten allianssi EU:ssa

Ilta-Sanomat uutisoi, kuinka Euroopan kansallismieliset puolueet pyrkivät toukokuun eurovaaleissa kasvattamaan vaikutusvaltaansa ja aloittamaan nykyistä tiiviimmän yhteistyön.

Tähän asti oikeistopopulistit ovat hajaantuneet europarlamentissa kolmeen eri ryhmään, mutta Italian sisäministeri Matteo Salvinin aloitteesta nyt pyritään muodostamaan yhteinen iso europarlamenttiryhmä.

Populistipuolueet ovat saaneet viime vuosina jalansijaa Italiassa, Itävallassa, Puolassa, Unkarissa, Saksassa, Ruotsissa, Espanjassa, ja perussuomalaisten vaalituloksen myötä myös Suomessa. Moni puolue on päässyt pois marginaalista ja osaksi valtavirtaa, vanhojen puolueiden kilpailijoiksi. Oikeistopopulistisille puolueille ennustetaan hyvää tulosta myös toukokuun eurovaaleissa useammassakin EU:n jäsenvaltiossa.

Milanossa luotiin huhtikuun alussa Salvinin Lega-puolueen johdolla neljän puolueen yhteistyöjulistus, johon osallistui perussuomalaisten eurovaaliehdokas Olli Kotro, sekä edustajia Tanskan kansanpuolueesta ja saksalaisesta AfD:stä. Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho pitää uuden "Eurooppalainen kansalaisten ja kansakuntien allianssi"-työnimellä kulkevan projektin toteutumista "erittäin realistisena".

Yleisesti on puhuttu ainakin kymmenen puolueen yhteenliittymästä. Halla-ahon mielestä on tärkeintä, että liittoumaan "on saatu mukaan keskeisistä jäsenmaista tulevia suuria puolueita, joilla on paljon meppejä. On selvää, että niiden ympärille tämä ryhmä tulee rakentumaan". Halla-aho haluaisi mukaan samanhenkisiä puolueita myös Ruotsista ja Baltian maista.

Puolueiden välillä on käyty ja käydään parhaillaankin keskusteluja. Vaalituloksen jälkeen on aika siirtyä keskustelujen tasolta konkretiaan Brysselissä ja katsoa mitä puolueet voivat saavuttaa europolitiikassa. Aiemmin erimielisyydet puolueiden välillä ovat estäneet yhdistymisen. Halla-ahon mukaan ongelmia on edelleen olemassa.

Joillakin kansallismielisillä ongelmaksi muodostuu muiden puolueiden suhtautuminen Venäjään. Ruotsidemokraattien puheenjohtaja Jimmy Åkesson on todennut, että yhteistyö Italian Legan kanssa olisi ongelmallista puolueen "Venäjä-mielisyyden vuoksi". Salvini on vaatinut EU:ta luopumaan Venäjän vastaisista pakotteista. Myös puolalaisille edustajille Salvinin linjaukset saattavat olla ongelma.

Eikö olisi kuitenkin järkevää keskittyä enemmän siihen, mikä puolueita yhdistää, ja mitä ne voivat yhdessä saavuttaa Euroopan kansakuntien hyväksi? Olisi äärimmäisen typerää puolalaisten ja ruotsalaisten tavoin hirttäytyä Venäjä-kysymykseen. Saa nähdä, muodostuuko europarlamenttiin yhä vähintään kaksi kansallismielistä ryhmää, jos toisarvoisia erimielisyyksiä ei saada sovittua. Nyt ei olisi aikaa sellaiseen hölmöilyyn.

Puolueita yhdistää kysymys "jäsenmaiden suvereniteetista, komission vallan vähentämisestä, EU:n hallitusten välisen luonteen vahvistamisesta sekä Euroopan suojelemisesta haitalliselta maahanmuutolta". Halla-ahon mukaan EU:n suhteen tulisi myös pidättäytyä "sellaisesta liittovaltiokehityksestä, joka nakertaa jäsenmaiden itsemääräämisoikeutta". Tässä olisi tarpeeksi yhteistä työsarkaa kansallismielisille.

Dmitry Orlovin teorioita tulevaisuudesta ja romahduksesta

Dmitry Orlov (s. 1962) on venäläissyntyinen yhdysvaltalainen insinööri, kirjailija sekä bloggaaja, joka tunnetaan Yhdysvaltojen romahdusta ennakoivista kirjoituksistaan. Hän kutsuu tätä taloudellista, ekologista ja poliittista romahdusta Yhdysvaltojen "pysyväksi kriisiksi". Orlovin mukaan Yhdysvaltojen romahdus tulee olemaan pahempi kuin Neuvostoliiton, koska Yhdysvallat on valmistautunut tilanteeseen huonommin.

Tuoreessa haastattelussa Orlov sanoo, että kansainvälistä tilannetta kuvaa parhaiten sana "kaaos". Ukrainassa vallitsee kaaos, samoin Venezuelassa ja kaikkialla, jossa amerikkalainen maailmanvalta on jollakin tavalla osallisena. Myös Yhdysvaltojen sisällä vallitsee kaaos. Sitä ei Orlovin mukaan huomaa, jos keskittyy kuuntelemaan "asiantuntijoita" ja muita median esille nostamia puhuvia päitä, joiden rooli imperiumin hallinnossa on sama kuin uppoavan Titanicin orkesterilla: pitää ihmisten huomio poissa kehittyvästä katastrofista niin kauan kuin vain mahdollista.

Skippaan Orlovin haastattelusta sen laajan Ukraina-osion ja keskityn siihen, mitä romahdusteoreetikko ajattelee Euroopan, Venäjän ja Yhdysvaltojen tulevaisuudesta. Mainittakoon kuitenkin, että Orlov on huolestunut siitä, että Ukrainan Neuvostoliiton aikaiset ydinvoimalat, jotka tuottavat sähköä suureen osaan maasta, ovat jo ikäloppuja, eikä Ukrainalla ole varaa uusiin. Suuri osa maasta voi siis mennä pimeäksi, ja Ukrainasta voikin Orlovin mielestä tulla vielä jonkinlainen disintegroitunut, agrikulttuurinen ei-kenenkään-maa, jota Nato-joukot vartioivat (ellei Venäjä sitten puutu asiaan).

Euroopan unionilla on Orlovin mukaan käsiteltävänään lukuisa joukko ongelmia. Unioni ei ole taloudellisesti terveellä pohjalla. EU ei myöskään kykene toimimaan täysin suvereenisti omia intressejään ajaen,  koska se on alistunut Yhdysvaltojen komentoon. Yhdysvallat vain ei enää kykene ylläpitämään aiempaa kontrolliaan mantereesta; siitä on tullut sisäisesti erimielinen aina siihen pisteeseen asti, että Washingtonin lausunnot ja suunnitelmat ovat epäkoherentteja. Orlovista nykyinen järjestelmä muistuttaa maatuskanukkea: Yhdysvallat edustaa ulointa, osin rikkinäistä kuorta. Sisällä on Nato, joka miehittää Euroopan maita aina Venäjän rajoille saakka (Orlovin mielestä sotilasliitosta ei tosin olisi tosipaikan tullen vastusta Venäjälle). Naton sisällä on EU, poliittinen keskustelukerho, jonka kehittämä byrokratia lakeineen ja asetuksineen tunkeutuu jäsenmaiden elämään.

Koska mikään tässä sotilaallis-poliittisessa superstruktuurissa ei ole järin strukturaalista ilman Yhdysvaltojen entisenlaista hegemoniaa, emme voi olettaa sen toimivan hyvin nykytilanteessa, katsoo Orlov. Hän on toki pannut merkille, että useat EU:n jäsenmaat pyrkivät saamaan takaisin edes osan aiempaa suvereeniuttaan. Englantilaisten kansanäänestys yritti viedä Brittein saaria takaisin suvereenin valtion suuntaan, mutta Brexit on vielä vaiheessa nykyisen hallituksen sisäisten erimielisyyksien vuoksi. Unkarin ja Italian hallitukset puolestaan ovat onnistuneet paremmin suvereeniuden palauttamisessa ja niillä on takanaan kansan enemmistön tuki.

