Merkelin jälkeinen aika

Angela Merkel ilmoitti maanantaina väistyvänsä kristillisdemokraattisen CDU-puolueen johdosta Hessenin ja Baijerin osavaltioiden äänestystulosten seurauksena. Puolue pysyi kuitenkin maapäivien suurimpana niukalla enemmistöllä, joten hallitusvastuu jatkuu. CDU:lle on tarkoitus valita uusi puheenjohtaja joulukuun puoluekokouksessa.

Kahdeksantoista vuotta kristillisdemokraatteja ja kolmetoista vuotta Saksaa johtanut Merkel ilmoitti kuitenkin haluavansa jäädä liittokansleriksi uuden puheenjohtajan valinnan jälkeenkin, vaalikauden loppuun saakka, eli aina vuoteen 2021. Asiantuntijoiden mukaan tässä vaiheessa on kuitenkin mahdotonta sanoa, pysyykö Merkel liittokanslerin virassaan enää niin pitkään. Merkelin poliittisen valtakauden loppu on siis hyvin lähellä.

Merkelin rooli Euroopan unionissa on ollut suuri, joten luopumisen tuska on ilmeinen sekä Merkelille itselleen, että hänen tukijoilleen ja muille eurokraateille. Kukaan muu Euroopan keskeisistä päättäjistä ei ole pysynyt virassaan yhtä pitkään kuin Merkel. Hän on pitänyt yhteisvaluuttaa kasassa eurokriisin vuosina, mutta kovalla hinnalla. Merkelin päätöksellä Saksa otti vastaan myös massiivisen pakolaisvirran, jonka seurauksena koko Eurooppa on kenties peruuttamattomasti muuttunut.

Merkelin suostumuksella Venäjän Nord Stream 2-maakaasutoimitukset jatkuvat Eurooppaan hamaan tulevaisuuteen saakka Yhdysvaltojen harmistukseksi. Toisaalta Merkel on ollut kantava voima myös siinä, ettei Venäjän vastaisia talouspakotteita ole jo vedetty pois. Saksa on kuitenkin hieman pannut vastaan Yhdysvaltojen sanelupolitiikalle ja halunnut myös muiden EU-maiden sekä Venäjän lailla jatkaa yhteistyötä Iranin kanssa. Yhdysvallat jäi kiinni Merkelin puhelinten salakuuntelusta Obaman kaudella ja välit merentakaiseen kumppaniin ovat viilenneet entisestään Trumpin kaudella. Eurooppa ei enää luota Yhdysvaltoihin samalla tavalla kuin ennen.

Merkelin jälkeinen aika puhuttaa jo Euroopassa ja muualla. Näyttää kuitenkin siltä, että Naton sotaharjoituksista huolimatta, Istanbulin viimeisin Syyriaa koskeva huippukokous osoitti, että mielipide-eroista huolimatta Saksa ja Ranska haluavat tehdä yhteistyötä Venäjän ja Turkin kanssa, vakauttaa Syyrian tilanteen ja aloittaa sodanjälkeisen jälleenrakennustyön. Miten tähän suhtautuvat Yhdysvallat ja Israel, jää nähtäväksi.

Saksalla on ollut jo pitkään erityinen roolinsa. Se edustaa Euroopan unionia, on Yhdysvaltojen liittolainen, mutta omaa suoran keskusteluyhteyden Putinin kanssa "kollektiivisen lännen" nimissä. Merkittävä joukko saksalaisia ja eurooppalaisia liike-elämän toimijoita haluaisi Saksan ja EU:n jo luopuvan Venäjän vastaisista sanktioista, jotta liikesuhteet palautuisivat normaaleiksi. Samaa on sanonut Italian kansallismielinen sisäministeri Matteo Salvini.

Berliini ja Moskova ovat varmasti tietoisia maailmanlaajuisista trendeistä. Kansallismielinen populismi jatkaa nousuaan ja suhtautuminen Euroopan unioniin on jäsenmaiden kansalaisten keskuudessa nihkeä. EU pyrkii hitaasti globaalin toimijan rooliin, joka joutuu väistämättä kilpailemaan myös Yhdysvaltojen kanssa. Bruttokansantuotteen ja väestömäärän näkökulmasta EU on jo verrattavissa Yhdysvaltoihin. Sen on suojeltava etujaan riippumatta Trumpin hallinnon vastustuksesta.

Olipa Saksan seuraava liittokansleri (Euroopan komission puheenjohtajasta puhumattakaan) kuka tahansa, Euroopan turvallisuus vaatii yhteistyötä myös Venäjän kanssa. Naton sapelinkalistelu ei tässä projektissa tilannetta paranna, mutta muilla tasoilla pientä edistystä tapahtuu koko ajan. Merkelin jälkeinen aika tulee näyttämään Euroopan suunnan, Venäjän tulevaisuuden, sekä muutokset Yhdysvaltojen tähän asti luotsaamassa järjestyksessä.

Amerikkalaisia datakeskuksia Suomeen

Amerikkalainen Silent Partner Group (onpa osuva nimi) aikoo rakentaa Suomeen ja Norjaan kolme suurta datakeskusta kumpaankin, kirjoittaa Tietoviikko.

Yksi Suomeen tulevista keskuksista sijoittuisi Haminaan. Toinen on määrä rakentaa Sotkamoon ja kolmas myöhemmin kerrottavaan kohteeseen. Kunkin keskuksen kapasiteetiksi tulee massiiviset 250 megawattia, kun taas esimerkiksi suomalaisen Telian datakeskuspalveluissa on tällä hetkellä käytössä kuuden megawatin tuotantoyksikkö.

Silent Partner Groupin toimitusjohtaja Dale Hobbie sanoo haastattelussa, että datakeskusten suunnittelu on jo käynnissä ja rakentaminen voidaan aloittaa, kunhan lupa-asiat ovat kunnossa. Tähtäin olisi jo vuodessa 2020. Investoinnin suuruudesta tai rahoituksen lähteistä toimitusjohtaja Hobbie ei suostu kertomaan mitään. Keskuksia ei ole tarkoitettu paikallisten yritysten tai asiakkaiden käyttöön, vaan kohderyhmänä kerrotaan olevan "suuret markkinajohtajan asemassa olevat yritykset muilta alueilta". Yhtiö aikoo rakentaa datakeskusten yhteyteen myös omat voimalaitokset sähköä tuottamaan.

Erikoista koko projektissa on, ettei keskusten sijoituskohteiksi valituissa kunnissa tiedetty asiasta vielä mitään, vaikka keskusten suunnittelu Yhdysvalloista käsin on jo pitkällä. "Ei ole kysytty lupa-asioita, eikä tonttia ole varattu. Ketään virkamiestä ei ole edes lähestytty. Oikeastaan täällä kuullaan asiasta nyt ensimmäistä kertaa", sanoo Sotkamon kunnanjohtaja Mika Kilpeläinen ihmeissään. Mitä asiasta tietää työ- ja elinkeinoministeriö? Entä patentti- ja rekisterihallitus tai verohallinto? Ollaanko puolustusministeriössä tai presidentin kansliassa asiasta paremmin perillä?

Aiemmin Yle on jo yrittänyt esittää, että datakeskusteollisuus hyödyttää taloudellisesti Suomea. Silent Partner Group tekee kuitenkin yhteistyötä Yhdysvaltojen kotimaan turvallisuuden ministeriön kanssa. Yhtiöllä on kytköksiä myös kansallisen puolustuksen teollisuusjärjestöön sekä Yhdysvaltojen armeijan erikoisjoukkoihin. Yhdysvaltojen kansallinen turvallisuusvirasto on jo vuonna 2014 rakentanut omallekin maaperälleen Utahin datakeskuksen, joka kerää tiedustelutietoa erilaisilla ohjelmilla niin Yhdysvaltojen omilta kansalaisilta kuin ulkomaalaisiltakin.

Ei olisi siis mikään ihme, jos Silent Partner Groupin hankkeella saattaisi olla jotain tekemistä Suomen maantieteellisen sijainnin ja Yhdysvaltojen kanssa solmitun puolustusyhteistyösopimuksen kanssa. Hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus oli vasta alkua. Tätä tarkoittanee Sauli Niinistön hokema, "Suomi kuuluu länteen".

Bolsonaron Brasilia

Brasialiassa valittiin maahan uusi presidentti. Valtaan nousee Jair Bolsonaro, jota Suomenkin media on kutsunut "kaikkein oikeistolaisimmaksi" sekä "äärikommenteistaan" tunnetuksi, vähemmistöihin vihamielisesti suhtautuvaksi mieheksi.

Bolsonaro on tosiaan yrittänyt brändätä itseään rääväsuiseksi, "tropiikin Donald Trumpiksi". Hän on kampanjoidessaan sanonut, että jos hänestä tulee presidentti, Brasilia jättää YK:n, joka on "luuseriporukka" ja "kommunistijärjestö". Hän on tunnettu myös homo- ja naisvastaisista kommenteistaan sekä Brasilian entisen sotilasdiktatuurin ihannoimisesta.

Tästä huolimatta Bolsonaro on ennemminkin Brasilian John McCain.  Hän on Amerikka- ja Israel-mielinen, äärimmäisen liberaalia markkinataloutta ja valtion laitosten yksityistämistä kannattava poliitikko, joka aikoo Trumpia imitoiden siirtää Brasilian suurlähetystön Jerusalemiin. Hän vastustaa myös Assadin johtamaa Syyriaa ja Irania. Myös Kiinaa hän on kritisoinut. Bolsonaron johdolla Brasilia siirtyy entistä tiukemmin rahavaltaa edustavan vanhan globalistieliitin leiriin. Bolsonaroa kritisoivat liberaalit uusvasemmistolaiset tai häntä kannattavat kansallismieliset eivät vain näytä tätä asiaa ymmärtävän.

Joidenkin mielestä Bolsonaron valinta presidentiksi on askel oikeaan suuntaan; populismi etenee kaikkialla maailmassa. He perustelevat tätä Bolsonaron poliittisesti epäkorrektilla kielenkäytöllä, joka siirtää kuulemma Overtonin ikkunaa pois vakiintuneista poliittisista raameista. Valitettavasti poliittinen vaihtoehto, joka on erilainen vain retoriikan tasolla, ei käytännössä muuta mitään. Itse asiassa kuka tahansa poliittinen toimija, joka edesajaa liberaalia talouspolitiikkaa, ei ole uusi, systeemin "ulkopuolinen" vaihtoehto, vaan silti vanhan angloamerikkalaisen järjestelmän vasalli.

En siis usko että mikään muuttuu paremmaksi Brasiliassa. Vaalituloksen selvittyä Bolsonaro vannoi jo puolustavansa Brasilian perustuslain takaamaa "demokratiaa ja vapautta". Bolsonaro aikoo myös tehdä suurta yksityistämisohjelmaa ja eläkeleikkauksia ajavasta neuvonantajastaan, sijoituspankkiiri Paulo Guedesista, talousministerin. Guedes on suosittu Brasilian talouseliitin keskuudessa ja hänellä on yhteyksiä myös suursijoittaja George Sorosiin.

Kuten eräs brasilialainen naamakirjakaveri asiantilaa kommentoi, "ainoa hyvä asia tässä on, että niinikään liberaalia talouspolitiikkaa suosineen työväenpuolueen tappio saattaa mahdollistaa uusien liberalismia ja neokonservatismia vastustavien vaihtoehtojen syntymisen". Toivotaan niin.

Nato-Suomi harjoittelee sotaa

Sotilasliitto Naton sotaharjoitukset käynnistyvät tänään. 2400 suomalaista sotilasta osallistuu Trident Juncture- ja Northern Coasts-harjoituksiin. Osallistujia tulee kaiken kaikkiaan 31 maasta 50 000 sotilaan vahvuudella. Norja isännöi sotaleikkejä aikavälillä 25.10. - 7.11, ja odotettavissa on toimintaa niin maalla, merellä kuin myös ilmassa.

