Sivut

torstai 31. tammikuuta 2019

Instex, maksumekanismi Iran-pakotteiden kiertämiseksi

Saksa, Ranska ja Iso-Britannia ovat ottamassa käyttöön dollarista riippumattoman maksujärjestelmän, jolla on tarkoitus kiertää Yhdysvaltojen Iranille asettamia pakotteita. Instrumentti nimeltä Instex on kuukausien neuvottelujen ja teknisten järjestelyjen tulos.

Uusi maksujärjestelmä toimii eräänlaisena euromääräisenä selvitysyhteisönä Iranille sen käydessä kauppaa eurooppalaisten yritysten kanssa. Instex toimii Yhdysvaltojen hallitseman maailmanlaajuisen rahoitusjärjestelmän ulkopuolella. Kaupan odotetaan keskittyvän aluksi pakotteiden ulkopuolisiin humanitaarisiin, lääketieteellisiin ja maataloustuotteisiin.

Instex-maksumekanismin päämaja sijaitsee Pariisissa, Ranskassa, Saksan hallinnoimana, ja se saa taloudellista tukea kaikilta kolmelta maalta. Mekanismille on haettu laajempaa tukea kaikilta EU:n 28. jäsenmaalta, jotta Washingtonia vastassa olisi yhteinen rintama.

Järjestelmän virallisen rekisteröinnin jälkeen on vielä hiottava teknisiä yksityiskohtia. Eurooppalaiset yritykset ja pankit, jotka harjoittavat liiketoimintaa Yhdysvaltojen kanssa, voivat silti epäröidä käydä kauppaa Iranin kanssa, peläten mahdollisia seurauksia. Monet eurooppalaiset yritykset ovat jo vetäytyneet Iranista vastauksena Washingtonin vaatimuksille.

Instexin tavoitteena on aluksi olla apuna pienille ja keskisuurille eurooppalaisille yrityksille ja kaupan volyymi on todennäköisesti pieni. Jos maksumekanismi helpottaa Irania vain pakotteiden ulkopuolelle muutenkin jäävien tuotteiden kaupankäynnissä, herää kysymys, hyödyttääkö se riittävästi Iranin taloutta ja auttaako se hillitsemään inflaatiota ja valuutan devalvoitumista? Aluksi se todennäköisesti lievittää joitakin Iranin valuuttakurssiriskejä.

Yhdysvallat aikoo jatkaa painostuskampanjaansa Irania vastaan, jotta tämän vaikutusvalta Lähi-idässä ei kasvaisi. Valkoinen talo on varoittanut eurooppalaisia ​​pankkeja ja yrityksiä siitä, että he voivat kohdata sakkoja ja seuraamuksia, jos nämä yrittävät kiertää Yhdysvaltojen asettamia pakotteita. On kuitenkin epäselvää, kohdistaako Washington vihansa yrityksiin, vaiko suoraan Euroopan unioniin, joka on uuden järjestelmän takana. Tämä voi aiheuttaa turbulenssia politiikkaan sekä talouselämään.

Iran on luonnollisesti turhautunut Euroopan hitaaseen reagointiin pakotteiden käyttöönoton jälkeen, mutta on toistaiseksi luvannut sitoutua ydinsopimukseen. "Jos emme voi myydä öljyä, emmekä saa hoidettua rahoitustransaktioita, niin en usko, että ydinsopimuksessa pitäytyminen hyödyttää meitä enää", Iranin atomienergiajärjestön johtaja Ali Akbar Salehi sanoi aiemmin tammikuussa.

Jää nähtäväksi, onko EU:n luoma järjestelmä Irania varten oikeasti toimiva, vaiko vain eurooppalaisten innoton yritys esittää, että olemme me ainakin yrittäneet. Teheran katsookin myös Venäjän ja Kiinan suuntaan. Jos EU:n johdolla olisi yhtään järkeä, sen kannattaisi yhdistää voimansa Kiinan, Venäjän ja ydinsopimukseen kuulumattomien maiden kanssa, jotka käyvät kauppaa Iranin kanssa. Yhdysvaltoja vastaan tarvittaisiin mahdollisimman laaja rintama.

Yhdysvaltojen vasallit, Baltia ja Suomi

Baltian maiden presidentit ja Trump
Jos ryhtyy läheisiin tekemisiin Yhdysvaltojen kanssa, valtio menettää oman suvereniteettinsa ja siitä tulee vain vasalli, joka ei voi enää toimia kansallisten intressiensä mukaan. Baltian maat sekä Suomi ovat jo osoittaneet, mitä tapahtuu, kun pyytää Setä Samulin apuun. Mutta aloitetaanpa kertomus Latviasta.

Toimittaja Martin Bergerin mukaan Washington järjesti 54-vuotiaan entisen Yhdysvaltojen kansalaisen, Arturs Karinšin, Latvian uudeksi pääministeriksi. Monet tarkkailijat ovat jo huomauttaneet, että kuvio on sama kuin kaksi vuosikymmentä sitten, kun ulkomailta palannut Vaira Vīķe-Freiberga valittiin vuonna 1999 Latvian presidentiksi, vaikka hän ei ollut alun perin edes ehdokkaana. Meriselitys oli, ettei parlamentti saanut valituksi presidenttiä ensimmäisellä kierroksella, joten "puolueista riippumattomasta kompromissiehdokkaasta" tehtiin presidentti.

Bergerin mielestä kaikilla Baltian mailla on tapana käyttäytyä kuin ne olisivat Yhdysvaltojen merentakaisia maakuntia. Washingtonin suhteet Baltian maihin muistuttavat keskiaikaista lääninherra-vasalli-suhdetta. Heti Neuvostoliitosta itsenäistyttyään baltit luovuttivat itsemääräämisoikeutensa Yhdysvalloille ja nyt Washington hallitsee Liettuan, Latvian ja Viron poliittista elämää.

Latvian ulkopolitiikan suuntaviivat laadittiin vuonna 1995, ja niissä korostettiin EU- ja Nato-jäsenyystavoitteiden lisäksi "syvää yhteistyösuhdetta" Yhdysvaltojen kanssa. Tämä "syvän yhteistyösuhteen" käsite säilyy kaikissa myöhemmissä Latvian parlamentin ulkopoliittisissa asiakirjoissa. Sotilasliitto Naton jäsenmaaksi Latvia otettiin maaliskuussa 2004 yhdessä Viron ja Liettuan kanssa ja saman vuoden toukokuussa niistä tuli myös EU:n jäsenmaita.

Viron kahdenvälisiä valtiosuhteita kuvataan Tallinnan julkaisemissa asiakirjoissa. Ei ole yllättävää, että niissä mainitaan erikseen Yhdysvallat ja Venäjä, joista jälkimmäistä pidetään pahimpana uhkana Viron kansalliselle turvallisuudelle. Virolla ei ole muita ulkopoliittisia tavoitteita kuin transatlanttisten siteiden vahvistaminen Yhdysvaltoihin. Olisiko Viro jo Baltian "amerikkalaisin maa", mene ja tiedä.

Osoittaakseen, että he haluavat täyttää tehtävänsä Yhdysvaltojen uskollisina "liittolaisina", Baltian maat tukivat Jugoslavian pommitusta sekä hyökkäyksiä Afganistaniin ja Irakiin jo ennen Nato-jäsenyyttään. Nämä maat lähettivät sotilaitaan kuolemaan Yhdysvaltojen miehittämissä maissa, koska Vilna, Riika ja Tallinna eivät pitäneet mitään uhrausta liian suurena halutessaan miellyttää Washingtonia. Vuonna 2013 nämä kolme Baltian maata tukivat myös Washingtonin päätöstä pommittaa Syyriaa, vaikka se tehtiin suoraan YK:n peruskirjan vastaisesti.

Nöyristelevä tapa, jolla Baltian ulkoministerit ilmaisivat tukensa tälle rikokselle, puhuu puolestaan, sanoo Berger. Tuolloin Liettuan ulkoministeri Linas Linkevičius totesi, että Vilna ei voinut jättäytyä syrjään, koska se arvosti Washingtonin "aktiivista asennetta" Syyrian suhteen. Latvian ulkoministeri Edgars Rinkēvičs puolestaan julisti, että Yhdysvaltojen johtamat, Syyriaan kohdistamat ilmaiskut, olivat oikea toimintatapa, joka ei edes tarvinnut YK:n hyväksyntää. Trumpin kaudella maat ovat kasvattaneet myös esimerkillisesti puolustusmenojaan.

Baltian maille (ja kasvavassa määrin myös Suomelle) ei ole juurikaan merkitystä, missä, miten ja milloin Yhdysvallat rikkoo kaikkia voimassa olevia kansainvälisiä normeja, koska niiden päätavoitteena on osoittaa, että kuuliaisuus Yhdysvalloille menee kaiken muun ylitse. Liettuassa on toiminut 2000-luvulla ainakin kaksi CIA:n salaista vankilaa. Latviassa toimii myös Markku Mantilan johtama Naton strategisen viestinnän osaamiskeskus, joka keskittyy infosodankäyntiin Venäjää vastaan. Suomi on Naton kumppanimaana mukana osaamiskeskuksen toiminnassa. Yhteistyötä on tehty pidemmän aikaa myös Tallinnassa sijaitsevan kyberpuolustuksen osaamiskeskuksen kanssa.

Washington on niin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen, että se uskoo kykenevänsä hallitsemaan näitä valtioita edustajiensa kautta. Entinen Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves oli Yhdysvaltojen kansalainen, joka saapui Viroon ensimmäistä kertaa 41-vuotiaana. Edellä mainittu Vaira Vike-Freiberga luopui kanadalaisesta passistaan vain päivää ennen kuin hänet julistettiin Latvian presidentiksi. Liettuan entinen presidentti Valdas Adamkus luopui Yhdysvaltojen kansalaisuudestaan viisi päivää ennen virkaan astumista.

Vasalliasema Washingtonilla on varattuna myös Suomelle. Tosin meillä on jo Washingtonille uskollinen presidentti (sekä ulkoministeri ja puolustusministeri), joten ehkä vielä ei tarvita Amerikan kansalaisia. Tosin vaikuttaahan Suomen hallituksessa jo sveitsiläis-suomalainen Anne Berner. Myös Yhdysvaltojen entinen suurlähettiläs Bruce Oreck jäi pestin päätyttyä maahan neuvomaan suomalaisia. Jos ihmeitä ei tapahdu, Suomenkin ulkopolitiikka transatlantisoituu Baltian maiden lailla Washingtonin intressien mukaisesti.

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Demokratiasta autokratian aikaan

Erdoğan ja Orbán
Viime vuosina amerikkalaiset neokonservatiivit, nuo Lev Trotskin perilliset, ovat valitelleet sitä, ettei Yhdysvallat ole onnistunut säilyttämään hegemonia-asemaansa ja neutraloimaan kaikkia kilpailijoitaan "demokratian" nimissä. Amerikanisaatio on kolonisoinut maailmaa, mutta ei riittävästi.

Eräs tällainen "amerikkalaisen vuosisadan" perään haikailija on Brookings-instituutin tutkija ja kirjailija Robert Kagan (hän on Ukrainan vallanvaihdossa mukana toimineen surullisenkuuluisan Viktoria Nulandin aviopuoliso), joka valittaa Foreign Policy-lehdessä sitä, että vuosi 2018 aloitti oikean voimapoliitikkojen kevään. Todellisuudessa ongelma on Kaganille vain se, että Amerikan yksinvalta alkaa olla mennyttä.

Viime vuonna Xi Jinping teki itsestään elinikäisen johtajan Kiinassa, Kagan toteaa. Vaikka maa suosii globaalia kauppaa ja valtiokapitalismia "kiinalaisilla ominaispiirteillä", ei se näytä hinkuvan lännen johtamaan tekopyhään demokratiakerhoon. Näin ollen amerikkalaisten sinologien toiveikkaat arviot siitä, että kyllä Kiinakin vielä omaksuu länsimaisen liberaalidemokratian, ovat osoittautuneet vääriksi. Kagan ei mainitse, että neokonservatiiveille uusi kiinalainen rautaesirippu ja kylmä sota sopisivat hyvin, jotta Yhdysvallat voisi säilyttää valtansa rippeet idän ja lännen uudessa vastakkainasettelussa.

Kagania ärsyttää moni asia. Pohjois-Korean Kim Jong-un sai turhaa tunnustusta Yhdysvaltojen presidentiltä, kun Trump suostui tapaamaan hänet Singaporessa. Myös itäeurooppalaiset Puola ja Unkari ovat Nato-jäsenyydestään huolimatta liberalismin vastaisia linnakkeita, joista Kaganilla ei ole hyvää sanottavaa. Eiväthän ne edes ymmärrä rikastaa kulttuuriaan ottamalla massiivista määrää elintasopakolaisia Lähi-idästä ja Afrikasta. Juutalaista Kagania kismittää myös se, että Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun poika Yair erehtyi kehumaan Viktor Orbánia "Euroopan parhaaksi johtajaksi".