Mikään ei ole populistien nousun myötä kuitenkaan vielä muuttunut Euroopassa, sanoo Orlov. Kestää aikansa, kun emaskuloidut poliittiset eliitit kasvattavat taas selkärangan. Poliittinen päätöksentekovalta pitäisi riistää pois ylikansallisia intressejä ajavilta tahoilta. Jopa Venäjällä vei vuosikymmenen verran saada vaikutusvalta pois korruptoituneilta oligarkeilta. Euroopassa asiaa voisi Orlovin mielestä nopeuttaa uusi lama. Tuolloin Länsi-Euroopassa työskentelevien itäeurooppalaisten täytyisi palata kotimaihinsa. Sillä olisi vaikutuksensa myös Puolaan ja Baltian maihin, sekä niiden russofobisiin poliittisiin eliitteihin, jotka ovat tähän asti voineet juhlia EU:n rahoilla. Oma lukunsa ovat Lähi-idästä ja Afrikasta tulleet "uuseurooppalaiset", ja heidän suhteensa natiiveihin, Orlov spekuloi. Jatkuuko eurooppalaisten huoli ilmastosta, tasa-arvosta ja sukupuolineutraaliudesta, vai tuleeko tilalle vakavampiakin ongelmia?

Eurooppalaiset kansakunnat ovat ikääntymässä. Orlovin mielestä etnisten ryhmien elinikä on ylipäänsä noin tuhat vuotta. Elinkaarensa ehtoopuolella ne alkavat osoittaa tiettyjä huolestuttavia merkkejä: syntyvyys kääntyy jyrkkään laskuun, ja ihmisistä tulee dekadentteja niin seksuaalisissa kuin muissakin mieltymyksissään. Orlovin mukaan nämä trendit ovat jo nähtävissä. Hän ottaa esimerkin Ranskasta, jossa syntymätodistuksissa ei mainita enää äitiä ja isää, vaan neutraalisti "vanhempi yksi" ja "vanhempi kaksi". Ehkäpä Eurooppaan tunkeutuneet barbaarit huomaavat tämän ja kuolevat nauruun, tai sitten eivät, tuumii Orlov. Historian esimerkkien valossa barbaarit voittavat helposti rappeutuneet alkuperäisväestöt. Orlov sanoo, että on mahdotonta ennustaa, mikä saisi Euroopan kansat elpymään ja voimistumaan. Ehkä tulevaisuudessa jokin nykyeurooppalaisista mutatoitunut, yhä itsesuojeluvaiston omaava fanaatikkojen joukko, ottaa tilan haltuunsa ja kansojen kilpajuoksu alkaa uudelleen?

Yhdysvaltojen imperiumin aika on Orlovin mielestä jo ohi, mutta se ei ole vielä joutunut kunnolliseen "stressitestiin", joten kukaan ei täysin tiedosta asioiden muuttunutta tilaa. Orlov olettaa, että jokin tapahtuma tulee vielä yllättämään ja nöyryyttämään Washingtonin valtakeskuksen totaalisesti. Tuon jälkeen asiat alkavat mennä nopeammin alamäkeä, eikä hallitus tai media voi enää teeskennellä, ettei mitään suuria ongelmia olisi. Orlov toivoo, etteivät ympäri maailmaa levitetyt amerikkalaiset sotajoukot jää oman onnensa nojaan, mutta hän ei yllättyisi vaikka niinkin tapahtuisi.

Yhdysvallat ei kuitenkaan lakkaa olemasta, vaan se on toimintakykyinen vielä hyvän aikaa. Ongelmaksi muodostuu raha. Orlovin mukaan tulevaisuudessa eläkkeelle jääville, valtion tai yksityisten yritysten työllistämille ihmisille, ei ole odotettavissa taloudellista tukea, sillä eläkerahat on jo käytetty. Orlov maalaa synkän kuvan myös nykynuorison tulevaisuudesta naurettavien suurten opintolainojen ja heikkojen työllistymisnäkymien takia. Orlovin mielestä Yhdysvallat ei ole niinkään oikea maa, vaan ennemminkin golf-klubi. Jäsenyys tuo etuoikeuksia, eivätkä klubin jäsenet välitä siitä, millaista elämä on ulkopuolisille. Ainoa Yhdysvaltojen kansalaisen synnyinoikeus on elää kodittomana kadulla, muiden kodittomien joukossa, jotka ovat tulleet Yhdysvaltoihin Trumpin mainitsemista "paskamaista" ("shithole countries").

Orlovin mielestä on mielenkiintoista nähdä, miten julkisen sektorin työntekijät ryhmänä reagoivat, kun he huomaavat, ettei heille luvattuja eläkkeitä ole tulossa: ehkä se kääntää koko järjestelmän ylösalaisin? Myös muut talouden kurimukseen joutuvat amerikkalaiset, joilla ei ole yhtäkkiä enää varaa ajaa edes omalla autolla, saattavat reagoida voimakkaasti. Militarisoitu poliisi on toki luotu tukahduttamaan kaikenlainen kapinointi, ja suurin osa ihmisistä tietää tämän. Jos vaihtoehtona on välitön kuolema tai eskapistinen huumeiden turruttama elämä, useimmat ihmiset tulevat valitsemaan jälkimmäisen, väittää Orlov synkästi. Yhdysvaltojen loppu tulee siten, etteivät kaikki edes huomaa järjestelmän romahdusta, tai suostu uskomaan siihen. Yhdysvaltojen henkinen ilmapiiri on jo nyt hyvin sairas; ei ole ihme, jos kukaan ei halua tietää, milloin se tulee muuttumaan vielä sairaammaksi.

Millainen on sitten Venäjän tulevaisuus? Mitä tapahtuu, kun presidentti Putinin valtakausi päättyy? Orlovin mielestä Putinin suosio on hieman laskenut aiemmasta, mutta hän on yhä suositumpi johtaja omassa maassaan kuin kukaan valtion päämies lännessä. Eläkeuudistus vaikutti Putinin suosioon negatiivisesti, mutta hän on Orlovin mukaan onnistunut helpottamaan siirtymävaihetta. Vaikka Putin on yhä aktiivinen niin kotimaisessa kuin kansainvälisessä politiikassa, hän katsoo jo aikaan, jolloin hänen täytyy jäädä eläkkeelle, väittää Orlov. Kuinka hän aikoo hoitaa siirtymän "Putinin jälkeiseen aikaan", on vielä mysteeri, mutta ehkä Kazakstanin presidentin äskeinen esimerkki antaa suuntaa? Jos näin käy, jatkuvuutta tullaan painottamaan vahvasti, ja Putin jäänee vanhemman valtiomiehen rooliin, säilyttäen ainakin osan poliittisista tehtävistään, olettaa Orlov.

Venäjän politiikassa Orlovin mielestä merkittävin muutos on se, että uusi alueellisten johtajien sukupolvi on aloittanut työnsä. Kunnianhimoinen nuorempi polvi on jo astunut tehtäviin, josta voi ponnistaa myös Kremlin palvelukseen. Orlov katsoo, että kyseessä on uusi urapoliitikkojen laji, jotka omaavat hyvät hallinnolliset valmiudet. Tällä välin, vanhan ajan korruptiota on karsittu kovalla kädellä. Orlovin mukaan on huomionarvoista, että osa näistä nuoremman polven aluejohtajista on yhtä suosittuja, ellei jopa suositumpia, kuin presidentti Putin. Neuvostoliiton kokeilua vaivannut "gerontologinen kirous", joka uhkaa nyt amerikkalaista establismenttia, ei ole enää Venäjän ongelma.