Harjoitusalueena on Keski- ja Itä-Norjan lisäksi Islanti, Atlantti ja Itämeri, sekä Suomen ja Ruotsin ilmatilat. Virallisen selityksen mukaan harjoitukset saivat alkunsa Norjan tekemästä aloitteesta, koska Norja on ollut "jo pitkään huolissaan Venäjän kasvavasta sotilaallisesta kyvystä erityisesti pohjoisessa". Asiasta on todellisuudessa päätetty tietenkin Yhdysvaltojen johdolla.

Everstiluutnantti Markku Jämsä kertoo, kuinka "Venäjä on kehittänyt omaa pohjoista ulottuvuuttaan ja parantanut suorituskykyään". Niinpä Suomikin mahdollisen suursodan taistelutantereena on mukana Nato-harjoituksissa "parantaakseen kansainvälistä yhteistoimintakykyä". Ilmavoimista mukana on yhdeksän Hornet-monitoimihävittäjää. Ilmavoimien joukot tukeutuvat harjoituksissa Rovaniemen sekä Norjan ilmavoimien tukikohtiin.

Rovaniemen lentokenttä on luovutettu myös Yhdysvaltain hävittäjien, ilmatankkauskoneiden sekä Belgian hävittäjien käyttöön. Nato on kutsunut Venäjän tarkkailemaan harjoitusta. Venäjän mukaan yhdysvaltalaiset hävittäjät pyrkivät hyödyntämään Suomea ja Rovaniemen lentokenttää Venäjän Murmanskissa sijaitsevia tukikohtia vastaan. Venäjän pohjoisen laivaston päämaja ydinsukellusveneineen sijaitsee Murmanskissa.

Nato-harjoitukseen osallistuu myös maavoimia: Porin prikaatin jääkärikomppania liittyy osaksi ruotsalaista prikaatia. Suomalaiset on määrätty näyttelemään näissä harjoituksissa "vihollista" eli venäläisiä. Harjoituksissa on esillä tilanteita, "jotka voisivat joissain skenaarioissa olla mahdollisia, ja siksi niiden varalle myös harjoitellaan", everstiluutnantti Jämsä kertoo kryptiseen sävyyn.

Suomen poliittinen johto on vastoin kansan enemmistön tahtoa allekirjoittanut Naton kanssa isäntämaasopimuksen. Tämän johdosta Suomella on myös isäntämaan rooli Itämerellä pidettävässä Northern Coasts-harjoituksessa. Tarkoituksena on harjoitella merellisiä yhteisoperaatioita kaikilla merisodankäynnin osa-alueilla ja kehittää monikansallisten joukkojen yhteensopivuutta. Suomalaisjoukkoja totutellaan siis tulevaan.

Trident Juncture -harjoitus on Naton suurin sotilasharjoitus sitten kylmän sodan. Iltalehti kertoo, että Suomen osallistuminen tähän massiiviseen harjoitukseen on "signaali Venäjälle". Miksi Suomi on antanut vetää itsensä mukaan ja lähettää Naton mieliksi Venäjälle "signaalin", toisin sanoen sotilaallisen uhkauksen, juuri nyt? Olisiko myös arktisen alueen arvokkailla luonnonvaroilla jotakin tekemistä asian kanssa? Sekä Yhdysvalloilla että Venäjällä on intressejä alueella.

Kaikki on osa suurempaa suunnitelmaa ja Suomen osuus on sovittu pienessä piirissä. Poliittisen johdon hyväksynnällä Suomi on siepattu mukaan suurvaltapeliin hyväksikäytettäväksi ja tarpeen vaatiessa uhrattavaksi pelinappulaksi. Presidentti Niinistö kumppaneineen onkin aina halunnut paikan "pöydistä, joissa päätökset tehdään", joten mikään uhraus ei liene liian suuri tätä päämäärää silmällä pitäen.

Niinistö on myös sanonut haluavansa "vahvemman Naton", joka ajaisi Yhdysvaltojen intressejä Euroopassa. Strategisen sijaintinsa vuoksi on tärkeää, että Suomi olisi täysillä mukana Natossa; tästä tullaan varmasti vakuuttelemaan kansaa enemmän vaalien alla. Myös Ruotsissa on tarkoituksella ylistetty suomalaisia "Pohjolan vartijoina". Kaikki tämä palvelee kuitenkin vain lännen etuja, ei Suomen tai suomalaisten.

Hajaannus?

Toimittaja Terhi Nevalainen kirjoittaa sanomalehti Karjalaisen kolumnissa otsikolla Kenen intresseissä on aiheuttaa hajaannusta Suomessa?.

Hän mainitsee heti alkuun haastatelleensa juuri Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen johtajaa, Matti Saarelaista, joka on puolestaan todennut, että "olennaisin tämänhetkinen hybridivaikuttamisen keino on mielipidevaikuttaminen tahallisilla väärillä tiedoilla". Näin saadaan kuulemma rapautettua myös "viranomaisia kohtaan tunnettua luottamusta".

Nevalainen siteeraa Saarelaisen näkemyksiä siitä, kuinka "valemedioissa ja sosiaalisen median kanavissa jaetaan tarkoituksella valheellista tietoa, jonka tavoitteena on hämärtää kansalaisten ja päättäjien käsitystä todellisuudesta". Itse hän lisää listaan myös "valtamediaa moittivat puheet", sekä "tärkeän keppihevosen", eli maahanmuuton. Näitä "tahallisia valeuutisia" levittävät ne kuuluisat "trollit", ja Nevalaisen mukaan "myös suomalaiset", joiden toimintaa "voi luonnehtia maanpetokselliseksi". "Härskeintä on, että osa näistä tahoista haluaa esiintyä leimallisen isänmaallisina", Nevalainen valittaa.

Kolumnistin mielestä nyt "olisi herättävä", eikä jättäytyä tällaisten "hämmentäjien" armoille. Siihen kolumni äkisti päättyykin. Yhtään esimerkkiä "valeuutisista" ei tietenkään mainita: halutaan luoda vain epämääräinen kuva siitä, että suomalaisten "turvallisuudentunnetta" pyrittäisiin jotenkin salakähmäisesti ja ilkeästi heikentämään nettikirjoittelulla, ehkä "vieraiden tahojen etuja" ajaen,  tai sitten "tarkoituksena voi olla esimerkiksi oman poliittisen agendan edistäminen".

Kolumnisti Nevalaisen propagandistinen närkästys tuntuu turhanpäiväiseltä lehden täytteeltä, mutta reaktio on yleinen journalistien keskuudessa. Suomalaisten somekeskustelut tai valtamedian rahoittajista vapaat verkkojulkaisut tuskin ovat Suomea "hajaannuttamassa". Olettaisin, että toisenlaisessa asiayhteydessä valtamedian toimittajat - ja ehkä myös Nevalainen muiden muassa - olisivat ensimmäisenä väittämässä, ettei mitään "suomalaista yhtenäiskulttuuria" ole edes olemassa, on vain "yksilöitä". Joten onko tässä atomisoituneessa yhteiskunnassamme enää edes mitään "hajaannutettavaa"? Suomalaiset eivät ole radikalisoitumassa barrikadeille, vaikka syytä ehkä olisi.

Tosiasiassa valtamedian edustajia vain ärsyttää, kun internetin myötä heidän monopoliasemansa on murtunut. Toki tähän ollaan jo maailman mittakaavassa puuttumassa esimerkiksi sosiaalisen median mielivaltaisen sensuroinnin myötä (Atlantic Councilin infosoturien avustuksella), mutta vastamedioita yritetään tukahduttaa heti alkuunsa sääntö-Suomen hengessä. Professionaali lehdistö, joka tukee eliitin väittämiä alkaen maahanmuuton rikkaudesta aina kokoomuslaisiin sosiaali- , työllisyys- ja talouspoliittisiin linjauksiin, ei pidä ajatuksesta, että "ulkopuoliset" amatöörit voisivat arvostella heitä ja nostaa esiin todellisia epäkohtia.

Jos jonkinlaista "hajaannusta" tai epävakauttamista yritetään saada aikaan, se tapahtuu poliittisen ja talouseliitin voimin. Sitä aiheuttaa myös istuva painajaishallitus ja ylipäänsä kaikki eduskuntapuolueet EU-globalisteille ja suurpääomapiireille uskollisella, suomalaisten etujen vastaisella politiikalla, valtion omaisuuden yksityistämisellä, sekä luovuttamalla maamme Naton sotaharjoitusten tantereeksi enemmistön vastustuksesta huolimatta.

Mukana juonessa on myös puolueellinen (ulko)valtamedia, edellä mainittu hybridikeskus "osaajineen", suomalaiset "ajankohtaisohjelmat" samanmielisine keskustelijoineen sekä lännen painotuksin varustetut valikoidut uutiset. Samaa myyräntyötä tekevät kaikenlaiset "asiantuntijat" ja virallista narratiivia toistavat kolumnistit, joille "oikea arvopohja" ja "isänmaallisuus" on niinistöläisten "tolkun ihmisten" kritiikitöntä tukea EU:n, Yhdysvaltojen (ennen Trumpin aikaa tietenkin!) ja "lännen" kyseenalaisille agendoille.

Muitakin painavia syitä toki löytyy, mutta en nyt ryhdy listaamaan aivan kaikkea yhteen kirjoitukseen. Ai niin, toimittaja Nevalaisen yksi lausahdus on sentään hyvä: "Joku tästä kaikesta hyötyy." Olen samaa mieltä, mutta se hyötyjä - ja suomalaisten pahin uhka - ei välttämättä tule nyt idästä.

Kiinan kansallismielinen sosialismi mallina muulle maailmalle?

Slovenialainen filosofi ja kulttuurikriitikko Slavoj Žižek on sanonut, että lännessä on pidetty miltei evankeliumina sitä, että demokratia ja kapitalismi kulkisivat aina käsi kädessä. Kiinan menestyksekäs nousu on kuitenkin osoittanut tämän oletuksen vääräksi.

Kiinalaisten yhteiskuntateoreetikoiden mielestä tämän päivän maailma ei poikkea erityisen paljon kylmän sodan ajasta. Niinpä läntisen kapitalismin ja idän sosialismin välinen maailmanlaajuinen taistelu jatkuu yhä omalla tavallaan. Žižekin mielestä 1990-luvun fiasko oli vain "väliaikainen takaisku"; tänään kilpailijoina eivät enää ole Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, vaan Yhdysvallat ja Kiina, jota voidaan edelleen pitää sosialistisena maana.

Kiinan on tosin sanottu ottaneen vaikutteita myös kapitalistisesta markkinataloudesta, mutta Žižekin mukaan kyseessä on ennemminkin aasialainen versio varhaisen Neuvostoliiton "uudesta talouspolitiikasta" tai "sosialismista kiinalaisilla erityispiirteillä". Kommunistinen puolue pysyy vallassa, hallitsee maata ja ohjaa markkinavoimia. Presidentti Xi Jinpingin hallinto pyrkii edistämään kansallista, patrioottista sosialismia ja vastustamaan amerikkalaista unilateralismia.

Domenico Losurdo, tämän vuoden kesäkuussa kuollut italialainen marxilainen, käsitteli tätä asiantilaa yksityiskohtaisesti. Hän vastusti "puhdasoppista" marxilaisuutta, joka halusi perustaa uuden kommunistisen yhteiskunnan välittömästi vallankumouksen jälkeen. Losurdo suosi "realistisempaa" näkemystä: asteittaista siirtymää, joka sisältää suunnanmuutoksia ja epäonnistumisia.

