Tutkijat Emilia Palonen ja Tuija Saresma toteavat kirjassaan Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka (Vastapaino 2017), populismin tuovan "uusia ääniä ja vaatimuksia politiikkaan". Kansan uutiset-lehdessä Palonen sanoo, että vasemmistopopulismilla olisi yhtä hyvät mahdollisuudet menestyä kuin oikeistopopulismilla, jos vasemmisto ei takertuisi luuloon populismista "halpamaisena kikkailuna". Palosen mukaan vasemmistopuheessa on "vivahde poliittista elitismiä" kansanretoriikan sijaan, eikä "essentialisoiva vanhamarxilainen ajattelu" puhuttele laajoja äänestäjäkuntia saati vasemmiston potentiaalisia kannattajia.
Palosen mielestä kaikki politiikka perustuu "populismin logiikalle", ja tämä pitäisi vasemmistossakin ymmärtää ja hyväksyä. Englantilaisprofessorit tuntuvat olevan samoilla linjoilla. Goodwinin mukaan vasemmistolla on ollut vaikeuksia ymmärtää kansallismielistä populismia, joka pyrkii priorisoimaan oman kansakunnan kulttuurin ja edut, sekä lupaa antaa äänensä kansalle, joka tuntee, että heitä on laiminlyöty turmeltuneen, omia etujaan ajavan eliitin toimesta. Kommentaattorit ovat Goodwinin mukaan myös väärässä, jos he kuvittelevat populismin olevan vain lyhytaikainen reaktio maahanmuuttoa tai epäoikeudenmukaiseksi koettua järjestelmää vastaan.
Toki on selvää, että esimerkiksi finanssikriisi, massamaahanmuuton tuomat ongelmat ja sosiaalinen media ovat vaikuttaneet populismin nousuun. Goodwinin mielestä pitäisi tarkastella myös sitä, miten useimmissa länsimaisissa demokratioissa kansallinen populismi nousi sosiaalidemokratian ollessa laskussa. Kansallinen populismi on tunnistanut, miten politiikan perusta on alkanut liikkua, kun taas vasemmisto on jäänyt kiinni vanhentuneisiin teorioihin.
Kansallisen populismin nykyinen aalto alkoi Goodwinin mukaan jo vuosikymmeniä sitten, 1970-luvun ja 80-luvun loppupuolella. Se pohjautuu vastakkainasettelulle 60-luvun liberalistisen vallankumouksen kanssa, jonka jälkimainingeissa yhä elämme; liberalismista on tullutkin miltei näkymätön taustaideologia kaikkialla länsimaissa, ja sillä on ollut vaikutuksensa sekä oikeiston että vasemmiston poliittisiin linjoihin.
Kansallismielisyyttä ei voi myöskään enää selittää "vanhojen, rasististen valkoisten miesten poliittiseksi liikkeeksi". Esimerkiksi Ranskassa Marine Le Penin kannattajista suuri osa on nuoria miehiä, mutta joukossa on myös paljon naisia. Itävallassa, Saksassa, Italiassa ja Ruotsissa kansallismieliset populistit ovat suosituimpia alle 40-vuotiaiden keskuudessa tai saavat kannatusta melko tasaisesti eri ikäryhmistä. Ja mitä tulee rasistisiin asenteisiin, tutkimukset ovat Goodwinin mukaan osoittaneet niiden olevan pikemminkin laskussa kuin nousussa.
Mistä populismissa sitten on oikein kysymys? Goodwin selittää, että kansallisen populismin nousuun on vaikuttanut kasvanut poliittinen epäluottamus kansaa ymmärtämättömiä eliittejä kohtaan. Monilla ihmisillä on myös vahvoja ja vakiintuneita pelkoja kansallisen kulttuurin, elämäntavan ja arvojen häviämisestä ennennäkemättömän maahanmuuton ja etnisten muutosten keskellä. Tämän epäluottamuksen ja pelon lisäksi on huoli työpaikkojen ja tulojen menetyksestä, sekä vahva tunne siitä, että oma etninen ja sosiaalinen ryhmä jää alati muuttuvan yhteiskunnan jalkoihin.
Länsimaiset poliittiset järjestelmät joutuvat kohtaamaan uuden aikakauden, jossa äänestäjien ja perinteisten puolueiden väliset siteet hajoavat ja tie uusille poliittisille haastajille on aiempaa avoimempi. Goodwinin mielestä poliittinen populismi ei ole katoamassa minnekään, ja tulemme elämään yhä "voimakkaamman volatiliteetin aikakaudella" tulevina vuosina.
Populismissa on myös eräs piirre, joka on vaivannut itseäni, mutta jota en ole vielä nähnyt erityisesti käsitellyn. Lorenzo Marsili sentään mainitsee, että kansallisen populismin "uudessa globaalissa mallissa" nationalismi on otettu uusliberalismin avuksi. Marsili väittää, että esimerkiksi Italian populistihallituksen lakiuudistukset suosivat edelleen hyvätuloisia ja tulevat lisäämään taloudellista epätasa-arvoa. Marsilin mielestä populismi tarjoaa massoille "leipää ja sirkushuveja", mutta samaan aikaan talouseliitin päämäärät silti etenevät, "rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät", populistien vaalilupauksista huolimatta.
Olen itse sitä mieltä, ettei edes kansallismielinen populismi kykene riittävästi muuttamaan yhteiskuntaa, mikäli se nojaa talouspolitiikassaan markkinaliberalismiin vanhojen puolueiden tavoin. Retorisella tasolla ollaan "globalismia vastaan", mutta tämä ei konkretisoidu eliitin edustaman globaalin kapitalismin vastaisuudeksi. Tässä olisikin vasemmistopopulisteille sopiva työsarka, mutta valitettavasti liberaali uusvasemmisto taistelee "porvarillista hegemoniaa" vastaan vain nimellisesti.