Dmitry Orlovin ajatuksia Yhdysvaltojen romahduksesta sekä maailman tulevaisuudesta on kehuttu sekä kritisoitu. Mies itse on vaimoineen muuttanut asumaan purjeveneeseen, joten hän lienee ilmeisen tosissaan. Uudistettu painos hänen keskeisestä kirjastaan Reinventing Collapse: The Soviet Experience and American Prospects julkaistiin jo 2011, mutta Orlov on kirjoittanut myös joukon muitakin teoksia; viimeisin kirja, Collapse and the Good Life, ilmestyi marraskuussa 2018. Orlov jatkaa myös suositun bloginsa päivittämistä kaksi kertaa viikossa näihin aiheisiin liittyen.

Notre Damen tuho, lännen perikadon enne?

Pariisin keskustassa, Seine-joen Citén saarella sijaitseva Notre Damen katedraali paloi eilen illalla. Kirkon keskustorni romahti ja kattorakenteet tuhoutuivat. 850 vuotta eurooppalaista historiaa paloi savuna ilmaan.

Viranomaiset epäilevät, että tulipalo liittyy kirkon katolla tehtyihin remonttitöihin. Pariisin syyttäjänvirasto on sanonut, että paloa tutkitaan onnettomuutena. Tuhopolttoa tai terrorismiin liittyviä motiiveja ei toistaiseksi epäillä palon syyksi, vaikka sellaisestakin on eri tahoilla spekuloitu.

Ikonisen maamerkin tuhoutuminen on noteerattu maailmanlaajuisesti. Kuitenkin Ranskassa on tuhottu, poltettu ja vandalisoitu kirkkoja jo vuosien ajan, mutta Macronia ja muita Eurafrikan kansojen sulatusuunia rakentavia globalisteja tämä ei ole erityisemmin haitannut. Notre Damen tuhoutuminen symboloi hyvin aikamme antikristillistä henkeä ja länsimaiden aatteellista ja kulttuurista perikatoa.

Notre Dame kuuluu Ranskan valtiolle, joka on ollut nihkeä tämän goottilaisen mestariteoksen restauroimisen suhteen. Vesirännien hirviökoristeisia syöksijöitä on korjattu jo surkeilla muoviputkilla. Kivinen reunakaide on korvattu puisella ja pienoistorni on tuettu hätäisesti rakennetulla tuella. Sekulaarissa Ranskassa katedraalin on annettu rapistua kaikessa rauhassa, ja vasta viime vuonna valtio myönsi kaksi miljoonaa euroa katedraalin tornin kunnostamiseen. Eilen illalla tuo torni paloi maan tasalle, joten se siitä sitten.

Koko katedraalin restaurointityö maksaisi asiantuntijoiden mukaan ainakin noin 150 miljoonaa euroa. Katedraalin ylläpitäjät ja Ranskan valtio ovat jo aiemmin riidelleet Notre Damen kunnostustöiden vuoksi. Ranskan valtio on tienannut katedraalissa vierailevien miljoonien turistien ansiosta ainakin neljä miljoonaa euroa vuosittain, mutta restaurointiin ei ole tähän asti myönnetty kuin vaivaiset kaksi miljoonaa.

Notre Dame on selvinnyt enimmäkseen lahjoitusten ansiosta. Niillä on maksettu seitsemänkymmenen katedraalin työntekijän palkat, jotka ovat huolehtineet paitsi turistien vierailusta, myös järjestäneet katedraalissa kahdeksan messua päivässä. Rakennus on lisäksi YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön Unescon maailmanperintökohde, mutta tälläkään ei näytä olevan suurta merkitystä. Ehkä tilalle voisi rakentaa hotellin, kasinon tai vaikkapa moskeijan?

Nyt Macronin hallinto on ehdottanut, että restaurointia varten kerätään kolehti kaikilta halukkailta, mutta erityisesti varakkailta filantroopeilta. Eli käytännössä valtiolle kuuluva työ yksityistetään. Ranskalaiset miljonäärit ovat sentään luvanneet osallistua Notre Damen kunnostustyön kuluihin; aika näyttää, onnistuuko restaurointi.

Englantilainen Craig Murray totesi aiheesta kirjoittaessaan, että "Ranska on maa, joka on kuluttanut satoja miljardeja euroja joukkotuhoaseisiin ja satoja miljardeja euroja muihin sotilaallisiin voimavaroihin. Ranskalla on teknologinen kyky tuhota Pariisin kokoinen kaupunki muutamassa minuutissa, mutta sillä ei ole kykyä estää yhtä Ranskan hienoimmista rakennuksista tuhoutumasta tulipalossa".

Carl Schmitt, brexit ja oikeistopopulismi

Carl Schmitt

Toimittaja Samuel Earle on huolissaan siitä, että eurooppalaisen oikeistopopulismin myötä "fasismi" olisi hiipimässä takaisin tämän päivän polarisoituneeseen politiikkaan. Ylikansallinen korporaatiofasismi ei häntä huoleta, saati Israelin väkivaltainen etnonationalismi. Juutalaistaustaista Earlea vaivaa ainoastaan Euroopan kansallismielinen populismi.

Esimerkiksi hän nostaa Italian sisäministeri Matteo Salvinin, joka viime heinäkuussa, Benito Mussolinin syntymäpäivänä, twiittasi huumorilla Mussolininkin siteeraaman Julius Caesarin sanonnan, tanti nemici, tanto onore, "paljon vihollisia, paljon kunniaa". Earle uskoo, että sama "fasismin aave" kummittelee muuallakin, missä kritisoidaan liberalismia, maahanmuuttoa ja "kulttuurimarxismia".

Toimittajaa ärsyttää myös, että tässä aikamme "kuumeisessa ilmapiirissä", saksalaisen juristin ja poliittisen teoreetikon, Carl Schmittin, ajatukset ovat, Financial Times-lehteä lainaten, "taas muotia". Schmitt oli tutkija, mutta myös varhaisen kansallissosialismin ja fasismin sympatisoija, joka näki politiikan olevan kilpailevien faktioiden välistä taistelua. Vihollisen käsite oli oleellinen osa poliittista identiteettiä, Schmitt ajatteli. Jos vihollista ei olisi, sellainen täytyisi keksiä. "Kerro minulle keitä vihollisesi ovat, ja minä kerron sinulle kuka olet", Schmitt sanoi. Ilman vihollisia ei ole politiikkaa.

Toisen maailmansodan jälkeen Schmittistä tuli epähenkilö akateemisessa maailmassa; hänen ei enää annettu opettaa saksalaisissa yliopistoissa. Sitten Schmittin kuoleman vuonna 1985, hänen arvostuksensa on alkanut taas kasvaa. Princetonin yliopiston politiikan professorin, Jan-Werner Müllerin, mielestä Schmitt oli "1900-luvun lahjakkain liberalismin kriitikko". Earlen mielestä taas Schmittin maineenpalautusta huolestuttavampaa on hänen ajattelunsa merkityksellisyys ajassamme. Myös Xi Jinpingin Kiinassa on perehdytty Schmittin näkemyksiin.

Schmittin merkittävin teos on varmaankin Poliittisen käsite, jota pidetään yleisesti yhtenä modernin poliittisen ajattelun tärkeimmistä kirjoituksista. Schmittin kirjan ensipainos julkaistiin jo vuonna 1932, vain vuotta ennen kun hän liittyi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen. Schmittille ystävän ja vihollisen erottelu oli kaiken politiikan integraalinen, jopa eksistentiaalinen, perusta. Hänen ajatteluaan määrittivät myös radikaali poliittinen pluralismi ja multipolaarisen maailman puolustus. Globalismin kriitikot ovat myös saaneet ideoita Schmittiltä.