Losurdon peräänkuuluttama kehitys takaisi kapitalistisen markkinatalousjärjestelmän muuttamisen sosialistiseksi talousjärjestelmäksi. Kiinalla on tästä prosessista kokemusta jo vuosikymmenten ajalta. Deng Xiaopingin 1980-luvulla aloittamat talousuudistukset käänsivät Marxin opit päälaelleen: Kiinassa on siirrytty valtiojohtoiseen kapitalismiin sosialismin taloudellisen kehityksen mahdollistamiseksi. Toisin kuin lännen dekadentti uusvasemmistolaisuus, kiinalainen kommunismi on leimallisesti kansallismielistä.

Žižek on sitä mieltä, että 1900-luvulla vasemmisto määriteltiin vastavoimana modernin ajan kahdelle keskeisimmälle ominaisuudelle: pääoman aggressiivisen individualistiselle vallalle ja autoritaarisen ja byrokraattisen valtiovallan vieraannuttavalle dynamiikalle. Nykyinen Kiina on täsmälleen näiden kahden ominaisuuden yhdistelmä äärimmäisessä muodossaan: se on vahva autoritaarinen valtio, joka hyödyntää villiä, kapitalistista dynamiikkaa.

Oikeaoppiset marxilaiset halusivat käyttää termiä "vastakohtien dialektinen synteesi", mikä viittaa siihen, että todellista edistystä tapahtuu, kun yhdistetään vastakkaisten suuntausten parhaat puolet. Žižekin mielestä näyttää siltä, ​​että Kiina onnistui yhdistämällä pahimpina pidetyt ominaisuudet molemmista vastakkaisista tendensseistä: se käyttää hyväkseen liberaalia kapitalismia ja kommunistista autoritaarisuutta.

Kiina ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle Xiaopingin alulle panemassa "uudistuksen ja avoimuuden politiikassa", että se olisi omaksunut monipuoluejärjestelmän ja länsityylisen "demokratian". Liberaalit tietenkin unelmoivat tyhjänpäiväisesti, millainen yhteiskunta Kiinasta tulisi, jos se vain "antaisi periksi" ja omaksuisi enemmän vaikutteita "vapaasta ja demokraattisesta lännestä". Todellisuudessa länsi saattaa joutua selviytyäkseen omaksumaan yhä enemmän vaikutteita Kiinalta.

Tällä muutoksella tulee olemaan maailmanhistoriallinen merkitys. Tähän asti kapitalismi on näyttänyt olevan erottamattomasti sidoksissa demokratiaan. Nyt kuitenkin demokratian ja kapitalismin välinen yhteys on Žižekin mukaan rikki. On siis täysin mahdollista, että tulevaisuuttamme mallinnetaan kiinalaisella, kapitalistisella ja kansallisella sosialismilla, eikä menneisyyden idealistisella sosialismilla, josta oikeaoppiset marxilaiset haaveilivat.

Putin: Yhdysvaltojen hegemonia on ohi

Venäjän presidentti Vladimir Putin keskusteli torstaina ulkopolitiikasta Valdai-klubin kokoontumisessa Sotšissa.

Putin sivuutti olankohautuksella kysymyksen huonontuneista länsisuhteista ja kertoi Moskovan kasvavasta diplomaattisesta ystävyydestä Aasian ja Lähi-idän maiden kanssa. Yhdysvaltojen hallitsema unipolaarinen maailma on Putinin mukaan jo "mennyttä aikaa". Myös Sauli Niinistö totesi Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa, kuinka "EU on ikään kuin pudonnut pöydästä", ja että "Kiina, USA ja Venäjä pyörittävät nyt tätä palloa" kolmestaan.

Putinin puhe Valdai-klubilla korosti Venäjän sotilaallista painoarvoa ja tarjosi erilaisia ​​ehdotuksia Moskovan liittolaisille. Hän sanoi, että hänen maansa on aina valmis keskustelemaan, huolimatta länsimaiden epäoikeudenmukaisista syytöksistä hänen hallintoaan vastaan. "Jännityksen ja hysterian lietsominen ei ole meidän tapamme...Emme luo ongelmia kenellekään", Putin sanoi. "Toivon, että voimme keskustella rakentavasti."

Krimin liittäminen Venäjään vuonna 2014 toi Moskovalle lännestä pakotteita, joita laajennettiin sen jälkeen, kun Venäjä ryhtyi auttamaan sotilaallisesti Assadia Syyriassa. Myös väitetty sekaantuminen Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin ja entisen vakoojan myrkytyssyytökset Iso-Britanniassa vaikuttivat pakotteisiin.

Valdai-klubin keskustelussa Putin palasi toistuvasti ajatukseen siitä, että Yhdysvaltojen hegemonia on syypää moniin maailmanlaajuisiin ongelmiin, mutta amerikkalaisen ylivallan iltahämärä tarjoaa mahdollisuuksia Venäjälle ja sen ystäville. "Imperiumit ajattelevat usein voivansa tehdä pieniä virheitä, koska ne ovat niin voimakkaita...Mutta kun näiden virheiden määrä kasvaa jatkuvasti, saavutetaan taso, jota ei voida enää ylläpitää", Putin analysoi.

"Tuolloin maa voi kuvitella voivansa tehdä mitä tahansa", Putin sanoi yleisölle hiihtokeskuksessa lähellä Sotšin kaupunkia. "Tämä johtuu unipolaarisen maailman monopoliasemasta...Onneksi tämä monopoli on katoamassa. Se on jo melkein ohi", Putin totesi, viitaten Yhdysvaltojen unilateraaliseen rooliin maailmassa.

Putinin mukaan presidentti Trump oli kuunnellut hänen argumenttejaan Helsingin huippukokouksessa, eikä ollut suhtautunut kielteisesti neuvoihin, kuten eräät yhdysvaltalaiset tiedotusvälineet ovat väittäneet. Putin totesi ajattelevansa yhä, että Yhdysvaltojen johtaja pyrkii palauttamaan Yhdysvaltojen ja Venäjän väliset suhteet. "On parempi puhua, keskustella, kuin tapella keskenään kuin kissat ja koirat", hän sanoi.

Mutta yli neljä vuotta kestänyt aallonpohja suhteissa länteen on saanut Moskovan kääntymään itään ja lujittamaan diplomaattisia ja kauppasuhteita Kiinan kanssa ja rakentamaan vaikutusvaltaa Lähi-idän maihin, kuten Iraniin, Turkkiin ja Saudi-Arabiaan.

Mitä tulee sauditoisinajattelija Jamal Khashoggin katoamiseen ja oletettuun murhaan maan Istanbulin konsulaatissa, Putin osoitti aiemmin tukeaan kuningaskunnalle sanoen, että tällä hetkellä ei ole mitään syytä pahentaa Venäjän hyviä suhteita Riadiin; Putinin mukaan Yhdysvallat on myös osittain vastuussa Khashoggin kohtalosta.

"Hän [Khashoggi] ei asunut Venäjällä vaan Yhdysvalloissa. Tässä mielessä Yhdysvallat on vastuussa siitä, mitä hänelle tapahtui", Putin sanoi. "Todellakin, emme tiedä, mitä tapahtui. Khashoggilla oli yhteyksiä tiettyihin valtapiireihin. Miksi meidän pitäisi ryhtyä toimiin, jotka saattaisivat vahingoittaa suhteitamme Saudi-Arabiaan?" Näin toimii reaalipolitiikka, kuten aiemmassa kirjoituksessani sääntöpohjaisesta järjestyksestä esitin.

Putin ilmoitti myös Moskovan myöntävän Egyptille 45 miljardin dollarin lainan, jotta tämä voi rahoittaa Venäjän rakentaman ydinvoimahankkeen ja esitteli suunnitelmansa toimittaa sotilasteknologiaa Pekingiin, sekä sallia kiinalaisten maatalousyritysten investoida Venäjän kaukoidän alueelle.

Valdai-klubin keskustelussa, jossa oli myös tarkoitus perustella, miksi Venäjän ydinaseohjelma on "maailman paras", Putin sanoi, että uusi hypersoninen ohjus toimitettaisiin Venäjän armeijalle "muutaman kuukauden sisällä". Myös amerikkalaisen keskustiedustelupalvelu CIA:n mukaan Venäjän asevoimien toimintakyky on olennaisesti kohonnut entisestä.

Putin kuitenkin painotti, että Venäjä käyttäisi ydinaseita vain vastatakseen vihollisen ensi-iskuun. Toisin sanoen, jos Yhdysvallat ja Nato eivät ryhdy sotatoimiin Venäjää vastaan, ei ole todellista syytä huoleen. Valitettavasti emme voi tietää, millaisiin järjettömiin riskeihin väistyvä imperiumi on valmis yrittäessään pysyä mukana suurvaltapolitiikassa ja geopoliittisessa pelissä.

Salvini vastustaa EU:n Venäjä-pakotteita

Matteo Salvini Moskovan Punaisella torilla

Siinä missä Suomen kansallismieliset Airiston helmi-operaation jälkimainingeissa pyrkivät kilpailemaan lähinnä siitä, kuka on suhtautunut Venäjään vihamielisimmin, Euroopan kansallismielisten ministeritason mies, Italian Matteo Salvini, tuomitsi eilisellä Moskovan matkallaan lännen pakotteet Venäjää vastaan "hulluutena", koska ne vahingoittavat Italian liike-elämää.

"Tunnen olevani kuin kotonani täällä", sanoi Salvini vieraillessaan Moskovassa keskiviikkona 17. lokakuuta. Salvini on vuosien varrella matkustanut usein Venäjälle. "Tulen käymään täällä, koska olen vakuuttunut siitä, että talouspakotteet ovat taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti absurdeja", sanoi tämä Italiassa suositun Lega-puolueen johtaja, sisäministeri ja varapääministeri.

Hänen kommenttinsa saivat lämpimän vastaanoton venäläisistä ja italialaisista liikemiehistä koostuvassa tapaamisessa. Salvini sanoi, että ihannetilanteessa hänen liikemiesyleisönsä olisi tekemässä bisnestä, ja hän voisi keskustella antiterrorismista, tietoturvallisuudesta, ja muista asioista venäläisen kollegansa kanssa.

"Kuulimme, että Eurooppa haluaa nopeuttaa asioita automaattisella sanktioiden jatkamisella kuulematta jäsenmaiden mielipidettä asiaan", Salvini sanoi yleisölleen. "Jos he pyytävät meitä nielemään asian tällaisenaan, me yksinkertaisesti sanomme ei", hän vakuutti. Koko sanktiojärjestelmässä ei ole Salvinin mukaan "mitään järkeä eikä myönteistä vaikutusta" ja ne "tulevat loppumaan kuuden kuukauden, vuoden kuluttua, en tiedä", Salvini pohti.

Salvinin toimisto sanoo sisäministerin vierailleen Moskovassa keskiviikkona "yksityismatkalla". Hän on vieraillut Venäjällä viimeksi heinäkuussa. Salvini on lännen tyrmistykseksi esitellyt myös Putin-paitaa Moskovan Punaisella torilla. Italialainen ministeri käy Moskovassa ueammin kuin presidentti Niinistö, vaikka Suomi on Venäjän naapurimaa, eikä Salvinilla sisäministerinä ole ulkopoliittista tehtävää hoidettavanaan.

Italian pääministeri Giuseppe Conte seuraa Salvinia virallisella vierailulla Moskovaan 24. lokakuuta, jolloin hänen odotetaan tapaavan Venäjän hallintoviranomaisia ja luultavasti myös presidentti Vladimir Putinin. Italia pyrkii Venäjä-yhteyksillään ajattelemaan oman maansa taloutta ja hyvinvointia, välittämättä EU:n tai Yhdysvaltojen paheksunnasta; näin tulisi Suomenkin tehdä.