Nicaraguassa entinen sissijohtaja Daniel Ortega on lujittanut asemaansa uutena Anastasio Somozana, jonka Ortega itse syöksi vallasta neljä vuosikymmentä sitten. Venezuelan presidentti Nicolás Maduro taas on johtaja, josta Trumpin hallinto ei pidä, toteaa Kagan. Tietenkin Venezuelan kohdalla öljy ja geopoliittiset syyt painavat vaa'assa, joten siksi Yhdysvallat liittolaisineen on aloittanut Kaganille Ukrainasta tutumman vallankaappausyrityksen. Sitä hän ei ehtinyt kirjoituksessa kommentoida, mutta olettaisin että Yhdysvaltojen suorittamat vallanvaihdot ovat Kaganin mielestä tervetulleita missä maailman kolkassa hyvänsä.

Mitään positiivista ei Kagan keksi myöskään Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salmanista, vaikka tämä on lännen tärkein arabivasalli, joka Kaganin lailla hyväksyy myös Israelin etnokratian ja palestiinalaisten alistamisen. Samaan hengenvetoon Kagan mainitsee myös Egyptin "sotilasdiktaattori" Abdel Fattah al-Sisin, joka saa Yhdysvalloilta vieraillessaan aina VIP-kohtelun punaisine mattoineen. Kagan ei kuitenkaan hyväksy sitä, että Yhdysvallat ei enää päsmäröisi Lähi-idässä kuten tähän asti, vaan vetäytyisi luomaan "linnake-Amerikkaa".

Autokratia on nousussa, koska Washington on Kaganin mukaan palaamassa Richard Nixonin ja Henry Kissingerin doktriiniin ja 60- ja 70-lukujen ulkopoliittisiin strategioihin. Tuolloin Yhdysvallat pyrki karsimaan merentakaisia sidonnaisuuksiaan ja pani kaiken toivonsa Iranin šaahiin ja saudimonarkiaan. Tästä oli seurauksena Iranin vallankumous ja saudien wahhabismi, joka sai Kaganin mielestä aikaan myös syyskuun 11. päivän terroriteot. Kagan jättää sopivasti mainitsematta, että länsi itse pyysi saudeja luomaan islamisti-golemin alun perin kylmän sodan koitoksia varten.

Kagan ei voi myöskään hyväksyä sitä, että politiikan asiantuntijat ja akateemikot tänä päivänä kehottavat Yhdysvaltoja sopeutumaan "uusiin realiteetteihin". Kuten Harvardin yliopiston Graham Allison on asian esittänyt, "Yhdysvaltojen on vain hyväksyttävä se tosiasia, että muilla mailla on erilaisia näkemyksiä oikeasta hallintotavasta ja ne rakentavat omat kansainväliset järjestyksensä omine sääntöineen". Unilateralisti Kaganille tällaiset mietteet ovat myrkkyä.

Autokratia nostaa päätään myös sen vuoksi, että länsi on alkanut ajatella, etteivät arabit ja muut kykene omaksumaan demokratiaa. Toinen syy on se, että autoritäärisillä johtajilla on rahaa. Öljyrikkaat Persianlahden valtiot ja afrikkalaiset käytännössä jo omistavat Washingtonin lobbareillaan, Kagan liioittelee. Trumpin huhutaan saaneen avokätisiä lahjoituksia saudiprinssiltä ja oma roolinsa on varmasti myös venäläisillä. "Kuvitelkaa, mitä kaikkea muuta meiltä salataan", kaksinaismoralisti Kagan jupisee. Vaikutusvaltaisesta Israel-lobbysta hän vaikenee.

Kiinalainen "diktatuuri" on Kaganin mukaan eniten voimissaan. Kiinan ei itse edes tarvitse lobata, amerikkalainen yritysmaailma hoitaa työn sen puolesta. Amerikkalaiset yritykset halusivat epätoivoisesti päästä Kiinan markkinoille, joten he lobbasivat ja nostivat Kiinan statusta, jotta se pääsisi mukaan Maailman kauppajärjestö WTO:hon. Kaganin mukaan kongressissa ja paikallisissa kauppakamareissa, sekä yliopistoissa ja ajatushautomoissa pyritään luomaan kuvaa Pekingistä houkuttelevana liikekumppanina. Suuryritykset ovat Kaganin mukaan onnistuneet työssään niin hyvin, ettei Kiinan nousua supervallaksi voi enää estää.

Kaganin mielestä syy autokraattien onnistumiseen on myös siinä, etteivät amerikkalaiset ole enää varmoja, mitä mieltä he ovat demokratiasta. Yhdysvaltojen politiikka on polarisoitunutta. Kongressi on pattitilanteessa, byrokraatit ovat epäpäteviä. Kagan haluaisi tietenkin Yhdysvaltojen säilyttävän vanhan johtoasemansa maailmanpoliisina, mutta kun tyhmä kansa ei sitä enää yhtä innokkaasti halua. "Kiinalaiset ovat tehokkaita" ja "Putin on vahva johtaja", he sanovat.

Ehkä maailma, Yhdysvallat mukaan lukien, tarvitsee vain tehokkaita johtajia, jotka saavat asiat hoidettua, ilman tekopyhiä puheita demokratiasta ja yhteisestä arvopohjasta. Juutalainen Kagan nostaa tässä vaiheessa esiin natsikortin, ja muistuttaa hyväuskoisempia lukijoitaan siitä, että tällaiset ajatukset nostivat Hitlerin valtaan Saksassa ja Mussolinin Italiassa. Populismi nousee uhkaavasti, ja vanhan rahavallan suosima liberaalidemokratia on vetäytymässä.

Autokratia menestyy, koska se on luonnollinen valinta ihmisille, myöntää Kagan. Vaikka ihmiset haluavat tunnustusta, he haluavat myös turvallisuutta, jota perhe, heimo ja valtio voivat tarjota. Vahvan johtajan auktoriteetti vetoaa heihin enemmän kuin "valinnanvapaus".

Kylmän sodan päätyttyä amerikkalaiset ja eurooppalaiset kuvittelivat voivansa ottaa rennosti ja nauttia elämästä historian jälkeisessä maailmassa. Kaganin mukaan tämä oli virhe, sillä liberalismin ja demokratian levittämiseksi olisi tehtävä työtä kaiken aikaa. "Viidakko kasvaa takaisin", valittaa Kagan, ja siksi on aina vaarana, että "kevät koittaa diktaattoreille".

maanantai 28. tammikuuta 2019

Venezuela, Suomi ja kulta

Yhdysvallat on nyt saanut vapautta ja demokratiaa rakastavat vasallimaansa vakuuttuneiksi siitä, että Venezuelassa tarvitaan vallanvaihto ja pian.

Niinpä media meilläkin on yrittänyt pestä mustan valkoiseksi selittämällä, että Yhdysvaltojen asettamat talouspakotteet Nicolás Maduroa vastaan ovat vain toimenpide, jolla Yhdysvallat ja Britannia osoittavat tukensa omalle sätkynukelleen eli Juan Guaidólle.

Mitä fyysiseen omaisuuteen tulee, Venezuela teki monien muiden tavoin sen virheen, että talletti valtion kultavaroja Englantiin. Yhdysvaltojen kehotuksesta Englannin keskuspankki on nyt estänyt Venezuelan hallinnon virkamiehiä nostamasta 1,2 miljardin dollarin arvosta kultaa, kertoo amerikkalainen uutissivusto Bloomberg. Englannin pankki kieltäytyi kommentoimasta tarkemmin sitä, miten se on Venezuelan varallisuutta käsitellyt.

Suomen Pankki puolestaan antoi vuonna 2013 tiedotteen, jossa se kertoi Suomella olevan runsaat 49 tonnia kultaa varannossaan. Tämän kultamäärän arvo on lähes 1,6 miljardia euroa. Tästä kullasta kuitenkin vain 4 prosenttia on Suomen maaperällä. Yli puolet eli 51 prosenttia on säilytyksessä Englannin keskuspankissa, 20 prosenttia Ruotsin keskuspankissa, 18 prosenttia Yhdysvaltojen keskuspankki Fedin huomassa, ja 7 prosenttia Sveitsin keskuspankissa.

Britannian osuutta selitetään virallisesti sillä, että Lontoo on kullan kansainvälinen markkinapaikka, jossa kulta on helppo vaihtaa tarvittaessa valuuttoihin. Suomen Pankin mukaan säilytyspaikkojen valintaan ovat vaikuttaneet "turvallisuus, maantieteellinen hajauttaminen ja historialliset syyt".

Kultavarantoa on takavuosina ehdotettu palautettavaksi takaisin kotimaahan kansalaisaloitteella. Suomen Pankin mielestä kulta on kuitenkin täysin turvassa ulkomailla, joten pulinat pois. Epäilyjä fyysisen kullan jäljellä olevasta määrästä ja sijainnista on noussut sen jälkeen, kun on käynyt ilmi, että länsimaiden keskuspankit ovat lainanneet kultaa varastoistaan markkinoille. Tätä on ilmeisesti jatkunut jo pitkään.

Nykyisessä epävarmassa taloustilanteessa, uuden talouskriisin uhatessa, on melko naiivia luottaa siihen, että Suomen kulta olisi turvassa ulkomailla. Mahdollisessa poikkeustilanteessa kultaa voi olla hankala saada takaisin pian. Esimerkiksi Yhdysvalloissa olevan kullan toimitusaika takaisin sen kotimaahan on noin seitsemän vuotta. Pitkää toimitusaikaa ei ole perusteltu millään järkisyyllä, mikä ei lisää luottamusta säilyttävään tahoon.

Kuten Venezuelan esimerkistä voidaan nähdä, toisen valtion maaperällä olevat kultavarannot altistuvat myös kyseisen valtion pakkokeinoille poikkeustilanteessa, ja juuri poikkeustilanteissa kultaa yleensä tarvitaan. Madurolta jäi kulta saamatta, mutta ei olisi kaukaa haettua, että niin voisi käydä myös Suomelle ja muillekin maille, jos ne ryhtyisivät vaatimaan omaisuuttaan takaisin Britannian tai Yhdysvaltojen hoivista.

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Demokratia, lännen Troijan hevonen

Viime päivien kiihtyvä vallanvaihto-operaatio Venezuelassa sai minut pohtimaan hieman demokratiaa. Mitään kovin omaperäisiä tai uusia argumentteja ei ole mieleeni juolahtanut, mutta demokratian käsitteen ja merkityksen voi kyllä hyvällä syyllä ajassamme kyseenalaistaa.

Sana demokratia on peräisin antiikin kreikkalaisesta δημοκρατία-sanasta, jolla tarkoitetaan nykyaikana "kansanvaltaa", vaikka kansalla ei juuri koskaan kovin suurta valtaa ole ollutkaan. Valta on jaettu erilaisten hierarkioiden kesken ja tavallinen kansalainen on yleensä ollut siellä hierarkioiden alimmalla portaalla.

Meille tutuimmaksi on muodostunut länsimainen edustuksellinen demokratia, jota Suomessa toteutetaan parlamentarismin puitteissa. Demokratiaa on kutsuttu myös "viimeiseksi valtiomuodoksi", mutta tämä luulo on länsimaista perua ja yhtä ylimielinen ja virheellinen kuin politiikan tutkija Francis Fukuyaman ajatus "historian lopusta": siitä, että kylmän sodan päätyttyä ideologioiden välinen kamppailu olisi ohi ja voittajaksi olisi noussut pysyvästi länsimainen liberaalidemokratia.

Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset vasallit, jotka kaikki tukevat talouseliitin kansoille tuhoisaa markkinaliberalismia, ovat jo pitkään käyttäneet "demokratiaa", "vapautta", "ihmisoikeuksia" ja muita käsitteitä hyväkseen silloin, kun ne ovat halunneet jatkaa imperialistisia pyrintöjään, mutta tehden sen sivistyksen naamion suojissa, vedoten yksilönvapauteen ja muuhun tuttuun läntiseen jargoniin. Tällä sanamagialla on yritetty pitää pystyssä amerikkalaista järjestystä, mutta väittäisin, että yhä useampi alkaa jo nähdä tämän irvokkaan fasadin lävitse.

Aasiassa ei ole yhtä suurta tilausta euroamerikkalaiselle tuontidemokratialle. Esimerkiksi Kiinassa yksilö sosiaalistetaan pienestä pitäen yhteisön jäseneksi, ei yksilöpyksilöksi. Yksipuoluejärjestelmä ei ole sen epärehellisempi tai alistavampi kuin lännen monipuoluejärjestelmän taustalla vaikuttava pehmeä totalitarismi, jossa kansalainen ei voi kritisoida tiettyjä asioita ilman seurauksia, ja jossa demokratian nimissä pommitetaan ja kaadetaan kilpailevien valtioiden hallituksia. Korulauseiden ja humanitaarisen huolen taustalla ovat kuitenkin vain kyyniset geopoliittiset ja taloudelliset intressit.