Earle näkee häivähdyksen schmittiläisestä ajattelusta Englannin brexit-kamppailun sotaisassa retoriikassa ja nostalgisessa menneisyyden haikailussa. Schmittin teoriat osoittavat, että sota palvelee myös toista tarkoitusta poliittisessa mielikuvituksessa: se tuo ihmisiä yhteen, antaen tunteen tarkoituksesta ja yhteenkuuluvuudesta. Sota ja viholliskuva luovat koossapitävää identiteettiä: jos vihollisesta on selkeä kuva, myös kuva omasta itsestä selkiintyy.

Earlen mielestä tämä "fantasia" on sisäsyntyinen kaikissa kansallismielisissä liikkeissä. Maahanmuuttoon viitataan usein "maahantunkeutumisena" ja sisäpoliittiset vastustajat ovat "maanpettureita". Unkarin Fidesz-puolue on jopa ottanut nimensä latinan kielen sanasta fides, joka tarkoittaa uskoa, luotettavuutta ja lojaaliutta. Tämän päivän vieraantuminen ja eripura vaivasi myös 30-luvulla Schmittin Saksaa. Schmittin liberalismin kritiikki on löytänyt vastaanottajia vasemmistoajattelijoiden keskuudessa, mutta hänen huomionsa "ulkoisista uhkatekijöistä" on varmistanut, että Schmittin luontevimmat perilliset löytyvät oikeistoradikaalien  ja nativistipopulistien keskuudesta.

Scmittin hyökkäys liberalismia vastaan on säilyttänyt relevanttiutensa; itse asiassa nykyinen poliittinen korrektius, individualismi ja angloamerikkalaisen "liberaalin demokratian" heikentyminen tekevät Schmittin ajatuksista yhä ajankohtaisempia. Francis Fukuyaman epäonnistunut teesi "historian lopusta" kummittelee vielä transatlantistien mielissä, mutta vaikka ismit ja periaatteet on sivuutettu talouden ja geopolitiikan tieltä, hekin ovat löytäneet vihollisensa tässä ajassa: Venäjän ja Kiinan.

Myös Euroopan unioni on Britannian euroeroa vaativille hyvä vihollishahmo. Earlen mielestä brexit on osittain vihollisen etsimistä. Ajatellaan, että brittiläinen yhteiskunta on muuttunut steriiliksi ja heikoksi. Brexit on osoittautunut tilaisuudeksi palauttaa vallan ja kontrollin tunne. EU on täydellinen vihollinen tätä silmällä pitäen, Earle esittää. Oikein muotoiltuna, se edustaa perusbritille kolmea vihollista yhdessä paketissa: vanhoja mannermaisia kilpailijoita eli Saksaa ja Ranskaa, maahanmuuttajia ja euroeliitin tukahduttavaa byrokratiaa.

Kansanäänestyksen aikoihin nämä "viholliset", pakattuna yhteen instituuttiin, edustivat suoranaista eksistentiaalista uhkaa Brittein saarille. EU:ta verrattiin uuteen natsi-Saksaan, itäeurooppalaiset ja maahanmuuttajat olivat potentiaalisia Isis-terroristeja, ja Bryssel uhkasi tuhota loputkin kansallisista traditioista. Earlen mielestä brexit edustaa myös jälki-imperialistista melankoliaa, maailmansodan nostalgiaa ja menneisyyden Britanniaa, joka ei ollut mikään naurettava "pikku-Britannia", vaan oman aikansa suurvalta, imperiumi. Vaikka se ei hajonnutkaan äkillisesti kuin Neuvostoliitto, brittiläisen maailmanvallan aika on kuitenkin peruuttamattomasti ohi.

Schmittin politiikka on tehnyt paluun Euroopassa, mutta toimittaja Earle ei taida täysin ymmärtää miksi. Hänen pilkkaamansa "nostalgia", "menneisyyteen katsominen" ja "kansallismielisyys", eivät ole syntyneet mistään pahansuovasta, fasistisesta ajattelusta, vaan kansan syvien rivien aidosta huolesta oman tulevaisuutensa suhteen. Poliittinen eliitti on tehnyt vuosien ajan vääriä valintoja, eikä sen liberaali ja kosmopoliittinen "arvopohja" puhuttele enää juuri ketään. Myös Euroopan unionin jäsenmaiden suvereeniutta rapauttava pyrkimys federalismiin on johtanut kansallismielisten puolueiden ja poliitikkojen suosion kasvuun EU:n jäsenmaissa.

Italian Matteo Salvinia ei arvosteta kotimaassaan siksi, että hän "flirttailisi fasismin kanssa", vaan koska hän ottaa kansan huolenaiheet tosissaan ja yrittää tehdä jotain muuttaakseen asioiden masentavaa nykytilaa. Viktor Orbánia ei myöskään arvosteta siksi, että hän on "konservatiivi", vaan koska hän pysäytti hallitsemattoman maahanmuuton virran Unkariin heti alkuunsa, eurokraattien vastustuksesta huolimatta. Suvereenius, turvallisuus ja identiteetti ovat ihmisille tärkeitä: Carl Schmitt olisi voinut kertoa tämän kansasta vieraantuneelle eliitille, sekä toimittaja Earlelle.

Julian Assangen pidätys ja kaventuva sananvapaus

Maailmalla on uutisoitu laajasti siitä, että tietovuotosivusto Wikileaksin perustaja Julian Assange on poistettu Ecuadorin Britannian suurlähetystön tiloista ja pidätetty.

Ecuadorin nykyinen hallitus peruutti Assangelle myöntämänsä turvapaikkastatuksen vedoten tämän epäasialliseen käyttäytymiseen. Assange on majaillut Ecuadorin Lontoon suurlähetystössä aina vuodesta 2012 asti, eli jo seitsemän vuoden ajan.

Wikileaks-sivuston mukaan Britannian salainen poliisi kävi hakemassa Assangen Ecuadorin tilauksesta; Lontoon poliisi vahvisti asian verkkosivuillaan julkaisemassaan tiedotteessa, mutta maailmalle on jo levinnyt myös videokuvaa siitä, kuinka valkopartaista Assangea raahataan väkisin ulos lähetystön tiloista.

Kirjoitin viime marraskuussa siitä, että Assange saatetaan luovuttaa Yhdysvaltoihin, missä häntä odottavat raskaat syytteet ulkoministeriön salaisten dokumenttien vuotamisesta julkisuuteen. Wikileaks-sivuston kautta on julkaistu muun muassa arkaluontoisia tietoja Guantanamon vankileirin oloista sekä raportteja Afganistanin ja Irakin sodista. Vuonna 2016 Wikileaks toi julkisuuteen myös Yhdysvaltojen demokraattipuolueen sähköposteja ja asiakirjoja.

Toinen kuuluisa tietovuotaja, Venäjällä oleileva amerikkalainen Edward Snowden, on kommentoinut Assangen pidätystä twitter-seinällään. Snowdenin mielestä kuvat siitä, kuinka Britannian viranomaiset raahaavat palkintoja-ansaitsevan journalismin julkaisijaa ulos Ecuadorin suurlähetystön tiloista, päätyvät historian kirjoihin. "Assangen kriitikot voivat olla mielissään, mutta tämä on synkkä hetki lehdistön vapaudelle", Snowden kirjoittaa.

Myös Suomessa mennään sananvapauden suhteen tiukempaan suuntaan. Presidentti Niinistö on jo todennut, että ensi vaalikaudella tarvitaan uusia turvallisuuslakeja, "jotka vastaavat ympäröivän maailman realiteetteja". Eduskunnan vaalikauden päättäjäisissä Niinistö painotti, että on olemassa muitakin kuin vain sotilaallisia uhkia. "On myöskin siviilitahoja, yksityisiä toimijoita, jotka osaavat olla vallan penteleen ilkeitä", Niinistö kertoi toimittajille.