Satu sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä

Yksi presidentti Sauli Niinistön usein käyttämiä termejä on "sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys". Sen tarkoituksena on välittää mielikuva vallanpitäjistä, jotka kunnioittavat "kansainvälistä oikeutta", ja joilla on yhteinen, ylevä säännöstö ja arvomaailma.

Termiä käytetään hanakasti myös silloin, kun halutaan arvostella tuon sääntöpohjaisen järjestyksen näennäisiä vihollisia, eli nykyään Kiinaa, Irania ja Venäjää, joita pidetään tuon kuvitellun järjestyksen vastakohtina, likipitäen "roistovaltioina" verrattuna "sivistyneeseen länteen" ja sen vasalleihin.

Maailmanpolitiikan satunnainenkin tarkkailija tietää, että retoriikan ja todellisuuden välillä ammottaa valtava kuilu. Koko sääntöpohjaisuus on pelkkää satua. Maat, jotka eivät kuulu angloamerikkalaisjuutalaisen imperiumin etuoikeutettuun klikkiin, tietävät tämän hyvin, ja yrittävät toteuttaa omaa politiikkaansa ulkopuolisesta paineesta huolimatta. Länsimaisen tekopyhyyden aste on viime aikoina kuitenkin saavuttanut uusia ja yhä vaarallisempia tasoja. Ohessa vain muutama hälyttävä esimerkki.

Lokakuun alussa Yhdysvaltojen sisäministeri Ryan Zinke ehdotti, että Yhdysvallat ja sen liittolaiset voisivat pakottaa Venäjän muuttamaan Lähi-idän politiikkaansa asettamalla saarron ja estämällä alusten liikkumisen Venäjän satamiin ja niistä ulos. On epäselvää, ymmärsikö herra Zinke täysin hänen sanomansa merkitystä. Tuollainen saarto-operaatio, jos se edes olisi Yhdysvalloille mahdollista toteuttaa, vaatisi voimankäyttöä ja olisi sodanjulistus Venäjälle. YK ei tietenkään hyväksyisi sellaista ja kyseessä olisi vakava "kansainvälisen lain" rikkomus (olisikohan johtava atlantistimme Sauli Niinistö edes retoriikan tasolla tästä samaa mieltä?).

Kaksi päivää Zinken ehdotuksen jälkeen Yhdysvaltojen Nato-lähettiläs Kay Hutchison väitti, että Venäjä rakentaa keskipitkän matkan ballistisia ohjuksia "INF-sopimuksen vastaisesti". Hutchison jatkoi kommenttiaan todeten, että jos Venäjä ei lopettaisi kyseisten ohjusten kehittämistä, Yhdysvallat "ottaisi" Venäjältä ohjukset pois, ja samoin tehtaat, joissa niitä valmistetaan. Ainoa tapa, jolla Yhdysvallat voisi "ottaa" Venäjän ohjuslaitokset pois kuvioista, vaatisi ydinasehyökkäyksen. Tässä jälleen esimerkki sääntöpohjaisen järjestyksen edustajien hämärtyneestä todellisuudentajusta.

Tuorein, vielä keskeneräinen tapaus, liittyy Saudi Arabian suorittamaan toimittajan murhaan konsulaatissaan Turkissa. Trump on selvästi ärsyyntynyt ajatuksesta, että Yhdysvaltojen tulisi jotenkin rankaista Saudi Arabiaa sen laittomasta toiminnasta, sillä Saudit ovat Yhdysvaltojen tärkein kumppani Lähi-idässä Israelin ohella. Myös rahamäärä, jonka saudit monin eri tavoin tuovat Yhdysvalloille, painaa liikaa vaa'assa, öljybarreleista puhumattakaan. Yhdysvallat tukee Saudien johtamaa liittoumaa Jemenin tuhoisassa sodassa, joten miksi yhden toimittajan henki olisi hyvä syy katkaista välit taloudellisesti ja geopoliittisesti tärkeään vasalliin? Näin toimii reaalipolitiikka, jota edes "sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen" tukija Niinistö ei pahemmin kritisoi.

Läntisten poliittisten johtajien retoriikka, jossa vakuutetaan uskoa sääntöihin perustuvaan kansainväliseen järjestykseen on selitettävissä vain, jos myönnetään heidän tarkoittavan omaa järjestystään, omia sääntöjään ja omia intressejään, joita ollaan valmiita puolustamaan keinoja kaihtamatta, kansainvälisistä säännöistä ja sopimuksista viis. Sellaiset maat, jotka eivät tätä asiantilaa hyväksy, ja pistävät vähänkin vastaan, kohtaavat sanktioita, pommituksia, hallitusten vaihtoja, salamurhia ja miehitysjoukkoja.

James O'Neillin mielestä olisi naivia odottaa mitään perustavanlaatuista muutosta länsimaiseen politiikkaan. Olen samaa mieltä. Itse asiassa, kun amerikkalainen imperiumi on heikkenemässä, sen epäonnistumiset voivat johtaa yhä uusiin ylilyönteihin. Tämä on ehkä suurin vaara muulle maailmalle. Mitä Eisenhower kutsui vuonna 1961 "sotateolliseksi kompleksiksi", on kasvanut voimakkaasti vuosikymmenien saatossa.

On fakta, ettei Yhdysvaltojen pysyvä valtiokoneisto ja edellä mainittu sotateollinen kompleksi katso hyvällä yrityksiä rajoittaa niiden vaikutusvaltaa. John F. Kennedy sai kokea tämän karvaasti. Presidentti Carter halusi vetää Yhdysvaltojen sotilasjoukot pois Etelä-Koreasta jo 40 vuotta sitten; tämä ajatus ei kuitenkaan toteutunut. Trump on aiemmin sanonut samaa ​​Syyriaan ja Afganistaniin liittyen, mutta miehen mieli on muutettu nopeasti. On siis äärimmäisen epätodennäköistä, että amerikkalaisjoukkoja vedettäisiin pois mistään maailman kolkasta.

Luultavasti paras mahdollisuus suursodan välttämiseksi on, että Venäjä ja Kiina kumppaneineen onnistuvat yrityksissään kehittää ja vahvistaa vaihtoehtoista, multipolaarista maailmanjärjestystä. Shanghain yhteistyöjärjestö on yksi askel tähän suuntaan, samoin Euraasian talousunioni.

Tällä välin olisi huomattava edistysaskel, jos lännen retoriikka sen uskosta "kansainvälisen oikeuden arvoon kansojen välisten suhteiden perustana" heijastuisi edes hieman heidän todelliseen käyttäytymiseensä. Toinen vaihtoehto olisi, että poliittisesti korrektista sääntö- ja arvojargonista luovuttaisiin suosiolla, ja asioista edes puhuttaisiin suoraan ja rehellisesti.

Sympatiaa Ukrainalle?

Läntinen media on vuosien ajan maalannut Ukrainasta kuvaa suuren, epäystävällisen naapurinsa Venäjän uhrina, joten Ukrainan sympatisoijia on Suomessakin riittänyt. Tunnen itsekin myötätuntoa Ukrainan kansaa kohtaan, mutta valitettavasti maasta on tehty lännen vasalli Venäjää vastaan.

Läntinen suuntautuminen ei ole kuitenkaan muuttanut asioita kuin taikaiskusta. Ukrainalla on valtavia ongelmia korruption, heikon taloudellisen suorituskyvyn, kasvaneen byrokratian, yleisen tehottomuuden, sekä ihmisoikeuksien ja demokratian puutteen vuoksi. Lännessä aletaan jo kyllästyä kannattelemaan Ukrainaa, varsinkin kun tilanne ei ole kohentunut; EU on tukenut Ukrainaa vuodesta 2014 saakka yhteensä 12,8 miljardilla eurolla. 

Yhdysvallat jaksaa vielä jatkaa projektiaan Ukrainassa, sillä sen on pönkitettävä supistuvaa geopoliittista asemaansa. Kaikenlaista kuplii pinnan alla. Venäjämielinen separatistijohtaja Aleksandr Zahartšenko sai surmansa räjähdyksessä Donetskissa elokuussa. Ukrainan kriisi ulotettiin tietoisesti myös kirkolliselle tasolle. Myös Nato-joukkojen ja Yhdysvaltojen kanssa Ukrainassa harjoitellaan sotaa. Tänään Krimillä alustavien tietojen mukaan sirpalepommi surmasi nuoria koululaisia; Kremlin tiedottajan mukaan terrori-iskun mahdollisuutta tutkitaan. Yritetäänko nyt kaikin tavoin provosoida Venäjää, jotta saataisiin kunnon rähinä päälle ja oikeutus sotatoimille Venäjää vastaan?

EU-maista Unkari on viimeksi ottanut yhteen Ukrainan viranomaisten kanssa unkarilaisen vähemmistön heikentyneen aseman vuoksi. Ukrainalaiset nationalistiryhmät kuten Karpatska Sich ja Svoboda suhtautuvat vihamielisesti Ukrainassa asuviin unkarilaisiin, joiden henkilötietoja onkin julkaistu pahamaineisella Myrotvorets-sivustolla ("Миротворець", suom. "rauhantekijä"). Sivusto yllyttää toimimaan "Ukrainan vihollisia" ja vieraita vähemmistöjä vastaan. Kaksoiskansalaisuusselkkauksen takia diplomaatteja on karkoitettu puolin ja toisin, ja Unkari on aikonut torpata myös Ukrainan EU- ja Nato-jäsenyyshaaveet.

Ukrainan uusi kielilaki rajoittaa Ukrainan kansallisten vähemmistöjen oikeutta saada opetusta omalla äidinkielellään. Lainsäädäntö on aiheuttanut vastustusta vähemmistöjen keskuudessa. Myös Puola ja Romania ovat riidelleet Ukrainan kanssa, olipa sitten kyseessä historian painolasti etnisine puhdistuksineen, tai Ukrainassa asuvien vähemmistöjen asema. Valko-Venäjä puolestaan on lisännyt rajavartiointia Ukrainan vastaisella rajalla, johtuen rikollisryhmien suorittamasta aseiden salakuljetuksesta Ukrainasta Valko-Venäjälle.

Asevelvollisuus oli lakkautettu Ukrainassa 2013, mutta se palautettiin 2014. Väitetään, että jopa 80 prosenttia palvelukseen kutsutuista olisi jättänyt tulematta tänä vuonna. Jo aikaisempina vuosina kutsuntojen aikoihin eri lähteet kertoivat, että esimerkiksi Ukrainan ja Romanian raja-alueen hotellit olivat täynnä asevelvollisuutta pakenevia ukranalaismiehiä. Ukrainan asevoimilla on viime aikoina ollut myös muita vastoinkäymisiä. Viime viikon alussa suuri armeijan ammusvarasto tuhoutui räjähdyksessä ja tulipalossa. Ukrainan ilmavoimien hävittäjä syöksyi maahan harjoituslennolla Ukrainassa; kaksi lentäjää, ukrainalainen ja amerikkalainen, saivat surmansa.

Ukrainan ulkopolitiikka on kaukana menestyksestä. Kiova tarvitsee enemmän kuin vain Venäjä-vastaisuutta tavoitteidensa saavuttamiseksi. Sen naapurisuhteissa ilmenee vakavia ongelmia, jotka ovat kompastuskivi matkalla kohti ukrainalaista unelmaa: pääsyä osaksi läntistä arvoyhteisöä, Natoa ja Euroopan unionia. Ukraina ei ole kuitenkaan tehnyt tarpeeksi taloutensa kohentamiseksi tai korruption kitkemiseksi. Oma lukunsa on kansallismielisyyden ilmeneminen erilaisten natsiryhmien toimintana, mutta tähän asti tämä ukrainalainen erityispiirre ei ole vaivannut läntisten arvojen edustajia oikealla eikä vasemmalla. Onpa myös Israel aseistanut Azov-pataljoonaa.