Vanhat lännen instituutiot ovat jo alkaneet säröillä, ja Yhdysvallatkin avoimemmin toteaa, että "olet joko puolellamme tai meitä vastaan". Transatlanttiset vasallit Euroopan unionissa yrittävät toki vielä puhua pehmoisia "demokraattisista voimista". Vaikka ei-liberaalin valtion toteuttaminen Euroopassa näyttää aika vaikealta, on vain ajan kysymys, milloin multipolaarinen maailma nousee. Se ei tietenkään nouse Euroopasta, vaan idästä, Euraasiasta. Toivon mukaan Euroopan populistit vielä ymmärtävät, mistä tuuli puhaltaa, ja lopettavat Yhdysvaltojen rakoilevan unilateralismin tukemisen.

Summa summarum: "demokratia" on vain lännen eliitin Troijan hevonen. Sotajuoni, jota käytetään sen kilpailijoita vastaan, kun nämä ovat tarpeeksi hölmöjä pelaamaan tätä peukaloitujen sääntöjen kieroa peliä. Autokraattien täytyisi avoimemmin kyseenalaistaa ja hylätä koko länsimainen edustuksellinen demokratia (mikä ei tietenkään edes ole mitään "kansan valtaa", vaan ainoastaan ylikansallisen talouseliitin valtaa).

Lännen vastaisten valtioiden on syytää lopettaa pelaaminen atlantistien säännöillä. Silloin maan johtoa on vaikeampi syrjäyttää ulkoa päin, saati asettaa uutta "demokraattista" nukkehallitsijaa tilalle. Kiinalle ei tällaisia ehdotuksia voi edes tehdä, joten jos länsiliittouma haluaa sinne vallanvaihtoa, se täytyisi yrittää saada aikaan asevoimien kera. Itse toivoisin, että multipolaarinen maailmanjärjestys johtaisi ainakin demokratiailveilyn ja poliittisen korrektiuden, eikä historian, päättymiseen.

perjantai 25. tammikuuta 2019

Soros julistaa sodan Kiinalle

Sorosin silmä
Maailman talousfoorumin kokoontumisessa Davosissa, Sveitsissä, annetaan puheenvuoro aina myös suursijoittaja George Sorosille. Tänä vuonna hän käytti tilaisuutta hyväkseen hyökkäämällä Kiinaa ja erityisesti presidentti Xi Jinpingiä vastaan.

Soros varoitteli, että Kiina käyttää tekoälyteknologiaa pönkittääkseen totalitarismiaan. Sorosin mielestä tällainen skenaario asettaa maailman "ennennäkemättömään vaaraan". "Kiina ei ole ainoa autoritäärinen valtio maailmassa, mutta se on vaurain, voimakkain ja teknologisesti kaikkein kehittynein", Soros sanoi.

Sorosin mielestä Xi Jinpingin johtamana Kiina on "avoimen yhteiskunnan vaarallisin vihollinen", joka haluaa yksipuoluejärjestelmänsä hallitsevan ikuisesti. Samaan hengenvetoon Soros ehti kritisoida myös Trumpin hallintoa. "Sen sijaan, että Yhdysvallat kävisi kauppasotaa käytännössä koko muuta maailmaa vastaan, sen tulisi keskittyä Kiinaan."

Soros kehotti Washingtonia iskemään kiinalaisia teknologiayrityksiä, kuten Huaweita ja ZTE:tä vastaan, sillä ne ovat "turvallisuusriski koko maailmalle". Laajemmin hän varoitti autoritääristen valtioiden yrittävän hyödyntää teknologiaa kansalaistensa kontrolloimisessa.

88-vuotias unkarilaissyntyinen juutalaisliikemies on kuuluisa erityisesti poliittisesta aktivismistaan, joka on tehnyt hänestä mielipiteitä jakavan henkilön Yhdysvalloissa, Euroopassa ja muuallakin. Soros on käyttänyt miljardeja rahoittaen esimerkiksi massamaahanmuuttoa Eurooppaan. Hänellä on monenlaisia hämäriä hankkeita eri puolilla maailmaa.

Sorosin kriitikot on usein leimattu "antisemitisteiksi", vaikka hänen taloudellisella tuellaan on järjestetty väkivaltaisia mielenosoituksia ja epävakautettu kokonaisten maiden talouksia. Sorosilla oli oma roolinsa myös Englannin punnan devalvoinnissa; häntä kutsutaan tämän takia "mieheksi, joka rikkoi Englannin pankin".

Nyt Soros on huolissaan Kiinan noususta, sillä autoritäärisen sosialismin mallimaa ei suosi liberaalia demokratiaa eikä ylikansallisten oligarkkien valtaa. Soros itse omaa huomattavasti vaikutusvaltaa esimerkiksi Euroopan komissiossa, eikä poliitikkojen ja viranomaisten lobbaus ole hänelle vierasta. Ilmeisesti tämä lännen globalistien puhemies ei pidä aasialaisesta kilpailijasta.

Kiinan valtion media syytti Sorosia jo muutama vuosi sitten sodanjulistuksesta Kiinaa ja sen juan-valuuttaa vastaan. Soros puolestaan ei aio jäädä passiiviseksi: "meillä [avoimen yhteiskunnan puolustajilla] on tehtävä, jota ei voi jättää valtioiden hallituksille". "Olemme nyt kylmässä sodassa, joka uhkaa muuttua kuumaksi", Soros synkisteli ja spekuloi, "jos Trump ja Xi eivät olisi enää vallassa, näillä kahdella kybersuurvallalla voisi olla tilaisuus tehdä yhteistyötä".

Yhdysvaltojen suurimmat turvallisuusuhat: Kiina, Venäjä ja Iran

Media on muistutellut meitä jo vuosia siitä, kuinka Venäjä pyrkii vaikuttamaan eri maiden vaaleihin ja muihinkin asioihin, ja kuinka tuomittavaa tällainen on.

Sama media ei pöyristy silloin, kun muiden maiden sisäisiin asioihin sekaantuukin Yhdysvallat. Toki heistä olisi mukavampi, jos sekaantujamaan symbolinen johtaja olisi joku demokraatti, eikä vulgaari kiinteistömoguli ja tosi-tv-tähti Trump, mutta joka tapauksessa viesti on selvä: vain Yhdysvalloilla on oikeus sekaantua muiden maiden asioihin.

Yhdysvalloilla on myös lista vihollisista, joista pitäisi tavalla tai toisella tehdä selvää. Tästä ei täkäläinen media kirjoita, mutta jos kirjoittaisi, se tehtäisiin varmasti ymmärtäväiseen sävyyn. "Turvallisuusuhkien" listan kärkikolmikkona ovat tietenkin Kiina, Venäjä ja Iran. Asia todetaan virallisessa raportissa, joka listaa kaksikymmentäkuusi havaittua uhkaa. "Yhdysvaltoihin kohdistuvat pitkän aikavälin uhat"-nimeä kantava raportti koottiin Washingtonissa kongressin valvontaviraston toimesta.

Viittaamalla "Kiinan globaaliin laajentumiseen" raportissa sanotaan, että "Kiina järjestää diplomaattisia, taloudellisia ja sotilaallisia voimavarojaan helpottamaan sen nousua alueelliseksi ja maailmanlaajuiseksi voimaksi". Raportissa todetaan, että Kiina "saattaa haastaa Yhdysvaltojen pääsyn ilmaan, avaruuteen, kyberavaruuteen ja merialueille". Kiinan "kybersodankäynti" voi myös "vaikuttaa Yhdysvaltojen järjestelmiin ja toimintoihin".

Raportti kuvaa myös "Venäjän globaalia laajentumista". Moskovaa syytetään "kasvaneesta kyvystä haastaa Yhdysvallat useilla eri sodankäynnin muodoilla, mukaan lukien yritykset käynnistää tietokonepohjaisia energiahyökkäyksiä Yhdysvaltojen sotilaallisia kohteita vastaan".

"Venäjä lisää myös sotilaallista ja poliittista läsnäoloaan tärkeissä asemapaikoissa ympäri maailmaa", raportissa sanotaan, mutta jätetään huomiotta se, että Venäjän sotilaalliset liikkeet ovat vain reaktiivisia vastatoimia Yhdysvaltojen johtaman sotilasliitto Naton hyvinkin aktiiviselle toiminnalle Venäjän rajojen läheisyydessä ja muualla. Mielestäni Venäjä vaikuttaa liiankin passiiviselta verrattuna länsiliittouman aktiviteetteihin.

Tämän jälkeen raportissa mainitaan Iran kolmanneksi suurimpana uhkana amerikkalaisille intresseille. Raportissa syytetään Iranin islamilaista tasavaltaa pyrkimyksistä "laajentaa sotilaallisten ja tiedusteluvoimiensa kokoa ja valmiuksia sekä kehittää teknologiaa, jota voitaisiin käyttää mannertenvälisten ballististen ohjusten rakentamiseen sekä kybersodankäyntiin".

Washington ja sen eurooppalaiset liittolaiset ovat toistuvasti turvautuneet vihamielisiin poliittisiin ja taloudellisiin toimenpiteisiin pakottaakseen Iranin luopumaan edistyneestä, kotimaisesta ohjusteknologiastaan, joka on kehitetty puhtaasti puolustuksellisiin tarkoituksiin. Teknologian kehittäminen on seurausta tuhoisasta Irakin aloittamasta sodasta 1980-luvulla, jolloin maassa oli kansainvälinen aseiden tuontikielto, josta olivat sopineet Yhdysvallat, Länsi-Eurooppa ja entinen Neuvostoliitto.

Raportissa nimettiin edelleen Pohjois-Korea neljänneksi suurimmaksi uhaksi, jossa viitattiin sen kehittämiin mannertenvälisiin ballistisiin ohjuksiin, joiden avulla Pjongjang voisi iskeä Pohjois-Amerikkaan. Ilmeisesti Trumpin ja Kim Jong-unin näyttävä tapaaminen Singaporessa ei aivan vakuuta kaikkia Washingtonin sotahaukkoja ja Pentagonin asiantuntijoita Pohjois-Korean vaarattomuudesta. Kiinan läheisyys Pohjois-Koreaan on myös ohittamaton tekijä.

Raportissa mainitaan turvallisuusuhiksi myös epävakaat hallitukset, terrorismi, ääriliikkeet ja ylipäänsä "poliittinen epävakaus" Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla. Nämä kaikki voivat tiettävästi uhata amerikkalaisten intressejä ja "verottaa Yhdysvaltojen resursseja terrorismin torjunnassa ja humanitaarisen avun antamisessa". Toki Yhdysvallat itse aktiivisesti ylläpitää edellä mainittua "epävakautta", mutta sekään ikävä tosiasia ei kuulu laaditun raportin kontekstiin.

Terrorismin mörkö mainitaan raportissa kuudenneksi suurimmaksi uhaksi Yhdysvalloille: "Terroristit voivat edistää taktiikkaansa, rakentaa ydin-, biologisia tai kemiallisia aseita tai lisätä internet-viestintäänsä uusien jäsenten värväämiseksi ja propagandan levittämiseksi". Tämän kohdan täytyy olla melkoinen sisäpiirin vitsi, sillä Yhdysvallat on itse se suurin "turvallisuusuhka", terroristien tukija ja kouluttaja maailmassa. Kaikki wahhabismista aina sotilasliitto Naton operaatioihin, on itse asiassa Yhdysvaltojen ohjaamaa toimintaa, jolla pyritään ylläpitämään hegemonista asemaa.

torstai 24. tammikuuta 2019

Vallankaappausyritys Venezuelassa

Valtamedia meillä ja muualla on kertonut, kuinka Venezuelassa kansanjoukot ovat osoittaneet mieltään hallintoa vastaan.

Yhdysvaltojen tukemat mielenosoittajat vaativat Venezuelaa hallitsevan presidentti Maduron eroa. Maduro aloitti toisen virkakautensa aiemmin tässä kuussa voitettuaan toukokuussa järjestetyt vaalit. Lännelle tämä ei tietenkään kelvannut, vaan Yhdysvallat ja EU kieltäytyivät tunnustamasta vaalien tulosta.

Koska Venezuelan hallinto tietää, että epävakauden ja mielenosoitusten takana ovat Yhdysvallat, presidentti Maduro ilmoitti katkaisevansa diplomaattisuhteet Yhdysvaltoihin. Maduro antoi amerikkalaisdiplomaateille 72 tuntia aikaa poistua maasta. Yhdysvallat ilmoitti pian tämän jälkeen, ettei Madurolla ole valtaa (!) katkaista diplomaattisia suhteita Yhdysvaltojen kanssa. Yhdysvallat on myös uhkaillut toimenpiteillä, jos diplomaatteja yritetään karkottaa väkisin.

Venezuelan Amerikka-mielisen opposition edustaja, Juan Guaidó, julistautui pikapikaa "virkaa tekeväksi presidentiksi". Trump ilmoitti tukevansa presidentiksi julistautunutta oppositiojohtajaa. Trumpin ulkoministeri Mike Pompeo ehätti sanomaan, että Yhdysvallat aikoo säilyttää diplomaattiset suhteensa Venezuelaan Guaidón kautta. Myös varapresidentti Mike Pence on ilmaissut tukevansa presidentti Maduroa vastustavaa liikettä. Askelkuviot ovat tyypilliset tässäkin amerikkalaisessa vallankaappausyrityksessä.