Assangen pidätys ei varmasti jää viimeiseksi. Mitä sitten Niinistö tarkoitti "penteleen ilkeillä" yksityishenkilöillä? Nykypolitiikkaa kritisoivia kansalaisaktivisteja? Vaihtoehtomedioiden sisällöntuottajia? Epäilen, löytyykö Suomesta toimittajaa, joka utelisi presidentiltä tarkennusta. Erikoista kuitenkin on, että eniten "demokratiasta" ja "avoimesta yhteiskunnasta" puhuvat tahot haluavat vain lisätä "väärin ajattelevien" kansalaisten valvontaa ja sensuuria.

Xinhua ja Antti Rinteen Nato-kommentti

Antti Rinne

Kiinalaisen uutistoimisto Xinhuan mukaan Suomen mahdollisuus liittyä Natoon menetti uskottavuutta SDP:n puheenjohtajan Antti Rinteen Nato-lausunnon jälkeen.

Uutisointi liittyy viime viikkoiseen MTV:n Asian ytimessä-ohjelmaan, jossa Rinne totesi, ettei ole lainkaan vakuuttunut siitä, että Suomi otettaisiin Naton jäseneksi. Rinne sanoi, että "tässä tilanteessa, jossa Yhdysvaltojen presidentin epävarmuustekijät kansainvälisessä politiikassa vaikuttavat, en ole yhtään vakuuttunut siitä, että meitä edes hyväksyttäisiin Natoon, jos me hakisimme [jäsenyyttä]".

Kerrankin demarin suusta kuulee jotain, joka edes muistuttaa järkevää lausuntoa. Länttä nuoleva ja sotilasliittoa fanittava lehdistömme puhuu nyt Rinteen "Nato-sammakosta" ja siitä, kuinka Rinne "upposi Nato-suohon", mutta todellisuudessa hän sanoi vain, niin kuin asiat ovat. Reaalipolitiikka on vaikea laji, ja suomalaiset häkeltyvät heti, jos jokin ulkomainen taho kirjoittaa Suomesta vähänkin arveluttavaan sävyyn.

Kiinan valtiollinen uutistoimisto Xinhua on kirjoittanut asiasta otsikolla "Suomen mahdollisuus liittyä Natoon menettänyt uskottavuuttaan pääministeriehdokkaan kommentin jälkeen". Odotettavissa lienee piakkoin rautaisannos Kiina-vastaista ja Nato-myönteistä propagandaa suomalaiselta valta(vale)medialta, kun Xinhua uskalsi väittää, että Suomen Nato-suhde on saanut "uuden käänteen" Rinteen kommentin seurauksena.

Nato-jäsenyyttä haluavat suomalaiset ovat pieni, mutta äänekäs vähemmistö, joka pitää asiasta melua iltapäivälehtien kommenttiosioissa, keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa. Nyt tämä porukka on tullut siihen johtopäätökseen, ettei Antti Rinteestä ole pääministeriksi. Mieshän "on pilannut Suomen maineen" ja tehnyt "hallaa Suomen turvallisuuspolitiikalle" (itseäni huolettaisi enemmän, jos ulkomaiset Nato-joukot ryhtyisivät päivystämään Suomen maaperällä vakituisesti).

Kokoomuksen Nato-Petteri Orpo ja kumppanit säikähtivät myös Rinteen kommenttia. Presidentti Niinistönkin piti pikaisesti antaa lausunto, jonka mukaan "Suomi voi edelleen hakea Nato-jäsenyyttä halutessaan". Todellisuudessa Yhdysvallat ja Nato voivat jo nykyisen isäntämaasopimuksen puitteissa tulla kylään milloin vain, eli koko keskustelu Nato-jäsenyydestä on jokseenkin turhaa. Turvatakuita taas haluavat eräät, jotka inhoavat naapurimaatamme ja elävät yhä henkisesti kylmän sodan aikaa.

Presidentti Niinistö ilmaisi taannoin kaipaavansa vaalikeskusteluun myös turvallisuuspoliittisia puoluenäkökantoja. En tiedä halusiko hän oikeasti mitään keskustelua aiheesta, mutta nyt, kiitos Antti Rinteen, asiaa on edes hieman avattu näin vaalien loppusuoralla. Ilmeisesti avaus ei kuitenkaan erityisesti miellyttänyt Lännen-Saulia? Ehkä Rinne ja Kiinan uutistoimisto tekivät Suomelle palveluksen. Nato-intoisimmat tietenkin toivovat nyt, ettei SDP voittaisi vaaleja; katsotaan, miten käy.

Neokonservatismi ja sionismin rooli lännen politiikassa

Israelissa järjestetään tänään parlamenttivaalit. Pääministeri Benjamin Netanjahu tavoittelee neljättä perättäistä voittoa itselleen ja Likud-puolueelleen. Vaaleissa ei ole todellisia vaihtoehtoja: tuloksena voi olla vain oikeistohallitus tai vieläkin oikeistolaisempi hallitus, sillä kaikki suurimmat puolueet edustavat tiukan linjan sionismia. Palestiinalaisväestö on siis vaalien häviäjä, oli lopputulos mikä tahansa.

Yhdysvalloissa ja länsimaissa Israelin asiaa on edistetty myös niin kutsutun neokonservatismin välityksellä, vaikka Israelin intressien puolustaminen on vakiintunut positio niin demokraattien kuin republikaanienkin keskuudessa. "Mitä neokonservatismi tarkoittaa?", väitetään George W. Bushin kysyneen isältään, George Bush vanhemmalta. "Haluatko nimiä vai kuvauksen?", kysyi isä pojaltaan. "Kuvauksen", vastasi G.W. "No, yhdellä sanalla, se tarkoittaa Israelia", isä-Bush vastasi.

Tätä keskustelua siteeraa Andrew Cockburn kirjassaan Rumsfeld: His Rise, Fall, and Catastrophic Legacy (2007): neokonservatiivit ovat kryptoisraelilaisia. Heidän todellinen lojaaliutensa kuuluu vain Israelille. Tätä asemoitumista on määritellyt heidän oppi-isänsä, filosofi ja poliittinen ajattelija Leo Strauss vuoden 1962 luennossaan, "Miksi me säilymme juutalaisina", jossa kryptoisraelilaisten määritelmään sisällytetään myös diasporassa asuvat juutalaiset.

Kirjassaan Cultural Insurrections, Kevin MacDonald on määritellyt neokonservatismin "monimutkaisesti lukkiutuneeksi ammatti- ja perheverkostoksi, jossa juutalaiset kommentaattorit ja organisoijat juutalaisten sekä ei-juutalaisten myötätuntoa hyödyntäen pyrkivät valjastamaan Yhdysvaltojen vaurauden ja voiman Israelin palvelukseen". Todiste neokonservatiivien kryptoisraelilaisuudesta on nähtävissä Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa.

Neokonservatiivit edistävät Israelin oikeistolaista politiikkaa verhoamalla sen valheellisesti amerikkalaisten intressien ajamiseen. Näin heidän ei aina tarvitse edes korostaa juutalaista identiteettiään esiintyessään "amerikkalaisina patriootteina". Koska Likud-puolueen neokonservatiivinen sionismi tunnetaan Yhdysvaltojen ja muslimimaailman välisen vastakkainasettelun korostamisesta, heidän ulkopoliittiset suosituksensa edistävät parhaiten heidän oman etnisen ryhmänsä intressejä Yhdysvaltojen kokonaisedun sijaan.

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa on aina tehty Israelin etua silmällä pitäen. Ennen vuotta 1967, Israelia kiinnosti erityisesti organisoida juutalaista maahanmuuttoa Itä-Euroopasta. Vuodesta 1967, jolloin Moskova esti juutalaisten maastamuuton protestiksi Israelin arabialueiden anneksoinnista, oli Israelin intressien mukaista, että Yhdysvallat voittaisi kylmän sodan. Tuolloin amerikanjuutalaisesta vasemmistosta ryhdyttiin muovaamaan neokonservatiivista oikeistoa juutalaisen establismentin tarpeita silmällä pitäen.