Ukrainan huono eurokunto ei ole estänyt suomalaisia nuorisopoliitikkoja sympatisoimasta Ukrainaa. Esimerkkinä tästä perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja lähettää Facebookissa terveisiä Ukrainan matkalta, jossa PS-edustus on vieraillut "rakentamassa suhteita" Julija Tymošenkon liberaali-konservatiiviseen ja EU-myönteiseen Batkivštšyna-puolueeseen. Tymošenkon euromyötäilijät ovat päässeet tarkkailijajäsenen asemaan europarlamentin EPP-ryhmään, jossa myös Kokoomus on mukana. Nähtäväksi jää, mikä on tämän puolueen tuleva vaalimenestys kotimaassaan.

Ukrainasta käsin persunuori muistaa haukkua myös "miehittäjä-Venäjää", joka "pyrkii toimillaan kaatamaan koko Ukrainan". Luulisi tällaisen hybridivaikuttamisen hyvesignaloinnin tuottavan tulosta ja saavan Venäjä-vastaiset hykertelemään tyytyväisyydestä, vieläpä näin Naton suurten sotaharjoitusten alla? Jos Kiovan hallinto Porošenkon johdolla ei herätä enää varauksetonta luottamusta Euroopassa, Suomessa Venäjää vihaavia Ukrainan puolustajia tuntuu yhä riittävän.

Moskovan ja Konstantinopolin kiista Ukrainasta

Moskovan ja koko Venäjän Patriarkka Kirill

Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhä Synodi kokoontui 15. lokakuuta 2018 ensimmäistä kertaa historiassaan Minskissä, Valko-Venäjällä.

Synodi käsitteli Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin 11. lokakuuta tekemää päätöstä myöntää autokefalia Ukrainan skismaattisille kirkoille, jotka eivät ole kanonisessa yhteydessä Ukrainassa toimivan Moskovan patriarkaatin kanssa. Tämän päätöksen seurauksena Venäjän ortodoksinen kirkko totesi mahdottomaksi jatkaa ehtoollisyhteyttä ekumeenisen patriarkaatin kanssa.

Välit ovat siis poikki. Tilanne uhkaa hajottaa ortodoksisen maailman yhtenäisyyden. Ekumeenisen patriarkaatin päätöstä on kritisoitu muiden patriarkaattien taholta. Päätöksen taustasyyt ovat kaikesta huolimatta pitkälti poliittisia: kyseessä on Ukrainan presidentti Porošenkon pyrkimys lyödä yhä lisää kiilaa Ukrainan ja Venäjän välille. Länsi on myös epäilemättä mielissään ekumeenisen patriarkaatin toimista. "Hajoita ja hallitse"-masinointi näkyy kaikessa selvästi.

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin alaisuuteen, ja sekin antoi aiheesta lausunnon. Ekumeenisen patriarkaatin päätöstä ei kritisoida, vaan Suomen kirkko pitää ainoastaan Venäjän päätöstä ehtoollisyhteyden katkaisemisesta "yksipuolisena, surullisena ja valitettavana". Ekumeenisen patriarkaatin toimia tarkkailleet voisivat pitää myös Konstantinopolin päätöstä omavaltaisena ja harkitsemattomana.

"Venäjän ortodoksisen kirkon silmissä kaikki nämä [Konstantinopolin] päätökset ovat laittomia ja kanonisessa mielessä merkityksettömiä", Moskovan patriarkaatin ulkosuhteista vastaava metropoliitta Ilarion sanoi maanantai-iltana uutistoimisto Tassille kertoessaan synodin päätöksestä. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puolestaan on nimittänyt Konstantinopolin toimia "Yhdysvaltain tukemiksi provokaatioiksi".

Näin siis alkujaan poliittinen kriisi lännen miehittämän Ukrainan ja Venäjän välillä on, kuten jo aiemmin syyskuussa kirjoitin, kirkollistunut. Ukrainan osittainen repiminen irti Venäjän kirkosta on jälleen uusi geopoliittinen provokaatio, jonka Konstantinopoli hyväksyi, mutta Moskova ymmärrettävästi ei. Ukrainan alue on osa historiallista venäläistä maailmaa. Moskovan patriarkka Kirill sanoi viikonloppuna televisio-ohjelmassaan, että "venäläinen maailma" on lännen johtaman hyökkäyksen alla.

Moskovan patriarkaattiin kuuluva Ukrainan ortodoksikirkko tulee varmasti kokemaan vaikeuksia. Presidentti Porošenkon tukema "Kiovan patriarkaatin" päämies, itsensä patriarkaksi kohottanut Mikhailo "Filaret" Denisenko on puhunut jo kirkkojen, luostarien ja muun omaisuuden pakkolunastamisesta. Ukrainan venäläiset ovat vannoneet puolustavansa kanonista kirkkoa. Myös Putinin lehdistöpäällikkö Dimitri Peskov on sanonut, että Venäjä puolustaa uskoviaan, jos asiat saavat "ikävän ja väkivaltaisen käänteen".

Steve Bannonin turha Liike

Kirjoitin jo aiemmin Donald Trumpin entisestä neuvonantajasta Steve Bannonista, joka on kiertänyt pitkin ja poikin Eurooppaa puhumassa erilaisissa kansallismielisten puolueiden tilaisuuksissa.

Bannon on perustanut Brysseliin päämajan "Liikkeelle", jonka olisi tarkoitus "yhdistää Euroopan kansallismieliset puolueet". Nyt Bannonin suunnitelmista on saatavilla hieman tarkempaa tietoa.

Liikkeen belgianjuutalainen toiminnanjohtaja Mischaël Modrikamen on sanonut haastattelussa, että Liike tulee olemaan "löyhä keskustelufoorumi, johon voivat liittyä kaikki samalla tavoin maahanmuutosta ja maiden itsemääräämisoikeudesta ajattelevat poliitikot". Modrikamen painottaa, ettei Liike vastusta EU:ta, vaan haluaa siitä "nykyistä demokraattisemman".

Brysselistä käsin toimiva Liike aikoo saada "eurooppalaisen populismin ääntä kuuluvammaksi". Rahaa tähän hankkeeseen tulee anonyymeilta lahjoittajilta Yhdysvalloista. Mutta mikä on tämän transatlanttisen säätiön todellinen ohjelma ja tarkoitus?

Jos lukee Bannonin säätiön ohjelmaa, huomaa pian mistä hommassa on kyse. Perustamisasiakirja puhuu oikeusvaltioperiaatteen puolesta, vapaasta yrittämisestä, "radikaalin Islamin vastustamisesta", mutta kummallista kyllä myös "Israelin puolustamisesta". Liike katsoo myös presidentti Donald Trumpin olevan sen esikuvallinen "perustaja".

Maahanmuuttajien karkottamisesta ei Liikkeen ohjelmassa puhuta. Myöskään globalisaation vastustamista tai Euroopan ja Venäjän välisten suhteiden paranemista ei toivota. "Liike" on siis vain yksi uusi tökerö viritelmä ylläpitää amerikkalaista hegemoniaa Euroopassa. Kuten jopa Ylen kirjoituksessa asia oikein ymmärretään, "Trumpin entinen päästrategi ei ole erityisen kiinnostunut eurooppalaisen nationalismin kovasta ytimestä - kansallisesta identiteetistä ja sen suojelemisesta".

Eurooppalaisten patrioottien keskuudessa Bannonin tarjoukset eivät ole onneksi saaneet juuri vastakaikua. Sekä Itävallan FPÖ,  Saksan AfD ja Unkarin Fidesz ovat hylänneet Bannonin yhteistyötarjouksen. Myös Ranskan Kansallisen liittouman Marine Le Pen on ainakin Guardian-lehden mukaan sanonut, ettei Bannonilla ole osaa "Euroopan pelastamisessa". Tähän mennessä Bannoniin myönteisesti ovat suhtautuneet vain alankomaalainen, äärimmäinen Israelin ystävä, Geert Wilders, sekä italialainen pienpuolue Fratelli D'Italia. Ikävä kyllä, Legan Matteo Salvini on hyvää pataa Bannonin kanssa.

Jos Bannonin Liike ei saa laajemmin kannatusta Euroopan kansallismielisten ja populistien keskuudessa, koko projekti saattaa tyrehtyä jo alkuunsa. Euroopan tulee selvittää itse omat ongelmansa, siihen ei kaivata amerikkalaisia mukaan sotkemaan. Mitään synergiaetua ei Bannonin "Liike" euronationalisteille tuottaisi, sillä edellytyksenä yhteistyölle on varaukseton tuki sekä Yhdysvalloille että Israelille. Tämä ei olisi eurooppalaisten etujen mukaista.

Eurooppaa vaivaava massamaahanmuutto, liberalismi ja Yhdysvaltojen tuhoisa unilateralismi eivät ole Bannonin Liikkeelle ongelma. Bannon ei ole siis paljoa parempi kuin George Soros: molemmat ovat loppupelissä sekä Euroopan että Euraasian vihollisia.

Ortodoksinen kirkko maailmanjärjestyksen esteenä

Metropoliitta Amfilohije

Toisin kuin moni trendikäs kirkonmies lännessä, Serbian ortodoksisen kirkon piispakunnan vanhin, Montenegron metropoliitta Amfilohije, ei käytä poliittisesti korrektia, sekulaarin maailman kieltä puhuessaan vakavista, kristikuntaa ja koko maailmaa koskevista elämän ja kuoleman kysymyksistä.

Metropoliitta on tullut tunnetuksi sotilasliitto Naton vastustajana. Hän on kutsunut sitä "kansainväliseksi terroristijärjestöksi". Häntä on syytetty myös "vihapuheesta" hänen tuomitessaan hlbtq-liikkeen sekä Pride-kulkueet. Läntinen arvoyhteisö, EU ja Yhdysvallat etunenässä, edustaa Amfilohijelle "antikristillisyyttä".

Sunnuntaipäivitykseksi olen koonnut joitakin keskeisiä kohtia metropoliitta Amfilohijen haastattelusta. Siinä hän puhuu "uudesta maailmanjärjestyksestä", mutta tarkoittaa itse asiassa vanhaa, angloamerikkalaissionistista unipolaarista järjestystä, joka kokee kasvavaa vastarintaa nousevan Euraasian taholta. Silti se yrittää säilyttää hegemoniansa.

Metropoliitta muistuttaa, että olemme uudessa suuressa muutosvaiheessa, joka on täynnä koettelemuksia: jälleen kerran kirkko on ristiinnaulittuna idän ja lännen välissä, tai kuten pyhä Nikolai Velimirović kirjoitti, "idän ja lännen tuolla puolen".

"Oman tietoisuuteni mukaan pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko on ollut vuosisatojen ajan hengellinen selkäranka Aasian ja Euroopan välillä. Se on myös henkinen selkäranka nykypäivänä, idän ja lännen välisen konfliktin maavallina modernissa maailmassa. Itäisellä meidän on ymmärrettävä paitsi islamilainen itä, myös koko muu itä: buddhalainen tai kungfutselainen", opettaa metropoliitta Amfilohije.

"Toisaalla on koko itäinen sivilisaatio, ja toisaalla niin sanottu länsimaalainen, euroamerikkalainen sivilisaatio, joka perustuu imperiaaliseen ajatukseen, pakanallisen Rooman synteesiin, joka jumalallisti keisarivallan ja Rooman piispan ensisijaisuuden", Amfilohije luettelee.