Guaidóa ovat sittemmin ilmoittaneet tukevansa sellaiset Yhdysvaltojen vasallimaat kuten Argentiina, Brasilia, Guatemala, Kanada, Kolumbia, Costa Rica, Paraguay, Peru, Chile ja Ecuador. Meksikon uuden presidentti López Obradorin hallitus kieltäytyy tunnustamasta Guaidóa Venezuelan presidentiksi. Kuuba ja Bolivia ovat ilmaisseet tukevansa Maduron hallintoa. Myös Venäjä ja Turkki tunnustavat Maduron hallinnon laillisuuden. Suomessa liberaali eduskuntavasemmisto ei taida tukea Maduroa?

EU-maita edustavan Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk toivoo, että Eurooppa yhdistäisi voimansa "tukeakseen demokraattisia voimia Venezuelassa", eli myös Euroopan unionin johto tukee Yhdysvaltojen laitonta vallanvaihto-operaatiota. Maduro puhuikin väkijoukoille sanoen, että Yhdysvallat haluaa tuhota boliviaarisen tasavallan. "He aikovat johtaa Venezuelaa Washingtonista käsin. Haluatteko Venezuelalle amerikkalaisen nukkehallituksen?"

Venezuelan puolustusministeri Vladimir Padrino sekä asevoimien operatiivinen komentaja Remigio Ceballos ovat puolestaan ilmoittaneet, että maan asevoimat pysyvät uskollisena presidentti Madurolle. Levottomuudet kuitenkin jatkuvat, sillä lisää mielenosoituksia on luvassa. Myös Maduron hallinnon tukijat kaavailevat omia mielenosoituksiaan.

En pitäisi mahdottomana, että Yhdysvallat yrittäisi jälleen murhata Nicolás Maduron. Viime vuosina Trumpin hallinto on pitänyt salaisia kokouksia Venezuelan opposition ja armeijan upseerien kanssa, tarkoituksena syöstä Maduro vallasta tavalla tai toisella. Tästä pelistä on siis "demokratia" aika kaukana.

Venezuelassa sijaitsevat maailman suurimmat öljyvarannot, jotka Yhdysvallat haluaa omaan kontrolliinsa. Niinpä maan hyperinflaatiota on tuettu Yhdysvaltojen asettamilla talouspakotteilla ja maan kaikista ongelmista on syytetty Maduron hallintoa. Myös geopoliittisista syistä Yhdysvaltojen intresseissä on koko Latinalaisen Amerikan haltuunotto. Koska Maduro ei taivu, "mielenosoitukset" ja Venezuelan "demokraattiset voimat" on valjastettu hallitusta vastaan.

Jos jollakulla on vielä epäilyksiä siitä, etteikö myös Trump toimisi Amerikan pysyvän valtiokoneiston tahdon mukaisesti, nyt olisi syytä hieraista silmiä. Tosin Trumpin fanien keskuudessa vallanvaihto Venezuelassa ei haittaisi, koska boliviaarinen tasavalta on "sosialistinen", ja tietysti lännen liberalismi ja kapitalismi on heistä se ainoa hyväksyttävä vaihtoehto. Amerikka ensin, niinhän se oli.

tiistai 22. tammikuuta 2019

Iranin vastainen konferenssi Puolassa

Czaputowicz ja Pompeo
Yhdysvallat pitää Lähi-itää ja erityisesti Irania käsittelevän konferenssin itäeurooppalaisessa alusmaassaan Puolassa 13.-14. päivä helmikuuta. Asiasta on uutisoinut jo mm. Reuters.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo on kertonut Fox News-uutiskanavan haastattelussa vakavalla naamalla, että tapaamisessa on tarkoitus "käsitellä Lähi-idän alueellista vakautta, rauhaa, vapautta ja turvallisuutta". Tarkoitus on myös puuttua Iranin Lähi-itää "epävakauttavaan vaikutukseen".

Puolan ulkoministeri Jacek Czaputowicz on selittänyt, että  hänen maansa toivoo, että Varsovan konferenssi "lähentäisi Euroopan ja Yhdysvaltojen positioita Iranin suhteen". Taustalla on Yhdysvaltojen pyrkimys painostaa myös EU-maita mukaan jälleen uuteen vallanvaihto-operaatioon Lähi-idässä. Puolan ulkoministeri on samaa mieltä kuin Suomen Amerikka-mielinen ulkoministeri Timo Soini: Eurooppa ei saa koskaan asettua Yhdysvaltojen intressejä vastaan.

Iranin ulkoministeri Mohammad Javad Zarifin mukaan konferenssista tulee eittämättä "epätoivoinen Iranin vastainen sirkusesitys". Iranin varapresidentti Eshaq Jahangirin mukaan konferenssi pidetään, koska Yhdysvallat ei ole saanut talouspakotteillaan Irania polvilleen. Veteraanidiplomaatti Kamal Kharazi sanoo Trumpin hallinnon yrittävän myös lyödä kiilaa Länsi- ja Itä-Euroopan maiden välille politiikallaan.

Tilaisuuteen on kutsuttu vieraita seitsemästäkymmenestä maasta eri puolilta maailmaa. Israel lienee ainoa varma osallistuja isäntämaiden lisäksi. EU:ssa konferenssi ei ole saanut niin myönteistä vastaanottoa, kuin Yhdysvalloissa on toivottu. Esimerkiksi EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini ei aio osallistua kokoontumiseen. Eri maissa on ylipäänsä "paljon epäselvyyttä ministeritason osallistujista".

Vaikuttaa siltä, että Yhdysvallat yrittää koota Iranin vastaisen "halukkaiden koalition" samaan tapaan kuin ennen Irakin sotaa. Ryhmä aktivisteja Yhdysvalloista ja muista maista on keräämässä allekirjoituksia "Eurooppa: Älä liity Pompeon sotaan Irania vastaan"-aloitteeseen, jossa kehotetaan boikotoimaan Iranin vastaista konferenssia.

Iranin ulkoministeri Zarifin mielestä Puola toimii häpeällisesti. Toisen maailmansodan aikana Iran otti vastaan 120 000 puolalaista pakolaista, ja nyt Puola isännöi Iranin vastaista kokoontumista. Mutta mitäpä muuta voi odottaa maalta, jonka hallinto myötäilee kaikessa amerikkalaista ulkopolitiikkaa? Puola siirtyi Neuvostoliiton etupiiristä suoraan Yhdysvaltojen sotilastukikohdaksi.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Lännen liberalismin vastainen Kiina

Viime torstaina Yle esitti Ulkolinja-ohjelmassa ranskalaisen Louise Mullerin ohjaaman dokumentin, "Kuka on Xi Jinping?" (Le Monde selon Xi Jinping. The World According To Xi Jinping, 2018). Itse katsoin sen vasta eilen, ja ajattelin nyt kommentoida hieman näkemääni.

Dokumentti pyrki valottamaan Kiinan nykyisen presidentin henkilöä ja hänen taustaansa, tietenkin länsimaisen arvomaailman läpi tarkasteltuna. "Kuka Xi Jinping oikeastaan on? Minkälaisen hinnan kiinalaiset ja muu maailma maksavat Kiinan vahvistumisesta ja vallan kasvamisesta?", kysyy myös Yle ikään kuin pelotellen.

Dokumentissa kuvataan Xi Jinpingin lapsuutta ja haasteellista tietä kohti Kiinan johtajuutta. New Yorkissa asuva kirjailija ja Kiinan hallinnon vastainen "demokratia-aktivisti" Yu Jie sanoo: "Xi Jinping on todennut että kommunismi on ainoa tie. Kommunismi Kiinassa ei riitä, vaan aatetta on levitettävä kaikkialle maailmaan."  Näin annetaan ymmärtää, että Kiina pyrkisi levittämään kommunismiaan koko maailmaan, kuten Yhdysvallat liberalismia. Tosin amerikkalaisista ylivaltapyrkimyksistä ei meillä ole kriittisiä dokumentteja tietääkseni esitetty.

Kiinnostavin osio dokumentissa on, kun ryhdytään käsittelemään "Asiakirja numero yhdeksää". Vain kuukausi Xi Jinpingin virkaan astumisen jälkeen vuoden 2012 lopulla, vastustajat vuotivat lehdistölle salaisen asiakirjan, jonka Xin väitetään esitelleen puolueelle valtaan noustuaan. "Kuulimme siitä ensi kerran keväällä 2013", kertoo dokumentissa haastateltu professori Jean-Pierre Cabestan. "Se oli ankara hyökkäys liberaaleja arvoja vastaan."

Asiakirja paljastaa Kiinan huolen "vihamielisistä ulkomaisista voimista". Siinä väitetysti luetellaan Kiinalle ongelmallisia länsimaisia konsepteja. Ensimmäisenä on länsimainen edustuksellinen demokratia. Sen länsi haluaisi leviävän myös Kiinaan, yrittäen siten heikentää kiinalaista hallintojärjestelmää, puoluetta ja johtajuutta.

Myös länsimaisten ihmisoikeuksien promotointi kaikkialla valideina "universaaleina arvoina" koetaan Kiinassa uhaksi: lännessä annetaan ylimielisesti ymmärtää, että "vain hyväksymällä länsimaiset arvot, Kiinalla on tulevaisuus". Äärimmäistä yksilönvapautta korostamalla ja "kansalaisyhteiskuntaa" edistämällä yritetään tosiasiassa purkaa hallitsevan kommunistisen puolueen yhteiskunnallista perustaa. Tämä ei ole onnistunut.

Asiakirja numero yhdeksän mukaan länsimaisen uusliberalismin avulla yritetään vaikuttaa Kiinan talousjärjestelmään niin, että sekin kääntäisi kurssinsa kohti rajoittamatonta talouden liberalisointia, yksityistämistä ja marketisaatiota. Kiina on pyrkinyt säilyttämään valtion kontrollin talouselämästä eikä päinvastoin, kuten länsimaissa, jossa rahavalta määrää myös politiikasta.

Länsimaisen lehdistönvapauden mallin levittämisen taustalla on yritys haastaa Kiinan periaatetta, jonka mukaan mediakentän tulee olla ensisijaisesti valtion ohjauksessa ja noudattaa puolueen linjauksia. Vapaan lehdistön kautta länsimaista mädätyspropagandaa olisi helpompi viedä myös kiinalaisten ulottuville. Suomessakin "vastuullinen journalismi" noudattaa täysin mediatalojen taustalla vaikuttavaa angloamerikkalaista agendaa, joten toivottavasti Kiina ei ikinä sorru samaan.

Asiakirjassa mainitaan myös, että "historiallisella nihilismillä" pyritään horjuttamaan Kiinan kommunistista puoluetta ja uutta Kiinaa arvostelemalla ja kyseenalaistamalla sen menneisyyttä. Sama koskee Kiinan uudistumista ja sen "sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä" (lännessä pyritään esimerkiksi osoittamaan, että Kiina on poikennut oikeaoppisesta sosialismista; meillähän näennäiset sosialistipuolueet, SDP ja Vasemmistoliitto, ovat täysin kapitalistisen liberalismin läpikyllästämiä).

"Asiakirja numero yhdeksän paljasti ensi kerran kokonaisuudessaan Xi Jinpingin henkilökohtaisen uskontunnustuksen", väittää liberaali kirjailija Yu Jie ranskalaisessa dokumentissa. "Sen julkaisu häivytti osaltaan monen kuvitelmat hänestä". Lehtimies François Bougon säestää: "Todellinen vaara [Xi Jinpingin mielestä] ovat siis yleismaailmalliset arvot ja liberaali demokratia. Vaarallisia ovat siis länsimaat." Jälleen länsimaisista arvoista puhutaan "yleismaailmallisina", eikä niitä saisi Kiinakaan kyseenalaistaa.

Vaikka on epäselvää, onko asiakirja edes oikeasti Kiinan hallituksen virallinen dokumentti, Kiinan politiikkaa seuranneille ja länsimaisen liberalismin kriitikoille tässä ei ole mitään uutta, yllättävää tai edes erityisen shokeeraavaa. Samanlaisia uhka-arvioita laativat myös muut suurvallat. On selvää, ettei Kiina halua länsimaisen elämäntavan ja liberaalin poliittisen ja taloudellisen orientaation vaikuttavan Kiinan tulevaisuuteen; eihän angloamerikkalaisesta kulttuurihegemoniasta ole seurannut juuri mitään hyvää meille suomalaisillekaan.

Kiinassa on ymmärretty analysoida myös entisen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen tekemiä virheitä. Mihail Gorbatšovin epäonnistuneista uudistusyrityksistä on otettu opiksi, eikä Peking aio toimia samoin. "Kiinalaista unelmaa" viedään eteenpäin Kiinan omien pitkän tähtäimen intressien pohjalta, lännen painostuksesta piittaamatta. Koska Kiina on tällä hetkellä lännen uusi vihollinen numero yksi, ei tämä ranskalainen dokumentti varmasti jää ainoaksi, tai edes pahimmaksi, mitä Kiinasta tai presidentti Xi Jinpingistä tullaan tekemään.