Irving Kristol selitti Amerikan juutalaiselle kongressille vuonna 1973, miksi sodanvastainen aktivismi ei ollut enää hyväksi Israelille: "On juutalaisten etujen mukaista, että Yhdysvalloissa on suuri ja voimakas sotakoneisto". "Israelin valtion selviytymisestä huolta kantavien amerikanjuutalaisten on puolustettava sotilasbudjetin kasvattamista, jotta samalla voidaan puolustaa Israelia", Kristol perusteli. Tästä oli kyse myös silloin, kun Kristol määritteli neokonservatiivin "liberaaliksi, joka on tullut todellisuuden mukiloimaksi".

Kylmän sodan jälkeen, Israelin kansalliset intressit muuttuivat jälleen. Päällimmäiseksi tavoitteeksi tuli saada vedetyksi Yhdysvallat mukaan Lähi-idän runteluun, jotta Israelin viholliset alueella voitaisiin samalla tuhota. Neokonservatiivit kävivät läpi muodonmuutoksen, jossa kylmän sodan ajan antikommunisteista tuli islamofobisia "sivilisaatioiden yhteentörmäyksen" ja "terrorismin vastaisen sodan" arkkitehtejä. Tässä vaiheessa mukaan otettiin myös ei-juutalaisia agitaattoreita, mutta kaikessa oli kuitenkin taustalla vain Israelin ja sionismin intressien edistäminen.

Neokonservatiivien onnistuminen on vaatinut sitä, että kaikenlainen sionismin ja Israelin kritisointi on saatu leimattua "antisemitismiksi", jonka harjoittajat ovat piilonatseja poliittisesta orientaatiostaan huolimatta. Tämän on saanut kokea esimerkiksi Englannin Labour-puolueen hämmentynyt johtaja, Jeremy Corbyn. Samoin kuin Yhdysvalloissa, myös Iso-Britannian politiikassa, mediassa ja liike-elämässä sionismilla on erittäin paljon vaikutusvaltaa, ja pienikin poikkeama Israelin intressien ensisijaisuudesta, voi tehdä lopun kenen tahansa korkean profiilin omaavan henkilön urasta.

Trumpin presidenttikaudella G.W. Bushin aikainen neokonservatismi on päässyt vaikuttamaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan erityisesti kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Boltonin ja ulkoministeri Mike Pompeon välityksellä. Tämä kaksikko on tehnyt kaikkensa, jotta ulkopolitiikan suuntaviivoissa otetaan aina ensin huomioon Israelin ja sionistien etu. Tavallisiin amerikkalaisiin tätä näkemystä on iskostettu median välityksellä jo vuosikymmenien ajan, joten marginaalisia soraääniä lukuun ottamatta, kukaan ei kyseenalaista juutalaista ylivaltaa.

Trumpille itselleenkään ei Israelin etujen ajaminen ole vierasta, sillä hänen vaalikampanjansa suurin taloudellinen tukija on Las Vegasin kasinomoguli ja republikaanipuolueen todellinen "omistaja", Sheldon Adelson, joka tukee Israelin kovan linjan oikeistopolitiikkaa ja pääministeri Netanjahua. Kun mukaan kuvioon tulee vielä Trumpin vävy, Jared Kushner, joka omaa yhteydet juutalaiseen Chabad Lubavitch-kulttiin, voi ympyrä sulkeutua. Jälleen amerikkalaisia on huijattu urakalla, ja "Amerikka ensin"-politiikka on kääntänyt kryptojuutalaiset januskasvonsa "Israel ensin"-asentoon.

Euroopassa sionismi on päässyt sisään myös kansallismielisiin puolueisiin. Juutalaisvaltiolla on yllättävän paljon tukijoita eurooppalaisten oikeistopopulistien keskuudessa. Politiikassa kuitenkin rahalla saa, ja epäilemättä juutalaisella rahoituksella monet kansallismieliset suut onkin tukittu. Ehdot ovat yksinkertaiset: älä kritisoi Israelia tai keskuspankki-talousliberalismia, vaan syytä kaikesta muslimeja, niin saat rauhassa edistää uraasi. Mikään ei siis oleellisesti muutu, mutta äänestäjä luulee, että oikeistopopulisti edustaa "vaihtoehtoa".

Euronationalistit ovat tämän vuoksi omaksuneet neokonservatiiveilta tutun Islam-kriittisyyden ja "sivilisaatioiden yhteentörmäys"-narratiivin, mutta sulkevat kohteliaasti silmänsä Israelin imperialistiselta luonteelta. He eivät myöskään kritisoi sitä, että Israelin etnonationalismia tukevat, diasporassa vaikuttavat juutalaisjärjestöt, kannattavat kuitenkin samaan aikaan Lähi-idästä ja Afrikasta tulevaa massamaahanmuuttoa Eurooppaan.

Älyllisesti epärehellisimmät kommentoivat, ettei Suomessa tarvitse kritisoida poliittista sionismia, koska juutalaisia asuu Suomessa vähän, eikä heillä ole täällä samanlaista vaikutusvaltaa politiikassa, kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai muualla Euroopassa. Suomi ei ole kuitenkaan globaalissa maailmassa enää mikään lintukoto; mitä muualla tapahtuu, heijastuu myös meille. Islamin ja maahanmuuton kritisoinnin sijaan, olisi tärkeää tarkastella Lähi-idän sodankäynnin ja vallanvaihto-operaatioiden taustatekijöitä, sekä sionismin ylisuurta roolia lännen politiikassa.

Trumpin julistus ja Iranin vallankumouskaarti

Valkoisen talon ulkopoliittinen tiedote kertoo, että Trump on päättänyt määritellä Iranin islamilaisen tasavallan vallankumouskaartin "ulkomaiseksi terroristijärjestöksi".

Trumpin mukaan Iran ei ole vain "terrorismia tukeva valtio", vaan sen vallankumouskaarti "osallistuu, rahoittaa ja edistää terrorismia" (kuulostaako projisoinnilta?). Ulkoministeri Pompeon mukaan Iranin vallankumouskaartin liittäminen Yhdysvaltojen terroristijärjestöjen listalle astuu virallisesti voimaan viikon kuluttua tästä päivästä. Israelin pääministeri Netanjahu on jo kiitellyt Trumpia.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun vieraan valtion sisäinen organisaatio luokitellaan terroristijärjestöksi Yhdysvaltojen toimesta. Yhdysvallat on jo aiemmin asettanut talouspakotteita Iranin valtiolle, armeijalle sekä vallankumouskaartille, jota Trumpin hallinto syyttää Syyrian armeijan sekä libanonilaisen Hizbollahin ja palestiinalaisen Hamasin tukemisesta. Yhdysvallat pitää viimeksi mainittuja kansallisia toimijoita myös terroristeina.

Trumpin hallintoa kismittää erityisesti se, että Iranin vallankumouskaarti on selättänyt lännen tukemat islamistiryhmät al-Qaidasta Isisiin sekä Irakissa että Syyriassa. Nyt Trumpin hallinto pyytää muita maita liittymään vallankumouskaartin "eristämiseen", jotta sen vaikutusvalta Lähi-idässä heikkenisi. Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu ei usko, että Trumpin päätöksellä on juurikaan vaikutusta Iranin talouteen jo voimassa olevien pakotteiden lisäksi.

Iran on aiemmin varoittanut, että jos Yhdysvallat julistaa vallankumouskaartin terroristijärjestöksi, Iran tekee saman Yhdysvaltojen armeijalle. Kaikki amerikkalaiset sotilastukikohdat ovat tuon jälkeen terroristien tukikohtia ja "niitä kohdellaan samalla tavalla kuin Isisin tukikohtia". Trumpin päätöstä on arvosteltu, sillä se yllyttää Irania sotaan, ja voi saattaa vaaraan amerikkalaisia armeija- ja tiedusteluviranomaisia. Myös muut Yhdysvalloille vihamieliset hallitukset voivat nyt tehdä vastaavanlaisia julistuksia.