Hänelle lännen "uusi etiikka" ja maallistunut elämäntapa ei edusta mitään hyvää. Läntiset arvot ovat hänen mielestään "täysin sekularisoituneita, kristinuskon vastaisia ja imperialistisia". Tällaisen avoimen antikristillisyyden alta voi serbialaisen hengenmiehen mukaan nähdä kurkistavan itsensä Saatanan koukkunokan: "satanismin, joka näyttäytyy yhä selvemmin käyttämällä kaikkia nykyaikaisia ​​työkaluja ja pakottamalla itsensä kaikkialle maailmaan".

Amfilohijen mukaan tätä maailmanjärjestystä, sen maailmankatsomusta ja "uutta, radikaalia antikristillisyyttä" vastassa seisoo yhä "Euroopan ja Aasian välinen henkinen selkäranka - Kristuksen ortodoksinen kirkko". Metropoliitta katsoo, että kirkkoa vastaan hyökätään, se yritetään hajottaa ja tuhota, "koska niin kauan kuin se on olemassa, tämä uusi ideologia ei voi saada valtaansa koko maailmaa". 

Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien nykyisellä kiistalla on poliittiset syynsä, mutta kyse on myös hengellisestä kamppailusta. Amfilohijen näkemys on, ettei Ukrainan skismaattinen ja länsimielinen pseudopatriarkka "Filaret" Denisenko palvele Kristuksen kirkkoa, vaan "euroamerikkalaisen sivilisaation länsimaista, pakanallis-imperialistista ideaa, joka on johtanut lankeemuksen tilaan".

Metropoliitta näkee lähihistoriassa ennusmerkkejä: "kun Neuvostoliitto hajosi ja euroamerikkalainen valloittajahenki syöksyi uuteen kampanjaan, ensimmäiseksi se pommitti ortodoksista maata. Ei ole sattumaa, että kaikki tuo tapahtui ortodoksisen Serbian maaperällä. Tämä oli vasta alkua [läntisen] maailmanjärjestyksen imperialistiselle laajentumiselle ja suunnitellulle hyökkäykselle Venäjää vastaan. Tämä on täysin selvää, kun tarkastellaan tämän päivän Ukrainan tapahtumia", Amfilohije sanoo.

"Tänä kirkon kärsimyksen kriittisenä aikana, kun idän kirkko on maailman hengellinen selkäranka, tärkeintä on kirkon läsnäolo. Kristus loi sen vapaaksi tämän maailman vallasta, jotta se voisi olla samanlainen todistaja Jumalalle kuin Job oli, ja tuoda takaisin kaiken sen, mikä on kadonnut. Sen kautta Jumala suojelee uskollisten kansojen sieluja ja samaan aikaan kirkko on todellinen leipä nykymaailmalle. Kukaan ei ollut niin profeetallisen tietoinen tästä kuin Dostojevski, joka kirjoitti, että tuleva, terve kirkko on ainoa pelastus modernille maailmalle ja ihmiskunnalle."

80-vuotiaan metropoliitan historian ymmärrys on selkeää: "Se, mikä tässä on erityisen hämmästyttävää on, että  Eurooppa, Yhdysvallat ja Nato taistelivat seitsemänkymmentä vuotta tuhotakseen Neuvostoliiton, ja he saivat sen tehtyä. Mutta nyt sama Eurooppa varjelee kommunistihallinnon keskeisimpiä [ideologisia] tuotoksia, kuin ne olisivat jumalallisia ilmoituksia."

"Esimerkiksi, milloin piirrettiin rajat Ukrainan ja Venäjän välille ja muille entisen Neuvostoliiton maille? Kuka teki sen? Kommunistit piirsivät rajat sekä venäläisille että meille serbeille. Nyt, 'puolustaakseen ihmisoikeuksia', amerikkalaiset ja eurooppalaiset tukevat uusfasisteja Ukrainassa säilyttääkseen tämän Neuvostoliiton aikaisen perinnön. Kysynkin, miksi? He käyttävät kommunismin perintöä saavuttaakseen omat imperialistiset tavoitteensa."

Amfilohije ei puhu läntisen unipolarismin puolesta: "On täysin selvää, että moderni länsi, saavuttaakseen tavoitteensa, pyrkii avoimesti tuhoamaan slaavilaisen yhtenäisyyden. Ne, jotka taistelivat kommunismia ja bolševismia vastaan, ovat nykyisin kommunismin perinnön voimakkaimpia suojelijoita. Kommunismin kultaisen vasikan sijaan he kumartavat nyt Brysselin kultaista vasikkaa, edistääkseen omia intressejään."

Isompi kuva ja geopolitiikka yhdistyy hengelliseen taisteluun metropoliitan ymmärryksessä: "Ukrainassa, Venäjällä sekä Lähi-idässä taistellaan nyt öljystä, luonnonvaroista ja teollisesta vauraudesta. He [globalistit] ovat tehneet idästä helvetin, hyödyntäen aiemmin luomiaan al-Qaida- terroristeja.

Samaan aikaan Kristuksen kirkko tuhoutuu Lähi-idässä. Fanaattiset islamistiset liikkeet [globalistien kätyrit], tuhoavat sieltä koko kristinuskon. Ja jälleen meillä on vastassa täysin antikristillinen ideologia, joka toimii uuden maailmanjärjestyksen eduksi kaikilla ihmisen elämänaloilla. Se pyrkii alistamaan kaiken itselleen."

Entä sitten meillä? "Samanaikaisesti ihmiset ovat palaamassa pakanallisen Rooman 'leivän ja sirkushuvien' maailmaan; sillä välin kristinuskon loputkin jäänteet siivotaan pois Euroopasta ja Yhdysvalloista. Ortodoksisuus on nykyajan Job kärsimyksineen. Voit ottaa siltä pois kaiken muun, mutta et voi viedä sen sielua; Jumala säilyttää sielun. Todisteena tästä on kaikki se, mikä on tapahtunut kahden vuosituhannen aikana ruhtinas Vladimirin ajoista."

Koko Lähi-idästä Israel?

Mike Pompeo

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo puhui keskiviikkona 10. lokakuuta Washingtonissa, Jewish Institute for National Security of America-ajatushautomon illallistilaisuudessa.

Pompeo möläytti, että "koko Lähi-idän tulisi näyttää Israelilta" ja kehui, kuinka Yhdysvaltojen ja Israelin suhteet ovat "vahvemmat kuin koskaan". Palkintoseremoniassa Pompeo kutsui Israelia "demokraattiseksi" ja lisäsi, että Israel "haluaa rauhaa", sekä omaa "vapaan lehdistön ja kukoistavan talouden".

Tämän jälkeen Pompeo vertasi Israelia sen ykkösviholliseen, Iraniin, viitaten jälkimmäisen "korruptoituneisiin johtajiin", jotka "hyökkäävät oman kansansa ihmisoikeuksia vastaan" ja "rahoittavat terrorismia joka puolella Lähi-itää".

Tämäkään ei riittänyt, vaan Pompeo pyyteli myös anteeksi sitä, että Yhdysvaltojen hallinto entisen presidentti Barack Obaman aikana oli osoittanut "enemmän kunnioitusta Iranin johtajille kuin Israelin valtiolle". Pompeon mukaan nyt presidentti Trumpin johdolla, Yhdysvallat seisoo siellä, missä sen pitääkin olla, eli sataprosenttisesti "Israelin puolella".

Pompeo mainitsi puheessaan myös palestiinalaiset, joiden hän "toivoi" saavan oman "tilansa". Yhdysvallat on kuitenkin Trumpin aikana katkaissut kaiken taloudellisen avun palestiinalaishallinnolle, joka sen mielestä "tukee terrorismia". Washington on myös vähentänyt rahoitusta YK:n alaisille avustusjärjestöille, joiden tehtävänä on auttaa palestiinalaisia, jotka joutuvat muuttamaan pois kodeistaan Israelin alati kasvavien, laittomien siirtokuntien alta. 

Koko puhe olisi voinut olla parodiaa tai makaaberia huumoria, mutta Pompeo puhui tietenkin täysin tosissaan ja sionistiyleisö oli mielissään. Ihmettelen edelleen sitä, miksi monet amerikanjuutalaiset neokonservatiivit jatkavat Trumpin arvostelua, vaikka mies tekee kaikkensa miellyttääkseen heitä ja taatakseen Lähi-idän roistovaltiolle vapauden varastaa maata ja surmata palestiinalaisia päivittäin. Joillekin ei mikään tunnu riittävän.

Jemen

Jemen joutuu käymään ankaraa selviytymistaistelua sodan keskellä, mutta myös saadakseen edes vähän (elin)tilaa länsimediassa, jossa tämä Saudi-Arabian ja länsiliittouman kurittama maa jätetään usein muiden aiheiden varjoon. Kirkkojen kelloja soitettiin Aleppolle, mutta viralliseen narratiiviin sopimattomista syistä ne eivät soi Jemenille.

Toki meilläkin on iltapäivälehdissä ja Ylen uutisissa kirjoitettu siitä, kuinka järkyttävä humanitaarinen katastrofi on käynnissä Jemenissä; nälänhätä on tosiasia, kolera ja muut kulkutaudit riehuvat, saudien ja kumppaneiden  pommitukset riistävät henkiä. Tapahtumien taustoittaminen on kuitenkin jäänyt vähemmälle.

Jo vuodesta 2015 lähtien "Saudi-Arabian liittouma" (johon kuuluvat ne "tavanomaiset epäillyt", eli Yhdysvallat, Israel, Iso-Britannia ja Ranska, sekä joukko saudien arabikätyreitä) on saartanut tätä Lähi-idän köyhintä maata maalta, mereltä ja ilmasta. Aivan kuten Syyrian kohdalla, Jemenin sodasta puhuttiin ensi alkuun vain "sisällissotana", zaidilais-šiialaisten huthikapinallisten hajottaessa parlamentin ja syrjäyttäessä presidentti Hadin, mutta saudit ja sen läntiset kumppanit ovat alusta lähtien olleet mukana tässäkin runteluprojektissa.

Saudi-Arabia on saanut amerikkalaista aseistusta yli kahdellasadalla miljardilla, samoin rahaa on palanut sotilaiden koulutukseen, armeija- ja tiedusteluapuun. Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen sotilaita on myös mukana Jemenissä auttamassa Saudi-Arabiaa sodassa hutheja vastaan. Pääministeri Netanjahun päätöksellä Israel on puolestaan osallistunut sotaan hävittäjineen. Saudi-Arabia aikoo maksaa yhteensä viisi miljardia dollaria sionistivaltiolle vastineeksi Israelin sotilaallisesta tuesta Jemenin tasavaltaa vastaan.

Miksi Yhdysvallat sitten on mukana Jemenissä? Washingtonin perustelu lienee, että Yhdysvallat tukee saudeja vastustaakseen Irania, joka puolestaan tukee Jemenin huthikapinallisia. Huthit eivät kuitenkaan ota käskyjä vastaan Teheranista. Huthikapina sai alkunsa protestina Yhdysvaltojen sekaantumiselle maan politiikkaan. Levottomuudet ja epävakaus alkoivat Jemenissä jo vuonna 2011 "arabikevään" myötä, joten jälleen kerran veriset jäljet johtavat läntiseen arvoyhteisöön. Myös maailman asekauppiaat lihottavat lompakoitaan Jemenin konfliktin avulla.

Jos Yhdysvallat (ja länsimaista Iso-Britannia sekä Ranska, jotka ovat myös mukana näennäisesti saudijohtoisessa "koalitiossa") kertoisivat saudihallinnolle, että tämän sodan on päätyttävä, se päättyisi jo huomenna. Näin totesi jopa amerikkalaisen Brookings-instituutin tutkija Bruce Riedel jo vuonna 2016. Sotiminen ei kuitenkaan lopu, koska sotien loppuminen vierailla mailla heikentäisi Yhdysvaltojen talouskasvua. "War is a racket", kuten Smedley Butler totesi.