Jos maailma jakaantuisi länsimaiseen liberalismiin ja kiinalaistyyppiseen, illiberaaliin kansallismieliseen sosialismiin, olisi hyvä jos liberalismia vastustavat puolueet ja toimijat Euroopassa tekisivät yhteistyötä Kiinan kanssa. Esimerkiksi Unkarin Viktor Orbán on jo kehunut hyviä suhteitaan Kiinaan. Vaikka Kiinan järjestelmän eri piirteistä voi olla montaa mieltä, olisi kuitenkin parempi, jos se onnistuisi syrjäyttämään vanhan liberaalin järjestyksen. Kuka tietää, ehkä sen jälkeen meilläkin voitaisiin omaksua euraasialaisemmin värittyneitä arvoja.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Lisää globalisaatiota vai kansallisvaltioiden paluu?

Davosissa, Sveitsissä, ensi viikolla kokoontuvan Maailman talousfoorumin teema tänä vuonna on "Globalisaatio 4.0". Eliitti on huolissaan siitä, että heidän lempiprojektinsa on vastatuulessa, ja nyt on keksittävä nopeasti jotain, joka miellyttäisi myös "globalisaation häviäjiä".

Talousfoorumin sivuilla vihjataan, että  globalismi ideologiana on kuollut, mutta globalisaatio sentään etenee (vaikkakin se on epäonnistunut nostamaan elintasoa ja siksi myös populismi ja nationalismi ovat nousussa). Foorumi pohtii myös digitaalisen vallankumouksen myötä tapahtuvia muutoksia, ja pyrkii "keksimään uusia tapoja saada globaali talous toimimaan ennen kuin ilmastonmuutoksen eksistentiaalinen uhka pilaa meidän kaikkien tulevaisuuden".

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Maailman talousfoorumi, Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki, YK, ja muut instituutiot ovat vuosikausia yrittäneet viedä globalisaatiota eteenpäin monenlaisilla suunnitelmilla ja toimilla: kärjistäen voisi sanoa, että luodaan ensin joukko ongelmia ja esiinnytään sitten niiden ratkaisijana. Globalisaation vastustajat ovat osoittaneet mieltään eri organisaatioiden kokousten liepeillä, mutta siihenpä vastarinta on miltei jäänytkin. Myös osa poliittisista puolueista on yrittänyt kritisoida nykyistä kehitystä.

Nyt myös Yhdysvaltojen nykyinen presidentti Trump on ainakin verbaalisella tasolla liittynyt globalisaation kritisoijien joukkoon. Virkaan astuttuaan Trump on arvostellut ja kyseenalaistanut vanhaa järjestelmää ja sen instituutioita, aina kun hallinnon virkamiehiltä ja liberaalin järjestyksen takuumiehiltä on silmä välttänyt. Jälkikäteen lausuntoja on selitelty parhain päin, mutta Trumpin heitot ovat herättäneet huolta kansainvälisen eliitin keskuudessa.

Vaikka Trumpin linjasta löytyy arvosteltavaa, on hän välillä möläytellyt ihan fiksujakin. Trump aiheutti hammastenkiristystä kerrottuaan Yhdysvaltojen hylkäävän "globalismin ideologian kansallismielisyyden eduksi". Valkoisen talon johtajien viesti on ollut vuosikymmenien ajan aivan toisenlainen. Nyt globalistien keskuudessa jo myönnetään, että Yhdysvallat ei halua enää toimia maailmanpoliisina ja vanhan järjestyksen mallimaana.

Kansainvälinen yhteisö tietysti piti Trumpin globalismin mollausta pähkähulluna ja naurettavana: ettäkö ainoa lääke nykyisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin olisi paluu protektionismiin ja kansallisvaltioiden aikaan? Maailman talousfoorumin asiantuntijoiden mielestä nationalismin sijaan tarvitaan vain lisää globalisaatiota, "mutta demokraattisemmin". Mutta entäpä jos tämä ei toimikaan? Entäpä jos hyvinvointiin tarvitaan juuri kansallisempaa, paikallista perspektiiviä?

Kuten Guardian-lehden taloustoimittaja Larry Elliot kirjoitti viime vuonna, maailman toinen talouden supervalta, Kiina, ei ole koskaan luopunut kansallisvaltiosta. Presidentti Xi Jinping voi kyllä käyttää globalisaation kieltä luodakseen kontrastia Trumpin protektionismiin, mutta Kiinan ällistyttävä kasvu neljän viime vuosikymmenen aikana on johtunut siitä, että Kiina on tehnyt kaiken päinvastoin kuin globalisaation oppikirjoissa suositellaan. Yksityistämisvimman sijaan Pekingin valtionyhtiöpolitiikka on ollut keskeinen menestystekijä, oli Kansainvälinen valuuttarahasto sitten mitä mieltä tahansa.

Kiina ei ole tietenkään vetäytynyt pois globaalista taloudesta, mutta se on mukana siinä omilla ehdoillaan. Kun kommunistinen hallinto halusi siirtää ihmisiä pelloilta tehtaisiin, se teki sen aliarvostetun valuutan mekanismin avulla, mikä teki Kiinan viennistä kilpailukykyistä. Kun puolue päätti, että se halusi siirtyä korkean teknologian tuotantoon, se vaati, että ulkomaiset yritykset, jotka haluavat investoida Kiinaan, jakavat aineetonta pääomaansa. Tosin nyt saatetaan jo olla siinä tilanteessa, että Kiinalla on omasta takaa tietotaitoa niin, ettei se tarvitse ulkopuolista apua. Kiinan talous ei ole myöskään enää yhtä riippuvainen viennistä, sillä kulutuskysyntää riittää kotimaassakin.

Kuten Elliot selittää, tällainen lähestymistapa ei ole uusi. Näin useimmat länsimaat toimivat vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeen, kun pääomien valvontaa, hallittua maahanmuuttoa ja varovaisuutta kaupallisten esteiden poistamisessa pidettiin tarpeellisena, jotta hallitukset kykenivät vastaamaan vaatimuksiin työllisyydestä ja elintason noususta. Suomessa presidentti Kekkosen aikoihin toteutettiin mm. valtiojohtoista teollistamispolitiikkaa. Yhdysvallat ja EU sanovat nyt, että Kiina ei ole oikeudenmukainen, koska se on menestynyt taloudellisella strategialla, "jonka ei pitäisi toimia". Tämä on aika ironista.

Vapaakaupan ja ihmisten vapaan liikkuvuuden avulla kuviteltiin saatavan talouskasvua, joka tekisi kansallisvaltiosta tarpeettoman reliikin alati yhdentyvässä maailmassa. Kasvu on jäänyt heikoksi ja jakaantunut epätasaisesti. Toiseksi "markkinoista" luotiin kuvaa hurrikaanin kaltaisena pysäyttämättömänä luonnonvoimana. Työttömäksi jääneiden olisi vain hyväksyttävä asiantila, ja oltava valmis muuttamaan alati kutistuvien työmarkkinoiden lakien sanelemana milloin minnekin. Globalisaatiota on viety eteenpäin vain pääomapiirien sanelemilla poliittisilla päätöksillä, eikä työvoimaa, kansalaisia, ole prosessissa ajateltu.

Myös modernin kapitalismin ylikansallisen luonteen takia kansallisvaltioista haluttiin päästä eroon. Globaali talouselämä vaatii globaalia politiikkaa. Globaali politiikka taas globaalia päätöksentekoa. Niinpä pääomapiireissä on ajateltu, että olisi parempi, jos myös hallinto olisi globaalia. Toki tämä päätelmä johtaa siihen, että juuri globaali yhden prosentin eliitti kätyreineen olisi tämän mekanismin ylin auktoriteetti. Tällaiseen ajatteluun myös Euroopan unioni on perustunut: sitä johdetaan ylhäältä alas, eikä yksittäisillä jäsenmailla, "osavaltioilla", ole tarpeeksi päätäntävaltaa omista asioistaan.

Joten vaikka kansallisvaltio ei ole täydellinen konsepti, on se toimiva ja hyväksi havaittu vaihtoehto nykyiselle, selkeästi flopanneelle globalistien mallille. Puolueet ja ylikansalliset toimijat, jotka yhä ajattelevat globalisaation olevan pysäyttämätön voima, kokevat takaiskuja ja kansan vastustusta. Niinpä järjestelmän resetointi tavalla tai toisella on vain ajan kysymys. Jos esimerkiksi EU ei kykene uudistumaan kansalaisten toivomalla tavalla, ei Euroopasta ole toimivaksi, yhtenäiseksi blokiksi samalla tavalla kuin Venäjästä, Kiinasta tai Yhdysvalloista.

Joten, kansallisvaltioiden Eurooppa vai "Eurostoliitto"? Kansallisvaltioiden Eurooppa voisi yhä tehdä yhteistyötä, käydä kauppaa ja huolehtia suhteellisen vapaasta liikkuvuudesta Euroopan sisällä ilman Brysselin euroglobalistien valtakoneistoa, joka tukahduttaa kansalliset intressit. EU:n suurin ongelma on sen väestönvaihtoideologia ja vääränlainen liittovaltiomalli. On ymmärrettävää, että kansallismielinen vastarinta on noussut, kun järjestelmän haitat selvästi ylittävät hyödyt. EU:n johtoportaalla olisi peiliin katsomisen paikka, mutta eihän Neuvostoliiton johtokaan ymmärtänyt vapaapudotustaan ennen kuin oli liian myöhäistä.

torstai 17. tammikuuta 2019

Sota populismia vastaan

"Muistatko, kun sota terrorismia vastaan loppui ja sota populismia vastaan alkoi? Se on ihan ok, jos et muista, sillä ei muista kukaan muukaan", kirjoittaa poliittinen satiirikko C.J. Hopkins.

Hänen mielestään tämä muutos alkoi kesällä 2016, kun terrori-iskujen sarja ravisteli Orlandoa, Nizzaa, Münchenia, Reutlingenia, Ansbachia ja Saint-Étienne-du-Rouvrayn kaupunkia. Kaikissa iskun tekijöiksi mainittiin "yksinäiset sudet", jotka olivat "radikalisoituneet" internetin välityksellä ilman kytköksiä varsinaisiin terroristiryhmiin. Tuolloin näytti siltä, että olimme astuneet uuteen kauhistuttavaan vaiheeseen globalisoituneessa terrorismin vastaisessa sodassa, jolloin kuka tahansa saattoi olla "terroristi" ja "terrorismi" saattoi tarkoittaa mitä tahansa, Hopkins kirjoittaa.

Tämä hyvin laaja "terrorismin" määritelmä sai alkunsa juuri kun Obaman piti luovuttaa Yhdysvaltojen presidenttiys Hillary Clintonille, josta kaikki povasivat seuraavaa vapaan maailman johtajaa, joka pommittaisi Syyrian maan tasalle jatkaen edeltäjiensä ulkopoliittista perintöä. Terrorismin vastaisen sodan oli määrä jatkua aina vain, päättymättömiin. Mutta sitten tulikin Iso-Britannian brexit-kansanäänestys ja Trump nimitettiin Yhdysvaltojen presidentiksi.

Sota terrorismia vastaan keskeytettiin ja korvattiin sodalla populismia vastaan, väittää satiirikko Hopkins. Eihän se aivan noin yksinkertaista ollut, mutta "islamististen terroritekojen uhka" vaihtui kuitenkin "eksistentiaaliseen uhkaan", jota edustivatkin nyt "äärioikeisto", "kansallismielisyys", "illiberalismi" ja negatiiviseksi mielletty, mutta kansan syvien rivien arvostama "populismi". Länsimainen liberaali demokratia oli uhattuna, samoin oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet ja vapaa liikkuvuus. Koko sodanjälkeinen läntinen järjestys arvopohjineen alkoi rakoilla.

Syinä tähän olivat Putinin Venäjä, Englannin työväenpuolueen Jeremy Corbyn, Italian populistit oikealta vasemmalle, Unkarin itsevaltainen Orbán, Itävallan konservatiivit, venäläis-kuubalaiset sirkat, sekä selvästi myös Donald Trump, joka oli paitsi Venäjän kavala agentti, myös Hitlerin reinkarnaatio. Demokratian vihollisia olivat myös kaikki, jotka uskaltautuivat kritisoimaan Israelia, tai epäilemään, ettei Syyrian Assad ollutkaan kemiallisten iskujen takana, vaan länsiliittouma ja sen kouluttamat "oppositiovoimat". Ja tietysti kaikenlainen populismi oli myös selkeästi abstraktin "kansainvälisen yhteisön" vastaista toimintaa.

Emmanuel Macron, globalistipankkiirien kultapoika, johti eliitin hyökkäystä kansan tahtoa vastaan. Hänen hallintoaan vastustavat ranskalaiset ovat vain mellakoiva joukkio keltaliiveihin sonnustautuneita anarkisteja, rasisteja sekä fasistisia antisemitistejä, jotka pitäisi voida kaikki ampua yhteiskuntarauhan palauttamiseksi. "Tolkun ihmisten" muuallakin pitäisi ymmärtää tämä, ja muistaa tukea vanhoja konsensuspuolueita, sillä muuten Putler kasakoineen vie kaiken, mikä ei ole pultattu kiinni, kuten Suomen CIA-ohjeistettu presidentti Niinistö on monta kertaa sopivassa yhteydessä muistuttanut. 