Iranin oikeuslaitoksen korkea-arvoinen tuomari, ajatollah Ebrahim Raisi, painotti, että vaikka Trumpin määritelmä astuisikin voimaan, sillä ei tule olemaan merkittävää lain voimaa tai poliittista painoarvoa. "Maa, jolla ei itsellään ole muita saavutuksia, kuin terroristiryhmien aseistaminen, tukeminen ja ylläpitäminen, pitää toisen maan virallisia asevoimia, jotka ovat aina olleet edelläkävijöitä ihmisten auttamisessa, terroristeina", Raisi kommentoi tilanteen saamaa käännettä.

Kenraali Haftar ja taistelu Libyasta

Khalifa Haftar

Sen jälkeen, kun sotilasliitto Nato kaatoi Muammar Gaddafin ja saattoi Libyan sekasorron tilaan vuonna 2011, maa on lakannut toimimasta normaalin valtion tavoin.

Libyasta on tullut sodan runtelema epävakauden tyyssija, jossa kilpailevat valtakeskittymät ja lukemattomat terroristijärjestöt, orjakauppiaat, jengit ja klaanit kähinöivät keskenään. Nyt valtamediassa kirjoitetaan siitä, että kahdeksan vuoden kaaoksen ja anarkian jälkeen, Libya olisi vaarassa ajautua "täysimittaiseen sisällissotaan". Ehkä sisällissota voi pikemminkin vihdoin päättyä?

Viimeisin suuri yhteenotto on alkanut Tripolissa majailevan, YK:n, Yhdysvaltojen ja EU:n tunnustaman hallituksen, sekä maan itäosia hallitsevan, kenraali Khalifa Haftarin johtaman, "Libyan kansallisarmeijan" välillä. Viime viikolla Haftar määräsi joukkonsa etenemään kohti Libyan pääkaupunkia, Tripolia. YK:n pääsihteeri António Guterres vieraili kaupungissa yrittäen saada osapuolia neuvottelupöytään, mutta tuloksetta. Taistelut jatkuvat.

Outo yksityiskohta asiassa on se, että Khalifa Haftar on itse asiassa Yhdysvaltojen kansalainen, joka muutti ensimmäisen kerran Amerikkaan vuonna 1990, luovuttuaan tehtävistään Gaddafin johtamassa Libyassa. Haftarin johtamaa Libyan kansallisarmeijaa taas tukevat Yhdysvaltojen arabiliittolaiset, kuten Egypti, Arabiemiirikunnat ja Saudi-Arabia. Erikoista on myös se, että Haftar mieltää vihollisekseen Tripoliin perustetun hallituksen, joka on Washingtonin ja Brysselin tunnustama. Onko kulissien takana laadittu uusia suunnitelmia Libyan suhteen?

Ennen Naton aloittamaa sotaa Libyassa vuonna 2011, tilanne oli toisenlainen. Maa oli poliittisesti yhtenäinen, eikä naapurimaiden kanssa ollut ongelmia. Libyalla oli hyvät suhteet Saharan eteläpuolisiin afrikkalaisiin valtioihin, useimpiin Aasian maihin sekä Eurooppaan. Gaddafi piti myös huolen siitä, ettei Libyaa käytetty laittomasti kulkureittinä Eurooppaan. Vuonna 2011 hänet kuitenkin brutaalisti syrjäytettiin Yhdysvaltojen ja Naton toimesta, ja Libya saatettiin kaaoksen valtaan. Valta(vale)media ei sitä mainitse, mutta vallankaappauksen taustalla vaikutti Gaddafin uskalias pyrkimys irtautua dollarihegemoniasta.

Joka tapauksessa, Libya on surullinen malliesimerkki siitä, miten maalle käy Naton väliintulon jälkeen. Irak on yhä monin tavoin vaarallisempi, epäyhtenäisempi ja köyhempi maa, kuin se oli ennen Yhdysvaltojen johtamaa sotaa vuonna 2003. Entisen Jugoslavian tasavallat ovat myös olleet vaikeuksissa 90-luvulta lähtien. Ukraina ja Syyria ovat jakautuneet sisäisesti sen jälkeen, kun länsivallat päättivät sekaantua niiden sisäisiin asioihin, ja käyttää niitä pelinappuloina geopoliittisessa pelissään.

Voidaan siis objektiivisesti todeta, että joka kerta, kun länsivallat käyttävät sotilasmahtiaan, tai pyrkivät vaihtamaan vallanpitäjiä jossakin maassa, varmoja häviäjiä ovat paikalliset asukkaat. Libyassa kärsitään yhä Naton sotilaallisen väliintulon seurauksista. Erikoisen tilanteesta tekee se, että nyt taistelua käydään Yhdysvaltojen tunnustaman paikallisen hallituksen ja Yhdysvaltojen kansalaisen, Khalifa Haftarin joukkojen välillä. Jopa Yhdysvallat on vetänyt joukkojaan alueelta taistelujen tieltä.

Väitetään, että 75-vuotiaan Haftarin pyrkimyksenä on päästä öljyvauraan Libyan valtiaaksi, mutta tekeekö mies sittenkin vain työtä käskettyä? Haftar on myös sanonut haluavansa "yhdistää Libyan". Lähteestä riippuen, hänellä on väitetty olevan milloin Venäjän, milloin Trumpin hallinnon, tuki takanaan. Euroopan maille Libya on ollut murheenkryyni pakolaisvirtojen takia. Ratkeaako Libyan kohtalo maan sisäisten voimien, Yhdysvaltojen, Naton ja Venäjän välisessä geopoliittisessa pelissä?

Iran, Trumpin hallinnon pakkomielle

Trumpin hallinto on saanut nyt päähänsä julistaa Iranin islamilaisen tasavallan vallankumouskaartin "terroristijärjestöksi".

Puolustusministeriö ja keskustiedustelupalvelu CIA suhtautuvat Trumpin hallinnon aikeisiin varauksellisesti, mutta nimettömiin lähteisiin perustuvan uutisen mukaan Trumpin neokonnat saattavat ilmoittaa päätöksestä jo huomenna, maanantaina.

Päätös julistaa itsenäisen valtion sisäinen organisaatio "terroristijärjestöksi" menee jo liian pitkälle. Vaikka aiemmatkin hallinnot Yhdysvalloissa ovat leikitelleet idealla, ne ovat viime kädessä luopuneet ajatuksesta, sillä se olisi johtanut vain lisääntyvään vastakkainasetteluun ja alistanut amerikkalaiset sotilaat vastaiskun kohteeksi. Jos Trumpin hallinnon äkkiväärä päätös toteutuu, Iran on ilmoittanut määrittelevänsä Yhdysvaltojen armeijan terroristijärjestöksi.

Vähintäänkin päätös tulisi lisäämään jännitteitä Lähi-idässä, ja asettaisi Yhdysvaltojen omat joukot Syyriassa, Irakissa ja Afganistanissa suurempaan vaaraan. Pahimmillaan sitä voitaisiin käyttää tekosyynä sotilaallisiin toimiin Irania ja sen liittolaisia vastaan. Trumpin hallinto on saanut kaikessa rauhassa kasvattaa konfliktin uhkaa Iranin kanssa, ilman että kotimaan politiikassa olisi edes vakavasti ja kriittisesti keskusteltu aiheesta.