Niin sanottu kansainvälinen yhteisö ei myöskään kykene tai halua painostaa Saudi-Arabian liittoumaa tarpeeksi asian suhteen. Asevienti jatkuu, samoin Jemenin tuhoaminen. Myös Suomella on kytkös Jemenin sotaan aseteollisuusyritys Patrian välityksellä. Suomen puolustusministeriö solmi myös vuonna 2015 yhteistyösopimuksen Saudi-Arabian puolustusministeriön kanssa. Helmikuussa 2016 puolustusministeri Jussi Niinistö perusteli asevientiä sillä, että Saudi-Arabian liittouma "vakauttaa turvallisuustilannetta Jemenissä". Mitähän mieltä jemeniläiset ovat?

Saudi Barbaria: Sieppauksia ja katoamisia

George Galloway on pannut merkille, ettei vasta viikko sitten BBC:n studioilla Lontoossa vierailleen sauditoimittaja Jamal Khashoggin katoamista ole huomioitu brittilehtien etusivuilla.

Syynä tähän ovat tietenkin Britannian läheiset suhteet Saudi-Arabiaan ja nykyisin valtaa pitävään kruununprinssi Mohammed bin Salmaniin, josta koko länsimedia on yrittänyt valheellisesti luoda kuvaa uudistusmielisenä "hyvänä tyyppinä".

Galloway sanoo hyvin: "Jos Washington Post-lehden toimittajan kerrottaisiin tulleen murhatuksi ja paloitelluksi Moskovassa, YK:n turvallisuusneuvosto olisi jo hätäistunnossa. Jos hänet olisi kannettu ulos laatikoissa Iranin suurlähetystöstä, Yhdysvallat liittolaisineen olisi jo hyökännyt Iraniin". Näin ei kuitenkaan tapahdu, koska kyseessä on läntiselle arvoyhteisölle tärkeä Lähi-idän liittolainen.

Saudin kuningasperheellä on Gallowayn mukaan pitkä ja synkkä historia mitä tulee sieppauksiin, katoamisiin ja murhiin. Edes oman suvun jäsenet eivät ole turvassa, jos he joutuvat epäsuosioon tai asettuvat poikkiteloin. Tästä on monia esimerkkejä, eikä tänä päivänä tiedetä, ovatko he enää elossa.

Sultan bin Turki sai vuonna 2003 saudiagentit peräänsä. Hänet huumattiin ja siepattiin laittomasti Genevessä ja kuljetettiin takaisin kotimaahan vastoin tahtoaan. Myöhemmin hänen onnistui paeta Saudi-Arabiasta. Hän on sittemmin nostanut syytteen kidnappauksesta sveitsiläisessä tuomioistuimessa, mutta asia ei ole edennyt.

Prinssi Turki bin Bandar on toinen, jonka epäillään tulleen siepatuksi ja luovutetuksi takaisin kuningaskuntaan. Bin Bandar muutti Pariisiin, jossa hän alkoi avoimesti kritisoida saudihallintoa vuonna 2012. Hän on sittemmin kadonnut, mutta marokkolainen sanomalehti on uutisoinut, että prinssi vangittiin hänen vieraillessaan Marokossa liikeasioissa ja lähetettiin takaisin Riadiin.

Prinssi Saud bin Saif al-Nasr oli asunut Italiassa ja twiittaillut saudihallinnon vastaisesti. Syksyllä 2015 prinssin twitter-tili vaikeni. Kerrotaan, että Saud oli houkuteltu matkustamaan yksityiskoneella Milanosta Roomaan. Rooman sijasta kone olisikin päätynyt Riadiin. Saudin nykyistä olinpaikkaa ei tiedetä.

Kuningassuvun hierarkian alemmilla asteilla olevat nykyhallinnon vastustajat ovat päätyneet herkästi pyövelin eteen: heitä on mestattu, ristiinnaulittu ja kidutettu ennätysmäärät viime vuosina. Monet odottavat vielä kohtaloaan vankisellissä. Viime vuonna kruununprinssin "puhdistuksissa" useita prinssejä, johtavia poliitikkoja, virkamiehiä, sekä maan rikkaimpiin kuuluvia henkilöitä pidätettiin ja heidän tilinsä ja varansa jäädytettiin.

Viime vuoden marraskuussa kohua herätti myös Libanonin pääministeri Saad Haririn matka Saudi-Arabiaan. Epäilyjen mukaan häntä pidettiin Riadissa vastoin tahtoaan. Hariri esitti Riadissa julkisesti eronpyyntönsä, jonka hän myöhemmin perui. Riadista Hariri päätyi Ranskaan Macronin luokse. Beirutiin hän palasi vasta lähes kolme viikkoa Saudi-Arabiaan matkustamisensa jälkeen. Hariri on kieltäytynyt kertomasta omituisista tapahtumista mitään, mutta hän ei toimi enää Libanonin pääministerinä.

Gallowayn mukaan kruununprinssi Mohammed bin Salmanin poliittinen uhkapeli ei ole tuottanut tuloksia. Saudi-Arabian sota Jemenissä on humanitaarinen katastrofi. Jo 80 prosenttia jemeniläisistä on ruoka-avun tarpeessa ja nälänhätä on todellisuutta. Tuhannet ovat kuolleet pommituksiin ja koleraan, mutta Saudi-Arabia ei ole sen lähempänä aloittamansa sodan voittamista. Kostautuuko myös saudien asettuminen Syyrian Assadia vastaan? Entä mitä tekee Turkin presidentti Erdoğan?

Saudien kuningasperheen sisäiset riidat ja valtataistelut ovat luultavasti syynä myös sauditoimittajan katoamiseen. Jamal Khashoggi ei ole mikään ulkopuolinen, vaan hän on toiminut ennen maanpakoaan ja toimittajan uraansa Saudi-Arabian hallituksen neuvonantajana. Yhdysvallat, YK ja EU ovat vaatineet Saudi-Arabialta selvitystä asiassa, mutta luultavasti lännen eliitti toivoo katoamisjupakan painuvan pian unohduksiin.

Saudi Barbaria, läntisen arvoyhteisön liittolainen

Britannian Theresa May ja prinssi Mohammed bin Salman

Maailmalla leviää synkkiä raportteja sauditoimittaja Jamal Khashoggista; myös Suomessa aiheesta on uutisoitu. Toimittaja Khashoggi meni viime viikolla Saudi-Arabian konsulaattiin Istanbulissa hakemaan asiakirjoja avioliittoa varten ja katosi.

Saudi-Arabian mukaan toimittaja poistui konsulaatista elävänä, mutta esimerkiksi turkkilaisviranomaiset epäilevät, että toimittajan olisi surmannut Saudi-Arabiasta varta vasten Istanbuliin lähetetty ryhmä, joka oli konsulaatissa samaan aikaan Khashoggin kanssa. Ryhmä palasi myöhemmin samana päivänä kotimaahansa. Turkkilaisviranomaiset epäilevät, että Khashoggi murhattiin konsulaatin tiloissa, hänen ruumiinsa paloiteltiin, kuljetettiin laatikoissa ulos ja lennätettiin pois Turkista.

Khashoggi kirjoitti amerikkalaiseen Washington Post-lehteen. Hän oli arvostellut Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salmania, jota on aiemmin länsimediassa hehkutettu "uudistajana". Makaaberi tapaus korostaa Saudi-hallinnon despotiaa, mutta se myös murentaa median rakentaman illuusion öljyvaltakunnan nuoresta, sivistyneestä ja uudistusmielisestä hallitsijasta. Libanonilaissyntyisen filosofi Nassim Nicholas Talebin käyttämä ilmaisu "Saudi Barbaria" kuvannee yhä hyvin tämän monarkian todellista luonnetta.

Turkin viranomaiset ovat kertoneet aloittaneensa tutkinnan Khashoggin katoamisesta Istanbulissa. Viranomaiset tutkivat mm. moottoritiekameroita löytääkseen mustan, diplomaattikilvin varustetun pakettiauton, joka lähti konsulaatista muutama tunti sen jälkeen, kun Khashoggi oli astunut sisään konsulaattiin. Turkin presidentti Erdoğan on myös vaatinut Saudi-Arabian viranomaisia todistamaan väitteensä, jonka mukaan kateissa oleva Khashoggi olisi poistunut konsulaatista. Yhdysvalloissa Washington Post-lehti on vaatinut Yhdysvaltojen hallitusta selvittämään Khashoggin katoamista.

Tapaus on varmasti kiusallinen Yhdysvalloille, Britannialle ja Ranskalle, joilla on hyvin läheiset suhteet Saudi-Arabiaan. Vaikka länsimedia demonisoi estoitta ja väärin perustein Iranin islamilaista tasavaltaa, on sen kritiikki Saudi-Arabiaa ja sen hallintoa kohtaan ollut aina hyvin maltillista. Myös presidentti Trump, jonka ensimmäinen ulkomaanmatka presidenttinä kohdistui Saudi-Arabiaan viime vuonna, on nyt ilmaissut huolensa asioiden saamasta käänteestä. Trumpin perhe, erityisesti presidentin vävy Jared Kushner, on luonut läheiset suhteet Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salmaniin.

Toimittaja Finian Cunninghamin mielestä kruununprinssi epäilemättä ajattelee, että hän omaa koskemattomuuden tehdä mitä tahansa, koska Saudi-Arabia on niin tärkeä länsimaiden johtajille. Nyt kruununprinssistä positiivista kuvaa luoneet länsimaiset tiedotusvälineet ovat shokissa, koska yksi heidän omista toimittajistaan näyttäisi tulleen julmasti murhatuksi vieläpä saudien oletettuna "uudistusaikana". Islamistisen terrorismin suurimmalta tukijalta (Yhdysvaltojen ja lännen jälkeen) on turha odottaa hienostuneempaa käytöstä.

Länsi on nyt saanut vertahyytävän muistutuksen siitä, millaisia kumppaneita sillä on, kirjoittaa Finian Cunningham. Lännen tiedotusvälineet ovat valehdelleet Saudi-Arabian puolesta vuosikausien ajan: siksi ne ovat osasyyllisiä saudien tekemiin rikoksiin. Lännen valtamedia on ummistanut silmänsä esimerkiksi kansanmurhalta Jemenissä ja rohkaissut despoottista kuningaskuntaa toimimaan miten haluaa. Miksi siis saudihallintoa kritisoineen toimittajan henki ei olisi barbaareille yhtä halpa kuin räjäytetty bussillinen jemeniläisiä koululapsia?

Mikä maailmanjärjestys?

Foreign policy-lehdessä Harvardin yliopiston professori Stephen M. Walt, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut, kyseenalaistaa koko väitteen "liberaalin maailmanjärjestyksen" olemassaolosta.

Waltin mielestä suurvaltapolitiikka pysyy vallitsevana realiteettina. Walt ei omien sanojensa mukaan ole koskaan oikein ymmärtänyt koko "maailmanjärjestyksen" käsitettä. Toki Henry Kissinger kirjoitti sen nimisen kirjankin, ja aihetta on käsitelty kansainvälisten suhteiden ja politiikan tutkijoiden keskuudessa, mutta tämän epämääräisen käsitteen tarkoituksesta ei ole Waltin mielestä saavutettu konsensusta. Waltin kannattaisi ehkä tutustua globalisaation ja peitellyn politiikan vaihtoehtoiseen tutkimukseen.