Mutta vakavasti puhuen, Hopkinsin mukaan kesällä 2016 globaali kapitalistiluokka tiedosti, että heillä oli ongelma. Tuo ongelma oli se, ettei kukaan enää nauttinut globaalista kapitalismista, paitsi yhden prosentin eliitti itse. Tämä hymyilevä, ylikansallinen, uusfeodaalinen korporaatioimperiumi ei enää nauttinutkaan massojen suosiota. Ihmiset alkoivat suosia kaikenkarvaisia oikeistopopulisteja, brexit-äänestys toteutui, ja muutenkin eliitin ja heidän media-alaistensa, vastuullisten journalistien, inhoama "totuudenjälkeinen maailma" alkoi hahmottua.

Hopkinsin mielestä tämä ei tapahtunut siksi, että ihmisistä olisi yhtäkkiä tullut natseja, vaan siksi, että oikeistopopulistit tiedostivat ongelmat ja osasivat kanavoida ihmisten ärtymystä globaalia uusliberalismia vastaan, kun taas liberaalit ja identiteettipolitiikkaa harjoittava näennäisvasemmisto höpöttivät vain sukupuolineutraaleista vessoista ja muista vastaavanlaisista "ongelmista". 

Globaalin kapitalistiluokan piti Hopkinsin mukaan panna tälle hommalle piste (populistiselle kansannousulle siis, ei sukupuolineutraaliudesta jankkaamiselle). Sota populismia vastaan piti saada päätökseen jo ennen kuin Hillary olisi kruunattu Amerikan uudeksi kuningattareksi, tai viimeistään kun toinen, EU-menolle myönteinen brexit-äänestys olisi saatu hoidettua. Kuitenkin toisin kävi ja tässä nyt ollaan, kaikkien kummallisten käänteiden jälkeen.

Pessimistinen Hopkins ei kuitenkaan näe valoa tunnelin päässä: sota terrorismia vastaan jatkuu, kunhan populistit on hoidettu pois tieltä. Loppujen lopuksi, kyse on järjestelmän sisäisistä ongelmista. Kun systeemi on globaalisti hegemoninen, kuten nykymallin mukainen kapitalismi on, jokainen sota käydään vain sisäistä, näennäistä vihollista vastaan; todellisia systeemin ulkopuolisia vihollisia ei Hopkinsin mielestä enää ole.

Mistä sitten on kyse? On vain järjestelmän sisäisiä, ohimeneviä "erimielisyyksiä" ja "uhkakuvia", joita esiin nostamalla ihmisiä, pörssikursseja ja koko maailmaa manipuloidaan ja liikutellaan. "Islamistinen terrorismi", "ääriajattelu", "fasismi", "populismi", "Putinin trollit", "valeuutiset", "vaalivaikuttaminen" ja "kyberhyökkäykset" ovat Hopkinsin satiirisesta näkövinkkelistä kaikki saman koneiston luomaa omaa ohjelmaa. Jos tämä pitäisi prikulleen paikkaansa, länsimainen sivilisaatio olisi kuin Matrix-elokuvista tuttua simuloitua lumetodellisuutta.

Hopkinsin mukaan globaalilla kapitalistiluokalla on alle kaksi vuotta aikaa saada nykyinen "populismin aalto" taltutettua. Hän arvelee, että ensin on tarkoitus hankkiutua Trumpista eroon. Vaikka Trump ei olekaan mahtipontisesta retoriikastaan huolimatta mikään autenttinen "kansan sankari", tai todellinen uhka globaalille kapitalismille, on hänestä tullut antiestablismentin symboli, eräänlainen elävä keskisormi, joka osoittaa koko ajan amerikkalaisen ja globaalin liberaalieliitin suuntaan.

Trumpin jälkeen heidän on hoideltava Eurooppa, mikä ei olekaan mikään helppo juttu. Euroopan unionin jäsenmaissa tyytymättömyys vain kasvaa. Maahanmuuttajien tekemät seksuaalirikokset eivät ainakaan edistä globalistien asiaa. Edes Euroopan komission puheenjohtaja Juncker ei kestä unionin menoa selvinpäin. Hopkins arvelee, että Ranskan seuraavat tapahtumat määräävät missä mennään, samoin se, tuleeko Englannin EU-erosta mitään. Hopkins on skeptinen ja uskoo, ettei brexit toteudu kuin nimellisesti.

Ja sitten on vielä se arkisempi, jokaisen oman elämän taistelutanner, johon yritetään vaikuttaa psykologisten operaatioiden, disinformaation, törkeiden valheiden ja mustamaalauskampanjoiden kautta. Jos globaali kapitalistiluokka onnistuu resetoimaan oman "sääntöpohjaisen järjestyksensä", keskustelu sukupuolineutraaliudesta voi jatkua. Samoin Niinistöä äänestäneet "tolkun ihmiset" voivat unohtaa populistit, joista valtaosa on joka tapauksessa systeemin puolella.

Vaikka C.J. Hopkinsin sarkastisia huomioita on kiinnostavaa lukea, toivoisin hänen olevan edes jossain määrin väärässä. Vaikkei kaikista populistipuolueista olekaan vallitsevan järjestelmän haastajiksi, ehkä esimerkiksi keltaliivit onnistuvat paremmin. Joka tapauksessa EU:n kohtalo voi olla sama kuin Neuvostoliiton.

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Kiinan kuusiemenet

Kiinan avaruushallinto on ilmoittanut, että Kuun kääntöpuolelle lähetetyssä Chang'e-4 -luotaimessa matkanneet puuvillansiemenet ovat versoneet.

Kiinalaisten julkaisemassa valokuvassa näkyy, kuinka nämä historialliset puuvillan taimet nousevat pienestä ilmalla, vedellä ja mullalla varustetusta säiliöstä.

Kokeilua johtanut Chongqingin yliopiston professori Xie Gengxin sanoi tiedotteessa, että kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Kuun pinnalla tehdään biologisia kasvukokeita. Kiinalaisten on tarkoitus tutkia, kasvavatko kasvit Kuussa vallitsevissa valo- ja painovoima­olosuhteissa.

Tulos saattaa helpottaa tulevaisuudessa toteutettavia pitkiä avaruuslentoja, esimerkiksi Marsiin, jonne matkaaminen saattaa kestää noin kaksi ja puoli vuotta. Jos kiinalaiset taikonautit voisivat kasvattaa itse ruokansa, mukaan ei tarvitsisi ottaa niin paljoa. Kuuta voitaisiin käyttää myös välietappina matkalla Marsiin.

Kuuluotaimen suljetussa biosfäärisäiliössä olevat siemenet olivat matkan ajan "lepotilassa". Kun Chang'e-4-luotain saavutti Kuun, niitä ryhdyttiin kastelemaan. Säiliöön istutetut kasvit alkavat tuottaa happea, jonka tuloksena mukana olevat silkkimadot kuoriutuvat koteloistaan. Kuoriuduttuaan madot tuottavat hiilidioksidia ja jätettä, minkä on tarkoitus tehostaa kasvien kasvua.

Kiina panostaa tekoälyn ja digitalisaation lisäksi voimakkaasti avaruusteknologiaan ja se on kertonut, että suunnitelmissa on neljä uutta operaatiota Kuussa. Kiina haluaisi perustaa Kuuhun myös tutkimusaseman, jonka rakentamisessa voitaisiin mahdollisesti käyttää apuna 3d-printtausteknologiaa.

Monet kiinalaiset ovat todenneet, että nyt Kiina voi saavuttaa avaruuslennoissa ja -tekniikoissa Yhdysvallat, tai jopa ohittaa sen. Kiinan avaruushallinto on syystäkin tyytyväinen.

tiistai 15. tammikuuta 2019

Žižek ja särö liberaalikeskustalaisessa hegemoniassa

Slavoj Žižek, tuo slovenialainen marxilainen pop-filosofi, kertoo brittiläisen New Statesman-lehden haastattelussa, kuinka vasemmisto on "traagisessa tilanteessa".

Žižekin mukaan jopa kapitalisti-intellektuellit, kuten Bill Gates, sanovat että "kapitalismilla on rajansa", ja meidän tulisi keksiä jotain uutta. "Mutta onko vasemmistolla vaihtoehtoista visiota? Se mistä he puhuvat, on vain ihmiskasvoista globaalia kapitalismia", toteaa Žižek.

Žižekille sosiaalidemokratia on riittämätöntä, mutta on haasteellista löytää sille vaihtoehtoa. "Meidän täytyy hylätä marxilaisuudesta sen historiallinen teleologia. Sosialistinen vallankumous tuottaa oman sotkunsa, siinä mennään vikaan. Olen globaali pessimisti, mutta juuri tämä nykyisen tilanteen katastrofaalisuus antaa toivoa. Koska katastrofaalisissa tilanteissa tarvitaan luovuutta, täytyy improvisoida. Siksi en luota vasemmistolaisiin, jotka esittävät yksinkertaisia ratkaisuja ongelmiin", sanoo Žižek.

Žižek ei ole vakuuttunut siitä, että edes jonkinlainen "luksuskommunismi" olisi ratkaisu: automatisoitu talous, jossa ihmiselämää ylläpidettäisiin valtion maksamalla perustulolla. Filosofin mukaan kateutta ei kannata aliarvioida. Jos rahasta luovuttaisiin, jokin muu vallankäytön muoto tulisi sen tilalle. Viime vuonna hän piti luennon nimeltä "Vetoomus byrokraattisen sosialismin puolesta"; Žižek ei myöskään usko spontaaniin järjestykseen, ihmisten kykyyn itseorganisoitua. Jonkinlaista paternalistista yhteiskuntamallia hänkin hakee.

Žižek joutui liberaalien arvostelun kohteeksi kun hän suosi Donald Trumpia Hillary Clintonin asemasta. Hän on yhä sitä mieltä, että näin oli parempi. "Mahdollisuus sotilaalliseen väliintuloon Syyriassa ja Pohjois-Koreassa olisi ollut paljon suurempi, jos Hillary Clinton olisi vallassa". Žižekin mielestä Yhdysvalloissa ei olisi "demokraattista sosialismia" senkään vertaa ilman Trumpia. "Trump kauhistuttaa minua, mutta hänen kauttaan liberaalikeskustalaiseen hegemoniaan on tullut särö", Žižek vakuuttaa.

Žižek ei kuitenkaan ole optimistinen Iso-Britannian EU-eron suhteen. Hän ei usko, että globaalia kapitalismia vastaan voi taistella vahvempien kansallisvaltioiden avulla. Vaikka nyky-Eurooppa ei toimi, ylikansalliset järjestelmät kuten Euroopan unioni voivat toimia, uskoo Žižek. Ilmeisesti hän ei ole tietoinen "kansakuntien Euroopan" ajatuksesta, mutta ehkä Žižek ei marxilaisena pitäisi siitäkään? Ihmiset kuitenkin etsivät moraalista auktoriteettia ja turvaa, tästä juontaa myös vahvojen johtajien kaipuu maahanmuuton ongelmien kanssa elävässä Euroopassa. Siksi Orbán ja Salvini ovat suositumpia kuin liberaalikeskustalainen Sipilä.

Žižek ei vaikuta miltään globalismin vastustajalta, vaan hän usein vain leikittelee sanoilla ja käsitteillä, sekä kertoo tarinoita. Eurooppalainen populismi on Žižekin mielestä vain uusi tapa yrittää keksiä kapitalismi ilman sen kovia reunoja. Toisaalta kysymys kapitalismista ulospääsystä ei ole koskaan ollut ajankohtaisempi. Žižek on mielestäni oikeassa ainakin yhdessä asiassa: liberaalikeskustalainen hegemonia säröilee ja on tarve luoda jotain uutta.

Vanhat konsensuspuolueet globaalia kapitalismia yhä puolustavan "arvopohjansa" kanssa pidetään vallan kahvassa vain ympärivuorokautisen, massiivisen hybridivaikuttamisen avulla, jossa valtamedia tekee osansa. Tämä on myös, Marxia lainaten, "oopiumia kansalle". Valta pyritään säilyttämään melkein hinnalla millä hyvänsä, eikä mikään moka vaikuta olevan liian suuri, jotta väistyttäisiin suosiolla taka-alalle. Mitähän Žižek tuumisi Sipilän ja Orpon johtamasta hallituksesta?

Tulsi Gabbard presidenttikisaan

Tulsi Gabbard
Yhdysvalloissa aletaan jo pikku hiljaa valmistautua vuoden 2020 presidentin vaaleihin. Nyt on myös demokraattipuolueesta ilmoittautunut kisaan hieman kiinnostavampi tapaus, havaijilainen kongressiedustaja Tulsi Gabbard.

37-vuotias Gabbard on ensimmäinen hindu, joka on valittu maan kongressiin. Hän on myös Irakissa ja Kuwaitissa lääkintätiimissä palvellut veteraani, jota on Yhdysvalloissa arvosteltu esimerkiksi siitä, että vuonna 2017 hän matkusti Syyriaan ja tapasi tavallisten syyrialaisten lisäksi myös presidentti Bashar al-Assadin. Gabbard on kritisoinut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja vallanvaihto-operaatioita. Hänen vaalikampanjansa keskiössä tulevat kuulemma olemaan "sodan ja rauhan" kysymykset.