Kovan linjan sotahaukat ovat toki hyvillään Trumpin hallinnon tiukoista kannanotoista ja siitä, että konflikti Iranin kanssa vain yltyy. Yhdysvalloissa on kuitenkin myös tahoja, jotka ymmärtävät, kuinka vaaralliseen suuntaan Israelin intressejä ajavat John Bolton ja Mike Pompeo ovat Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa viemässä. Kuten Daniel Larison kirjoittaa, Trumpin hallinnon pakkomielle Iranista ei lupaa hyvää. Iran on viime aikoina kärsinyt pahoista tulvista, ja Yhdysvallat on yrittänyt estää pelastushelikoptereiden lähettämisen tulvatuhoista kärsiville alueille. Yhdysvallat harjoittaa näin itse terrorismia.

Näyttää siltä, että Trumpin hallinnon ulkopolitiikan tarkoituksena on toteuttaa kaikki Israelin ja kovan linjan neokonservatiivien toiveet yksi kerrallaan. Ei olekaan ihme, että Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu, mies, jota tutkitaan jo lahjonnasta, petoksesta ja virka-aseman väärinkäytöstä, pyrkii Trumpin tuella jatkokaudelle, ja aikoo tuolloin liittää palestiinalaisten asuttaman Länsirannan osaksi Israelia. Alueella asuu noin 2,5 miljoonaa palestiinalaista. Israelin hallituksen tuella alueelle on rakennettu laittomasti juutalaissiirtokuntia, joissa asuu satojatuhansia juutalaisia.

Jopa amerikkalaiset politiikan tutkijat, kuten Brookings-instituutin Suzanne Maloney, ovat todenneet, että "Trumpin hallinto on niin vihamielinen kaikille Iranin näkökohdille, että se ei todennäköisesti lisää vetovoimaa Iranin kansan keskuudessa tai kannusta järjestelmän jakautumista". Iranissa tiedetään, että Yhdysvaltojen pyrkimys on kaataa Iranin hallinto ja saattaa maa sekasorron valtaan. Iranista ei saa tulla uutta Libyaa, joten toivottavasti Trumpin sotahaukkojen suunnitelmat epäonnistuvat.

Eduskuntavaaleista ja puolueista

Puolueisiin liittyy kaikenlaisia ihmisiä. Yksi erikoisempi esimerkki on perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Asseri Kinnunen, joka vaikuttaa nuoresta iästään huolimatta elävän henkisesti talvisodan poteroissa.

Kinnunen kirjoittaa "valtakoneistoon juurtuneista Moskovan kätyreistä", "Venäjän asiaa ajavista maanpettureista", sekä siitä, kuinka venäläiset sotilaat saavat "reilun lyijyannoksen", mikäli erehtyvät tulemaan rajan yli. Kinnunen on myös puolueensa eurovaaliehdokas, mutta onneksi jopa perussuomalaisten riveistä löytyy tasapainoisempia ja fiksumpia ehdokkaita, jotka eivät tunne tarvetta politikoida ase kädessä maastopuvussa poseeraten.

Facebookin, Twitterin ja Uuden Suomen blogien perusteella saa sellaisen kuvan, että Suomessa vaikuttaa jo pieni, mutta sotauhoinen oikeisto, joka koostuu perussuomalaisia lähellä olevista etnonationalisteista ja toisaalla liberaaliatlantisteista. Molemmissa suunnissa maanpuolustus, länsimielisyys, turvallisuuspolitiikka ja ulkopolitiikka korostuvat ja kielenkäyttö on kovaa. Venäjä taas on miltei myyttisiin mittoihin kasvanut "uhka", ja pelastus tulee ainoastaan liittymällä osaksi Lännen™ sotakoneistoa. Suomen tulevaisuus alkaa näyttämään aika pahalta.

Asseri "Suomeakin odottaa sota" Kinnunen ja hänen hengenheimolaisensa ovat varmasti täpinöissään siitä, että Yhdysvaltojen johtamat Nato-joukot kutsuttivat itsensä harjoittelemaan sotaa Venäjää vastaan Sodankylään. Bold Quest on homman nimi (kuulostaa melkein jonkin vauhdikkaan videopelin nimeltä). Huhti-toukokuun aikana ei-niin-ympäristöystävälliset hävittäjät, tankit ja muu sotakalusto tekevät tuhojaan pohjoisessa, mutta mitäpä pienistä, kun suomalaissotilaat saavat harjoitella sodankäyntiä jenkkien johdolla Putinia vastaan. Samaan aikaan voidaan mobilisoida ilmastoahdistuksesta kärsivät koululaiset kaduille vaatimaan "ilmastotekoja".

Eduskuntavaalit puolestaan ovat jo ennakkoäänestysvaiheessa, mutta puolueiden televisiotenteissä on toisteltu lähinnä ilmastouskovaisten liturgiaa. Tällä etukäteen määrättyjen sallittujen aiheiden kapealla valikoimalla, on saatu vaalikeskusteluista pidettyä kokonaan poissa esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Näistä tärkeistä aiheista ei haluta julkista keskustelua; joku saattaisi kyseenalaistaa esimerkiksi uudet tiedustelulait, ihmetellä hybridikeskuksen toimintaa, isäntämaasopimuksia, sotilasliitto Naton ja Yhdysvaltojen kasvavaa läsnäoloa Suomessa, ja muita aiheita, joista eduskuntapuolueet, ehkä Paavo Väyrysen tähtiliikettä lukuunottamatta, eivät halua puhua.

Vasemmisto ei ole liberaalioikeistoa parempi tässä asiassa. Li Anderssoniakin "Venäjä pelottaa". Niinpä on turvallisempaa olla läntisen arvopohjan mukaisesti pinnallisen pinkki, eikä epäilyttävän neuvostopunainen. Duunaritkin vaihdettiin eksoottisten uussuomalaisten suojeluun, koska Suomi kuuluu kaikille muille paitsi suomalaisille. Suurten puolueiden suilla hoetaan globalistien pseudohumanistista mantraa siitä, kuinka "ihmisarvo on jakamaton". Talouseliitin yhtä prosenttia edustava ylikansallinen Kokoomus väittää metsämaisemia sisältävässä vaalivideossaan "luottavansa Suomeen" (ettei vain suomalaisten hyväuskoisuuteen?), vaikka koko viime eduskuntakausi on jatkettu hyvinvointivaltion purkamista.

Keskusta taas on sipilöinyt itsensä täysin liberaalin talouspolitiikan suohon, joten en ihmettele, jos vain lestadiolaisen hyvä veli-järjestelmän varakkaimmat jäsenet enää äänestäisivät koko surkeaa puoluetta, joka yhä kehtaa ratsastaa maaseutuimagolla. Tilanne lienee paha, kun Keskustan ruotsinkielinen piirihallituskin kehottaa boikotoimaan vaaleja. Äänestäjien kannattaisi ehkä miettiä, miksi keskusta europarlamentissakin kuuluu arkkiglobalisti George Sorosin lobbareita vilisevään, äärifederalistiseen ja liberaaliin ALDE-ryhmään, jolle Euroopan alkuperäisväestö, maaseutu tai Suomen luonto, eivät ole siellä tärkeimmässä päässä asialistalla (eivät ne ole vihreiden Pekka Haavistollekaan, ei sen puoleen).

Omalta osaltani voin sanoa, etten aio äänestää mitään puoluetta, olipa kyse sitten eduskuntapuolueesta tai pienpuolueesta, joka tukee talousliberalismia, säästökuria, tai vaikkapa työttömyysturvan aktiivimallia. Muitakin kriteereitä toki löytyy, mutta eliitin talousliberalismista kaikki kansan hyvinvointia kurjistavat toimet lähtevät. Myös politiikassamme vallitsevaa "maan tapaa" ravisteleva toiminta olisi untuvikkoehdokkailta virkistävää vaihtelua, joten toivottavasti "tolkun ihmisiä" ärsyttäviä tubettajia ja vaihtoehtoihmisiä pääsee läpi. Minun puolestani koko aiempi eduskunta vanhoine puolueineen joutaisi vaihtoon, mutta valitettavasti koko järjestelmä on niin peukaloitu, ettei pelkkä edustajien vaihtokaan korjaisi kaikkea.