Onko "maailmanjärjestys" sitten vain "vallan konfiguraatio maailmassa" ja mikäli on, miten tämä valta määritellään? Onko termin tarkoitus kuvata jotenkin ennalta määrättävästi keskeisten globaalien toimijoiden verkostoa ja käyttäytymistä? Onko havaitsijan itsensä päätettävissä, mitkä pelurit ovat voimakkaimpia ja millaisella toiminnalla on eniten merkitystä? Onko koko käsite vain asiantuntijoiden keksimä laiska nimitys minkä tahansa ajanjakson erityiselle kansainväliselle järjestelmälle?

Walt kehottaa unohtamaan toistaiseksi maailmanjärjestyksen määritelmän. Hänen mielestään on kiinnostavampaa ja oleellisempaa yrittää ennakoida, millaista on globaali politiikka ja keitä ovat sen keskeiset toimijat lähivuosien päästä. Millaisia ovat maailmanpolitiikan pääpiirteet vuonna 2025?

Waltin mukaan maailma vuonna 2025 tulee olemaan "vinon multipolarismin" aikaa. Edes nykyinen järjestys ei ole hänestä "liberaali" (johtuen siitä, että avaintoimijat eivät oikeasti noudata liberaaleja ihanteita), eikä myöskään 2025-luku tule olemaan sellainen. Amerikkalaisena Walt vetää kuitenkin kotiin päin ja väittää heti perään, että Yhdysvallat tulee edelleen olemaan merkittävin toimija planeetalla, "koska mikään muu maa ei omista samaa taloudellista painoarvoa, teknologista kehittyneisyyttä, sotilaallista voimaa, alueellista turvallisuutta ja suotuisaa väestöennustetta".

Waltin mukaan Yhdysvaltojen etulyöntiasema tulee kuitenkin olemaan pienempi kuin aiemmin, ja sillä on edessään pitkän aikavälin talouspoliittiset ongelmat sekä syvä poliittinen jakautuminen kotona. Walt toteaa, että Kiina tulee olemaan maailman toiseksi suurin valta (ja joissakin asioissa se tulee menemään Yhdysvaltojen edelle). Näitä kahta seuraavat Saksa (jostakin syystä Walt ei edes mainitse Euroopan unionia?), Japani, Intia, Venäjä, ja muut maat, mutta ne ovat kaikki Yhdysvaltoja ja Kiinaa "heikompia".

Tässä uudessa järjestelmässä Yhdysvaltojen olisi Waltin mielestä oltava valikoivampi sitoumustensa  ja voimankäytön suhteen. Sen ei tarvitse eristäytyä, mutta hybristinen halu muokata muusta maailmasta Amerikan peilikuva, luonnehti unipolaarista aikakautta, joka oli alkanut heikentyä jo kauan ennen kuin Donald Trumpista tuli Yhdysvaltojen presidentti.  Vanha ylivalta-asema ei tule takaisin, "huolimatta siitä, kuinka moni nostalginen neokonservatiivi sitä haluaisi".

Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspoliittinen fokus siirtyy yhä enemmän Kiinan torjumiseen. Yhdysvallat yrittää hidastaa Kiinan nousua ja estää sitä saavuttamasta hallitsevaa asemaa erityisesti Aasiassa. Yhdysvaltojen oman aseman säilyttäminen Aasiassa ei ole helppoa, koska etäisyydet ovat valtavat. Yhdysvaltojen aasialaiset liittolaiset haluavat myös säilyttää nykyiset taloudelliset suhteensa Kiinaan, eivätkä ne kaikki edes pidä toisistaan. Mutta "kuten realistit ovat varoittaneet jo yli 15 vuotta, kehittyvä kilpailu Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä on maailmanpolitiikan määräävin tekijä ainakin seuraavan vuosikymmenen ajan ja todennäköisesti myös siitä eteenpäin", ennakoi Walt.

Sitä vastoin mikään maa ei nykyään uhkaa hallita Eurooppaa. Tästä syystä Walt arvelee, että Yhdysvaltojen rooli Euroopassa tulee vähenemään edelleen (kuten kylmän sodan päättymisen jälkeen). Huolimatta pelon lietsojien puheista, Walt ei usko, että Venäjä tulee koskaan olemaan samanlainen uhka Euroopalle kuin "paha vanha Neuvostoliitto". Tämän enempää hän ei Euroopan ja Venäjän suhteista sano, eikä myöskään Euroopan tulevaisuudesta, Naton sotaharjoituksista puhumattakaan.

Walt kuitenkin muistuttaa, että Euroopan todellisia ongelmia ovat sääntelemätön maahanmuutto ja avoimien rajojen politiikka. Tästä olen samaa mieltä: mikäli Euroopan kansallismieliset eivät onnistu pysäyttämään eurokraattien ja YK:n maahanmuuttoagendaa, sekä länsiliittouman Lähi-idän sotimisen seurauksia, Eurooppa on menetty.

Ehkä tästä ei ole enää paluuta ja eurafrikkalainen todellisuus häämöttää lähitulevaisuudessa, massiivisten ympäristöongelmien kera? Ja mikäli Alexander Stubb pääsee unionin johtoon, se joutaakin historian romukoppaan, eikä osaksi uutta maailmanjärjestystä.

Harmoniaa ja eripuraa Latviassa

Harmonia-puolueen puheenjohtaja Nils Ušakovs.

Latvian parlamenttivaaleissa suomalaisessa mediassa "Venäjä-mieliseksi" haukuttu Harmonia-puolue voitti ylivoimaisesti. 

Hallituspuolueet kokivat vaaleissa rökäletappion. Istuvan pääministerin keskustaoikeistolainen Vihreiden ja maanviljelijöiden liitto, sai äänistä vain 9,96 prosenttia. Harmonian äänisaalis oli 19,91 prosenttia. Toiseksi tuli uusi, valtamediaa ja eliittiä kritisoiva (pölhö)populistipuolue, Kuka omistaa valtion (KPV LV) 14,06 prosentin osuudella. Kolmanneksi suurimman äänisaaliin sai Uusi konservatiivinen puolue JKP 13,6 prosentilla.

Harmonia ja populistipuolueet saavat yhdessä 55 edustajaa 100-paikkaiseen parlamenttiin. Harmonia on menestynyt vaaleissa aiemminkin, mutta muut valtapuolueet eivät ole olleet halukkaita yhteistyöhön sen kanssa, joten puolue on odotellut hetkeään oppositiossa. Harmonia ei kuitenkaan ole mikään kovin radikaali ryhmä, vaan asemoituu sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi kuten SDP Suomessa. Harmonia kuuluu europarlamentissa sosialistipuolueiden ryhmään. Toki se ajaa myös Latvian venäjänkielisen väestön asioita; Latvian väestöstä neljännes on äidinkieleltään venäjänkielisiä. Harmonia kannattaa Latvian jäsenyyttä Euroopan unionissa ja Natossa, mutta puolue haluaisi myös lähentää Latvian ja Venäjän suhteita.

Hallitusneuvottelut kestävät mitä luultavimmin useita viikkoja. Vanha istuva hallitus jatkaa työskentelyään marraskuuhun asti. Vähemmistöpuolueena Harmoniaa on kritisoitu "Venäjä-mielisyydestä". Harmonian siis väitetään ajavan ulkovallan asiaa kotimaassaan. Aivan yhtä hyvin samaa voisi sanoa vaikkapa Suomen ruotsalaisesta kansanpuolueesta. Suomenruotsalaiset tosin esitetään meikäläisessä valtamediassa poliittisesti liberaaleina ja länsimielisinä eli siis "hyvinä", venäläisvähemmistö taas arveluttavana, ellei jopa "pahana". Toisin kuin Harmonian sosialidemokraatteja, RKP:ta ei koskaan kuvattaisi suomalaisessa mediassa "Troijan hevosena".

RKP:lle ominaista on ruotsin kielen aseman korostamisen lisäksi globalistinen liberalismi, jonka se jakaa Kokoomuksen kanssa. Puolueen aiempi puheenjohtaja Stefan Wallin on ilmoittanut RKP:n olevan myös "perussuomalaisten vastavoima", eli RKP vastustaa suomalaista kansallismielisyyttä. Jos RKP:ta ryhdyttäisiin systemaattisesti syrjimään Suomessa samoin kuten Harmoniaa Latviassa, media täyttyisi syrjintäsyytöksistä. Euroopan ja lännen arvomaailmassa on siis "hyviä" ja "huonoja" vähemmistöjä, ja niitä kohdellaan myös mediassa sen mukaisesti.

Toivottavasti Latviassa poliittinen valtatasapaino liikahtaa hieman, ja populistit ja konservatiivit uskaltavat muodostaa hallituksen yhdessä vaalien voittajapuolue Harmonian kanssa. Mutta mitä siihen sanoo Latviassa sijaitseva Naton strategisen viestinnän osaamiskeskus ja Venäjä-vastainen Markku Mantila? Harmonia haluaa Latvialle Nato-jäsenyydestä huolimatta paremmat välit Venäjän kanssa. Vanhojen puolueiden jatkaessa samalla kansallisesti tuhoisalla länsilinjalla, muutos Latvian politiikassa ei välttämättä johtaisi maata ainakaan huonompaan suuntaan. Mutta ehkä Nato-joukot kaappaavat vallan sitä ennen?

Nato-Mantila ja informaatiovaikuttaminen

Naton strategisen viestinnän osaamiskeskukseen siirtynyt valtioneuvoston ex-johtaja Markku Mantila sanoo haastattelussa, että "Venäjä pyrkii vaikuttamaan Suomen eduskuntavaaleihin somen kautta". Venäjä haluaa "luoda epäjärjestystä [suomalaiseen] yhteiskuntaan, etäännyttää Suomea EU:sta ja pitää meidät Naton ulkopuolella", Mantila luettelee Venäjän syntilistaa kunnon länsipropagandistin tavoin.

Mantila ei tietenkään ole oikeasti huolissaan tapahtumien kulusta, kaikkihan on mennyt lännen isäntien suunnitelmien mukaisesti. Eduskunnassa ei myöskään ole yhtään Venäjä-mielistä puoluetta, joten Venäjän vaikuttaminen vaaleihin olisi aika turhaa. Äänestäjille tarjotut vaihtoehdot ovat kaikki enemmän tai vähemmän Nato- ja länsimielisiä, joten koko Venäjä-hysteria on laskelmoitua "informaatiovaikuttamista" Mantilan ja natottajien taholta. En ryhdy edes arvailemaan, mikä rooli Suomessa toimivalla, "lainkäytöllisesti koskemattomalla" Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksella, on tässä kaikessa.

Hallitus sekä valtamedia lietsovat myös tehokkaasti Venäjä-vihaa ja pelottelevat kansalaisia sillä, että EU-vastaisuus, kansallismielisyys ja maahanmuuttokriittisyys ovat itse asiassa putinistien ja Venäjän trolliarmeijan hommia. Jos olet hitusenkaan kansallismielinen, olet siis joko Venäjän laskuun toimiva "vaikuttaja-agentti", tai muuten vain hyödyllinen idiootti, joka ei ymmärrä, kuten feikkiopposition Amerikkaa fanittavat perussuomalaiset, että Suomen on parempi olla uskollinen Yhdysvalloille ja "länsimaiselle arvoyhteisölle". Ja toki myös "botit" pyrkivät manipuloimaan suomalaisia netissä 24/7.

Surkuhupaisin kohta Mantila-jutussa kuuluu näin: "informaatiovaikuttamisen huolestuttavin päämäärä on pyrkimys tuhota kansallinen tarina." Minkähän maan "kansallista tarinaa" Nato ja amerikkalaistaminen ei olisi pyrkinyt tuhoamaan? Kaikenlainen nationalismi tuntuu olevan syvässä ristiriidassa Naton ja Yhdysvaltojen doktriinien kanssa. Jospa kysytään kansallismielisiltä serbeiltä, jotka Nato pommitti demokratiaan Clintonin ollessa Yhdysvaltojen presidentti?