Gabbardin ilmoittauduttua ehdolle, lehdistö ja politiikan "asiantuntijat" ryhtyivät välittömästi mustamaalausprojektiin. Liberalismin lipunkantajamaassa on nyt järkytytty siitä, että demokraatti Tulsi on työskennellyt 21-vuotiaana isänsä, senaattori Mike Gabbardin johtamassa perinteistä miehen ja naisen välistä avioliittoa puolustavassa lobbausjärjestössä. Tulsin väitetään muutenkin suhtautuneen nuivasti homoseksuaalisuuteen. Kongressiin päästyään Gabbard on poliitikoille tyypilliseen tapaan pyydellyt anteeksi aiempia näkemyksiään ja vakuuttanut toimivansa vastedes seksuaalivähemmistöjen asioita edistävällä tavalla.

Gabbardin todellinen helmasynti lienee kuitenkin se, että hän on arvostellut Washingtonin sisäpiiripolitiikkaa, jota sekä demokraatit että republikaanit tukevat. Hän on myös kritisoinut Saudi-Arabiaa ja ilmaissut tukensa Putinin Venäjän toimille Syyriassa. Samoin hän on tavannut Intian kansallismielisen pääministeri Narendra Modin, joten Gabbardin tulevat kilpakumppanit, Washingtonin eliitti ja politiikan kommentoijat ottavat varmasti tästä kaiken irti leimaamalla Gabbardin "homovastaiseksi hindunationalistiksi, joka veljeilee diktaattorien kanssa". Tällaisia älyvapaita kommentteja onkin jo esiintynyt.

Gabbardilta varmasti tivataan myös amerikkalaisilta poliitikoilta edellytettyä "uskollisuutta Israelille", joten tästäkin aiheesta tulemme vielä kuulemaan lisää. En ihmettelisi, jos myös Gabbard vakuuttaisi olevansa "hyväksi Israelille" (eikö amerikkalaisen poliitikon pitäisi pyrkiä toimimaan vain Yhdysvaltojen hyväksi?) ja tekevänsä kaikenlaisia myönnytyksiä, jotta ehdokkuuden poliittisesti korrektit kriteerit täyttyisivät. On muistettava, että myös "Amerikka ensin"-teemalla kampanjoinut Trump on sionisti ja Israelin ystävä. Kritiikitön tuki juutalaisvaltion agendalle  ja toimille onkin yksi amerikkalaisen politiikan vastenmielisimpiä piirteitä.

Vaikka mikään ei juuri tunnu muuttuvan Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa presidentin vaihdoksien myötä, Gabbardin ilmoittautuminen ehdokkaaksi tekee kisasta edes hieman kiinnostavamman. Toki löytyy ihmisiä, jotka odottavat Trumpin saavan jatkokauden, tai jopa Hillary Clintonin pääsevän vielä tähän näennäisen vallan kahvaan. Gabbardin ulkopoliittisista näkemyksistä voin löytää edes joitain yhtymäkohtia omiini, joten näen hänet mielelläni mukana vaaleissa. Eri asia on, onnistutaanko hänen ehdokkuutensa sabotoimaan jo alkumetreillä.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Yhdysvallat, Israel ja "Arabi-Nato" Irania vastaan?

Trumpin hallinnon ulkoministeri Mike Pompeo on parhaillaan Lähi-idän kiertueella.

Pompeo tapasi Egyptissä jo presidentti Abdel Fattah al-Sisin, ja ennen saapumistaan Kairoon hän vieraili Jordaniassa, Bagdadissa ja Irakin kurdien pääkaupungissa Arbilissa. Matka jatkuu myös Bahrainiin, Arabiemiraatteihin, Qatariin, Kuwaitiin, Omaniin ja Saudi-Arabiaan.

Egyptin Kairon Amerikkalaisessa yliopistossa pitämässään linjapuheessa Pompeo tyypilliseen tapaansa uhkaili, valehteli ja kehua retosteli Yhdysvaltojen toimia. "Amerikka on aina ollut, ja tulee aina olemaan, vapauttava, ei miehittävä voima. Me emme ole koskaan unelmoineet Lähi-idän valloittamisesta", Pompeo kehtasi sanoa vakavalla naamalla, ja siirtyi syyttämään tuttuun tapaansa Irania.

Pompeo vakuutteli kuulijoitaan siitä, että Yhdysvallat pysyy "aktiivisena toimijana" Syyriassa, vaikka armeijan joukot sieltä poistuisivatkin. Tavoitteena on myös "ajaa kaikki Iranin joukot pois Syyriasta". Pompeo kertoi myös Yhdysvaltojen rakentavan Lähi-itään "Iranin-vastaista rintamaa", johon kuuluisivat Persianlahden maiden lisäksi ainakin Egypti ja Jordania.

Pompeo sanoi lisäksi Yhdysvaltojen varmistavan, että Israelilla on "riittävä sotilaallinen kapasiteetti itsensä puolustamiseksi Iranilta". Tässä myös Yhdysvaltojen arabivasallit tulevat kuvaan mukaan, sillä Yhdysvallat yrittää yhä saada "Arabi-Natoa" kasaan. Yhdysvaltojen ja sionismin vastaisen arabinationalismin ajoista on päädytty siihen alennustilaan, että myös arabimaat ovat ryhtyneet tukemaan Israelia.

Angloamerikkalaisjuutalainen establismentti haluaa kaataa Iranin hallituksen, koska Iran muodostaa Lähi-idässä sionismia ja globalistien pyrkimyksiä vastustavan vastarinta-akselin yhdessä Syyrian ja Libanonin Hizbollahin kanssa. Iranin vastarinta on ollut jo pitkään lähes ainoa este juutalaisvaltion ylivallalle Lähi-idässä.

Vaikka Trump tekisi tai sanoisi välillä jotain suhteellisen järkevää, hänen lähipiirinsä osoittaa, että vanhalla sapluunalla mennään edelleen, vain puhujat vaihtuvat. Pompeon sanotaan olevan Trumpin vahvimpia ja tärkeimpiä kannattajia, joten mitä se kertoo amerikkalaisten nykyhallinnosta?

Entinen CIA-johtaja kiertää nyt Lähi-idässä vaatimassa ymmärrystä ja tukea Yhdysvalloille ja Israelille, samalla uhkaillen jälleen Irania. Jos tämä on "suon kuivatusta" Trumpin hallinnon tyyliin, ei meininki paljon eroa pysyvän valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin pitkän tähtäimen suunnitelmista. "Arabi-Nato" on utopistinen ajatus, mutta Iranin vastainen hanke vain lisää jännitteitä Lähi-idässä. Tel Avivissa hierotaan tyytyväisenä käsiä yhteen.

Francis Parker Yockeyn poliittinen odysseia

Kerry Bolton on kirjoittanut kattavan ja perusteellisen, 600-sivuisen elämäkerran Francis Parker Yockeysta, joka on ajatuksillaan vaikuttanut erityisesti eurooppalaiseen antikapitalistiseen oikeistoradikalismiin. Poliittiset marginaalihahmot oikealta vasemmalle ovat eksentrisyydessään kiinnostavia, joten päätin lukea Boltonin kirjan tästä kiistellystä henkilöstä.

Yockey: A Fascist Odyssey julkaistiin viime vuoden maaliskuussa Arktos-kustantamon toimesta. Yockeysta on toki aiemminkin kirjoitettu, mutta Boltonin teos on niin massiivinen ja sisältörikas, että se on varmasti tärkein kirja, mikä Yockeysta on kirjoitettu (tai tullaan koskaan kirjoittamaan). Mutta mikä mies tämä Yockey sitten oikein oli?

Francis Parker Yockey (1917-1960) oli amerikkalainen asianajaja, poliittinen aktivisti ja kirjailija, joka tunnetaan oikeistoradikaalien piireissä Oswald Spenglerin historianfilosofian jatkajana. Yockeyn pääteos, vuonna 1948 alun perin Ulick Varange-nimimerkillä julkaistu Imperium: The Philosophy of History and Politics, on eräänlainen itsenäinen ja poliittinen jatko-osa Spenglerin Länsimaiden perikadolle. Toisin kuin Spengler, Yockey esitti, että pysyäkseen elossa, on länsimaisen - tai pikemminkin eurooppalaisen - sivilisaation luotava Dublinista Vladivostokiin ulottuva imperiumi.

Yockey syntyi Chicagossa, Illinoisissa, nelilapsisen perheen kuopuksena. Yockeyn vanhemmat olivat saksalaista ja irlantilais-englantilaista syntyperää. He tulivat Baijerista, etelä-Saksan alueelta. Hänen vanhempansa kasvattivat Francisin arvostamaan eurooppalaista korkeakulttuuria. Äidiltään Yockey peri rakkauden klassiseen musiikkiin ja nuoresta Yockeysta tulikin taitava pianisti, joka osasi tulkita Lisztin, Beethovenin, Chopinin ja Haydnin teoksia.

Nuorena yliopisto-opiskelijana Yockey sai ensikosketuksensa poliittiseen ajatteluun katolisen "radiopapin", Charles Coughlinin, Social Justice-sanomalehden kautta, jossa myös yksi Yockeyn varhainen kirjoitus julkaistiin. Isä Coughlin tuli tunnetuksi pankkiirien ja kapitalismin ankarana arvostelijana, sekä Benito Mussolinin fasismin sympatisoijana, jonka takia hänen suosittu radio-ohjelmansa lakkautettiin vuonna 1938. Yockeylle tämä kaikki oli kuitenkin vasta alkua.

Ennen kuin hän omistautui Oswald Spenglerin historianfilosofialle, Yockey tutustui myös marxilaisuuteen. Spenglerin lisäksi nuori Francis vaikuttui myös saksalaisen juristin ja poliittisen teoreetikon, Carl Schmittin ajattelusta. Spenglerin tavoin Yockey ei välittänyt niinkään "valkoisesta rodusta", vaan suosi henkisempää ihmiskäsitystä yhdistettynä Karl Haushoferin ajatuksiin geopolitiikasta. Tästä ristiriidasta huolimatta Yockey uskoi kansallissosialismiin, oli juutalaisvastainen, ja tuki kaikenlaisia radikaaleja liikkeitä koko loppuelämänsä ajan. Amerikkalaisille natseille, kuten George Lincoln Rockwellille ja muille, Yockey oli kuitenkin liian "strasserilainen", epäilyttävän vasemmistolainen ja outo älykkö.

Vaikka Yockey oli varhaisen kansallissosialismin ja fasismin sympatisoija, oli hän monella tapaa hyvin epätavallinen hahmo toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa. Siinä missä useimmat eurooppalaiset ja amerikkalaiset uusfasistit ja muut sodanjälkeisen ajan oikeistolaiset kannattivat Yhdysvaltojen  hegemoniaa Neuvostoliiton edustaman kommunismin uhkaa vastaan, Yockey katsoi, että uuden oikeiston olisi liittouduttava vasemmiston kanssa. Euroopan ja Neuvosto-Venäjän tulisi yhdessä asettua angloamerikkalaista valtaa vastaan.

Tätä ehdotettua liittoa kutsuttiin "punaruskeaksi allianssiksi" (punainen edusti vasemmistoa, ruskea taas oikeistoa). Yockey katsoi, että amerikkalainen universalismi, liberalismi ja konsumerismi, ja sen liitto sionismin kanssa, olivat paljon tuhoisampia Euroopalle kuin Neuvostoliiton ideologia. Yockey uskoi, että Stalinin johdolla Neuvostoliitosta oli tullut amerikkalaisuuden sekä sionismin vastainen, ja sen autoritäärisyydestä olisi otettava jotain oppia, jotta eurooppalaisuus voisi säilyä ja kehittyä. Yockeylle eurosentrinen, "eettinen sosialismi", olisi ideologinen ase rahavallan kapitalismia vastaan.

Niinpä hän uskoi, että sodanjälkeinen uusfasismi voisi yhdessä kommunismin ja kolmannen maailman kapinaliikkeiden kanssa vastustaa Yhdysvaltojen hegemoniapyrkimyksiä. Yockey ei itse asiassa edes pitänyt amerikkalaista kulttuuria "länsimaisena", ts. juuriltaan eurooppalaisena, vaan hänestä siitä oli jo varhain tullut angloamerikkalaisjuutalaisen establismentin ja kansainvälisen rahavallan vääristämä eurooppalaisuuden vastainen "länsi", jossa liberalismi, feminismi, freudilainen psykologia, "viidakkomusiikki", ja perinteisiä arvoja pilkkaava viihdeteollisuus turruttivat ihmisten mielet ja sairastuttivat koko kulttuurin New Yorkin ja Hollywoodin yllyttäminä.

Lakiopintojensa jälkeen Yockey hakeutui töihin amerikkalaisten asettamaan sotarikostuomioistuimeen Saksaan. Hänen salainen tarkoituksensa oli luoda kontakteja saksalaisiin ja muihin eurooppalaisiin, jotka kenties suunnittelivat vastarintaa amerikkalaismiehitystä vastaan. Saavuttuaan Saksaan tammikuussa 1946 Yockey nimitettiin Wiesbadeniin Yhdysvaltain sotilasosaston siviilihenkilöstöön. Tämä yksikkö tutki "toisen luokan natseja", toisin sanoen vähemmän merkittäviä sotarikollisia. Yockey toimi asianajajana, joka arvioi muun muassa armahduksia koskevia vetoomuksia.

Yockey herätti kuitenkin huomiota runsailla poissaoloillaan, sillä hän etsi saksalaisia sotaveteraaneja ja muita hengenheimolaisia aina kun mahdollista. Yockey oli ilmeisesti kuullut propagandistisia huhuja jäljelle jääneiden natsien maanalaisesta vastarintaliikkeestä. Myös itse työtehtävissä ilmeni ongelmia. Yockeyn esimies kutsui hänet luokseen ja valitti, että Yockeyn laatimat raportit eivät "noudata virallista näkökulmaa", ja ne olisi kirjoitettava uusiksi. Yockeyn kerrotaan vastanneen, että hän on lakimies eikä lehtimies: "kirjoittakaa itse propagandanne". Yockey jätti tehtävänsä jo yhdentoista kuukauden jälkeen.

Boltonin kirjassa kuvataan myös oikeudenkäyntiä odottavien saksalaisvankien brutaalia kohtelua vangitsijoidensa käsissä. Kohtelusta valittajien kohtalona oli yleensä kokea lisää väkivaltaa, kidutusta ja nöyryyttämistä. Tällaisia yksityiskohtia ei oppilaitosten historiantunneilla kerrota, joten tässäkin mielessä Boltonin vaivannäkö ja yksityiskohtaisuus on merkittävää. Voittajien sanelemaa historianarratiivia kyseenalaistetaan erityisesti Yockeyn omilla muistiinpanoilla. Vilahtaapa tässä yhteydessä kirjassa myös mielenkiintoinen kenraali George S. Patton.

Saksa, jonka raunioiden keskellä Yockey vaelsi oli kuin Morgenthau-suunnitelmasta, joka oli laadittu  saksalaisten näännyttämiseksi ja koko Saksan taannuttamiseksi rutiköyhäksi maatalousmaaksi, jonka teollisuus olisi romahdutettu ja näin varmistettu, ettei maa enää nousisi uhkaamaan muuta maailmaa. Amerikanjuutalainen historioitsija Deborah Lipstadt, joka on kieltänyt, että Morgenthau-suunnitelmaa olisi koskaan pantu täytäntöön, syyttää Yockeyta myös holokaustirevisionismin alulle panemisesta.

Saksasta Yockey matkusti takaisin Yhdysvaltoihin, mutta hänen kokemuksensa eivät jättäneet häntä rauhaan ja niin vuonna 1947 hän matkusti Irlantiin, Brittas Bayhin, eristääkseen itsensä muusta maailmasta ja kirjoittaakseen ajatuksensa kirjaksi, josta tulisi hänen pääteoksensa. Jokin naissuhde Yockeylla siellä myös oli, joten aivan erakoksi hän ei heittäytynyt. Hakattuaan kirjoituskonettaan puolisen vuotta, Imperium valmistui vihdoin varhain vuonna 1948, ilman minkäänlaisia lähteitä. Se julkaistiin aluksi Yockeyn englantilaisen kollegan rekisteröimän Westropa Pressin kautta, paronitar Alice von Pflüglin rahoituksella.

Imperium oli omistettu "toisen maailmansodan sankarille", ja monien mielestä Yockey tarkoitti tällä Adolf Hitleriä, samoin kuin "filosofilla" Yockey viittasi Oswald Spengleriin. Jotenkin kummallista, että Spenglerin eriävät mielipiteet Hitleristä ja kansallissosialisteista eivät tavoittaneet Yockeyta. Hitleriä tai natseja ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti mainita kirjassa. Yockeyn sympatiat Stalinin ajan Neuvostoliittoa kohtaan eivät myöskään saaneet ymmärrystä tuon ajan Amerikan äärioikeistopiireissä, joissa neuvostokommunismi nähtiin vain juutalaisten keksimänä salajuonena. Yockeylle stalinismi oli kuitenkin tarpeeksi lähellä fasismia.

Imperium-teoksessa Yockey kehitteli eteenpäin teemoja, joita hän oli pyöritellyt päässään jo yliopistosta lähtien. Yockeyn 'kulttuuripatologian' käsite jatkoi siitä mihin Spengler oli jäänyt, selittäen että kulttuuri on organismi, joka voi myös sairastua sille liian vieraista elementeistä. Tämä on filosofisempi kuvaus ongelmista, joita nykyajassa aiheuttaa esimerkiksi hallitsematon maahanmuutto. Länsimaiselle sivilisaatiolle kulttuurivääristymän aiheuttaja oli Yockeyn mielestä angloamerikkalaisjuutalaisen rahavallan establismentti, joka pyrki tuhoamaan kansakunnat ja korvaamaan ne, Stalinin ilmaisua lainaten, "juurettomalla kosmopoliittisuudella".

Tämä on, kuten jo Spengler kirjoitti, osa sivilisaation talvivaihetta, jolloin raha ja materialismi hallitsevat rappeutuneita yhteiskuntia. Näin on käynyt ennenkin ja tulee käymään vastakin, ainakin jos sykliseen historiankäsitykseen on uskominen. Spenglerin kulttuurimorfologian tärkeys on Yockeyn (ja Boltonin) mielestä siinä, että se selittää miten ja milloin sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja poliittiset olosuhteet ilmentyvät siten, että vieraat elementit pääsevät kulttuuriorganismiin (mitä ei edes pääsisi tapahtumaan täysin terveissä olosuhteissa). Spengler tarjosi metodin diagnoosin tekemiseksi, Yockey laajensi sitä ja ehdotti myös lääkettä. Tässä Imperiumin viesti kaikessa yksinkertaisuudessaan ja syvällisyydessään.

Yockey matkusteli paljon lyhyen elämänsä aikana ja verkostoitui pitkin ja poikin Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja jopa Lähi-itää. Bolton käsittelee lukuisia henkilöitä, jotka olivat Yockeyn kanssa tekemisissä. Hän vieraili Englannissa myös Oswald Mosleyn luona, mutta Mosley ei lämmennyt Yockeyn näkemyksille idän ja lännen yhteisestä rintamasta Yhdysvaltojen luomaa uhkaa vastaan; Bolton kirjoittaa Mosleyn tuskin vilkaisseen Imperium-teosta. Mosleyn brittiläiset fasistit unelmoivat kyllä yhdentyvästä Euroopasta, mutta he eivät olleet yhtä Amerikka-vastaisia ja Neuvostoliittoon ja sen kommunismiin he suhtautuivat Yockeyta jyrkemmin.

Mosleyn kanssa Yockey ei päässyt eteenpäin, joten vuonna 1948 hän perusti oman järjestönsä, eurooppalaisen vapautusrintaman (European Liberation Front). Yockey oli ehtinyt Englannin vierailullaan tehdä vaikutuksen ihmisiin, sillä ryhmään liittyi yli sata jäsentä myös Mosleyn brittiläisestä unionista, osa aivan Mosleyn lähipiiristä. Vuonna 1949 vapautusrintama julkaisi Yockeyn laatiman manifestin nimeltä The Proclamation of London ("Lontoon julistus"). Yockeyn ryhmän oli tarkoitus olla selkeästi euronationalistinen ja antiamerikkalainen.

"Lontoon julistuksen" mukaan Euroopan vapauttaminen vieraan vallan ikeen alta vaatii "vallankumousta", jotta "Euroopan kansat, niiden kulttuurit ja perinteet" voidaan säilyttää. Tässä myös Neuvosto-Venäjällä olisi oma roolinsa Euroopan auttajana. Yockeyn ryhmä toimi vuoteen 1954 saakka, mutta laihoin tuloksin. 1960-luvulla Yockeyn teoksista saivat vaikutteita Jean-François Thiriart sekä Alain de Benoist. 1990-luvulla Yockey ja Euroopan vapautusrintama inspiroivat monia uusoikeistolaisia ryhmiä.

Yockey matkusti myös Egyptiin ja vuonna 1953 Kairossa hän tapasi Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasserin, joka oli Yockeyn silmissä suurmies, arabinationalismin karismaattinen isähahmo. Yockey työskenteli lyhyen aikaa Egyptin tiedotusministeriölle, jolle hän tuotti sionismin vastaista propagandaa. Yockey näki, että erityisesti arabimaat olivat merkittävässä geopoliittisessa asemassa ja niissä oli toimijoita, jotka haastoivat angloamerikkalaisjuutalaisen vallan. On väitetty, että Yockey teki 50-luvulla salaisia matkoja myös Kuubaan, Itä-Saksaan ja mahdollisesti jopa Neuvostoliittoon yrittäessään luoda yhteyksiä kommunisteihin.

Yockeyn poliittinen toiminta, matkustelu ja kirjoitukset herättivät huomiota myös Yhdysvalloissa. ADL (Anti-Defamation League) piti hänestä kansiota. FBI:n mielestä Yockeyn toiminta oli Amerikka-vastaista ja Venäjä-mielistä. Samoin kuin kommunisteiksi epäiltyjä amerikkalaisia, FBI seurasi myös Yockeyta yli vuosikymmenen ajan tämän viettäessä matkalaukkuelämää lukuisia eri henkilöllisyyksiä käyttäen. Hänet pidätettiin lopulta vuonna 1960, kun hän palasi Yhdysvaltoihin ulkomailta. Sattui sekaannus, ja Yockeyn matkalaukku päätyi viranomaisten käsiin. Kun he avasivat matkalaukun, he löysivät väärennettyjä passeja ja syntymätodistuksia, joiden avulla Yockey oli matkustellut. Kun tästä tehtiin ilmoitus, FBI seurasi Yockeyta Oaklandiin, Kaliforniaan, jossa hänet pidätettiin yksityisasunnosta.

Yockey sai syytteen asiakirjaväärennöksistä, vaikka todellisuudessa hänet haluttiin vangita poliittisen aktivisminsa vuoksi. Takaussummaksi määrättiin 50 000 dollaria, jotta mies saataisiin varmasti pidettyä telkien takana. Mistään rikoksesta passiväärennösten lisäksi Yockey ei ollut epäiltynä, mutta häntä pidettiin kuitenkin epäilyttävänä "valtion vihollisena". Kirjallisella tuotannolla taisi olla osuutta asiaan. Juutalainen tuomari Joseph Karesh vaati mielentilatutkimusta. Yockey pelkäsi, ettei hän saisi reilua oikeudenkäyntiä, vaan hänet pyrittiin diagnosoimaan mielisairaaksi ja saamaan lukkojen taakse loppuiäkseen. Bolton kirjoittaa tästä seikkaperäisesti Yockeyn lähipiirin ja FBI-tietojen pohjalta.

Kesäkuun 17. päivä 1960, Yockey löydettiin kuolleena sellistään tyhjä syanidikapseli lähellään, vaikka häntä pidettiin FBI:n valvonnassa. Kukaan ei tiedä varmasti, mistä syanidikapseli oli peräisin.  FBI:n mukaan Yockey oli jättänyt viestin, jossa hän väitti tekevänsä itsemurhan suojellakseen poliittisten yhteyksiensä anonymiteettiä. Sellitoverilleen Yockey oli edellisenä iltana sanonut kryptisesti, "I'll sleep through 'til morning", "nukun aamuun". Oliko Yockeyn mainitsema "aamu" kenties uuden aikakauden aamunkoitto?

Vaikka Yockeyn euronationalismi, imperiumihaaveet ja juutalaisvastaisuus saattavat kuulostaa arveluttavalta ääriajattelulta, on hänen spengleriläinen historiantulkintansa ja Amerikka-kritiikkinsä perusteltua kun tarkastelemme lähihistoriaa. Suhteellisen lyhyen ajan sisällä globaalisti toimiva angloamerikkalaisjuutalainen establismentti on täyttänyt Euroopan amerikkalaisilla sotilastukikohdilla ja runnellut itä-Eurooppaa, Lähi-itää, Afrikkaa ja muitakin maanosia salaisilla ja avoimilla sodillaan, omia intressejä ajaessaan. Venäjäkin tiedostaa, ettei Yhdysvaltoihin voi luottaa missään asiassa, ja niinpä se on strategisesti liittoutunut Kiinan kanssa.

Yockey luultavasti ymmärtäisi tämän strategian hyvin. Boltonin mukaan Yockey oli realisti, joka kykeni huomioimaan muuttuvat maailmanpoliittiset tilanteet. Vaikka hänen ajatuksensa eivät saaneetkaan vastakaikua amerikkalaisen, kommunismin vastaisen oikeiston keskuudessa, Yockeylla oli suurempi vaikutus Euroopassa, jossa intellektuelli uusoikeisto otti hänet omakseen. Jean Thiriart, Alain de Benoist ja Guillaume Faye ovat selvästi saaneet vaikutteita Yockeylta, samoin venäläinen politologi Aleksandr Dugin. Ehkä jotain Yockeyn älyllisestä perinnöstä säilyy jälkipolville, jotka luovat sen pohjalta jälleen jotain uutta.